sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat

Miltä tuntuisi seisoa markkinoilla muiden kyläläisten joukossa ja tarkkailla orpolasten riviä, josta pienimmät nostettaisiin pöydälle näytille? Kuka huutaa lapsia halvimmalla tarjouksella omaan kotiinsa vuodeksi? Hän saisi kunnalta huudetun summan rahaa kattamaan lapsen hoidon. Millaista olisi katsella ympärilleen ja tietää, kuinka lapsia missäkin talossa kohdeltiin?

Seuraava teksti ei välttämättä sovi herkille lukijoille.

Suomalaista ihmiskauppaa harjoitettiin 1800-luvun alusta alkaen. Orvot tai ilman pätevää huoltajaa olevat lapset myytiin eläteiksi yksityiskoteihin kuntien organisoimissa vaivaishuutokaupoissa. Pienimmän hoitotarjouksen huutanut voitti. Sopimukset tehtiin aina vuodeksi kerrallaan. Järjestelmä yritettiin lakkauttaa 1910-luvulla, mutta silloin todettiin, että muunlainen hoito olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Joitain lapsia saatettiin silti laittaa vaivaistaloon vanhusten sekaan. Köyhäinhoitolaki astui voimaan 1923, mutta on tiedossa, että lapsia myytiin vielä vuonna 1935 - eli 85 vuotta sitten!

Jouko Halmekoski on kerännyt huutolaislasten elämäntarinoita eri puolelta Suomea. Kirjan mukaan lasten huutokauppaamisesta on yritetty vaeita. Aihe on edelleen arka. Huutolaislapset ovat kokeneet alempiarvoista kohtelua suhteessa lapsiin, jotka ovat saaneet asua omien vanhempiensa luona. Heidät on leimattu kaikella tavalla huonoiksi ihmisiksi, vaikka heidän ainoa rikoksensa on, että he ovat syntyneet vanhemmille, jotka ovat joko kuolleet tai hylänneet heidät esimerkiksi ruoan puutteen vuoksi. Eräänkin lapsen äiti oli piika, jolla ei ollut mahdollisuutta hoitaa lastaan töidensä ohella. Isännän oikeuksiin kuului käydä piikatytön luona. Piika saatettiin vaihtaa toiseen ´jos kävi hassusti´, jolloin tyttö joutui kerjuulle.

Yritän asettua lapsia taloonsa huutaneiden vanhempien asemaan ja kuvitella syitä huutolaislasten ala-arvoiselle kohtelulle. Ihmiset todennäköisesti tarvitsivat kaiken mahdollisen rahan elättääkseen ensisijaisesti oman perheensä. Vieras lapsi, joka lähtisi vuoden päästä uuteen paikkaan, olisi täysin toisarvoinen tapaus vaikeassa elämäntilanteessa. Ilkeästi puhuminen ja ankara kurinpito saattoivat auttaa viileiden välien ylläpitämisessä. Tuskin ihmiset halusivat kiintyä liiaksi lapseen, jotta pystyivät keskittymään omaan perheeseensä. Muiden lasten ilkeämielisyys selittyisi sillä, että he toimivat aikuisten esimerkin mukaisesti. Lisäksi elettiin aikoja, jolloin ihmisen säädyllä oli suuri merkitys. Vähempiosaisia pidettiin automaattisesti vähempiarvoisina. En silti pysty ymmärtämään ihmisten tekoja, vaikka yrittäisin järkeillä niitä. Etenkin sitä, että osa huutolaislapsista näki nälkää, kun heitä ei ruokittu yhtään, tai sitä, että heitä lyötiin ilman mitään syytä. Puhumattakaan vaatetuksen, hygienian ja kunnollisen yösijan puutteesta. Pakkaslumeen töitä avojaloin tekemään määrätty tyttö piti varpaansa hengissä tekemällä tarpeensa niiden päälle. Kaloja keittoon onkinut poika köytettiin kiitokseksi kaulasta pöydänjalkaan. Eikö kunta asettanut mitään rangaistuksia? Eikö kukaan käynyt tarkistamassa, oliko lapsella kaikki hyvin? Miksi lasten kasvattamisen ajateltiin toimivan parhaiten juuri väkivallan avulla? Jopa kouluissa? Miten lasten epäinhimillinen kohtelu on selitettävissä? Sota-ajalla? Pulavuosilla? Mielenterveysongelmilla? Ajatuksella pitää oma selviytyminen etusijalla? Vaikeaa elämäntilannetta symboloiva lapsi oli helppo kohde purkaa omaa pahaa oloa.

Tuohon aikaan lapsiin ja lapsuuteen suhtauduttiin eri tavalla kuin nykyään. Jokapäiväisessä elämässä oli ennen kaikkea kysymys selviytymisestä. Jokainen kynnelle kykenevä sai osallistua työntekoon, jotta perhe saisi ruokaa pöytään. Eräskin poika teki rengin töitä jo kuusivuotiaana. Toinen joutui perheen ainoana miespuolisena henkilönä yksin hevoskärryillä isäntää noutamaan juna-asemalta. Huutolaislapset lähtivät omilleen 12-15-vuotiaina ja hakeutuivat palkkatöihin. He toimivat aluksi muun muassa karjakon, piian, lapsenlikan tai rengin töissä. Osa karkasi jo paljon aiemmin. Ajat olivat rankat. Työvuoden palkaksi saatettiin luvata vaikka vain vaatteet. Elämänkumppanin saaminen oli myös haastavaa, sillä kuka olisi halunnut mennä naimisiin huonomaineisen, köyhän ja suvuttoman huutolaisen kanssa.

Joukossa on myös onnellisia tarinoita. Perheet ovat pitäneet huutolaislapsista yhtä hyvää huolta kuin omista lapsistaan. Heitä on halattu, kiitetty, ruokittu ja päästetty jopa leikkimään ja osallistumaan kiertokouluun. Lemmikit sekä arkiset puuhastelut ovat pitäneet mielen virkeinä. Aikuisena näennäisen positiivisistakin kokemuksista huolimatta jokainen huutolainen on tuntenut joutuneensa hylätyksi.

Kirjan lukemisen jälkeen jäi kylmäävä olo. Etenkin erään perheen isoäidin kohtalon vuoksi, vaikka lapset olivatkin kirjassa pääosassa. Hänen elämäänsä ja etenkin sen tapaa päättyä ei voi mitenkään käsittää. Kaikille ei tässä maailmassa ole suotu täyttä ihmisarvoa.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Ilmasilta johdattaa ajatusmatkan jälkeen turvallisesti kotiin

© Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri
Keskiviikkona 12.2.2020 pidettiin Ilmasilta-näytelmän ennakkonäytös Kansallisteatterissa. Sen keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti (Pirjo Luoma-aho) kuluttaa päivänsä katsomalla televisiota, hilloamalla omenoita ja tarkkailemalla säätä. Hän on huolissaan pojastaan (Pyry Nikkilä), joka työskentelee kriisialueella kirurgina, ja tyttärestään (Alina Tomnikov), joka toimii entisen jalkapalloilijan asemassa avustusjärjestön mediakasvona. Kaikkia kalvaa ajatus hädässä olevien ihmisten auttamisesta. Kukaan heistä ei oikein tiedä oikeaa tapaa auttaa. Todellisen paikan tullen jokainen saa huomata, ettei auttaminen ole niin helppoa. Vilpitön auttaja saattaa ymmärtämättömänä pahentaa tilannetta tai joutua itse avun tarpeeseen. Ihmisistä välittämisen opettelu pitäisi alkaa ensin läheltä ja sen jälkeen vasta siirtyä kauemmas.

Näytelmä käsittelee hyväntahtoiseen tapaan auttamisen ongelmallisuutta ja auttajan syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastaan. Auttajan on tehtävä valinta, keskittyykö hän yksilöön vai kokonaiseen ihmisjoukkoon. Hänen on hyväksyttävä oma riittämättömyytensä, sillä hän ei voi auttaa kaikkia tai luoda muutosta hetkessä. Hänen on tiedostettava oma jaksamisensa. Muita voi auttaa vain, jos pitää ensin omasta itsestään huolta. Auttamisesta ei saa tulla päätarkoitusta. Ihmisen on sallittava itselleen elämä auttamisen ulkopuolella. Auttaja ei saisi sulautua liikaa autettavan maailmaan ja antaa asioiden tulla liian lähelle. Hänen tulisi olla sopivan etäinen, mutta ei kuitenkaan liian passiivinen ja tunteeton tarkkailija. Hän saa olla armollinen itselleen virheen sattuessa, sillä siitä voi vain oppia. Auttajan maailman mittasuhteet asettuvat ainakin joiltain osin kohdilleen. Enää ei haittaa, vaikka suklaarasiassa olisi jäljellä vain ananaksia.

© Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri
Kolme näyttelijää vastaavat sekä pääosien että sivuosien esittämisestä. Eri henkilöitä markkeerataan erilaisilla vaatteilla. Lapset ilmestyvät lavalle videon ja esineteatterin avulla. Lavasteet ovat vähäisiä, ja lavaa peittää suunnaton vaatekasa. Tarinankerronta on elävää. Näyttelijät ilmentävät tunteitaan niin aidosti että katsojat pääsevät heitä henkisesti hyvin lähelle. He pakottavat jokaisen ajattelemaan auttamiseen liittyviä kysymyksiä hokemalla niitä ja katsomalla silmiin. Muutama katsojista ei enää pysty olemaan hiljaa, vaan päättää vastata. Toisella kerralla näyttelijä ei reagoi, mutta toisella kerralla hän ottaa vastauksesta kopin ja lisää sanoja monologiinsa. Näytelmän päättyessä katsojat huomaavat pääsevänsä pois ilmasiltaa pitkin. Huojennus valtaa mielen. Turvapaikka on lähellä. Mutta ajatukset jäävät.

Onko autettavien jono loputon? Tuleeko maailma koskaan valmiiksi? Pääsemmekö me koskaan juhlimaan voittomaalia? Taputtamaan toista ihmistä olalle ja sanomaan ´hyvää työtä´?




Kävin katsomassa esityksen Kansallisteatterin bloggariklubin kautta saadulla ilmaisella lipulla.


torstai 6. helmikuuta 2020

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

"Miehen syyttävä sormi löytää aina naisen."

Kolbassa kasvanut Mariam naitetaan 15-vuotiaana yli 40-vuotiaalle miehelle, joka ottaa 20 vuoden väkivaltaisen avioliittovuoden jälkeen toisen yhtä nuoren vaimon, Lailan. Kirja kertoo kahden fiktiivisen naisen elämäntarinan suhteessa Kabulin historiallisiin tapahtumiin.

Mariamin elämänpolku on kauttaaltaan rankka. Hän kokee traumaattisen lapsuuden henkisesti manipuloivan äidin aviottomana lapsena. Isä kohtelee häntä eri tavalla kuin yhdeksää avioliitossa syntynyttä lastaan. Mariamin ajatukset ovat sekaisin, sillä äidin ja isän kertomukset hänen alullepanostaan ja syntymästään eroavat täysin toisistaan. Hän uskaltaa silti haaveilla koulunkäynnin aloittamisesta ja isälleen kelpaamisesta. Äiti on jo kauttaaltaan katkeroitunut. Hän hokee, että tytön paikka on kotona, silä maailmalla on vain kärsimystä.

Lailan perhe on tavallaan moderni. Hänen isänsä haluaa kouluttaa tyttärensä. Äiti puolestaan palvoo poikiaan, jotka kuolevat sodassa marttyyrikuoleman.  Isä haaveilee amerikkalaisten anteliaisuudesta ja oman ravintolan perustamisesta, kun taas äiti haluaa jäädä maahan, jotta poikien antama uhraus ei olisi täysin turha. Laila keskittyy haaveilemaan elämästä naapurin pojan kanssa.

Mariamin ja Lailan aviomies kuvataan väkivaltaisena ja naisia alistavana ihmisenä. Hän ei siedä naisten itkua eikä sääntöjen vastaista käytöstä. Hän haluaa hallita köyhiä ja ymmärtämättömiä vaimojaan pukemalla heidät taivaansiniseen burkaan, jonka ristikon läpi maailman voi nähdä vain rajallisesti. Vaatteen pitäminen on aluksi haastavaa, mutta ajan myötä se luo naisille turvallisuuden tunteen. Se rauhoittaa, sillä ihmiset eivät voi nähdä heidän salaisuuksiaan. Naiset alkavat uskoa, että aviomies pitää huolta heidän siveydestään ja että he ovat suojelemisen arvoisia. Samaan aikaan modernit ja rikkaat afganistanilaisnaiset kulkevat kaduilla lakattuine kynsineen ja käsilaukkuineen.

Kirja tuntuu valitettavasti monen niin samankaltaisen tarinan toisinnolta. Miehet haluavat vaimojensa synnyttävän vain poikia. Tytön syntymä on tietenkin naisen syy, vaikka lääketiede on jo ajat sitten todennut, että siittiösolu kantaa sukupuolen määräävän kromosomin. Lasten tekeminen kuvataan naisille epämiellyttäväksi ja pelätyksi operaatioksi. Miehet taas kuvataan yliseksuaalisiksi dominoijiksi. Sodasta puhumattakaan. Miehille naisten raiskaaminen toimii palkintona, kun taas naiset jopa tappavat itsensä raiskatuksi joutumisen pelossa - tai sitten isät tappavat raiskatut tyttärensä. Säännöt ovat miehiä suosivia, esimerkiksi vaimon karkaaminen on rikos, mutta väkivaltaa vaimoaan kohtaan harjoittava mies on perheen yksityisasia. Miehet kuvataan empatiakyvyttöminä ja naisia orjuuttavina. Varsinkin naisten sairaaloiden lakkauttaminen on asia, jota ei pysty ymmärtämään - etenkin, jos ajattelee, että ilman naisia maailmaan ei voi syntyä poikia ja ilman synnytyssairaalaa poikienkin henki on vaarassa.

Afganistanin kohtalona on ollut selviytyä valloittajasta toisensa jälkeen. Ihmisten elämä on muuttunut sitä mukaa, kuka heille on sanellut säännöt alkaen pukeutumisesta ja päättyen käyttäytymiseen. Afganistanin arvokasta kulttuuria on tuhottu, jos sen ei ole katsottu istuvan sen hetkiseen ideologiaan. Paljon upeita tarinoita on hävinnyt kirjojen katoamisen myötä.

Mariamin ja Lailan tarina on kiehtova inhimillisyydessään. Heidän suhteensa toisiinsa on aluksi täynnä pelkoa ja epäilystä, kunnes he ymmärtävät olevansa samalla puolella ja saavansa elämästä enemmän iloa toimimalla yhdessä. Aviomiehen väkivaltaisuus ja koko Afganistanin sotaisuus jäävät päättäväisten ja periksiantamattomien naisten taustalle. He osoittavat, kuinka ääritilanteissakin ihminen voi pystyä mahdottomuuksiin.

Tämänkaltaiset kirjat kertovat kaikesta ikävästä kuten sodasta, naisten kaltoinkohtelusta, väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Olen useasti kirjoittanut, että olisi välillä mukavaa lukea onnellisia tarinoita eri maailman maista. En tiedä, olenko ainoa, joka haluaisi välillä lukea iloisia tarinoita. Luulen, että sellaiset kirjat eivät välttämättä kiinnostaisi ihmisiä. Matkastani eri maailman maiden kirjallisuuteen on tulossa todella rankka.






perjantai 17. tammikuuta 2020

Camilla Grebe: Horros

Ruotsissa elää sisäänpäinkääntynyt uskonnollinen yhteisö, johon Pernilla kuuluu. Hänen poikansa Samuel on sen sijaan hairahtunut polulta ja sotkeutunut niin pahasti huumebisneksiin, että joutuu pakenemaan. Hän saa netin kautta avustajan töitä syrjäisessä saaristossa sijaitsevasta talosta, jossa puoleensavetävä Rakel hoitaa halvaantunutta poikaansa Joonasta. Zombie-Joonaksen hoitaminen ottaa koville, mutta Samuelilla ei ole vaihtoehtoja, jos hän haluaa säilyttää henkikultansa. Pernilla on sekaisin huolesta. Hän on hämmentynyt siitä, miten hänen tulisi auttaa jo aikuiseksi kasvanutta poikaansa. Hän turvautuu rukoukseen, mutta myös kyseenalaistaa uskonnon harjoittamistavat. Pernilla kärsii, kun hän ei tiedä, toimiiko hän varmasti oikein. Pernillan ja Rakelin perheiden lisäksi tutustutaan rikostutkija Manfredin perhetragediaan.

Dekkarissa käsitellään äitiyttä sen raadollisimmassa muodossa. Äidit haluavat tehdä parhaansa lastensa hyväksi. He kärsivät, jos he huomaavat, että tehty työ ei ole johdattanut toivottuun lopputulokseen. He analysoivat tekemisiään ja pohtivat vaihtoehtoisia toimintamalleja. Äidit unohtavat, että he eivät ole kaikkivoipia. Lasten elämään vaikuttavat myös ympäristö ja muut siellä elävät ihmiset. Heistä kasvaa itsellisiä ihmisiä, jotka tekevät omia päätöksiä. Vaikeinta on kestää tosiasia, että omalle lapselle voi tapahtua jotain vakavaa. Siltikin, vaikka kaikki olisi menetetty, äidit tekevät mitä tahansa lastensa puolesta.

Camilla Grebe ottaa tapahtumien lomassa selvästi kantaa nykyajan somekulttuuriin. Pernilla pudistelee päätään, kun hän näkee kahden pojan onkivan kalan vain ottaakseen siitä kuvan. Kalastuksen jälkeen pojat kävelevät pois katseet puhelimien näytöillä. He eivät huomioi ympäristöä tai vastaantulevia ihmisiä. Heistä ei olisi apua poliisikuulusteluissa, jos pitäisi kertoa, näkivätkö he jotain raskauttavaa retkellään. Somekulttuuria pidetään kirjassa huomionhakuisena. Ihmiset tekevät mitä tahansa saadakseen huomiota. Eniten seuraajia ja tykkäyksiä saavat he, joilla menee huonosti. Sometilin päivittäjä lietsoo kurjuuttaan, sillä hän nauttii huomiosta.

Tarina rakentuu hiljaa hiipien ja lukija ehtii jo tuudittautua seesteiseen horteeseen, kunnes kirjan loppupuolella kaikki räjähtää päin kasvoja. Karmivat tapahtumat eivät jätä rauhaan. Viimeiset sivut on pakko kääntää kiihtyvää vauhtia, jotta piina päättyy ja ratkaisu avautuu silmien eteen.


Kirja on saatu Gummerus Kustannus Oy:ltä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Jessica Townsend: Nevermoor: Morriganin kutsumus

Morrigan Korppi on läpäissyt koetukset ja opiskelee nyt Meineikkaassa seurassa. Hän on yksi yhdeksästä lapsesta, joita koulutetaan heidän erikoislaatuisia kykyjään ajatellen. Mutta kuinka opetetaan meinioseppää, jonka edeltäjät ovat olleet pahoja? Tarkoittaako se sitä, että myös Morrigan on paha? Onko hänellä edes mahdollisuutta valita hyvien puolta?

Morrigan asuu suojattinsa Jupiter Pohjoisen luona, vaikka mies on suurimman osan ajasta poissa. Nevermooria nimittäen koettelee katoamistapauksien sarja. Morrigan kulkee huoneeseensa ilmestyneen oven kautta asemalle, josta yksikön 919 junailija neiti Hilpiä hakee suojattinsa Meiseuhun opiskelemaan. Kirjan kiehtovin henkilö on ehdottomasti oppilasemäntä Dulcinea Peurapuro, jolla on karmaiseva toinen puolensa. Pidän myös mesmeristi Soinnun kyvystä. Jännittäviä ovat myös meiläimet ja illäimet, joita ei missään nimessä saa sekoittaa toisiinsa, sillä se olisi loukkaavaa. Nevermoor on taianomainen ja salaperäinen paikka. Se kätkee sisäänsä toinen toistaan uskomattomampia olentoja sekä joukon ennenkokemattomia salaisuuksia. Mitä kaikkea mystistä kulkija voikaan löytää - varsinkin, jos eksyy kierokujille, kammotorille tai varastettujen hetkien museoon.

Rakastan Nevermooria! Se on ihanan monipuolinen maagisuudessaan ja synkkyydessään. Kirjasarjan kiehtovien ja mielikuvitusrikkaiden tapahtumien parissa viihtyvät varmasti sekä lapset että aikuiset. Morriganin kutsumus on kihelmöivän kutkuttava seikkailu, jota ei malta laskea käsistään. Se on myös opettavainen. Morrigan pohtii elämän peruskysymyksiä hyvyydestä ja pahuudesta. Saako hyvä ihminen tuntea kateutta tai halua kostaa epäreilu kohtelu? Morrigan oppii, että erilaisuutta pidetään vaarallisena. Hän ymmärtää, että ihmiselle on tärkeää löytää jotain, missä hän on hyvä. Hän oppii myös lähdekriittisyyttä ja kyseenalaistamaan aikuisten puheita.

Yksikön 919 lapset ovat tuskin päässeet opiskelun makuun, kun he saavat uhkaavan kirjeen. Heidän salaisuutensa aiotaan paljastaa, jos he eivät tottele uhkaajaa. Lapset pelkäävät karkotusta Meiseusta. Heidän on pakko pitää yhtä kävi miten kävi, sillä heistä jokainen haluaa Meineikkaan seuran täysjäseneksi. Kuinka Morriganin ja hänen ystäviensä lopulta käy?


Kirja on saatu Kustannusosakeyhtiö Otavalta.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Kirjabloggaajien joukkopako! - Pitääkö siitä huolestua?

Kirjabloggaajat lopettavat blogejaan. Somessa kuhistaan joukkopaosta instagramin puolelle. Positiivista energiaa jakava kirjayhteisö houkuttelee luokseen. Omalle kirjatilille voi helposti ladata kirjakuvia ja kirjoittaa lyhyitä tekstejä. Muiden tileiltä saa runsaasti inspiraatiota ja lukuvinkkejä. Keskustelu käy vilkkaana. Ihmiset kannustavat toisiaan ja innostuvat toistensa tekemisestä. Kaikki kirjablogeissa aiemmin kiertäneet kyselyt ja haasteet löytyvät nykyään kirjagramista.

Olen sitä mieltä, että kirjablogien aika ei ole ohi, vaan tilanne vain saattaa tuntua siltä. Ihmiset ovat nykyään tottuneet siihen, että he saavat eri somekanavissa välittömän palautteen siitä, kuinka moni on oman päivityksen nähnyt ja kuinka moni on siitä tykännyt tai siihen vastannut. Kirjablogeissa kyseistä toimintoa ei ole, joten ne tuntuvat vanhanaikaisilta ja vähemmän palkitsevilta, kun on vaikea selvittää, seuraako niitä kukaan. Keskustelut tyrehtyvät heti alkuunsa, kun vastauksesta ei tule blogissa vierailleelle ilmoitusta. Erään nuoren tytön instagram kommentti on jäänyt mieleeni. Hän kertoi, ettei hän 'osaa käyttää blogeja'. Kirjablogien seuraamiseen kaivattaisiin sovellus.

Itse en ole huolissani kirjabloggaajien siirtymisestä instagramiin. Kirjagram ei ole uhka, vaan mahdollisuus, sillä kirjablogin ja kirjatilin pitäminen eivät välttämättä sulje toisiaan pois. Ne voivat muodostaa ihanan kokonaisuuden ja monipuolistaa kirjakeskustelua. Sitä paitsi jotkut kirjagrammaajista ovat jopa innostuneet perustamaan kirjablogin, kun ovat tutustuneet asiaan instagramin kautta. Mielestäni tärkeintä on, että jokaiselle löytyy jokin väylä pöhistä kirjoista.

Ps. Kirjablogeissa vallitsevan hiljaisuuden voi rikkoa vain vierailemalla niissä säännöllisesti ja jättämällä postauksiin kommentteja! Yhtäällä syntyy uusia kirjablogeja ja toisaalla niitä kuolee. Ei se haittaa. Kaikelle on aikansa.

torstai 2. tammikuuta 2020

Uuden vuoden kirjat tag



1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2020?

Laitan jälleen kerran tavoitteeksi lukea vähintään 50 kirjaa. Olen ylittänyt sen mukavasti jo ainakin neljä kertaa, joten se tuntuu hyvältä tavoitteelta.

2. Nimeä viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.

Viime vuonna minulla jäi kesken kaksi kirjaa: Camilla Grebe: Horros ja Jessica Townsend: Morriganin kutsumus.

3. Minkä genren kirjoja haluaisit lukea enemmän?

Haluaisin lukea eri kulttuureihin liittyviä kirjoja.

4. Mitkä ovat kirjoihin liittymättömät tavoitteesi?

Seesteisempi elämänrytmi

5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta

6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2020?

Rauhallinen