Casey McQuiston: Punaista, valkoista ja kuninkaansinistä

Yhdysvaltojen presidentin poika Alex Claremont-Diaz ja Iso-Britannian prinssi Henry rakastuvat toisiinsa, vaikka ensin ovatkin vihamiehiä. Lemmenparin on teeskenneltävä kaveruutta, sillä maailma ei hyväksy homopareja. Heitä tärkeämpää on presidentinvaalikampanja ja kuningassuvun jatkaminen.

"'Minä vähät välitän sinun tunteistasi', Zahra sanoo. 'Meillä ei ole pahemmin vaihtoehtoja, jos haluamme, että sinun typeryytesi ei vie koko kansan huomiota-'" (s.29)

Kirja kertoo seksuaalisen identiteetin etsinnästä tilanteessa, jossa yhteiskunta edellyttää heteroutta. Alex ja Henry tuntevat suuria tunteita ja ennenkokematonta kiihkoa. Heidän suhteensa on intensiivinen sekä henkisesti että fyysisesti. Kirja on yllättävän hyvin kirjoitettu viihdekirjaksi. Tarina on kaiken kaikkiaan mukaansatempaava, koskettava ja viihdyttävä. Se ei ole ollenkaan myötähäpeällinen, vaan sen kanssa voi ennemminkin myötäelää. Kirjassa on kiinnostavaa perhe- ja parisuhdekuvausta ja hivenen haukotuttavaa politikointia. Toki epäuskottaviakin asioita. 

"Henry viettää unettomat yönsä vaellellen näissä loputtomissa, persoonattomissa huoneissa kuin museoon vangiksi jäänyt lintu." (s.213)

Kirjassa on kiinnostavaa vaihtoehtoiseen todellisuuteen sujahtaminen, julkisena henkilönä eläminen ja vanhoillisten ajatusten kyseenalaistaminen. Juonipaljastuksena todettakoon, että loppuratkaisu on ihana. Sateenkaaren päässä on utopia. Kuinka yksinkertaista ja helppoa onkaan hyväksyä ihmiset sellaisina kuin he ovat.

"Hän voisi vaikka vannoa, että jokin on muuttumassa." (s.172)

Luin kirjan Samppanjaa ja kirjakarkkeja -lukupiiriin, joka toimii instagramin kautta.

Tommy Orange: Ei enää mitään

Kaksitoista kaupunkilaistunutta intiaania valmistautuu powwow-juhlaan. Jokainen heistä suhtautuu menneiden sukupolvien kulttuuriperintöön eri tavalla. Maailma on ahdistava ja väkivallan sävyttämä. Tulevaisuutta ei ole. Jäljellä on vain tässä ja nyt.

"Intiaanina olemisessa ei koskaan ole ollut kyse maahan palaamisesta. Maa on joko kaikkialla tai ei missään." (s.18)

Kuuntelin äänikirjaa keskittyen esiin nouseviin aiheisiin. Amerikan historia painaa raskaana. Kiitospäivä muistuttaa joka vuosi menneistä raakuuksista. Intiaanien kulttuuriperintö on enää vain sirkushuvia maksavalle kansalle. Yhteiskunta ummistaa historialle silmänsä.

"Ennen kuin olimme saaneet oikeuden äänestää, päämme oli pennyn kolikossa, intiaanisentissä, ja sen jälkeen biisoni-viisisenttisessä, jotka on nyt poistettu kierrosta, samoin kuin totuus historian tapahtumista kaikkialla maailmassa-" (s.13-14)

Intiaanit ovat jumissa nykyhetkessä. Heillä on haaveita, jotka eivät koskaan toteudu. Heillä on menneisyys, jota ei koskaan saa tekemättömäksi. Onko intiaanien kulttuuri hyväksyttävää alkuperäiskansan kulttuuria, jos se ei kuulosta ja näytä samalta kuin menneisyydessä? Salliiko yhteiskunta heille uuden luomisen?

"Teimme taidetta ja lapsia ja pidimme kansamme liikkeessä edestakaisin reservaatin ja kaupungin välillä. Me emme muuttaneet kaupunkiin kuolemaan." (s.15)

Jotkut intiaanit ovat sulautuneet valtaväestöön. He eivät tiedä heimoaan. He eivät niin sanotusti näytä intiaaneilta. Ihmisryhmät muuttavat muotoaan. Kulttuureja syntyy, muovautuu ja kuolee.

"Olemmeko me niin erilaisia? Emmekö me olleet tietyssä vaiheessa jotakin aivan muuta, me homo sapiensit, yksisoluisia organismeja, avaruuspölyä, identiteettiä vailla, vain alkuräjähdystä edeltävää kvanttiteoriaa?" (s.17)

Tommy Orange on kirjoittanut voimallisen tarinan valtion ihmisryhmää kohtaan harjoittaman syrjinnän seurauksista. Millaista on elää maassa, jossa omat esivanhemmat on joukkomurhattu?

Kiera Cass: Petetty

Kaksiosaisen kirjasarjan toisessa osassa Hollis Eastoffe matkustaa uuteen kotimaahansa Isolteen surevana leskenä. Hänen ei ole helppo sopeutua ihmisten joukkoon, sillä hän eroaa heistä silmiinpistävästi sekä ulkonäkönsä että tapojensa vuoksi. Edesmenneen aviopuolison Silasin veli Etan ei tee tilannetta yhtään helpommaksi. Mies halveksuu Hollisia päästä varpaisiin. Miten käy, kun heidän on pakko tehdä yhteistyötä aikomuksenaan pelastaa Isolte pahan kuninkaan teoilta?

"Etanin askeleet kuuluivat selvästi takaani, kunnes taas vaimenivat, kun hän käveli huoneen toiseen päähän. Vedin syvään henkeä ja tunsin oloni huomattavasti levollisemmaksi, kun hän ei ollut selkäni takana." (s.22)

Hollisin ja Etanin suhde toisiinsa on perinteinen vihollisista rakastavaisiksi tarina. Se ei ole edes mikään juonipaljastus, sillä koko kirja pyörii heidän ympärillään. Tai oikeastaan Hollisin, jonka perässä Etan juoksee. Hollis kehittyy hivenen ihmisenä edelliseen kirjaan verrattuna, mutta on silti kovin lapsellinen teoissaan ja ajattelussaan. Hänen erityislahjakkuutensa on olla hurmaava - ja tietää, mitä kukakin parhaillaan ajattelee. Ihmisten huomio kiinnittyy häneen, ja hän saa tahtonsa läpi ihmisten vain kiitellessä. Hollis saa surun ja vihan tunteet kaikkoamaan vain olemalla olemassa. Hänen itse kokemansa tunteet ovat lukijalle pelkkää pintaa ilman todellista syvyyttä. Kirja vie ajatukset satumaailmaan, jossa on kuninkaallista pukuloistoa, tanssiaisia, turnajaisia, varastettuja suudelmia ja helposti ohjailtavia ja luottavaisia alamaisia. Salamurhaajat ja julmat kuninkaat eivät ole todellinen uhka. Paitsi ehkä itselleen. Hollis on koskematon.

"Sitten minä tartuin häntä kädestä ja - yllätyksekseni - hymyilin tavalla, joka tuntui vilpittömältä." (s.97)

Kirja sopii täydellisesti nuorille tai nuorille aikuisille, jotka haluavat nauttia romantiikasta ja höttöisestä tarinasta. Niin ja ohimennen parin kuningaskunnan pelastamisesta.

Marisha Rasi-Koskinen: Pudonneet

Kolme nuorta on elämänsä käännekohdassa englantilaisella pilkukadulla nimeltään Turnaround. Ian asuu yksin, äänittää ääniä ja tekee niistä konemusiikkia. Elias siivoaa biologiselta isältään perimäänsä taloa ja suunnittelee roolipeliä. K vaeltaa talosta toiseen hanttihommia tehden. Eräässä talossa asuvan pienen tytön valokuvissa näkyy ihmisiä, joiden ei pitäisi olla niissä. Hänen valoherkkä äitinsä varoittelee tien viimeisestä talosta, joka on kirottu.

"Siitä on viisitoista vuotta.

Siitä kaikki alkaa." (s.7)

Kiehtova tarina elämästä, joka muotoutuu tehtyjen valintojen mukaiseksi. Maailma rakentuu ympärille sitä mukaa, kun sitä tutkii. Ihmisiä kohdataan tai he jäävät kohtaamatta. Asioita tapahtuu tai ne jäävät tapahtumatta. Lukeminen herättää eloon kipinän kirjoittaa roolipeliä, mitä olen nuorena harrastanut. Henkilöiden lisäksi etenkin tarinan miljöö mystisine taloineen ja maiseman halkovine junaraiteineen on kutkuttava. Tämän kirjan - nuorille suunnattua spekulatiivista fiktiota - olisin halunnut nuorena omaan kirjahyllyyni.

"Mapa murisi matalasti ja tuijotti alakertaan johtaviin portaisiin kuin olisi kuullut sieltä jotain. Tärisin sisältäpäin. Siltä minusta tuntui aika usein. Ainakin silloin kun säikähdin." (s.18)

Kirjan juonesta ei kannata tietää ennakkoon mitään, sillä ideana on päästä itse tutkimaan tarinaa. Äänikirjaa kuuntelevalla kannattaa olla edessään myös fyysinen kirja tukemassa lukukokemusta ja tarinan ymmärtämistä.

"Selvitä mitä on tapahtunut. Keksi mitä tapahtuu seuraavaksi. Voit tehdä sen, miten haluat, maailma on nyt sinun." (s.413)

Anna James ja Tilly kirjat

Kirjamatkaaja Tilly Pages jatkaa kirjamatkailuaan kirjoissa 'Tilly ja seikkailujen kartta' ja 'Tilly ja kirjojen kätkijät'. Maailma on muuttumassa. Ihmiset unohtelevat kirjojen nimiä. He eivät muista, mitä ovat tekemässä ja mistä syystä. Tilly matkustaa ystävänsä Oskarin kanssa Amerikkaan etsimään arkistonhoitajia saadakseen vastauksia.

"'Kaipa me ollaan kaikki tarinoista tehtyjä.'"

Kirjasarja paranee edetessään. Uppouduin tarinaan etenkin siinä vaiheessa, kun Milo ilmestyy Tillyn elämään Horation ohjaamalla Sesquipedalian eli Kippari nimisellä maagisella junalla. Poika on liikuttavan aidon oloinen. Hänen elämäntarinansa on koskettava. Milo on kirjasarjan lempihahmoni. Haluaisin lukea hänen lohtukirjansa 'Rautatielapset'.

"'Vaari sanoo aina, että kirjoja lukemalla me voidaan päättää, keitä haluamme olla. Että meidät kaikki on tehty niistä hahmoista, jotka ovat meille tärkeitä.'"

Tillyn seikkailut ovat kiinnostavia ja jännittäviä. Kippari junan matka tarinoiden halki on kiehtova, ja paperista tehty ympäristö on maaginen. Mielenkiintoisin matka suuntaa kirjaan 'Ihmemaa Oz'. Olisi ihanaa nähdä Smaragdikaupunki, vaikka se onkin pelkkää silmänlumetta. Kirjasarjan aikuisista ja pahiksista en niinkään välitä. Heistä ei oikein saa otetta. Heidän tekemisensä ovat jokseenkin epäkiinnostavia. Odotan mielenkiinnolla seuraavaa kirjasarjan osaa, sillä vaikuttaisi siltä, että se kertoo lisää Milon seikkailuista. Englanniksi kirjasarja on nimeltään 'Pages & Co', mutta käännöksessä kirjojen nimet alkavat 'Tilly ja'. Saa nähdä, pysyykö käännetty nimi samana, jos kertoja muuttuu.

Sayaka Murata: Maan asukit

Natsukilla on siilipehmolelu nimeltään Pyuto. Se on hänen mukaansa avaruusolento, jonka kotiplaneetta on Pohapipinpobopia. Natsukin serkku Yuu paljastaa myös olevansa kotoisin ulkoavaruudesta, sillä hänen äitinsä on sanonut hänen saapuneen maapallolle avaruusaluksella. Natsuki tukeutuu serkkuunsa, sillä hän kokee olevansa ulkopuolinen. Aikuiseksi kasvettuaan Natsuko ei vieläkään sopeudu ympöivään yhteiskuntaan, vaan tarkastelee sitä avaruusolennon silmin.

"'Tuo tyttö on kyllä ihan toivoton tapaus. Ei osaa tehdä mitään kunnolla, väsyttää ja ärsyttää katsellakin tuota touhua.'" (s.26)

Natsuki näkee maapallon ihmistehtaana. Elämä kiertyy seksuaalisuuden ympärille. Sitä ei pääse mihinkään pakoon, sillä tehtaan kätyrit vartioivat kaikkialla. Ihmisten sukupuolielimet ovat tehtaan omaisuutta. Jokaisen on tehtävä oma työnsä. Kellään ei ole lupa laiskotella.

"Minä tuijotin ulkona huojuvien puiden lehtiä, joiden alapinnat olivat turvonneet halkeamispisteeseen. Sysipimeys viipyili siellä. Mieleni teki aina kurkottaa kohti tuota avaruuden kaltaista mustuutta." (s.5)

Tartuin kirjaan, sillä pidin Sayaka Muratan kirjasta Lähikaupan nainen. Siinäkin aiheena oli ulkopuolisuus, yhteiskunnan vaatimukset ja erilaiset elämänvalinnat. Jokaisen tulisi saada päättää itse omasta seksuaalisuudestaan. Aviottomuus, lapsettomuus ja seksuaalittomuus eivät saisi johtaa syrjintään tai väkivaltaiseen pakkokäännyttämiseen. Kirjassa käsitellään seksuaalista väkivaltaa ja hyväksyttyjä ja tuomittavia tapoja harrastaa seksuaalisuutta ja ruumiillisuutta. Sayaka Muratan tyyli käsitellä aihetta on provosoiva, inhorealistinen ja makaaberi. Hän haastaa soveliaisuuden määritelmän.

"'Katsos kun tavalliset ihmiset eivät ehkä näe niitä, mutta tässä maailmassa on paljon vihollisia.'" (s.9)

Kuka saa määrätä, mitä toisen ihmisen keholle tapahtuu? Miksi toiset määräykset ovat rangaistavia ja toiset eivät?

Pilvi Hämäläinen: Cinderella

Kolmen sukupolven naiset - Sirkka, Siru ja Jade - käyvät läpi oman elämänsä kipukohtia ja unelmia erään pääsiäisen aikana. Naisten kotikylä on jämähtänyt 90-luvulle. Ainoastaan sähkölaitteet kertovat, mitä vuotta oikeasti eletään. Nuoret jakavat koulussa koulukuvauksesta saatuja tarrakuvia, pukeutuvat Hobby Hallista tilattuihin vaatteisiin ja katsovat kotona tosi-tv-sarjaa varsinaisena katseluaikana. Vanhemmat viettävät aikaa lähikapakassa, kun taas isovanhemmat yrittävät pitää kulisseja yllä ulkoisilla statussymboleilla.

"Suomen suosituin juontaja kertoo jälleen kerran, että kuka vain pystyy mihin vain, kunhan uskoo unelmiinsa" (s.15)

Pilvi Hämäläinen leikittelee kirjassaan häpeällä ja häpäisemisellä. Välineeksi sopii mikä tahansa asia, joka erottaa henkilön muista ihmisistä, kuten sairaus, sukupuoli ja yhteiskuntaluokka. Musta huumori viuhuu ja käy jopa pissa-kakka puolella. Kirjan henkilöiden elämää, tunteita ja traumoja käydään läpi huumorin tukemana, komiikan keinoin. Lempeää kanssaelämistä.

"- ne jotka tänne haluaa jäädä on niitä, jotka nimenomaan ei halua että mikään muuttuu" (s.7)

Kirjassa käsitellään päihteiden käyttöä, kiusaamiseen puuttumattomuutta, naisvihaa, kaupunkilaisvihaa ja luokkavihaa. Suvaitsemattomuutta erilaisuutta kohtaan. Tarinassa on railakkaita juonenkäänteitä ja hyviä oivalluksia. Ihmisten erilaisuus on rikkautta. Meistä jokainen voi katso itseään peilistä, ilveillä ja pelleillä ja nauraa peilikuvansa kanssa. Huumori auttaa itsensä ja sitä kautta myös muiden hyväksymisessä.

Haluaisin ehdottomasti lukea lisää kirjoja Hämäläiseltä!

Liz Braswell: Tyttö ja lasikenkä

Tuhkimo viettää kuninkaanlinnan tanssiaisissa unohtumattoman illan. Keskiyö koittaa yllättävän nopeasti, joten hänen on kiiruhdettava takaisin kotiin ennen kuin haltiakummin taika raukeaa. Juostessaan hän pudottaa toisen lasikengistään. Seuraavana päivänä suurherttua saapuu etsimään kengän omistajaa. Tuhkimo ei pääse tapaamaan miestä, sillä hänen äitipuolensa lukitsee hänet ullakkohuoneeseen. Muutaman mutkan kautta Tuhkimo päätyy kuninkaanlinnaan töihin. Hän saa selville, että kummitädin taikuus on lailla kiellettyä ja että suurherttua yrittää syöstä kuninkaan vallasta. Tilanteelle täytyy tehdä jotain.

"Hän oli suojellut itseään hautaamalla murheensa unelmiin ja teeskentelemällä, että asiat olivat hyvin." (s.40)

"Samalla hän oli tajunnut, että hän voisi vielä joskus lähteä äitipuolen luota. Hän voisi unelmoida asioista, ja ne voisivat jopa toteutua." (s.17)

Tämä vaihtoehtotarina on vetävä seikkailu. Tuhkimo oppii, että maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan on noustava taistelemaan. Unelmien eteen on tehtävä töitä. Tuhkimo etsii työpaikan ja luo ystävyyssuhteita. Hän on ahkera ja kiltti. Hän ei anna periksi. Hän rakastaa ja antaa anteeksi.

"Selviydyn tästä itse, Tuhkimo ajatteli tuimasti. En voi aina odottaa, että joku toinen pelastaa minut." (s.56)

Tarinan punainen lanka on poliittinen. Suurherttua kannattaa luokkajakoa, johon haltiakummit eivät saa taikuudellaan puuttua. Rikkaan ja rahvaan on pysyttävä toisistaan erillään. Linnassa juorutaan köyhyyden lisääntymisestä ja mielenosoituksista.

"- tosiseikasta, ettei hänellä ollut paikkaa minne mennä eikä sen paremmin suunnitelmaa elantonsa ansaitsemiseksi. Rutiköyhällä orvolla ei ollut paljon vaihtoehtoja." (s.24-25)

Rakastan tarinassa kuninkaanlinnan elämään solahtamista. Aamiaiskattauksia, pukujuhlia, käyskentelyä salissa muotokuvia katsellen ja hiipimistä palvelijoiden käytävissä. Prinssi saa nimen ja persoonallisuuden. Hän on kovin suloinen, avulias ja aito. Hänen ja Tuhkimon välinen suhde on hellyttävän viaton. Prinssin täti on tehopakkaus radikaaleine mielipiteineen ja hyvine neuvoineen. Kuningas edustaa väistyvää sukupolvea, joka ajattelee asioista vanhanaikaisemmin.

"Hän tarvitsi itselleen jotakin todellista. Hän tarvitsi tarkoituksen elämälleen." (s.134)

Ihastuttava kirja elämästä, arjen taiasta, ystävyydestä, eheytymisestä traumaattisten kokemusten jälkeen, maailman muuttamisesta ja rakkaudesta.

Laura Jane Williams: Etsintäkuulutus

Daniel kulkee joka aamu samalla metrovaunulla töihin. Siihen hyppää toisinaan myös Nadia. Daniel ei uskalla puhua suoraan naiselle, johon on ihastunut, vaan kokeilee romanttisempaa lähestymistapaa lehden palstan kautta. Nadia näkee ilmoituksen, johon hänen ystävänsä auttaa vastaamaan. Alkaa flirttaileva viestittely lehden palstalla ja huvittavien tilanteiden sarja tosielämässä.

"Ruuhkametro oli tunnetusti maailman surkein paikka alkaa jututtaa ketään, olihan pelkkä kanssamatkustajalle hymyileminenkin niin tavatonta, että se riitti leimaamaan kaistapääksi. Niinpä Daniel pelkäsi vaikuttavansa limaiselta pervolta, jos aloittaisi keskustelun täysin puskista." (s.45)

Nadia haaveilee joka toinen päivä elämänmuutoksen aloittamisesta. Hän inhoaa aamuherätyksiä alkoholin liikakäytön, valvomisen ja Netflixin katselumaratonien harrastamisen vuoksi. Hän työskentelee toimistolla teknologian parissa ja on riippuvainen kahvista. Daniel on toivoton romantikko, joka kaipaisi ison annoksen itseluottamusta. Hän suree edesmennyttä isäänsä, kärsii paniikkikohtauksista ja käy terapiassa. Hän jakaa asunnon kokaiinia käyttävän kämppiksen kanssa. Nadia ja Daniel yrittävät molemmat omilla tahoillaan saada itseään ryhdistäytymään. Onneksi molemmilla on hauskoja ystäviä, joilla on halu tukea kaveria kumppanin löytämisessä.

"Miksi miehet haluavat mallinvartaloisen naisen, jossa yhdistyy äiti ja terapeutti ja paras kaveri ja kannustaja, kun pystyvät itse parhaimmillaan tarjoamaan sen, etteivät ole ikinä tappaneet ketään ja osaavat ehkä kokata kanaa ja sienikastiketta?" (s.54-55)

Nadian ja Danielin tarina on suloinen ja hauska. Se leikittelee ajatuksella tosirakkaudesta, joka syttyy satunnaisen kohtaamisen seurauksena. Tarinassa on vakavia sävyjä Nadian yrittäessä päästä yli toksisen parisuhteen päättymisestä. Danielilla on puolestaan isän menetyksestä johtuva surutyö kesken. Nadian ja Danielin kissa ja hiiri leikki kantaa, kunnes jää loppupuolella junnaamaan paikallaan ennen kuin taas kiihtyy kiihtymistään.

"Hän saattaa lukea ilmoitusta juuri nyt, hän mietti. Hän saattaa ajatella minua juuri nyt, kun minä ajattelen häntä." (s.74)

Luin kirjan instagramissa toimivaa Samppanjaa ja kirjakarkkeja -lukupiiriä varten.

Kiera Cass: Kihlattu

Lady Hollis Brite elää aatelisnaisen suojattua elämää ainoana tavoitteenaan päästä kuninkaan suosioon. Hän epäröi, kun kuningas viimein osoittaa kiinnostustaan ja kun kuningattaren elämä olisi käsillä. Etenkin, kun hän tapaa ulkomaalaisen miehen, Silasin, joka vie hänen sydämensä ensi silmäyksellä.

"Hetkeksi maailma pysähtyi. Hukuin täysin hänen katseeseensa kykenemättä kääntämään päätäni. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävän siniset -" (s.54)

Hollis elää keskellä koru- ja pukuloistoa, nauttii herkullisia aterioita ja tapaa ylhäisiä ihmisiä naapurimaan hallitsijoihin asti. Hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut muusta kuin hauskanpidosta. Hän juonittelee kevyesti ja kerää omaa hovia ympärilleen. Kuningas Jameson laittaa Hollisin opiskelemaan ja ottaa hänet mukaan päätöksentekoon. Hän kokee olevansa paras kuningas, jota kunnioitetaan ja jonka maasta pidetään. Hän pitää yllä vanhanaikaisia kuninkaallisia perinteitä, mistä osa on Hollisille vähän liikaa.

"Olin sievä. Eikä siinä ollut mitään pahaa, mutta itsessään sillä ei ollut paljon arvoa. Minäkin tiesin sen. Silti kieltäydyin häpeämästä ainoaa ansiotani." (s.117)

Kirja on kevyttä luettavaa. Ehkä liiankin höttöistä. Kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee kuningatar Valentina. Pilkahdus hänen elämäntarinastaan on koskettavan kiehtova. Hollis puolestaan on itsekeskeinen, elämää kokematon ja kovin lapsellinen toimissaan ja ajattelussaan. Varsinkin ihastuksessaan ulkomaalaiseen mieheen, jota ei tunne ollenkaan ja jota ei edes yritä tuntea paremmin. Hän haluaa vain, että mies kehuu, katsoo häneen sinisillä silmillään ja koskettaa karheilla käsillään, sillä niistä erottaa köyhän ja rikkaan miehen toisistaan. Hollis tuntee halua kokeilla omia rajojaan. Halua paeta, kun todellisuus elämästä kuninkaan puolisona käy sietämättömäksi.

"Arvokkain asia mikä ihmisellä voi olla, on varmuus paikasta jonkun toisen sydämessä." (s.124)

Jokaisessa maassa on omat tiukat perinteensä, ja asukkailla tietyt fyysiset ominaisuutensa. Hollis on luonteeltaan kuningatar siinä mielessä, että hänellä on halu valloittaa. Hän arvostelee ulkomaalaisia ja heidän tapojaan ja vaatteitaan. Samalla hän haluaa omia toisesta kulttuurista parhaat päältä. Hän toimii äkkipikaisesti ja epäkunnioittavasti. Hämmentävintä on, että hänen sallitaan toimia kuten hän toimii ja että häntä ihaillaan. Hän on täynnä itsevarmuutta ilman häpeää. Toivon, että seuraavassa kirjasarjan osassa Hollis kasvaa ja kehittyy henkilönä. Kunpa tarina ei jatkuisi yhtä latteana kuin alkoi.

"Jos siipeni palaisivat savuna ilmaan, se olisi itse aiheutettua." (s.150)

Ei kertonut katuvansa - puhuttelevalla matkalla kirjasta lavalle

Viiden naisen vaellusreitti kulkee norjalaiselta vankileiriltä kohti Suomessa sijaitsevia kotipaikkoja. Eletään alkukesää 1945, jolloin Saksa on häviämässä sodan ja tuttavuudet ovat muuttuneet häpeällisiksi. Naisten on kuljettava eteenpäin sekä fyysisesti että henkisesti, sillä ei paikoilleenkaan voi jäädä.

"Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua." (s.346)

Tommi Kinnusen 'Ei kertonut katuvansa' pohtii naisen paikkaa sodassa ja etenkin sen jälkeen. Naiset ovat miesten tavoin tehneet töitä sodan voitto mielessään, mutta saavat teoistaan toisenlaisen rangaistuksen kuin miehet. Saksan armeijan mukaan lähteneet naiset halutaan häpäistä.

"He kaikki palanneet joutuisivat syntipukiksi sille, että tuli oli vienyt kaiken, hän itsekin. Pääsisivätkö he häpeästään koskaan, vai kutsuttaisiinko heitä hautaan saakka saksalaisten huoriksi?" (s.239)

Historiallinen romaani on moniulotteinen, ajatuksia herättävä ja tunteikas. Siinä on nykyaikainen ote. Tarina on täynnä naisten inhimillisyyttä, hämmennystä, sisukkuutta ja elämänkokemusta. He toimivat parhaaksi katsomallaan tavalla ja kantavat seuraukset kukin kykyjensä mukaan.

"Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty." (s.250)

Kirjaa lukiessa maalailin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka se on sovitettu näyttämölle. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa 25.3. (medialippu saatu) istuessani huomasin tekijöiden nähneen kanssani samoja kuvia. Laakeaa, mutta vaikeakulkuista Lapin maastoa pyörivää katsomoa hyödyntäen. Musiikin rytmittämää askellusta. Oranssina palavaa taivasta ja hiiltyneitä piippuja. Takaumia menneisyydestä. Kauaksi suuntaavia katseita. Sydäntäriistäviä keskustelunaiheita. Matkantekoa läpi ajan.

"Ehkä mielekkäintä olisikin nostaa teoksesta näkökulmaksi ennemmin henkilökohtainen kriisin läpi kulkeminen. Mutta sitten kaikki muuttui ja kollektiiviset haavamme tulivat hetkessä näkyville." (Käsiohjelma. Susanna Airaksinen.)

Naiset - Irene (Heidi Herala), Veera (Ursula Salo), Aili (Aino Seppo), Katri (Lumi Aunio) ja Siiri (Seidi Haarla) - johdattavat katsojat polulle, joka vie syvälle sisimpään. Jokainen tekee elämässään valintoja sen hetkisen elämän- ja maailmantilanteen mukaan. Sodassa poikkeusajasta tulee normaalia, mutta rauhan koittaessa yksilö syyllistetään. Rakkauden ja läheisyyden kaipuusta, halusta seisoa omilla jaloillaan, kutsumuksesta auttaa, pakosta tienata elantonsa ja toiveesta päästä tekemään sitä mitä miehetkin tekevät. Jokainen joutuu kohtaamaan menneisyyden haamunsa. Selviytyäkseen ihmisen on hyväksyttävä itsensä sellaisenaan.

"Teoksessamme erämaa on yhtä lailla siellä olijoiden mielenmaisema, mutta myös fyysinen olosuhde, joka pakottaa selviytymään ja löytämään reitin kotiin." (Käsiohjelma. Vilma Mattila.)

Näytelmän naiset vaeltavat läpi miehisen maailman, jossa heidät halutaan alistaa. Normista poikkeavilta naisilta riisutaan toimijuus ja heidät häpäistään yksilöinä, jotta kukaan muu ei tekisi samalla tavalla. Naiset ovat matkan aikana näennäisesti toistensa tukena ja turvana, mutta loppujen lopuksi kukin joutuu kohtaamaan kohtalonsa yksin.

"Tällainen perustelematon ja löysästi kohdistettu, mutta kuitenkin vahinkoa tekevä viha on monille - erityisesti naisille - tuttua yhä tänäkin päivänä muun muassa nettialustoilla." (Käsiohjelma. Susanna Airaksinen.)

Naiset kommunikoivat muutamaan otteeseen yleisön kanssa haastaen viimeistään siinä hetkessä jokaisen pohtimaan omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Moderni musiikki, kättely yleisön kanssa ja katsomosta lavalle kävelevä näyttelijä rikkovat menneisyyden ja nykyhetken rajan herättäen ne yhtä aikaa läsnä oleviksi. Naisten huonoa kohtelua ei tapahtunut vain silloin joskus. Sitä tapahtuu nyt. Kuinka minä toimin vastaavassa tilanteessa? Sallinko jokaisen tehdä omat inhimilliset valintansa ja elää omaa elämäänsä? Oppia, kasvaa ja kehittyä? Vai pyrinkö arvostelemaan ja häpäisemään?

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

Pippa Fitz-Amobi valitsee kouluprojektinsa aiheeksi tutustua viiden vuoden takaiseen murhaan. Väitetysti itsemurhaan syyllistynyt Sal Singh on leimattu tyttöystävänsä Andie Bellin murhaajaksi. Pippa ei usko poliisien päätelmien paikkaansapitävyyteen. Hän kolkuttaa Singhin perheen oveen vastoin kouluprojektia valvovan opettajan ohjeita ja saa Salin veljen Ravin tutkimustensa tueksi. Pippa ymmärtää olevansa oikeilla jäljillä, kun hän löytää ensimmäisen uhkausviestin.

"Kuului ketjun kilinää ja kahden lukon naksahdus, ja sitten ovi avautui." (s.11)

Pippa on kuin nykyaikainen neiti etsivä. Hän seuraa vihjeitä, tutkii johtolankoja, ottaa hengenvaarallisia riskejä ja syyllistyy valehteluun ja omankädenoikeuteen. Hän on päättäväinen, sinnikäs, peloton ja itsevarma. Hänen toimensa sujuvat loppujen lopuksi vähän liiankin helposti ja sattumaan nojaten. 'Roistot' ovat yhtä yksinkertaisia kuin Neiti Etsivissä. Pipassa on luottavaisuutta ja lapsekkuutta. Hän kokee olevansa vastuussa tutkimukseen liittyvien ihmisten elämästä. Pipan identiteetti pohjautuu siihen, että hän tekee kaikki kotiläksyt ja on hyvä koulussa. 'Kiltin tytön murhaopas' on sopivan jännittävää luettavaa nuorisolle. Tarinassa on aiheita liittyen seurusteluun, kaverisuhteisiin, juhliin, päihteiden käyttöön, ulkonäköpaineisiin ja koulunkäyntiin. Pipan tutkimusten lopputulos on yllättävä.

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Yhdeksänvuotias Juhani Ville Hämäläinen istuu puiston penkillä tyhjään pilsneripulloon tuijottaen ja lähtee sieltä vapauttamansa hengen kanssa matkaan kohti Kaukaisuuden Maata, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan, ystävänsä Jum-Jumin ja saa tietää olevansa oikeasti nimeltään Mio. Hän elää onnellista elämää, kunnes tulee aika lähteä matkaan ja taistella ritari Kaamoa vastaan.

"- Etkö sinä tiennyt, että Miramis-ratsusi koti on Hämärässä Metsässä?

- En, sitä en tiennyt, minä sanoin.

- Sinä, Mio, et sitten paljoa tiedä, sanoi Jum-Jum." (s.59)

Tarina on totinen ja surumielinen. Mio ottaa hyväksyvästi vastaan elämän kaikkine käännekohtineen. Kuoleman ajattelu on alati läsnä. Kerronnassa käytetään tyylikeinona toistoa. Kuvitus on erityisen kaunista vuoden 2021 painoksessa. Tarinaa on mahdollista analysoida ja tulkita syvällisemmin, mutta luin sen nyt lähinnä unenomaisena fantasiakertomuksena. Alussa toki ajattelin, että Jussi turvautuu mielikuvitusmaailmaan - ja kenties päihteisiin - kestääkseen ankaran elämänsä koettelemukset. Kenties kaikki on vain hänen ja Penan mielikuvitusleikkiä, sillä Kaukaisuuden Maan henkilöt ja eläimet löytyvät todellisesta maailmastakin. Mio ajelehtii tilanteesta toiseen olematta kovinkaan aktiivinen toimissaan. Ystävyys on tärkeintä. Mio on herkkä ja tunteikas lapsi. Vähän erilainen hyvä ritari, joka taistelee rohkeasti pahaa vastaan, mutta uskaltaa myös itkeä. Tykästyin kuvaukseen metsästä, joka synkkyydestään huolimatta suojelee hyväsydämisiä matkaajia. Luolissa vaeltaminen on myös kiehtovan jännittävää. Suosittelen kaikille tutustumista Lindgrenin kirjoihin.

Mitä luin Täyttä laukkaa -lukuhaasteeseen

Osallistuin Täyttä laukkaa -lukuhaasteeseen, joka on käynnissä 1.2.-1.6.2023 instagramissa @suskilukee järjestämänä (# täyttälaukkaalukuhaaste).

Tarkoituksena on lukea hevosiin liittyviä kirjoja yhdeksään eri haastekohtaan, joista on muodostettu bingoruudukko.

Tietokirja:

Marika Riikonen; Jasmi Ritola: Tietopalat: Uljas hevonen

Lastenkirjassa kerrotaan perustiedot hevosista. Keho, aistit, värit, rodut, ruoka, kommunikointi, ammatit ja hoitaminen. Tarujen hevosista kiinnostavin on gallialaisten ja roomalaisten palvoma Epona, joka on hevosten jumalatar. Kirjan lukemisesta on hyötyä siirryttäessä heppakirjoihin, joissa käytetään samaa sanastoa.

Nuorten/YA:

Merja Jalo: Aavekartanon salaisuus

Kirja on osa sarjaa:

Merja Jalo: Käärmekiven lumous

Olen muistiinpanojeni mukaan lukenut muutamia heppakirjoja lapsena, mutta Neiti Etsivät ovat olleet enemmän minun juttuni, vaikka jotain samaa kirjoissa on. Tarinoissa on jännittäviä yliluonnolliseen viittaavia asioita kuten kummitusten pelkoa. Niissä on jokin arvoitus, minkä takana on tietysti henkien sijasta rikollisia. Jokaisella nuorella on tietty rooli. Yksi pyörtyy aina, toinen keksii kolttosia, kolmas on vastuuntuntoinen, neljäs äitihahmo. En osannut odottaa, että aikuiset ovat niin suuressa roolissa. Kirjoissa on vanhanaikainen tunnelma sukelluspukuineen ja intiaanileikkeineen.

Kirjan kannessa on hevonen:

Tapani Bagge; Carlos Da Cruz: Aavehevosen arvoitus

1910-luvun Helsinkiin sijoittuva seikkailu sisältää ajankuvaa, historiallisen tietoaukeaman ja eläväistä kuvitusta. Vanha aika herää raikkaalla tavalla eloon. Kirja on nautittavaa luettavaa. Voisin kuvitella lukevani kirjasarjan seuraavatkin osat.

Kirjan nimessä on sana hevonen:

Marjut Hjelt; Daga Ulv: Tarujen hevoset

Kirjassa on esitelty yksisarviset, kentaurit, hevoskotkat, Pegasos, Epona, kummittelevat hevoset, sotaratsut, kirjallisuuden ja satujen hevoset ja niin edelleen. Mieleenpainuvin on kreikkalaisten, persialaisten, viikinkien ja navajo-intiaanien tuntema tarina jumalasta, joka vetää aurinkoa taivaan halki hevosten vetämillä aurinkovaunuilla. Kirjan aihe on periaatteessa kiinnostava, mutta toteutus raskaslukuinen. Vanhat tarut ovat hyvin pitkälle nimi- ja paikkaluetteloita.

Lastenkirja/kuvakirja:

Ninka Reittu: Ystäväni Pulla Vehnänen

Suloinen tarina lapsen ja ponin ystävyydestä, johon kuuluu yhdessä sovittujen asioiden tekemistä ja riitoja ja sopimista. "Oikea ystävyys on sellaista, että toinen saa olla omanlaisensa ja kulkea välillä myös omia polkujaan." (s.29) Kuvitus on kaunista ja luo hyvän mielen.

Käännetty hevoskirja:

Charlie Mackesy: Poika, myyrä, kettu ja hevonen

Lempeitä elämänohjeita ja herkkää kuvitusta. Maailma on yhtä aikaa sekä pelottava että kaunis. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Rakkaus itseä ja ystäviä kohtaan ja avun pyytäminen kantavat. Omana itsenä ja tässä hetkessä olemista yksi asia kerrallaan.

Aikuisille suunnattu hevoskirja:

Arto Paasilinna: Sotahevonen

Venäläinen kaksikko Savolentko ja Kunitsi seikkailevat Suomen puolella desantteina 1940-luvun alussa. Loppupuolella mukaan ostetaan Heikki niminen hevonen auttamaan bensatynnyrien kuljetuksessa. Veijariromaani on hervottoman mustan huumorin täyteinen. Useasti saa puistella päätä ja ihmetellä ääneen nauraen kaksikon menoa ja meininkiä.

Kotimainen hevoskirja:

Timo Parvela: Ella ja kaverit hevosen selässä

Tuukka haaveilee olevansa jotain suurta. Hän on todennut, että kaikilla suurmiehillä on hevospatsas, joten hän on lainannut ilman lupaa hevosen hevostallilta, minkä seurauksena hevonen on karannut. Tuukka saa luokkakaverinsa apuunsa hevosjahtiin, josta ei huvittavia tilanteita puutu.

"- maailma ei enää arvosta neroja. Kukaan ei kunnioita tietoa. Pitää olla vähintään kymmenentuhatta tykkääjää netissä." (s.20)

"- Kaikilla suurmiehillä on ratsastajapatsas." (s.20)

Kirja sisältää sanonnoilla leikittelyä. Vaikea tietää, mitä kirjaa lukevat lapset ajattelevat vinksahtaneesti lausutuista sanonnoista ja pitävätkö niitä hauskoina. Kirjassa käsitellään myös ihastumista. 

"- karanneesta hevosesta hän ei ollut uskaltanut puhua vielä mitään.

- Vaikeneminen on puoli kuuta peipposesta, Tuukka sanoi salamyhkäisesti -" (s.41)

Parasta kirjoissa on Mervi Lindmanin oivallinen kuvitus.

Robert Seethaler: Kokonainen elämä

Andreas Egger on yksinkertainen mies, joka on miltei koko elämänsä asunut alppikylässä lukuun ottamatta sotaan lähtöä. Hän elää vähäeleisesti perinteisiä työmenetelmiä ja luontoa kunnioittaen. Hän asustelee yksin, mutta tuntee silti kuuluvansa johonkin. Egger ottaa elämän vastaan sellaisenaan. Hän sopeutuu muutoksiin parhaansa mukaan ja tekee kovasti töitä lapsena kasvatti-isän pahoinpitelyn seurauksena rampautuneesta jalastaan huolimatta. Elämä on tässä ja nyt ja näin on hyvä.

"Hän tunsi olevansa osa jotain suurta, jotain joka ylitti reippaasti hänen omat voimansa -" (s.48)

Egger on osa luontoa, joka ei vain ympäröi häntä, vaan asuu hänen sisällään asti. Hän tuntee sen hengittävän, muuttuvan ja kuolevan. Asioita tapahtuu yllättäin ja sattumanvaraisestikin. Turistit saapuvat luontoa katsomaan. He kauhovat sitä kaksin käsin etsien jotain. Egger on jo löytänyt luonnon hyväksynnästä. Ihmisten ymmärtämättömyys ärsyttää. Halu vetäytyä omiin oloihinsa kasvaa. Egger on vahva, viisas ja sitkeä. Hän on pärjäävä.

"Hän oli ollut tässä maailmassa jo kauan, hän oli nähnyt miten se muuttui ja tuntui pyörivän vuosi vuodelta vinhemmin, ja hän tunsi olevansa jäänne kauan sitten kadonneelta ajalta -" (s.50)

Tarinalla on rauhoittava vaikutus. Herää halu vain olla ja katsella maailman menoa sekä sivusta että yhtenä yhteisön jäsenenä. Elää yksinkertaista elämää välittämättä suuren maailman menosta. Syntyä, elää ja kuolla. Ihmetellä, kokea ja unohtaa. Oppia, tehdä töitä ja maatua.

"- hän seisoi siellä kuin puu, joka on jo sisältä laho." (s.115)

Maija Ilmoniemi: Yksinäinen

Yksinäisyys kalvaa ihmistä monenlaisissa muodoissa. Tuntuu siltä, että ei ole kenellekään tärkeä. Yksinäinen ihminen kokee ulkopuolisuutta, hylätyksi tulemista, häpeää ja ahdistusta. Yksinäisyys voi jopa sairastuttaa masennukseen.

"Kokemus yksinäisyydestä syntyy inhimillisestä kaipauksesta yhteyteen, tarpeesta kuulua johonkin sekä kosketetuksi tulemisen toiveesta." (s.14)

Yksinäisyyttä pelkäävä saattaa ottaa vastuunkantajan roolin. Hän on miellyttäjä, pärjääjä, mukava ja iloinen. Hän haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi ja olla pidetty. Hän saattaa takertua ja vaatia huomiota. Yksinäiset ihmiset ovat sosiaalisesti herkkiä. He pohtivat toisten mielipiteitä itsestään ja etsivät hyväksynnän ja hylkäämisen merkkejä ilmeistä ja puheesta. He kokevat sosiaaliset tilanteet haastavina ja haluavat vetäytyä.

"Yksinäinen tavoittelee täydellisyyttä ja varmuutta." (s.49)

Yksinäisyys on tunne ja käsitys itsestä. Yksinäisyydestä kärsivän ihmisen täytyy pysähtyä pohtimaan, millainen hän on ja mitkä hänen tarpeensa ovat. Täytyy olla oma itsensä. Avata lukot ja purkaa muurit. Yksinäisyyden tunnetta on mahdollista oppia käsittelemään.

"Yksinäinen hakee merkitystä ja täyttymystä itsensä ulkopuolelta. Hän kokee, että ratkaisut yksinäisyyden tunteeseen löytyvät toisista ihmisistä tai olosuhteista ja odotukset näitä kohtaan ovat korkeat." (s.66)

Yksinäisellä ihmisellä on korkeat vaatimukset sekä itselleen että muille ihmisille. Odotusten täyttymättömyys aiheuttaa ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteita. Yksinäinen ihminen kokee häpeää, viallisuutta ja arvottomuutta. Hän kaipaa ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ovat läsnä. Hän tarvitsee positiivista palautetta, onnistumisen kokemuksia ja tukea. Hän haluaa kokea olevansa rakastettu, merkityksellinen ja tarvittu.

"Yksinäisyys on tunne ja tulkinta, joka rakentuu elämän varrella kasaantuvista kokemuksista ja muodostuu käsitykseksi itsestä yksilönä sekä suhteessa muihin." (s.34)

Kuka haluaisi paljastaa olevansa yksinäinen ja myöntää ettei kuulu joukkoon? Mistä voi tietää, kuinka paljon yksinäisyys johtuu muiden ihmisten toiminnasta ja kuinka paljon ihmisen itsensä toimimattomuudesta? Mikä estää yhteyden muodostumisen? Ihminen on ennen kaikkea yhteisöllinen. Jokainen tarvitsee ryhmän, mihin kuulua, ja ystäviä, jotka ovat läsnä sekä hyvinä että huonoina päivinä.

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

36-vuotias Keiko työskentelee tokiolaisen lähikaupan myyjänä. Hän on aloittanut osa-aikatyönsä 18 vuotta sitten. Keiko on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän on löytänyt elämälleen tarkoituksen ja tavan sopeutua joukkoon. Hän on myös erinomainen työssään. Ympäröivä yhteiskunta, sukulaiset, ystävät ja jopa työkaverit eivät hyväksy Keikon elämäntapaa. Hänellä pitäisi olla toisenlainen työ, aviomies ja lapsia. Keiko yrittää matkia kanssaihmisten ilmeitä, eleitä ja puhe- ja pukeutumistyyliä. Sitten hän alkaa toteuttaa muitakin vaatimuksia.

"- päätin siitä lähtien tehdä kaikkeni pitääkseni suuni supussa. En enää toimisi oman pääni mukaan vaan joko matkisin muita tai seuraisin tarkkaan saamiani ohjeita. Aikuiset vaikuttivat huojentuneilta huomatessaan, etten enää puhunut tai tehnyt mitään oma-aloitteisesti." (s.14-15)

Ryhmään kuuluminen ja hyväksytyksi tuleminen ovat ihmiselle tärkeitä. Kukaan ei halua tuntea oloaan ulkopuoliseksi ja kummalliseksi. 'Lähikaupan nainen' peräänkuuluttaa erilaisten elämänvalintojen tekemisen olevan yhtä arvokasta kuin niin sanottu normien mukaisesti toimiminen. Jokaisen tulisi saada päättää itse, mitä työtä haluaa tehdä ja aikooko avioitua ja hankkia lapsia vai asua yksin. Normien vastaisesti toimimisesta ei tulisi rangaista omituiseksi leimaamalla ja työpaikan illanviettoon kutsumatta jättämisellä. Jokainen ihminen on arvokas sellaisenaan. Kaikilla on ihmisarvo.

"Paranenko, jos lopetan myyjän työt?" (s.104)

Yoko Ogawa: Muistipoliisi

Saarella eletään muistipoliisin vallan alla. Ihmisten muistista häviää tasaisin väliajoin asioita ja esineitä. Linnut katoavat taivaalta, ruusuja ei enää kasva puutarhassa ja vuosikalenterien häviäminen poistaa vuodenaikojen vaihtelun. Ihmiset menettävät elantonsa, torilla myytävien tuotteiden valikoima suppenee ja puheenaiheet kapenevat. Muistaminen on kiellettyä. Ihmiset, jotka eivät unohda, katoavat muistinmetsästyksissä. Nuori kirjailija päättää piilottaa kustannustoimittajansa R:n talonsa salahuoneeseen ja jatkaa käsikirjoituksensa työstämistä. Hänen tarinansa kertoo konekirjoittajattaresta, joka kadottaa äänensä ja pystyy kommunikoimaan vain kirjoituskoneensa avulla.

"Mitä tapahtuu, jos sanat katoavat?" (s.33)

Ihmiset suhtautuvat muistojen katoamiseen kuin alkavaan työviikkoon. Ihan normaali maanantai. Töihin on lähdettävä, pyykit pestävä ja ruokaa laitettava. Ajan kuluessa olo alkaa kuitenkin käydä heikoksi. Ihmisistä tuntuu kuin heidän sisällään olisi liian monta onttoa kohtaa. Niiden laajetessa on vaarana, että ihminen ei enää pysy kasassa.

"Ilma on äänettömyydestä sakea, kuin koko saari valmistautuisi henkisesti katoamiseen, joka saattaisi odottaa meitä aamulla." (s.25)

'Muistipoliisi' on hyytävä dystopia. Sumu tihenee ja tihenee, kunnes eteensä ei enää näe, happi ei kulje ja katkeaa palasiksi liueten usvaan. Tarinassa käsitellään ihmisyyttä ja valtaa. Kuka määrittelee, missä me asumme, mitä me teemme ja mitä me tiedämme?

"Toisinaan mietin, mitähän tältä saarelta katosi aivan ensimmäisenä." (s.5)

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita

Neljäkymmentä ihmistä kertoo, millaista on ollut elää perheessä, jossa toisella tai molemmilla vanhemmista on alkoholiongelma, ja miten menneisyys on vaikuttanut nykyiseen elämään aikuisena.

"Vanhemman tarve juoda ajaa tarinoissa kerta toisensa jälkeen lapsen perustarpeiden ohi." (s.49)

Ihmiset ovat kokeneet haittoja lapsuudenkodissa koetun alkoholinkäytön seurauksena. Niiden runsaus häkellyttää, kun niistä muodostaa listan: kodin riitaisuus, nimittely, yörauhan puute, henkinen painostaminen, rutiinien kärsiminen, aikuisten mykkäkoulu ja eristäytyminen, fyysinen kovakouraisuus, häpeä (varsinkin kun juova aikuinen ei itse häpeä käytöstään), turvattomuus, ahdistus, huoliajattelu, jatkuva pelko, krooninen stressi, heikentynyt luottamus tulevaisuuteen ja vamhemman kuoleman pelko. Ainoat hellyyden ja rakkauden osoitukset annettiin vanhemman ollessa päihtynyt, mutta lapsi aisti, että tilanteessa on jotain epäilyttävää. Lapsi ei kokenut olevansa hyvä, tärkeä ja arvokas perheenjäsen. Hän koki tarvetta yksinoloon ja halusi eristäytyä myös aikuisena. Lasta haluttiin kontrolloida ja tunteet kiellettiin. Päihderiippuvaiset vanhemmat loivat perheessä ilmapiirin, jossa lapsen ja vanhemman roolit olivat vaihtuneet. Lapsi joutui huolehtimaan ja kuuntelemaan. Häntä syyllistettiin, mitätöitiin, arvosteltiin ja häneltä vaadittiin kohtuuttomia. Häntä peloteltiin uhkaamalla rikkoa omaisuutta.

"Lapselle vanhempien epäjohdonmukainen ja vaihteleva mieliala on hankala rasti." (s.42)

"Kuolemanpelossa uskoin, että vain minä pidän äidin hengissä." (s.90)

Haittojen seurauksena lapsi alkoi oireilla pakkoajatuksin ja rituaalein, joilla hän yritti kontrolloida ympäröivää kaaosta. Hän kehitti tavan siirtää ajatukset hetkeksi muualle. Lapsi joutui salaamaan perheen tilanteen ulkopuolisilta. Kulissit ja todellisuus olivat ristiriidassa keskenään, jolloin lapsi ratkaisi tilanteen oppimalla valehtelemaan - jopa itselleen. Näin hän koki olevansa turvassa.

"Hävisin koko lapsuuteni ajan viinalle." (s.71)

"En tiennyt, mitä minun kuuluisi ajatella ja millaista olisi normaali elämä. Minulla oli hirveästi luottamusongelmia ja kärsin matalasta itsetunnosta." (s.87)

Aikuisena kostean lapsuuden eläneet kokevat voimakkaita tunnereaktioita tietyissä tilanteissa liittyen esimerkiksi ääneen, tuoksuun, sanaan tai tilanteeseen. He ovat ihmisiä, jotka varautuvat yllättäviin katastrofeihin ja tuntevat pelkoa ja stressiä. Heillä on kyky toimia tehostetun rauhallisesti ja asiantuntevasti katastrofin keskellä. Katastrofin odottaminen on pahinta. Lapsena opittu jatkuva valmiustila on jäänyt päälle, sillä se on turvalliselta tuntuva tila. Alkoholistien aikuiset lapset saattavat olla heitä, jotka ovat ainoita rauhallisia ja selkeästi toimivia ihmisiä työpaikan kriisitilanteissa, mutta pelkäävät suhteettomasti asioita kuten ruoan loppumista. Heillä on vaikeuksia elää ilman ennakkosuunnitelmia ja rentoutua. He ovat koko ajan varuillaan. Etenkin jos joutuvat tilanteeseen, jossa on tarjolla alkoholia.

"Onko omasta elämästä kulunut turhan suuri osa toisten ihmisten mietteiden, motiivien ja tekemisten pohtimiseen ja ohjailuyrityksiin?" (s.254)

Alkoholistien aikuiset lapset eivät luota ihmisiin. He lukevat toisten mielialoja ja analysoivat heitä. He tarkkailevat, onko vaaraa tai muuta huomioitavaa. He eivät koe olevansa arvokkaita, hyviä ja rakastettavia. Heistä ei tunnu siltä, että he olisivat kenellekään tärkeitä. He tuntevat, että toiset käyttävät hyväksi ja hylkäävät, jos tekee virheitä. He aliarvioivat itseään. Oma todellinen minä on piilotettava ihmisten katseilta. Alkoholistien aikuiset lapset ottavat arkiset tilanteet liian vakavasti ja kokevat pahaa mieltä asioista, jotka toiset osaavat ohittaa. He eivät ole saaneet ilmaista tunteitaan lapsina, joten tunteiden ilmaisu on hyvin vaikeaa aikuisena. "Alkoholiongelmainen voi myös kieltää lapselta tunteiden ilmaisun." (s.140) Heidän on vaikea erottaa omia tunteita läheisten tunteista. Luottamus omaan arvostelukykyyn puuttuu, jolloin mielipiteitä kysytään muilta. Omana itsenä oleminen ja rajoista kiinni pitäminen on vaikeaa. Luottamusta omaan pärjäämiseen ja oikein toimimiseen ei ole. Moni kokee kontrolloivansa itseään ja tunteitaan. Ristiriitatilanteet ovat haastavia. Aikuinen on oppinut lapsena, että hänen kokemuksillaan ja mielipiteillään ei ole merkitystä. Hylätyksi tulemisen pelko on valtava. Alkoholistien aikuiset lapset kokevat, että he eivät tule kuulluiksi ja että heitä ei arvosteta. He kokevat riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. He eivät pysty vastaanottamaan positiivista palautetta. He kantavat vastuuta ja huolehtivat tunnelman ylläpitämisestä ja toisten hyvinvoinnista.

"'Olen ollut äidin tukipilari, se toinen 'aikuinen', pikkuaikuinen. Äitini on purkanut minuun pahaa oloaan, olin sylkykuppi.' - - Nainen kertoo joutuneensa myös todistamaan isänsä väkivaltaa äitiään kohtaan." (s.128)

"Äitini on tyypillinen läheisriippuvainen ja kriittinen kontrolloija." (s.137)

"Kieltäytyminen tuntuu vaikealta: 'Äitini osaa yhä vetää oikeista naruista ja syyllistää minua. Hän pitää kiinni siitä ajatuksesta, että lapsuuteni oli hyvä.'" (s.191)

Aikuiset muistelevat lapsuuttaan ja ihmettelevät, miksi kukaan ei puuttunut perheen tilanteeseen ja auttanut. Useissa tilanteissa on käynyt niin, että apua itse hakenut lapsi on syyllistetty ja tilanteeseen on jätetty puuttumatta. Joissain tilanteissa keskitytään lapsen ongelmallisuuteen, eikä vanhemman ongelmiin puututa lainkaan. "Lapsilta odotetaan jatkuvaa jaksamista ja pärjäämistä." (s.93) Lapsen kokemusta vähätellään. Aina jollakulla menee 'heitäkin huonommin'.

"- äitini toimi mielestäni sokeasti laittaessaan heidän suhteensa kaiken edelle -" (s.63)

"Äitini roolit olivat uhri, marttyyri ja isän juomisen mahdollistaja." (s.81)

Miksei kukaan puutu alkoholin väärinkäyttöön? Miksi sen sijaan puututaan alkoholittomuuteen?

"Alkoholin väärinkäytön suhteen meillä eletään vähättelyn kulttuurissa: epäilyttävämpi on se juhlavieras, joka kieltäytyy drinkistä kuin se, jonka tiedetään ryhtyvän rähinöimään viimeistään puoliltaöin." (s.117)

Kuinka päästää irti ja antaa anteeksi? Kuinka löytää oma minuus, joka on ollut vanhemman alkoholismin määrittelemä? Tasainen arki, hyvät ihmissuhteet, hetkessä eläminen, armollisuus epäonnistumisissa ja usko omaan pärjäämiseen kantavat.

Niku Hooli; Anna-Sofia Nieminen: Aikuisten perhe

Niku ja Anna-Sofia kokivat kriisin ennen häitään. Toinen halusi tulevaisuudessa lapsia, mutta toinen ei. Syntyi pitkällinen pohdinta lasten hankkimisen ja kasvattamisen hyvistä ja huonoista puolista. Moni hyvä puoli osoittautui sellaisiksi, jotka voisi korvata esimerkiksi viettämällä aikaa sisaruksen lasten kanssa. Niku ja Anna-Sofia tekivät päätöksen vapaaehtoisesti lapsettoman aikuisen elämästä. He perustivat aikuisten perheen.

"'Jos tätä sitten joskus katuu, niin se on sitten sen ajan murhe. Mutta ei lapsia vain varmuuden vuoksi kannata tehdä.'" (s.46)

Kirjassa kuvataan monenlaisia aikuisten perheitä. Lapsettomuus päätöksen syitä on yhtä monta kuin on sen tehneitä ihmisiä. Syitä ei välttämättä tarvitse edes olla. Joskus ne löytyvät vähän kuin tekemällä tehtyinä jälkikäteen. Joidenkin ihmisten mielipiteet vaihtuvat vuosien varrella. Joillekin lapsettomuus on ollut selvää lapsesta asti. Lapsettomuus päätös ja siihen johtaneet syyt ovat jokaisen oma asia. Jokaisella on oikeus päättää asiasta itse sen hetkisen parhaan tietonsa ja kykynsä mukaan.

"- mutta en silti mielestäni jää paitsi mistään. Tai oikeastaan: kaikki jäävät paitsi jostain, mutta toisten ovien takana on muuta kiinnostavaa tilalla." (s.22)

"- onko valintojen tekeminen itse asiassa paitsi jäämistä? Ja miksi juuri lapsettomuus on se valinta, jonka kohdalla usein ajatellaan, että jää paitsi jostain? Elämä olisi toki varmasti erilaista lasten kanssa, mutta kyllä lastenkin kanssa voi jäädä paitsi jostain." (s.181)

Lisääntymisen tulisi olla jokaisen oma asia. Siihen ei tulisi painostaa puolison toimesta, suvun voimin tai yhteiskunnan taholta. Jokaisella on oikeus elää omaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Kenenkään ei pitäisi kokea kiusaamista, syyllistämistä tai suvusta tai kaveriporukasta ulossulkemista lapsettomuuden vuoksi. Yhteiskuntaa ei pelasteta tai eläkkeitä makseta lisääntymällä vaan uusilla innovaatioilla, politiikalla ja työllistämiseen panostamalla.

"Onko lapsen synnyttäminen varmasti lapselle itselleen hyvä? Mistä tiedämme sen?" (s.97)

Lisääntymisessä on riskejä. Raskaana oleva nainen tai lapsi voivat menehtyä. Lapsi voi syntyä sairaana, mikä voi olla haastavaa, jos omissa mielikuvissa on ajatellut lapselle tietynlaisen elämän. Lapsi ei välttämättä herätä rakkautta eikä vanhemmuus tuo onnea. Elämänlaatu saattaa huonontua, ja realismi iskeä vasten kasvoja. Olisi kiinnostavaa lukea tarinoita aikuisista, jotka katuvat lasten hankintaa, sillä aihe on tabu.

"Yksinäisyyden pelko on musta ylipäänsä vähän p***a syy hankkia lapsia. Elämää ei voi elää pelkojensa mukaan." (s.153)

Lapsettomien aikuisten haastatteluista välittyy ihmettely lapsiperhearkea kohtaan. Ystävien kanssa on hankala sopia tapaamisia, jos lapset roikkuvat mukana, ja heidän kanssaan on mahdotonta keskustella, kun lapset pyörivät ympärillä. Keskustelun aiheetkin ajautuvat koskemaan lapsia. Esimerkiksi haastateltava Panu muistaa, kuinka hän lapsena meni tervehtimisen jälkeen leikkimään, kun äidille tuli ystävä kylään, eikä se tuntunut mitenkään ikävältä.

"'Lapsen ehdoilla meneminen tuntui vieraalta.'" (s.64)

Niku Hoolin ja Anna-Sofia Niemisen kirja antaa äänen monimuotoiselle joukolle lapsettomia aikuisia. He pääsevät kertomaan kokemuksistaan ja näkemyksistään, joita ei niin usein kuule. Aihe ei ole mustavalkoinen, eikä tarkoituksena ole vastakkainasettelu, vaan ymmärryksen laajentaminen. Maailma tarvitsee sekä lapsiperheitä että lapsettomia perheitä. Silloin elämä on tasapainossa.

Tiffany D.Jackson: Rajaton

R&B-tähti Korey Fields ottaa Enchantedin siipiensä suojaan laulajien koe-esiintymisestä. 17-vuotias tyttö haaveilee soololevystä ja kiertueista, ja Korey lupaa hänelle kaiken. Unelmat vaihtuvat painajaiseen, kun Enchanted herää tokkuraisena ja veren peitossa kuolleena makaavan Koreyn luota. Mitä on tapahtunut?

"'Äiti, häivytään täältä ennen kuin...'

'Seuraavana vuorossa... Enchanted Jones!'" (s.23)

Kirjan alkusivuilla varoitetaan sisällöstä: seksuaalista hyväksikäyttöä, raiskauksia, pahoinpitelyä, alaikäisten kaltoinkohtelua, vapaudenriistoa ja opioidiriippuvuutta. Tiedossa siis on vähintäänkin rankka tarina, joka puolustaa mustien naisten oikeuksia ja kuuluttaa me too -kampanjan perään. Tarinassa karmivinta on psykologinen manipulaatio, jolloin ihminen alkaa epäillä omaa kokemustaan ja todellisuuttaan. Vaikeista aiheista huolimatta kirja on koukuttava ja nopealukuinen. Varsinkin kirjan loppu on jännittävä. Viimeisiltä sivuilta löytyy yhteystietoja, joista on apua väkivallan uhreille. Kirjalla on tärkeä ja tunteita herättävä sanoma.

"- tuntuu siltä kuin maailma olisi jatkanut kulkuaan... ilman minua." (s.162)

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Kitty Blackstone rakastaa apteekissa työskentelyä. Hän saa auttaa apteekkari isäänsä, sillä hänen äitinsä on estynyt ollessaan vakavasti sairaana. Kittyn elämä muuttuu radikaalisti äidin kuoltua. Hän kohtaa tulitukkaisen miehen, joka ottaa hänet väkisin, ja isä naittaa hänet vanhalle kauppias Goodwinille. Öisin Kitty uneksii raa'asta kostosta, ja päivisin pohtii, mitkä ainesosat muuttaisivat lääkkeen myrkyksi. Hän ei halua tappaa tulitukkaista miestä nopeasti, vaan nauttia takaisinmaksusta hitaasti.

"Huomaisiko kukaan, että jotain puuttui?" (s.31)

1700-luvun Englantiin sijoittuva tarina on romanttinen, väkivaltainen ja kieroutunut. Sen lukeminen on suurelta osin puistattavaa. Jostain syystä en ymmärrä Tarkiaisen huumorin päälle. Teksti on kyllä vetävästi kirjoitettua, ja pidin eniten apteekkiin ja Kittyn äidin reseptikirjaan liittyvistä kohdista. Olisin toivonut, että Kitty olisi keskittynyt pelkästään luomaan apteekkarin uraa kostosuunnitelmien sijasta, mutta se olisi sitten ollut aivan toisenlainen kirja. Kannesta annan täydet pisteet. Eveliina Rusanen on suunnitellut houkuttelevan ulkoasun.

"- en kyennyt antamaan pois sellaista valtaa itseeni, en edes hänelle. En aivan vielä." (s.212)

Luin kirjan liityttyäni Samppanjaa ja kirjakarkkeja -lukupiiriin, joka toimii instagramin kautta.

David O'Connell: Karkkitehtaan kummitus

Archie perii kartanon ja karkkitehtaan edesmenneen isänsä suvun puolelta. Hän muuttaa uuteen kotiinsa äitinsä kanssa. Pian käy ilmi, että kartanossa kummittelee ja että Archie saa tehtäväkseen selvittää suvun arvoituksen. Hänellä on apunaan uudet ystävänsä Fliss ja Billy. Sukulaistäti lapsineen yrittää estää arvoituksen ratkeamista. Archiella on paljon pelissä, sillä epäonnistuminen merkitsee karkkitehtaan menetystä.

"Archie napitti niska kenossa vanhan miehen muotokuvaa. Ihan kuin vanhus olisi iskenyt hänelle silmää. Taatusti oli." (s.9)

Karkkitehtaan kummitus on kiehtova seikkailu, jossa on maagisia olentoja, hämäräperäisiä henkilöitä, jännittäviä salakäytäviä ja kiperiä tilanteita. Kirjaa lukiessa on ehdottomasti syötävä makeinen tai kaksi, sillä karamelleistä ei tarinassa ole puutetta.

"Meillä on pieni ongelma. Kukaan ei ole onnistunut löytämään kuuluisan McArkin toffeekarkin salaista ainesosaa isosetänne kuoleman jälkeen." (s.46)

Kuvitus elävöittää tarinaa. Uusia kuvia kaipaa heti, kun tarina etenee seuraavaan käänteeseen. Seikkailu on jännittävää ja kiinnostavaa luettavaa, mutta muutama asia jää mietityttämään. En ole ihan varma, pidänkö siitä, että ihmisten ilkeys liitetään heidän ulkonäköönsä ja että onko sankareilla oikeus nimitellä ilkeyksiä tekeviä ulkonäön perusteella. En tiedä, onko reilua, että henkilöiden nimet kuten Nessukarsta viittaa kyseisen henkilön ominaisuuteen eli jatkuvaan allergiseen nuhaan, mikä on aika leimaavaa. Mietin kaiken aikaa kirjaa lukiessani, miksi Archie ja hänen äitinsä eivät lukitse ovea, kun kartanoon pääsee vapaasti vaikka minkälaista väkeä. Äiti on tietysti tietämätön seikkailuista ja kaikesta muustakin, joihin lapset ajautuvat, vaikka monelta olisi vältytty, jos hänelle olisi niistä kerrottu. Mutta tämä on lasten seikkailu, jossa lasten on kuljettava matka itsenäisesti kohti onnellista loppua.

Jarmo Ahonen: Ystävänä yksinäisyys

"halusi eroon ystävästään
yksinäisyydestä
kukapa sen huolisi
kurjan kaverin
öisen ystävän." (s.15)

Runot virtasivat ohitseni kuin vesi joessa. Katselin niiden kulkua tyhjin silmin mitään ajattelematta. Annoin veden virrata. En yrittänyt vaikuttaa sen kulkuun. Runot jatkoivat matkaansa minusta välittämättä.

"uskaltaa olla tässä
nyt" (s.56)

Yksinäisyys on marraskuisen pimeitä päiviä, kylmiä pakkaskelejä ja sumuisia sateita. Se asustaa kuivissa kanjoneissa, paleltuneessa maassa ja tyhjillä kujilla. Ystävyys ja rakkaus luovat maailmaan värit ja kauniit kesäpäivät.

"Suljin silmäni kaupungin
valoilta näkemättä
ettei ole mitään pelättävää
vain pääni näyt
menneet huomiset
tulevat eiliset
kasvot vanhoissa valokuvissa." (s.62)

Lempirunoni ovat 'Ystävänä yksinäisyys', 'Sadan vuoden sateen jälkeen' ja 'Yksi tuhansista kyynelistä'. Ne puhuttelevat ja erottuvat joukosta. Koen runojen toisteisuuden raskaana. Menneen muistelua ja rakkaasta ihmisestä haaveilua. Kiinnostavimpia ovat oman tulkintani mukaan ystävyyteen ja yleiseen yksinäisyyteen liittyvät runot.

"vihdoin vapaa unelmista - läsnä vain hetki" (s.57)

Beth O'Leary: Kimppakämppä

Tiffy etsii itselleen asuntoa ja päätyy muuttamaan kimppakämppään Leonin kanssa. Ehtona on, että he eivät koskaan tapaisi toisiaan. Leon käyttää asuntoa päivät, sillä hän työskentelee yöhoitajana, ja Tiffy on asunnossa yöt, sillä hän on päivätöissä kustannustoimittajana. Tiffy ja Leon alkavat kommunikoida toistensa kanssa muistilappujen avulla, mistä muodostuu heille tärkeä rutiini.

"Irrotellessani Post-it-lappuja ja teipillä kiinnitettyjä paperinpalasia kaappien ovista, pöydistä, seinistä ja (yhdessä tapauksessa) roskiksen kannesta, huomaan hymyileväni." (s.101)

Leonin elämässä on äiti, joka on kokenut toinen toistaan toksisemman parisuhteen, ja veli, joka on syyttömänä vankilassa. Hänelle tärkeitä ovat myös hänen sympaattiset potilaansa. Tiffyllä on kaksi hyvää ystävää ja haastavaakin haastavampi (ex) miesystävä. Hän kommunikoi myös kirjailijoiden ja työkavereiden kanssa. Tiffyn elämän ihmiset ulottuvat pikku hiljaa myös Leonin elämän puolelle ja toisinpäin. Syntyy kiinnostava tarina, jonka seuraamista ei malta lopettaa. Kaltoinkohtelua ja epäoikeudenmukaisuutta on käsitelty hyvin ja voimauttavasti. Lukija tsemppaa Tiffyä ja Leonia heidän vaikeuksiensa yli. Tarinassa on vakavista aiheista huolimatta lämmin ja elämänmyönteinen tunnelma. Kirja on ehdottomasti suosikkini kaikista lukemistani romantiikka genren kirjoista. Ihastuttava. Kaipaan Tiffyä ja Leonia. Heidän persoonansa välittyvät kirjan sivuilta elävinä. He ovat inhimillisiä ja rakastettavia.

"'Minä kerroin kaikille, että Leon asuu jonkun tytön kanssa ja kirjoittaa sille tytölle viestejä ja se tyttö saa hänet nauramaan.'" (s.146)

Sanna Kajander-Ruuth: Laman lapset

1990-luvun lama on aiheuttanut toisille perheille vaurastumista ja toisille kärsimystä. Osaa lama ei juurikaan koskettanut. Tässä kirjassa kerrotaan laman synkistä puolista, politiikasta ja taloudesta yksilökokemusten värittämänä.

"Alkoivat nakkikastikkeen väriset ja makuiset, apeat laman vuodet." (s.63)

1980-luvulla elettiin nousukautta. Kaikilla oli kaikkea. 'Kaikki' rakensivat omakotitalon, hankkivat statussymboleita vesisängystä leipäkoneeseen ja ottivat lainaa perustaakseen yrityksen. 1990-luvulla tuo kaikki menetettiin. Omaisuuden lisäksi ihmisten terveys tai jopa henki menivät.

"Jälkeenpäin, aikuisena lapsuuttaan arvioidessaan laman lapset näkevät myös asioiden toisen puolen. Kuten sen, että vanhemmat saattoivat ottaa isojakin taloudellisia riskejä niitä ehkä kovin perusteellisesti punnitsematta. Tai sen, että kodeissa juotiin alkoholia melko runsaasti-" (s.54)

Kirja on pieni pintaraapaisu valtavan isoon aiheeseen. Haastatelluille henkilöille, jotka olivat laman aikaan lapsia tai nuoria, on käynyt ihan hyvin, mikä luo kerrontaan toiveikasta tunnelmaa ja toki hieman vääristää mielikuvaa. Synkimmät tarinat puuttuvat joukosta, sillä ihmisten on edelleen haastavaa suostua haastateltaviksi ja puhua tapahtuneesta. Moni kärsii laman vaikutuksista edelleen.

"Kiristyvä tilanne heijastui heidän avioliittoonsa, isä alkoi juoda yhä enemmän. Minulla on myös vahvoja, pelottavia muistikuvia siitä, että hän löi äitiä. Kotona riideltiin paljon, tunnelma oli aina kireä." (s.63)

Pohdin kirjan luettuani, kuinka ihmiset joutuvat alituiseen keskittymään rahaan. Laman ajan ihmisillä saattaa olla vaikeuksia rahankäytössä. He joko käyttävät kaikki rahansa heti, jotta ne eivät ehdi hävitä, tai sitten säästävät kaiken niin että ullakolle kerätään huuhdellut margariinirasiatkin. Moni lama ajan lapsista hakeutui osa-aikaisiin palkkatöihin jo alaikäisenä.

"Olisin itse tarvinnut tukea, mutta jouduin tukemaan vanhempiani." (s.35)

Kirjan lopussa lamaa verrataan koronapandemia aikaan ja ollaan toiveikkaita, että yksilön kärsimykset ja etenkin lapset otettaisiin tällä kertaa paremmin huomioon. Koen, että näitä kahta tilannetta on erittäin vaikea verrata toisiinsa varsinkin näin lähellä tapahtumahetkeä. Mielestäni nykyään lapsille puhutaan asioista enemmän kuin 1990-luvulla. Voisin jopa väittää, että ehkä liikaakin. Pitäisi löytää keskitie puhumattomuuden ja liialliselle uutisvirralle altistamisen väliltä. Lapset ansaitsevat huolenpitoa ja turvaa. Heidän tulisi saada olla lapsia.

"Aikuiset saattoivat olla niin uppoutuneita omiin ongelmiinsa, ettei lapsen hädälle ja pelolle liiennyt huomiota. Usein kukaan ei selittänyt kunnolla, mitä perheessä oikeastaan oli tapahtumassa-" (s.67)

Toivoisin, että ohueen kirjaan olisi valittu vielä tarkempi rajaus. Haastatteluissa lähdettiin hieman liian lavealle, kun käytiin läpi erään miehen rikolliset puuhatkin. Ehkä kirjalla haluttiin antaa aiheita jatkokeskustelulle ja tuleville kirjoille.

"Toivon, että työ jatkuu." (s.156)

Pohdin, mitä itse muistan lama-ajan yleisestä ilmapiiristä. Luokkakuvissani istuvat lapset, joiden vaatteissa komeilee näkyviä paikkoja. Kiusaamista ilmeni, jos joku oli saanut uusia vaatteita tai uuden muodissa olevan lelun. Huhut kiersivät, kuka oli päässyt kotimaanmatkailulle. Muistan eräätkin synttärit, joilla pääasiassa leikittiin lasten ryhmäleikkejä ja kohokohtana oli kioskilta vuokrattu elokuva. Koulun keittiö vaati perheitä keräämään ruoanlaittoa varten puolukoita. Mitään erikoisia harrastuksia ei ollut, mitä nykyaikana näkee. Kirjaston valikoima oli aika vanha ja suppea. Mitään uutta ei selvästi hankittu. Lapsille suunnatuista palveluista oli karsittu. Opettajat olivat välinpitämättömiä ja ankaria. Ympärillä vallitsi vanhanaikaisuuden tuntu.

"Lasten ympäristöstä tai ilmapiiristä puuttuu iloa, siinä on enemmän ahdistusta kuin toisissa oloissa olisi laita -" (s.29)

Nefertiti Malaty: Ei äitimateriaalia

"Vapaaehtoisesti lapseton on ihminen, jolla ei ole lasta, joka ei aio hankkia lapsia ja joka ei myöskään ole aktiivisesti yrittänyt tulla vanhemmaksi." (s.7)

Nefertiti Malaty on koonnut sekä tietopaketin että ihmisten tarinoita vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Kirjan viestinä on, että jokaisen tulisi saada olla sellainen kuin on. Jokaisella on oikeus elää omannäköistä elämää.

"Minun intohimoni liekki on aina loimottanut kirkkaimmin itsensä kehittämiselle ja sille, miten oppimansa voi antaa eteenpäin." (s.68)

Kirjassa viitataan useasti siihen, kuinka yhteiskunta on vaatinut synnyttämään lapsia. Siihen on historian saatossa myös pakotettu esimerkiksi kieltämällä ehkäisy, abortti ja vapaaehtoinen sterilisaatio. Yhteisöissä vallitsee mielikuva siitä, mitä naisen tulee tehdä. Naisen oletetaan olevan äiti tai pyrkivän äidiksi, jolloin yhteisön jäsenet kokevat tehtäväkseen valistaa naisia kyseisestä 'ainoasta ja oikeasta' roolista. Toisin toimivaa naista rangaistaan paheksunnalla ja muulla henkisellä kiusaamisella.

"- useat vapaaehtoisesti lapsettomat kuvaavat ominaisuutta synnynnäiseksi taipumukseksi, pysyväksi ja muuttumattomaksi osaksi identiteettiä. - - Yhteiskunta ei tunnu hyväksyvän heitä sellaisina kuin he ovat, vaan yrittää väkisin 'eheyttää' heitä kuten homoista on yritetty tehdä heteroita. - - He joutuvat miettimään, ovatko vääränlaisia, kun lasten hankkiminen ei kiinnosta samalla tavalla kuin suurinta osaa ihmisistä." (s.10)

Lapsiperheelliset saavat kritiikkiä asenteistaan ja keskustelutaidoistaan. Kokemusten mukaan lapsiperheelliset ottavat kaiken lapsiin ja lapsiperheisiin liittyvän keskustelun henkilökohtaisesti. He eivät osaa ajatella ja keskustella aiheesta yleisellä tasolla. Kokemusten mukaan lapsiperheellisillä ei ole muita keskustelunaiheita kuin oma jälkikasvu. He eivät osaa asettua toisen ihmisen asemaan ja ottaa keskustelussa häntä huomioon valitsemalla tai ottamalla osaa muihinkin puheenaiheisiin.

"- miltä asiat itsestä tuntuvat, eivät välttämättä tunnu toisesta samalta." (s.159)

Henkeä salpaava taulukko kertoo naisten asemaan liittyviä vuosilukuja Suomessa. Kammottavaa syrjintää esimerkiksi vanhanpojan ja -piian verolla, jonka naimattomat ja lapsettomat joutuivat maksamaan vuosien 1935-1975 aikana.

"Sinänsä ymmärrän lapsiperheellisten tukemisen ja tietyt verohelpotukset, eihän tämä yhteiskunta pitkään pyörisi ilman tulevaisuuden veronmaksajia. Lapsettomia ei saisi kuitenkaan rankaista elämäntilanteestaan - rahallisesti eikä muutenkaan." (s.95)

"Tuntuu, että lapsettomien pitäisi tyytyä vain niihin murusiin, joita lapsiperheiltä sattuu jäämään." (s.101)

Toivoisin, että aiheesta kirjoitettaisiin lisää ja tehtäisiin tutkimusta. Moni asia on varmasti muuttunut sitten vuoden 2018, kun kirja on kirjoitettu. Huomasin ihmisten tarinoita lukiessani, että heitä on selvästi haastateltu tietyin kysymyksin, jotka mielestäni saattavat vääristää mielikuvaa vapaaehtoisesta lapsettomuudesta ja ohjaavat mielikuvan tiettyyn suuntaan. Olisin toivonut, että kysymykset olisivat olleet näkyvillä esimerkiksi kirjan lopussa.

"Mitä enemmän ihmiset puhuvat avoimesti vapaaehtoisesta lapsettomuudestaan, sitä enemmän pystytään vaikuttamaan vallitseviin asenteisiin ja parantamaan vähemmistön asemaa." (s.162)

Suosittelen tutustumaan Vapaaehtoisesti lapsettomat ry:n sivuihin ja kuuntelemaan velapodcastia. Etenkin jos vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole tuttu aihe.

Milla Peltonen: Erakot

Erakot elävät suomalaisesta yhteiskunnasta omiin oloihinsa vetäytyneinä. Heitä on asustanut metsissä, saarilla, kylien perällä ja kaupungin laidalla. Heidän syynsä irtiottoon eivät ole sellaisia, joista he välittäisivät kertoa, tai ne eivät välttämättä ole selviä edes heille itselleen. Toisaalta syyt voivat olla hyvinkin näkyvästi esillä kuten uskonnollinen kilvoittelu munkkina tai halu suojella ympäristöä. Erakkojen oletettu sukupuoli on useimmiten mies. Sotien aikaan ja jälkeen Lapissa on viihtynyt lukuisia miehiä kultaa huuhtoen ja erinäisiä oman elämän tragedioita paossa eläen. Erakoista löytyy taiteilijoita, kirjailijoita ja ihmisiä, jotka vain tykkäävät puuhastella yksin.

"Minä olen kasvanut yksinäisyyteen. Olen yksinäinen penikka." (s.47)

Nykyaikana on yhä vaikeampaa elää yhteiskunnasta irrallaan, sillä erämaihin on vaikea piiloutua ja yhteiskuntaa on mahdotonta paeta. Toisaalta onko tavallaan syrjäytyneenä ja yhteisöstä täysin irrallaan oleminen mielekästäkään. Erakoilla onkin aina ollut luotettuja henkilöitä, jotka auttavat heitä. Jotkut erakoista ovat asuinalueellaan tunnettuja henkilöitä ja jopa legendan maineessa.

"Turismi, lisääntyneet metsäautotiet ja vaellusreitit ovat tehneet tehtävänsä. Erämaasta, niin laaja kuin se pohjoisessa onkin, on yhä vaikeampi löytää sellaista pysyvää rauhaa ja piilopaikkaa, jota moni entisaikain erakko on hakenut." (s. 71-72)

Klaus Backberg vaikuttaa ihmiseltä, joka on tiennyt, mitä haluaa tehdä ja minkälaisiin asioihin uppoutua. Hän on nauttinut enemmän tekemisestä kuin ihmisten seurasta. Hänen kykyynsä paneutua häntä kiinnostaviin asioihin on helppo samaistua. Ympärillä olevat ihmiset vain haittaavat elämää alentavilla kommenteillaan tai estävillä toimillaan. Yksinäisyydessä saa itse määritellä omat tekemisensä.

"Opettaja vastasi, että ei täällä laivoja ja mitään sellaisia mitä tahdotaan. Täytyy tehdä sitä mitä on määrätty. -- Ja minä olin ajatellut että nyt teen laivan itselleni-" (s.98)

Rami Hiltunen on ihminen, joka on jättänyt palkkatyön ja ryhtynyt elämään omavaraisesti. Hän on kertonut ihmisten olevan epäluotettavia ja nauttivan toisten murheesta. Itsekin olen joskus ajatellut ihmisiin petyttyäni, että kunpa voisin muuttaa jonnekin metsän keskelle asumaan kauas kaikista. Ei tarvitsisi murehtia, kelpaako sellaisenaan toisille. Ei olisi ketään puhumassa ja tekemässä pahaa.

"'Mitä enemmän hamstraat ja ahnehdit, sitä enemmän tarvit, ja onko se sitten elämää.'" (s.118)

Kirjassa pohditaan, kuinka erakoihin suhtaudutaan epäilevästi ja arvostelevasti. Heihin liitetään negatiivisia mielleyhtymiä rikollisuudesta mielenterveysongelmiin. Ekstroverttiä, kasvusuuntaista, suorituskeskeistä ja kiireisen kaupunkilaista elämäntapaa arvotetaan korkealle. Ekologisia erakkoja saatetaan ihailla. Totuus on, että ihmisiä on monenlaisia. Erakoista ei kannata edes yrittää kirjoittaa yhtenäisesti. He ovat ihmisiä siinä kuin muutkin.

"Yksin pärjäämistä ihaillaan, toisinaan jopa romantisoidaan. - - Annammeko toistemme Suomessa yksinäistyä liian helposti? Annamme joskus jopa liikaa tilaa ja vapautta olla omassa rauhassa?" (s.206)

"- hän ei väitä olevansa immuuni yksinäisyyden tunteelle. Tunne on joskus niin vahva, että se voi johtaa itsesääliin ja jopa masennukseen." (s.169)

"Yksinäisyys on terapeuttista niin kauan, kun siitä saa päättää itse" (s.215)

Sari Kanala; Hannu Ahonen: Lumikeiju

Hile asettuu talviunille metsäkeijujen pesään. Ulkona paukkuu pakkanen. Kaikkialla on valkeaa lunta ja jääpuikkoja. Metsän eläimet ovat pukeutuneet valkeisiin karvoihin ja höyheniin. Hile makoilee mukavasti pehmeissä peitteissä, mutta hän ei saakaan unta. Hän tuntee olonsa jokseenkin yksinäiseksi, erilaiseksi ja joukkoon kuulumattomaksi. Ehkä ratkaisu löytyy ulkoa talvisesta metsästä, jossa Jääkuningatar asustelee.

"Hanget välkkyvät lumitimanteista, pakkanen nipistelee poskipäistä, ja metsä on kuin satu, johon astua."

Lumikeijun kuvitus on taianomainen. Luminen ja jäinen maisema herää kirjan sivuilla eloon. Tarina on rohkaiseva. Omaa itseään ja elämänsä tarkoitusta voi lähteä etsimään muiden estelyistä ja varoitteluista huolimatta. Matkan teko vaatii kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Lopulta sinnikkyys palkitaan.

"Luminen putous oli parasta, mitä se oli pitkään aikaan kokenut."

Lumikeijun tarina on ihanan toiveikas. Itseensä ja omien siipiensä kantavuuteen kannattaa uskoa, sillä siten unelmien toteutuminen on mahdollista.

Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin

Dannie suorittaa elämäänsä ja ottaa kaiken varman päälle. Hänellä on täydellinen avomies ja nousukiidossa oleva ura. Tulevaisuudessa siintää avioliitto ja lapset, koska niin elämän kuuluu mennä. Dannien paras ystävä Bella on puolestaan elämäniloinen ja tunne edellä toimija. Hän hyppii parisuhteesta toiseen ja aloittaa projekteja saamatta niitä koskaan valmiiksi. Eräänä yönä Dannie näkee, millaista hänen elämänsä tulee olemaan viiden vuoden päästä. Hän on aivan eri miehen seurassa ja asuu eri asunnossa. Enneuni jää kummittelemaan mieleen. Eräänä päivänä unen mies astuu Dannien elämään. Mitä hänen pitäisi tehdä?

"Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta äitiys ei vain ole koskaan tuntunut erityisen kiehtovalta." (s.122)

Dannien ja Bellan tarina on sydäntäsärkevä. Sitä ei voi lukea kuivin silmin, sillä se koskettaa syvästi. Dannien ja Bellan ystävyys on kaiken kattavaa. He ovat nähneet kaiken yhdessä. He ovat tukeneet toisiaan kaikissa elämäntilanteissa. Dannie ja Bella ovat toisilleen tuki ja turva. Kirja ei tarjoa hyvänmielen romantiikkaa, vaikka alkuasetelma siltä vaikuttaa. Tarina ei ole scifiä tai fantasiaa, vaikka alussa nähdäänkin enneuni. Kaikki on riipaisevan todentuntuista, ennakoimatonta ja epäreilua. Elämän synkimpiä puolia. Kukaan ei voi kirjoittaa tulevaisuuttaan ennakkoon valmiiksi. Tulevaisuus tulee sellaisena kuin se tulee.

"- opettelen sietämään elämää, jota en voi hallita." (s.191)

Nita Prose: Huonesiivooja

Molly Gray työskentelee hotellin huonesiivoojana. Hän rakastaa työtään, sillä sääntöjen noudattaminen ja ympäristön siistinä pitäminen ovat hänen intohimonsa. Hän on syntynyt siivoamaan toisten aiheuttamia sotkuja. Molly asuu yksin kerrostaloasunnossa mumminsa kuoleman jälkeen. Hän on erilainen suhteessa muihin ihmisiin. Hän seisoo liian lähellä, puhuu ulkoa opittuja fraaseja epäsopivissa tilanteissa ja tulkitsee ihmisten puheita ja kasvojen ilmeitä omalla tavallaan. Hän tukeutuu oppimiinsa ohjeisiin ja rutiineihin. Myös päivänä, jolloin hän löytää hotellihuoneesta herra Blackin murhattuna ja joutuu pääepäiltynä poliisin kuulusteluun.

"Olen hotellisiivoojasi. Tiedän sinusta paljon, mutta mitä sinä lopulta tiedät minusta?" (s.7)

En oikein tiedä, mitä tuntisin Mollya kohtaan. Hän ei ole sympaattinen henkilö. Hän ei herätä ärtymystä, sääliä tai iloa. Hän on huomaamaton. Hän on yhtä harmaa kuin nimensä. Paitsi kun ei ole. Molly on hyvinkin näkyvä. Hän erottuu joukosta. Hän on erilainen. Häneen kiinnitetään sen vuoksi erityistä huomiota. Häntä pilkataan. Häntä käytetään hyväksi. Minusta tuntuu siltä, että hän haluaisi olla näkymätön ja kuvittelee itsensä sellaiseksi. Molly viihtyy omissa oloissaan, vaikka kaipaakin seuraa, joka 'nauraisi hänen kanssaan eikä hänen kustannuksellaan'. Hän luo itselleen turvaa toistamalla tiettyjä rutiineja. Hän myös hokee oppimiaan lauseita sekä ääneen että mielessään. Etenkin mummin ja hotellin johtajan. Mummin kuoltua jotain meni hänessä rikki. Säännöt ja oikeanlaiset toimintatavat eivät enää olleet niin selviä kuin ennen. Molly vaikuttaa käsittelevän traumaa. Hän ei ehkä osaa sanottaa kokemaansa ja tuntemiaan tunteita. Hän ei ehkä hahmota oikeaa ja väärää. Hän on yhtäaikaa hämmentynyt ja itsevarma. Molly poukkoilee totaalisesta ymmärtämättömyydestä ja päivänselvien asioiden kieltämisestä pitkälle analysoituihin päätelmiin ja toimintaketjuihin. Hänestä ei saa otetta. Hän karkaa kuin pöly imurin sisuksiin ja sormenjäljet viemäriin. Mollyn ääni on kuin ilmastointilaitteen tasaista hurinaa taustalla. Sitä on mukavaa ja turvallista kuunnella, vaikka oikeastaan se häiritsee, sillä hurinassa on sittenkin jotain synkkää ja epämiellyttävää.

"Minulla ei ole itseni ikäisiä ystäviä, eikä itse asiassa paljon minkään ikäisiä ystäviä." (s.15)

Kuka murhasi herra Blackin? Hänen vaimonsa? Hänen entinen vaimonsa tai joku tyttäristä? Hotellin johtaja? Siivoojien esihenkilö? Ovimies? Tarjoilija? Keittiöapulainen? Vai kenties huomaamaton siivooja?

"Huiskis vain, ja tahra oli poissa." (s.75)