Kohti uutta vuotta 2021!

Alkuvuodesta en olisi ollenkaan osannut kuvitella, että vuosi kuluisi kotisohvan nurkassa kirjoja lukien ja asmr-kirjastohuoneiden äänet taustalla kuuluen. Nautin Hartwall areenalla Hans Zimmerin musiikista ja Disney on Ice esityksestä sekä Kansallisteatterissa Ilmasillan ennakkonäytöksestä. Yhtäkkiä kaikki laitettiin kiinni. Kirjastotkin. Muutin samaan aikaan uuteen asuntoon ja ostin uuden kirjahyllyn, joka täyttyi sekä omista vanhoista että verkon kautta tilatuista kirjoista. Elämä muuttui myös ulkoilupainotteiseksi. Pyöräilin ja vierailin museoissa. Kävin kansalliskirjastossa, mistä olin haaveillut pitkään. Kaipasin ihmisten tapaamista, teatteria ja erilaisia tilaisuuksia. Keskityin nauttimaan pienistä ilon hetkistä. Vaikka vain leivoksen ostamisesta kirjablogini synttärien kunniaksi.

Luetut kirjat

Luin vuoden aikana 48 kirjaa. Edellisinä vuosina olen lukenut 64, 57, 73 ja 75 kirjaa, joten se on pienin luku vähään aikaan. Luin tänä vuonna 17 kotimaista kirjaa ja 31 ulkomaista kirjaa. Paras lukemani kirja oli Joel Egloffin Taju kankaalla. Toinen viiden tähden lukukokemus oli Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kokeilin kesäkuussa 24 tunnin lukumaratonia lapsuuden kirjojen parissa. Jaksoin lukea vain 2,5 Neiti Etsivä kirjaa. Lukumaratonit eivät oikein ole minua varten. Keksin kysyä ihmisten lempikirjoja instagramissa ja luvata lukea yhden niistä. Luin vuoden aikana kolme eri lempikirjaa. Aion jatkaa lempikirjojen kyselyä uutenakin vuonna. Olen iloinen, että sain syksyllä viimein luettua Bram Stokerin Draculan, mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Ensi vuonna olisi hienoa viimein lukea Taru sormusten herrasta loppuun. Voisin kirjoittaa lukemastani lukupäiväkirjaa.

Maailman ympäri

Oma henkilökohtainen haasteeni on lukea kirjoja kaikista maailman maista. Kirjailijan täytyy olla kotoisin kyseisestä maasta, ja kirjan tapahtumien tulee sijoittua kyseiseen maahan. Tänä vuonna luin haasteeseen 13 kirjaa. Olen lukenut haasteeseen yhteensä 33/195 kirjaa.

Kirjagram ja lukupiirit

Kirjoitin alkuvuodesta inspiraation vallassa Kirjabloggaajien joukkopako! nimisen postauksen. Siinä totean, että kirjablogit ja kirjainsta täydentävät ihanasti toisiaan. Kirjagramissa parasta on keskustelu ja kirjavinkit. Kirjojen kuvaaminen on hauska harrastus lukemisen ohella.

Tänä vuonna tutustuin instagramissa toimiviin lukupiireihin. Lukuisa niminen tili järjesti keväällä lukupiirin Joyce Carol Oatesin Blondin ympärille. Lukupiirissä luettiin tietyt sivut viikon aikana ja keskusteltiin luetusta viikon lopussa. Kesällä liityin notfastjustfuriousbooks nimiseen lukupiiriin, jossa on yksitoista jäsentä, joista jokainen valitsee vuorotellen luettavan kirjan. Lukupiirissä on menossa jo kuudes kirja. Luettavista kirjoista keskustellaan kerran viikossa instagramin yksityisviestien puolelle perustetussa ryhmässä.

Toiveet vuodella 2021

Näinä aikoina en uskalla toivoa muuta kuin hyvää terveyttä itse kullekin. Toivottavasti viimeistään vuoden päästä olisimme siinä tilanteessa, että voisimme taas järjestää kirjabloggaajien ja -grammaajien tapaamisia. Teatteriinkin on suunnaton ikävä. Annetaan kirjallisuuden tuoda meille lohtua siihen asti.

Toivotaan parempaa uutta vuotta 2021!

Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

9-vuotias Amelia Toivorinta työskentelee nokikolarina Lontoossa. Hän on tyttö, joka pelasti ensimmäisen joulun toivomalla ja uskomalla taikaan. Nyt ajat ovat muuttuneet, sillä hänen äitinsä on sairastunut vakavasti hengitettyään monet vuodet nokea. Äiti lupaa Amelialle hyvät oltavat hänen kuoltuaan, sillä hän on sopinut tytölle paikan köyhäintaloon. Amelia on kauhuissaan, sillä köyhäintalo on toivottomin paikka maailmassa, sillä sieltä puuttuu kokonaan ilo. Joulupukilla ei mene sen paremmin, sillä peikot hyökkäävät tonttuvaaraan aiheuttaen korvaamatonta tuhoa. Tarvitaan suoranainen ihme, jotta tulevaisuuden joulut saadaan pelastettua.

Charles Dickens, jonka Joulukertomuksesta tarina on selvästi saanut innoituksensa, kävelee kirjan sivuille. Herra Karmivassa ja herra Scroogessa on jotain samaa. Mies on ottanut elämäntehtäväkseen tuottaa lähimmäisilleen kurjuutta. Kirjassa vallitsee kaiken kaikkiaan toiveikas tunnelma, vaikka välillä mennään hyvinkin synkkiin aiheisiin. Piristystä tuovat kissa Nokikuono, joka pitää aina Amelian puolta, sekä vanha tuttu Totuuskeiju. Hauskoja ovat myös pienet tontut sekä lempeä Mary, joka lisää värittömään velliin sokeria piristääkseen kanssaihmisiä.

Tämä koko perheen luettavaksi sopiva kirja kertoo kasvamisesta ja ymmärryksen laajenemisesta. Ympärillä oleva maailma näyttäytyy toisenlaisena kuin lapsena. Se on lohduton, turvaton ja vaarallinen paikka. Siellä on köyhyyttä, sairautta, kuolemaa ja ilkeitä ihmisiä. Onneksi jokainen voi yrittää omalla toiminnallaan luoda maailmaan toivoa ja iloa. Kirja opettaa toisten huomioonottamista ja hyvän levittämistä. Ei kannata kuunnella tarinakeijujen valheita ja mennä mukaan lietsomaan epäsopua.

Kaikki on mahdollista, kun uskoo.

Hyvää joulun aikaa!

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Kiinan viimeinen keisarinna Cixi (1835-1908) valittiin keisarin jalkavaimoksi vuonna 1852. Hän muutti Kielletyn kaupungin haaremiin, synnytti keisarille ensimmäisen poikalapsen ja aloitti tarmokkaan työnsä Kiinan modernisoimiseksi. Keisarin kuolema vuonna 1861 helpotti Cixin toimia, sillä hän pääsi käytännössä hallitsemaan viisivuotiaan poikansa sijasta, vaikka pojan virallinen äiti olikin leskikeisarinna. Cixi junaili itselleen saman arvonimen ja asetti valtaistuimelle sen jälkeen vielä kaksi adoptiolasta, jotta valta säilyisi hänellä itsellään (toki ajoittain lasten kasvaessa hän oli aina hetken syrjässä). Samalla hän raivasi adoptiolapsen oikeat vanhemmat pois politiikasta. Cixin hallitessa Kiinaan perustettiin rautatie, kaivoksia, sanomalehtiä, lennätinjärjestelmä, koulutusjärjestelmä, ajanmukainen armeija ja laivasto. Tuontiruoalla saatiin väkiluku kasvuun. Julmimmat rangaistukset ja tyttöjen jalkojensitomisperinne lakkautettiin (Cixin omat jalat olivat normaalit, sillä hän oli mantsu). Haave perustuslaillisesta monarkiasta laitettiin alulle, mutta se muuttui perustuslailliseksi tasavallaksi Cixin kuoltua.

"Cixi itse oli taitava matkimaan lintujen laulua ja kykeni houkuttelemaan lintuja ojennetuille käsivarsilleen. - - Jopa kalat saatiin suostuteltua hyppäämään Cixin kämmenelle." (s.235)"

Kirja kuvaa muodollisen ja perinteitä noudattavan Kiinan hovin elämää äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Aikalaiset pitivät tarkkaa kirjaa keisarin ja hovin liikkeistä, terveydentilasta ja poliittisista päätöksistä. Mielestäni on silti mahdollista, että kaikkea ei ole kirjoitettu muistiin tai että asioita on voitu kaunistella tai valehdella. Nykyisessä kommunistisessa Kiinassa Cixi kuvataan julmana ja väkivaltaisena tyrannina, kun taas kirjailija esittää hänet parhaimmassa valossa ja ylistää hänen urotekojaan. Kirjan mukaan Cixi on taitava, länsimyönteinen, uudistushaluinen ja pidetty hallitsija. Hän ihaili Brittien naishallitsija kuningatar Viktoriaa, joka sai toimia samassa tilassa miesten kanssa, kun taas Cixi istui sermin takana.

"Poliittiset voimat, jotka ovat Cixin jälkeen hallinneet Kiinaa, alkoivat myös pian hänen kuolemansa jälkeen tahallisesti solvata häntä ja mustata hänen saavutuksiaan - voidakseen väittää pelastaneensa Kiinan hänen jättämästään sekasorrosta." (s.489)

Kirjan mukaan Kiinan ulkopolitiikka ei sujunut kovinkaan mairittelevasti. Kiinalaiset olisivat halunneet elää omien tapojensa mukaan, mutta länsimaat tunkeutuivat väkisin sen rajojen sisäpuolelle. Britit aloittivat surullisen kuuluisan oopiumin myymisen, lähetyssaarnaajat levittivät uskontoa enemmän länsimaalaisia tapojaan ja yhdysvaltalaiset pitivät kiinalaisia maahanmuuttajia orjinaan. Kristityt lainrikkojat eivät joutuneet vastaamaan teoistaan, sillä kirkko katsoi, että kristityn sanaa uskottiin, kun taas pakanan eli kiinalaisen sanalla ei ollut mitään merkitystä. Kiinalaiset puolestaan syyttivät kristittyjä sateen jumalan loukkaamisesta, kun säässä ilmeni ongelmia. Kristityt taas pitivät kiinalaisia seremonioita epäjumalanpalvontana. Cixin hallitessa Kiina kävi lukuisia sotia, joista se selvisi enemmän tai vähemmän huonosti. Kiina menetti alueitaan Saksalle, Venäjälle, Iso-Britannialle ja Ranskalle. Kiinalaiset syyttivät Cixin laittavan rahaa mieluummin turhuuksiin kuten kesäpalatsin uudelleenrakentamiseen ja syntymäpäiväjuhliin kuin sotakalustoon. Kirjan mukaan sisäpolitiikka kärsi kyseisten tappioiden ja länsimaalaisten ajatusten ja tavaroiden maahan tunkeutumisen vuoksi. Kiinalaiset päättivät kapinoida. Kuuluisin heistä oli Villikettu. 

"Länsimaissa kiinalaiset kuvattiin stereotyyppisesti likaisina ja kurjina hahmoina saastaisissa oopiumiluolissa. Kuvaus oli hyvin epäoikeudenmukainen, kun otetaan huomioon oopiumiriippuvuuden alkuperä." (s.433)

Mielenkiintoisinta oli lukea aikalaiskuvauksia naisten ja eunukkien elämästä haaremissa. Hovin valtapeli oli kuin suoraan tv-sarjasta. Ihmisiä rangaistiin keksityistä rikoksista ja teloitettiin vähäpätöisistä rikkeistä. Heitä pakotettiin itsemurhiin ja murhattiin myrkyttämällä. Naiset tekivät myös omasta halustaan itsemurhia, jos heidän puolisonsa kuolivat, sillä sitä pidettiin arvostettavana tekona, josta sai palkinnon kuten oman riemukaaren. Kansa ei jäänyt toiseksi. Kokonainen perhe saattoi polttaa itsensä talonsa mukana ja palvelusväki haudata itsensä elävältä maahan. Hovin naimakaupat hoidettiin katselmuksen avulla. Joukko rekisteriin kirjattuja tyttöjä kuljetettiin keisarin ohi ja määrättiin joko jalkavaimoiksi tai prinsseille puolisoiksi. Keisarin elämä oli uskomattoman suojattua. Hänen maailmansa käsitti vain kielletyn kaupungin. Hän opiskeli vain kiinalaisia klassikoita. Mielenkiintoista oli myös kiinalaisten suhtautuminen hautausmaihin. He uskoivat, että kuolleiden henkiä ei saanut häiritä. Erityisen kiinnostavaa oli kiinalaisten tapa lepytellä eri henkiä ylistämällä heitä. He paransivat sairauksia ja toivoivat parempaa satoa palvomalla henkiä. Heillä oli myös vankka usko astrologiaan. Ei mikään ihme, että kiinalaiset suhtautuivat epäilevästi länsimaalaisiin opettajiin, jotka kertoivat heille luonnontieteistä. Kiinalaiset eivät voineet olla varmoja, olivatko kerrotut asiat tosia. Minusta oli kiinnostavaa lukea tieteen ja uskomusten yhteentörmäyksistä. Hyvänä esimerkkinä valokuvaus, jota kiinalaiset eivät pystyneet käsittämään, vaan luulivat lastenkoteja perustettavan, jotta länsimaalaiset voisivat silpoa kiinalaisia lapsia ja käyttää osia valokuvauksessa.

"Eräiden eunukkien mukaan neiti Aluten isä lähetti keisarin kuoltua tyttärelleen ruokalaatikon, mutta kun tytär avasi laatikon ja näki sen olevan tyhjä, hän tiesi isänsä sanovan, että hänen pitäisi nälkiinnyttää itsensä hengiltä. Hän teki työtä käskettyä, ja häntä ihailtiin suuresti sen takia, että hän tuotti kunniaa isälleen." (s.151)

Kirjan lukeminen oli viihdyttävää ja mielenkiintoista, mutta sai myös pohtimaan edellä mainittujen asioiden paikkaansapitävyyttä ja lähdekriittisyyttä. Kirjan loppuminen aiheutti akuuttia tarvetta lukea Kiinan viimeisestä keisarista. Lisää kiinnostaisi tietää myös lohikäärmeistä, joita pidetään keisarin symbolina.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Lapsijoukko leikkii, juoksee, varastelee ja laulaa hökkelikylä Paratiisissa. He täyttävät vatsansa guavoilla ja mielensä profeetan sanoilla Jeesuksesta - joka parantaa maksua vastaan - mielellään Amerikan dollareissa. Tulevaisuuden haaveet siintävät kaukana Zimbabwesta. Kulta haaveilee matkustavansa tätinsä luokse Amerikkaan, jossa hän aikoo hankkia itselleen lamborghinin.

"Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut." (s.147)

NoViolet Bulawayo kertoo maailmasta lasten ja nuorten näkökulmasta katsoen. Kulta ja hänen ystävänsä ihmettelevät, tutkivat, nauravat ja kauhistelevat. He uhittelevat ja heittävät ihmisiä kivillä. He eivät ymmärrä kaikkea ympärillään tapahtuvaa. He tarkkailevat sivusta olematta tapahtumien keskiössä. He ovat naiveja, uteliaita ja uhkarohkeita. He ovat selviytyjiä. Kulta joutuu liian nuorena hoitamaan ulkomailta huonossa kunnossa kotiin palaavaa isäänsä. Chipo silittää pyöristyvää vatsaansa ja pelkää kuolevansa synnytykseen. Kovanaama poseeraa turistien kuvissa ja pohtii vasta jälkeenpäin, mitä tarkoitusta varten kuvia otetaan ja mihin niitä käytetään. Sbho laulaa niin kovaa kuin kurkusta lähtee saadakseen enemmän tavaraa länsimaalaisten avustustyöntekijöiden kuormasta.

"Me käännytään ja nähdään että molemmat BBC:n miehet on tulleet takaisin. - - Millaista leikkiä te oikein leikitte äsken? Silloin Kovanaama pukee paidan takaisin ylle ja sanoo: Ettekö te näe että tämä on totta?" (s.144-145)

Amerikassa teini-ikään päässyt Kulta oppii, millaista on tuntea maailmantuskaa. Hän itse kasvaa ja kehittyy, kun Zimbabween jäänyt perhe pysyy samanlaisena ja etääntyy. He eivät enää ymmärrä toisiaan. Menneisyyden Zimbabwea ei enää ole eikä tule koskaan enää olemaan. Sitä on raakaa vaatia takaisin heille, joilla on siihen oikeus, sillä heitä ei kohta enää ole olemassa muualla kuin maan povessa. Moni seuraavasta sukupolvesta asuu maailmalla ja on omaksunut uudenlaisia elämäntapoja. Eri paikoissa asuvat ihmiset arvottavat väheksyen toistensa ajatusmaailmaa ja kokemuksia. Amerikassa Kulta oppii, että itselleen paremman tulevaisuuden luominen ei ole paikasta vaan mielestä kiinni, sillä jokaisessa paikassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Kaikkialla on omat haasteensa.

"He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta." (s.148)

Kirjan lukemisesta tulee hämmentynyt ja ahdistunut olo. Zimbabwelaiset huutelevat kiinalaisille työntekijöille ja käskevät heidän palata takaisin sinne, mistä ovat tulleet. He järjestävät verisiä mellakoita ajaakseen valkoiset ja seka-avioliitoista syntyneet jälkeläiset pois maasta. He muuttavat Amerikkaan, jossa amerikkalaiset haukkuvat heidän ulkonäköään, puhetapaansa, kulttuuriaan ja käskevät palata takaisin Afrikkaan. Kaikkialla vallitsee viha toisia kohtaan. Amerikkalainen tyttö sairastuu bulimiaan, yrittää itsemurhaa ja istuu masentuneena valtavan tavaramäärän keskellä ökykartanossa. Zimbabwelainen kahta työtä tekevä täti yrittää laihduttaa, oppia amerikkalaisen aksentin ja pukeutua muotivaatteisiin. Zimbabwessa asuvat sukulaiset vaativat itselleen rahaa, valittavat nälkää ja syyttävät amerikkalaisen elämäntavan omaksumisesta. Kukaan ei ole tyytyväinen elämäänsä. Aina vaaditaan muutosta ja tavoitellaan parempaa. Kukaan ei voi missään hyvin.

"Minä olen afrikkalainen, se sanoo. Tämä on piru vie minunkin maani, minun isäni syntyi täällä, minä olen syntynyt täällä aivan kuten tekin!" (s.121)

Vanhemman sukupolven on opittava päästämään irti ja hyväksyttävä maailman jatkuva muutostila. Heidän ajatuksensa paremmasta tulevaisuudesta ei välttämättä ole samanlainen kuin seuraavan sukupolven näkemys. Kaikista ei voi tulla Amerikassa lääkäreitä, lakimiehiä tai 'ihan mitä vain haluaa'. Ensinnäkin on erittäin vaikea saada tarvittavat oleskeluluvat (paitsi jos onnistuu mennä naimisiin paikallisen kanssa) ja toisekseen on aloitettava pohjalta huonopalkkaisia hanttihommia tehden ja säästettävä rahaa lukukausimaksuihin, jos edes pääsee haluamaansa opiskelupaikkaan. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus rakentaa tulevaisuuttaan ja etsiä onnellisuutta omalla tavallaan.

"Tuntuu että täällä ollaan jonkinlaisessa kamalassa sadussa, vaikka jossakin niistä Raamatun järjettömistä osista, joissa Jumala rankaisee ihmisiä niiden syntien takia -" (s.152)

Amerikkalainen unelma on harhaa. Se on harvojen etuoikeus. Useimmat eivät voi sitä koskaan saavuttaa. Miksi niin moni sitten yrittää tavoitella mahdotonta? Amerikka on täynnä sinne ympäri maailmaa muuttaneita toiveikkaita ihmisiä, joiden silmien loiste vähä vähältä himmenee. He jäävät väärän valintansa vangeiksi, jumiin joutomaahan, kiinni kaduille, väistelemään poliisien luoteja. Heidän lapsensa voivat huonosti eivätkä halua tietää mitään vanhempiensa kotimaista.

"Taivas on tylsä. - - Se on ihan tasainen ja niin valkoinen ettei missään ole väriä ja kaikki on liian hyvässä järjestyksessä." (s.105)

Ihmiset ovat kyltymättömiä tavoitellessaan aina vain enemmän ja nauttiessaan paremmuuden tunteesta. He ruokkivat itseään uutisilla huono-osaisista, jotka puolestaan käyttävät itsekästä auttamisen nälkää häikäilemättömästi hyväkseen. Molemmat hengittävät myrkyllistä ilmaa toistensa avulla. Molemmat ymmärtävät olevansa ikuisesti pyörivän kehän vankeja. He, jotka pääsevät kepulikonstein karkuun, huomaavat vain liittyneensä vastapuolen leiriin.

"Olimme menossa ryöstettyjen mustien poikien ja tyttärien perään, niin, me olimme menossa." (s.241)

NoViolet Bulawayo on kirjoittanut viiden tähden kirjan, joka ravistelee, hellii, satuttaa, nauraa, pilkkaa, antaa anteeksi. Se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan töytäisee lempeän itsevarmasti elämään omaa elämää, jossa vallitsee sekä tietoisuus menneestä että omat henkilökohtaiset pyrkimykset.

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri

Kapakkalaulaja herättää huumeparonin huomion esityksellään ja pääsee siten näkemään meksikolaisen huumekartellin toimintaa. Hän kirjoittaa lauluja ylistääkseen Kuningasta, syö ensimmäistä kertaa vatsansa täyteen herkkupöydästä ja tapaa uusia maailmoja avaavan Tytön. Maailma kääntyy ympäri. Syttyy sota. Yhtäkkiä kukaan ei ole turvassa. Veri virtaa ja liha maatuu. Kuninkaasta kirjoitetut laulut aiheuttavat irvistyksiä, herkut muuttuvat tomuksi ja Tyttö vaihtuu ongelmia tuovaksi Hupakoksi. Herää ymmärrys. Valta vaihtuu. Kuningas seuraa toistaan. Heitä tulee ja menee. Mikään ei ole pysyvää, paitsi vuolaana virtaava veri ja pulskiksi lihovat madot.

"Mies oli Kuningas, jonka ympärillä kaikki oli merkityksellistä." (s.8)

Kartellin trubaduuri on lyhyt ja sadunomainen vilkaisu meksikolaiseen huumeiden sävyttämään elämään. Siellä poliitikoilla tai papeilla ei ole sananvaltaa, sillä sen hetkisen 'kuninkaan' sana on laki. Kukaan ei loppujen lopuksi ole todellinen tilanteen herra. Kukaan ei ole pysyvä kuningas. Väkivaltainen bisnes niittää kyltymättömästi satoa. Sitä ei voi kukaan pysäyttää, sillä aina tulee uusia herran paikalle pyrkiviä. Entä naiset sitten? Heidän paikkansa on joko kaduilla miesten armoilla tai näennäisessä turvassa palatsissa, kunnes valta vaihtuu ja katu kutsuu taas.

"Tämän takia palvelemme häntä. - - antaaksemme hänelle voimaa. Mitä olemme yksinämme? Emme mitään." (s.58)

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Nikolas on köyhä poika, jolla on leluinaan vain kelkka ja nauriista tehty nukke. Hänen kirvesmiehenä elantonsa ansaitseva isänsä haaveilee rikastumisesta ja muiden ihailun kohteeksi pääsemisestä. Eräänä päivänä hänelle tarjoutuu tilaisuus tienata huomattava summa rahaa liittymällä tonttuvaaraa etsivään retkikuntaan. Nikolas jää kotiin tyrannimaisen Charlotta-tädin hoiviin, mutta päättää karata isänsä perään.

"Joulussa oli aina taikaa. Ja haluaisin mieluummin lelun, joka on tehty rakkaudella, kuin lelun, joka on hirveän kallis." (s.51)

Poika nimeltä Joulu muistuttaa Marko Leinon Joulutarinaa, sillä tässäkin kirjassa kerrotaan joulupukin syntytarina. Kirja kertoo uskosta ihmeisiin ja oman paikan löytämisestä maailmassa. Sen yleinen tunnelma on melankolinen, mutta sitä lukiessa saa myös nauraa ääneen. Tonttujen lisäksi on hauska tutustua myös peikkoihin ja keijuihin sekä yhteen juustosta haaveilevaan hiireen.

"- Miika oli metsähiiri, ja koska metsässä ei ollut lehmiä tai vuohia, se ei ollut koskaan edes nähnyt tai haistanut juustoa, saati sitten maistanut sitä. Kaikkien hiirien tavoin Miika kuitenkin uskoi juuston olemassaoloon ja tiesi, että se maistuisi äärettömän herkulliselta, jos sitä vain joskus pääsisi maistamaan." (s.21)

Kirja sopii sekä lapsille että aikuisille ja etenkin yhdessä perheen kanssa luettavaksi. Sen tapahtumat herättävät varmasti kysymyksiä ja ihmetystä. Tarina kannustaa ahneuden ja itsekkyyden sijasta hyvyyteen ja yhteistyöhön. Annan ainoan miinuksen siitä, että vaikka tarina sijoittuu Suomeen niin siinä on silti ulkomaalaisen joulupukin elementtejä kuten lentäviä poroja, mitkä eivät ainakaan omasta mielestäni kuulu suomalaisen joulupukin repertuaariin.

"'Älä tee liikaa töitä, isä', Nikolas sanoi. 'Sinunkin pitää joskus leikkiä.'" (s.12)

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Pakanallinen kallorumpu nostaa menneet sielut haudoistaan ja kuljettaa heidät näyttämökuvien halki takaisin maan poveen. Keskiössä on itse Carl Gustaf Mannerheim. Legenda saa lihaa ja verta ympärilleen. Häntä riepotellaan hänen omassa kodissaan, jonka yläkerta on varattu aatelisille ja alakerta palvelusväelle. Kaksi erillistä maailmaa, joiden välistä hienoista rajaa ei ole lupa ylittää. Huono-osaisten tehtävänä on kärsiä, sairastaa ja piileskellä verhoissa, kun rikkaat koreilevat parhaissa pyhäasuissaan viinilasit käsissään. Kallorumpu ohjaa ihmisten askelia ja muodostaa ryppyjä kiiltokuvaan. Sophie-neidin hameen alta pilkottaa sukkahousujen silmäpako ja kasvoilla häivähtää hieman liian päihtynyt ilme ja tyytymättömyys elämään. Hänet on kahlehdittu esittämään elämässään vain yhtä roolia karmaisevan mauttomissa kulisseissa. Carl Gustaf, oikeastaan vain vuokralainen, on kerännyt ympärilleen voitonmerkkejä, jotka lähemmin tarkasteltuna ovat pelkkä kokoelma roskaa. Hän itsekin on vain hienoilla vaatteilla verhottua hieltä haisevaa hyllyvää lihaa ja maksaläiskiä.

"Olen tehnyt työtäni pimeydessä, usein hämmentyneenä, mutta työni epävarmuus on muuttunut intohimoksi. Sen, mikä minua polttaa, näytän tänään. Olen palava mies." (s.79)

Kertojana toimiva elokuvantekijä, joka väittää kerran asuneensa Carl Gustafin talossa, järjestää elokuvalleen yhden ja ainoan esityksen. Häntä hermostuttaa. Hän haluaa, että kaikki sujuu täydellisesti. Hän haluaa pakkomielteisesti hallita kuuluisasta perheestä annettua kuvaa edes hetken. Hän tarkkailee ihmisten reaktioita ja toivoo heidän jäävän elokuvan loppuun asti. Elokuvantekijä on hullu taiteilija ja kulisseissa hiiviskelijä. Hän haluaa paljastaa vuoden 1935 tapahtumat ja Carl Gustafin heikkoudet ihmisille. Hän riisuu miehen alastomaksi ja näyttää hänet inhimillisenä ja omat luontaiset tarpeensa tyydyttävänä olentona. Hän nostaa esille miehen vallan ja sen muille aiheuttamat välilliset tai välittömät seuraukset. Hän ei säästele miehen laiminlyötyä tytärtä eikä illallisille saapuvia poliitikkoja, näyttelijöitä tai syöjättäreksi kutsumaansa laulajatarta. Hän ei unohda edes viallista lattialautaa, vaan korostaa jokaista säröä täydellisyydessä.

" - syntyy tarina, joka on usein alkulähdettään mielenkiintoisempi. Sanat niittaavat paikoilleen ohimeneviä tunnelmia, epämääräisiä aavistuksia ja jopa asioita, joita ei ollenkaan ollut. Kaikki ne tähtäävät samaan, totuuden muodostamiseen, ja niin totuus saa muunnelman avulla uuden hahmon, joka on alkuperäistä suurempi -" (s.353)

Kallorumpu on hämmentävä historiallinen romaani, jossa fakta ja fiktio kieppuvat toisiaan kohti. Kerronta on elävää, salaperäistä ja kohtalokasta. Lukija tuntee jokaisella aistillaan, kuinka jotain on vääjäämättömästi nousemassa esille. Se tuoksuu ilmassa, kuuluu kohinana ja maistuu homehtuneelta. Kirjan lukeminen on yhtä aikaa sekä kiehtovaa että puistattavaa. Kaikki esille nostetut asiat ovat liikaa. Ne haluaisi pienen kurkistuksen jälkeen sysätä takaisin omaan vaihtoehtoiseen historiaansa. Kuopata syvälle maan uumeniin ja heittää iso kerros multaa päälle. Odottaa, kunnes usva tiivistyy ympärille, ja aloittaa tarinan alusta.

"Tulehan lähemmäksi, annahan kun vedän sinut tähän, jotta voin kuiskata ensimmäisen salaisuuden. Oletko kuullut tämmöisestä?" (s.175)

Lainasin kirjan kirjastosta Lumiomena-blogin Katjan suosituksesta, kun olin kertonut käyneeni Mannerheim-museossa. Kiitos vinkistä! Voin suositella sekä museossa käyntiä että kirjan lukemista.

Denise Rudberg; Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni

37-vuotias Paula menee naimisiin Didden kanssa, mutta ihastuu heti papin aamenen jälkeen komeaan juhlavieraaseen Tomiin. Pakko-oireiden vuoksi psykoterapeutilla käyvältä ja isän rahoilla elävältä snobirouvalta voikin odottaa kyseisenlaista käytöstä. Paula on niin syvällä ruotsalaisten kultalusikka suussa syntyneiden elämäntyylissä, että ei edes huomaa, kuinka keskenkasvuisesti ja ylimielisesti hän käyttäytyy. Toisaalta niin on myös Tom. Hän on entinen lapsitähti, nykyinen lakimies ja tuleva Paulan tasolle aleneva petturi. Se ei edes ole mikään juonipaljastus, sillä tämän hömppäkirjan juoni on niin ennalta-arvattava kuin olla ja voi.

"#lihapullaorgiat" (s.36)

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin viides kirja. Sen hyviksi puoliksi mainittakoon helppo- ja nopealukuisuus. Se toimii myös hyvänä välipalakirjana vaikealukuisempien kirjojen seassa. Kirjan #-otsikointi ja henkilöt saattavat ärsyttää sen verran paljon, että aivot eivät välttämättä pysy koko aikaa narikassa. Paula on läpeensä rasittava. Hänessä ei ole mitään muita kuin huonoja puolia. Hän on pinnallinen, epärehellinen, juoruileva ja muita arvosteleva. Paula käyttäytyy niin kuin olisi jäänyt jumiin teinivuosiin. Hän polttaa tupakkaa, juo liikaa alkoholia, pettää miestään ja roikkuu instagramissa. Hän sanoo olevansa feministi, vaikka ei selvästi ymmärrä sanan varsinaista merkitystä. Paulan elämä on kuin suoraan draamahakuisesta tosi-tv-sarjasta. Yhteenvetona todettakoon, että maailmasta löytyy varmasti parempaakin hömppää, joten suosittelen hakeutumaan mieluummin sellaisen pariin kuin tarttumaan tähän kirjaan. Paula ja Tom, jääkää hyvästi.

"Instagram oli kuin huumetta. Se oli niin helppo tapa pysyä kärryillä kavereiden asioista -" (s.51)

Daniel Galera: Hyöky

Brasilialainen mies matkustaa Garopaban kylään löytääkseen itsensä kuten niin monet muutkin edeltäjänsä. Vuokranantaja suhtautuu epäilevästi kaikkiin nuorukaisiin, jotka väittävät tulleensa kylään rauhoittamaan sieluaan surffaamalla ja joogaamalla, vaikka todellisuudessa ajautuvat käyttämään huumeita ja hajottamaan paikkoja. Mies on vakuuttava tarinassaan, etenkin kun maksaa koko kauden vuokrat etukäteen. Hän päästää edesmenneen isänsä koiran sisälle homeelta haisevaan asuntoon ja pysähtyy tuijottamaan itseään peilistä. Hän vertaa peilikuvaansa kylässä kauan sitten murhatun isoisänsä kuvaan. Mies ei pysty kauan pitämään kasvoja muistissaan. Hänen mielikuvansa omasta itsestään katoavat, muuttuvat toisiksi ja syntyvät uudeksi. Mies jahtaa isoisänsä legendaa, mutta onnistuu totuuden kaivelemisen sijasta luomaan uusia tarinoita.

"Ne tappaa jos tarvii. Mafia. Mieti tarkkaan ennen kuin tunget sinne." (s.215)

Garopaban asukkaat elelevät omaan verkkaiseen tahtiinsa. Kesät sujuvat sesonkitöitä tehden ja turisteja palvellen. Talvet vievät alakuloisuuden tielle. Kyläläiset ovat oppineet kollektiivisen vaikenemisen kulttuurin ja omankädenoikeuden jakamisen taidon. Poliisiasema on korruptoitunut ja mafialla on oma kapakkansa. Kyläläisten harvat huvit kiteytyvät paikalliseen pitseriaan. Miehen äiti ei ymmärrä poikansa halua asua Garopaban kylässä. Hän ei käsitä, miksi poika ei käytä nykyajan mahdollisuuksia ja yritä menestyä, vaan asuu mieluummin köyhyyttä ja taikauskoa kuhisevassa kyläpahasessa. Mies ei suunnittele elämäänsä, vaan vain elää sitä. Hän ei välitä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Ihmiset yrittävät sanella, miten toisten tulisi elää, ja arvostelevat muiden elämäntapaa. Mies ajattelee asioita maallisen sijasta hengellisesti. Hän pohtii elämää ja kohtaloa. Kuinka sukupolvi seuraa toistaan. Kuinka jokainen toteuttaa omaa elämäänsä niistä lähtökohdista, jotka edeltävät sukupolvet ovat heille luoneet tai taakaksi antaneet. Kuinka jokainen on omien vanhempiensa ja isovanhempiensa kuva.

"Mä tiedän, ettei valintoja ole olemassa, mutta silti meidän pitää elää niin kuin niitä olisi." (s.418)

Miehen elämän seuraaminen on sekä kiehtovan jännittävää että tasaisen tylsää. Mies on arvoitus. Hän on särkynyt peilikuva, joka on koottu eri kuluneiden ja tulevien vuosien paloista. Toisaalta hän on terveellistä elämää elävä uimavalmentaja, joka välittää kanssaihmisten hyvinvoinnista, mutta toisaalta taas hän on homeelta haiseva kylähullu ruokkoamattomine partoineen ja epäilyttävine kysymyksineen. Mies on 'hyvä jätkä', jonka seurassa viettää mielellään aikaa, mutta yhtä tyytyväisenä hänelle jättää myös hyvästit.

"Kerrottiin että hän pystyi pysyttelemään veden alla kymmenen minuuttia hengittämättä. - Että hän oli aina asunut noilla rannoilla ja aina asuisi. Useampikin ihminen sanoi, ettei uskonut hänen oikeasti olevan kuollut." (s.9)

"Tiedätkö sä miten sen sitten kävi?" (s.195)

Anne-Maija Aalto: Korento

Kirja on saatu Kustannusosakeyhtiö Otavalta.

Anne-Maija Aallon Korento kertoo lähitulevaisuuden maailmasta, jossa vedennousun seurauksena Japanista on jäljellä enää pahainen saari. Sinne on suljettu kaksi nuorta naista, Satomi ja Mai. He ovat ulkokansalaisia, jotka ovat aina olleet yhdessä ja joiden elämä kulkee ennalta määrättyä polkua. Kunnes komentaja Rafikov ottaa Main Nymfikseen ja vie hänet pois.

"Tunnen pelon kaiken aikaa kurkussani terävänä ja muodottomana. Se kuristaa." (s.18)

Satomi on vankina ulkokansalaisen roolissaan. Hänen asuintalonsa, työkomennuksensa ja huonolaatuinen ruokansa ovat muiden määrittelemiä. Hän elää vailla vaihtoehtoja, vaikka toivookin salaa pääsevänsä joku päivä vapauteen. Ajatus vankina olemisesta on ahdistava. Me kaikki olemme oman yhteiskuntamme vankeja. Joka puolelta tulee neuvoja ja odotuksia, miten jokaisen tulisi elää elämäänsä. Toki on mahdollista muuttaa toiseen maahan, mutta maapallolta ei voi kukaan paeta.

"Näyssäni minä olen vapaa. Nauran, huudan, olen niin minä kuin ikinä vain saatan olla, paljaana, hauraana ja hurjana." (s.135)

Itäisten Kauppaliittojen Unionin kolmastoista siirtokunta on kokokansalaisten sovinistien ja rasistien unelma. Naisten tehtävänä on viihdyttää miehiä ja synnyttää uusia, puhtoisia kansalaisia. Ulkokansalaiset naiset joutuvat helposti seksuaalisen häirinnän kohteeksi. He eivät voi tulla raskaaksi, sillä heidät on sterilisoitu. Ulkokansalaiset miehet sitä vastoin lähetetään sotaan kärsimään. Kaikilta ulkokansalaisilta on kielletty oman äidinkielen käyttö ja oman kulttuurin harjoittamiselle on asetettu raamit. Rikkurit pahoinpidellään ja aivopestään.

"Minulla ei ole luottamusta siihen, että maailmassa on järjestys. Minulla ei ole isän uskoa verhojentakaiseen elämään, aina uuteen ja puhtaaseen, aina parempaan. Minulla ei ole kuin tässä ja nyt." (s.105)

Ulkokansalaisilla on kaksi vaihtoehtoa. He voivat käpertyä toukkina maan lämpöön ja unohtaa kaiken tai koteloitua punomaan vallankumouksellisia suunnitelmia ja yrittää vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa. Toisilla kotelovaihe kestää pidempään kuin toisilla. Lopputuloskin saattaa vaihdella. Toisista kehittyy uljaita korentoja, jotka taistelevat eturintamalla ottaen pahimmat iskut vastaan. Toisista muodostuu vaivihkaisia toimijoita, jotka toteuttavat suunnitelmiaan kaikilta salassa.

"Miten he perustelevat päivästä toiseen itselleen sen, että heillä on oikeus näihin katuihin ja raidevaunuihin ja sairaaloihin ja meillä ei? Ihmiset ovat ihmisiä sekä kylissä että kaupungissa. Meillä on samat tarpeet. Tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, rakastetuksi. Mikä heidät erottaa meistä?" (s.253)

Satomi käpertyy toivoon. Hän haluaa uskoa siihen, että näkee Main vielä uudestaan. Hän tutkii salaista maailmankarttaa ja kuvittelee voivansa joku päivä pelastaa rakkaansa epäinhimilliseltä kohtalolta.

"Annanko itselleni luvan mennä ja jättää tämän kaiken? Voinko kulkea uudessa maailmassa onnellisena kun tiedän, miten asiat täällä ovat?" (s.301-302)

Bram Stoker: Dracula

Transilvanialainen vampyyri kreivi Dracula hautoo syrjäisessä linnassaan kauhistuttavia suunnitelmiaan matkustaa Englantiin uusille metsästysmaille. Hän janoaa öiseen aikaan ihmisten verta ja muuttaa puremallaan naiset kaltaisekseen. Joukko urheita herrasmiehiä asettuu kristinuskon symbolit käsissään ja valkosipulin kukat kaulallaan kreiviä vastaan. Heidän rohkeutensa on useaan otteeseen koetuksella, mutta he ovat tiukan paikan tullen lujahermoisia ja valmiita jopa kuolemaan rakkaiden neitojensa sielun pelastuksen tähden.

Ensimmäisen kerran vuonna 1897 julkaistu romaani sisältää kammottavia kohtauksia, synkkiä hetkiä ja piinallisia ihmisluonnon kuvauksia. Brittiläinen sivistynyt kansa kohtaa barbaarisen väen ja susien keskellä asustaneen paholaisen. Miehen, joka saa siveät kodin lämmössä ahkeroivat naiset liikkumaan vapaasti ja käyttäytymään irvokkaasti öiseen aikaan. Lepakon, joka sumun turvin pääsee kulkemaan pienestäkin raosta sisälle huoneeseen. Kreivin, jonka kuvajainen ei heijastu peileistä ja joka perääntyy krusifiksin nähdessään. Kuolemattoman, jonka voi tappaa vain seivästämällä. Voisi ajatella, että kirjassa kuvataan viktoriaanisen ihmisen kristinuskon tukahduttamaa luonnollista käyttäytymistä ja seksuaalisuutta. Kaikki poikkeava käytös on demonista ja hulluutta. Etenkin lapsia vahingoittavat naiset, valkeat rouvat, mikä voisi viitata aborttiin.

Kirjan lukeminen oli ajoittain kammottavan tylsää. Päiväkirjamuotoinen ja vanhanaikainen teksti meni liian usein pitkäveteiseksi kuvailuksi kosijatarinoista tai mielisairaalan potilaan kärpästen syönnistä. Kalastajien murteella puhutut kertomukset aiheuttivat jopa myötähäpeää. Janosin tietää lisää Draculan liikkeistä enkä lukea pitkällisiä luonnekuvauksia. Kirjan lukemisen jälkeen päällimmäisenä muistiin ovat onneksi jääneet yleinen pahaenteinen tunnelma ja parhaat kauhun hetket kuten synkät kuvat hiljalleen sumussa lipuvasta aavelaivasta ja linnan ulkoseinää alas kiipeävästä Draculasta sekä mullalta tuoksuvista hautaholveista ja nummien halki kiitävistä hevosvaunuista.

Kirjan alussa kuvataan kiinnostavasti sitä, kuinka ihmiset ovat syyttäneet sairauksista demoneja ja kuinka vereen on liitetty uskomuksia. Kulkutautien jyllätessä on ollut vaarana joutua haudatuksi elävältä, kun taudin leviämisen estämiseksi on ruumiista haluttu päästä pikaisesti eroon. Noitavainojen aikaan on pidetty vampyyrioikeudenkäyntejä, jolloin kaikki ulkonäöltään poikkeavat on leimattu vampyyreiksi, kuten punatukkaiset ihmiset. Heidät täytyi kuoltuaan haudata kasvot alaspäin tai ilman päätä tai vaihtoehtoisesti polttaa. Bram Stokerin Dracula pohjautuu aikaisempiin tarinoihin vampyyreista, vaikka sen jälkeiset tarinat ja elokuvat pohjautuvat juuri tähän kirjaan.

Luin lapsena Pikku vampyyri kirjoja, joissa esiintyy pelottavia, mutta sympaattisia verenimijöitä, jotka asuvat hautausmaalla omassa kammiossaan ja jotka pelkäävät puutapein varustautunutta hautausmaan vartijaa. Olen kaivannut saman tyylistä kihelmöivän jännittävää, mutta leppoisaa tunnetta vampyyrikirjaa lukiessa. Olen myös jo muutaman vuoden haaveillut Bram Stokerin Draculan lukemisesta, sillä nykykirjat vampyyreista pohjautuvat siihen. Olen onnellinen, että viimein tartuin kirjaan.

Kirjassa mainittu Jane Austenin Neito vanhassa linnassa tekee pilaa kauhuromantiikasta. Pitäisikö se lukea seuraavaksi?

Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat

Katukissa paistattelee päivää Satorun auton konepellillä. Kohtaamisesta muodostuu jokapäiväinen tapa. Kaverusten ystävyys lujittuu ajan myötä niin vahvaksi, että kissan jouduttua auto-onnettomuuteen, se hakee ensimmäisenä apua Satorun luota. Mies vie kissan eläinlääkäriin ja ottaa sen luokseen asumaan. Katukissa saa nimekseen Nana, joka tarkoittaa onnennumeroa seitsemän, mikä tulee kissan hännän muodosta.

"Kissa ottaa vastaan tyynesti, mitä kohdalle osuu. Tähän mennessä ainoa poikkeus oli se, kun tulit mieleeni silloin kun jalkani oli poikki." (s.24)

Viiden onnellisen yhdessä eletyn vuoden jälkeen Satoru lähtee Nanan kanssa matkalle etsiäkseen kissalle uuden kodin. Matka on samalla sekä fyysinen että henkinen. Satoru käsittelee kissan kautta omaa elämäänsä ja siinä vierailleita ihmisiä - ja kissoja. Hän pohtii myös suhdettaan auto-onnettomuudessa kuolleisiin vanhempiinsa.

"Millaisia maisemia me kaksi vielä saammekaan nähdä ennen kuin tämä matka päättyy?" (s.140)

Satorun elämä on mennyt kuten sen on kuulunut mennä. Hän on loppujen lopuksi ollut aika yksinäinen, mutta hän on silti elänyt merkityksellistä ja mielekästä elämää. Mielenkiintoisin ajatus liittyykin siihen, että elämää ei voi arvottaa. Ihmisten elämäntilanteita ei voi verrata keskenään. Jokaisella on oma tapansa matkustaa.

"Näemme paljon ihania asioita. Lyödään vaikka vetoa. Kaikki kaunis tarttuu seitsikkohäntääni." (s.216)

Nana on uskomattoman elävästi kirjoitettu kissa. Se on itsenäinen ja oman arvonsa tunteva, mutta myös uskollinen ja rakastava. Sen tuskan oikein tuntee sydämessä, kun siihen sattuu auto-onnettomuuden jälkeen, ja sen hädän aistii, kun se laitetaan kantokoppaan eikä se pääse hetkeen isäntänsä luokse. Nanan myötätunto on todellista, kun se katselee heinäpeltoa kissansilmiensä tasolta ja yrittää viestiä kissansa kadottaneelle Satorulle, että 'täällä minä olen'. Nana on ihana. Se on erityislaatuinen kissa.

"Kissan näkökulmasta joka ikisellä olennolla on oikeus tepastella vapaasti." (s.10)

Kirjan yleistunnelma on haikean lämmin. Siinä on sekä surumielisyyttä että huumoria. Ennen kaikkea kirja on täynnä ystävyyden tuomaa rakkautta.

"Horisontissa kohtaamme vielä joskus kaikki rakkaamme." (s.310)
Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin neljäs kirja. Lukupiiriin kuuluminen on ollut tämän syksyn pelastus mitä tulee lukemiseen ja sen yhteisöllisyyteen.

Guzel Yakhina: Suleika avaa silmänsä

Eletään ankaran kylmää talvea 1930-luvun Neuvostoliitossa. Maalla asuvat ihmiset pelkäävät nälänhätää ja brutaaleja ruokaveroa kerääviä kommunisteja. Mielessä ovat vielä nälkävuodet, jolloin vainajat piti haudata salaisiin paikkoihin, jotta kukaan ei kaivaisi heitä esiin ja käyttäisi ruoaksi. 30-vuotias Suleika asuu maalaistalossa miehensä ja sokeutuneen anoppinsa kanssa. Molemmat harjoittavat naista kohtaan raakaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Mielen päällä ovat lähistölle haudatut neljä pientä tytärtä. Ympäri vuorokauden töitä tekevän Suleikan turvana ovat islamin usko ja hengelliset tavat kuten ruokauhrin antaminen hengille. Anoppi puolestaan uskoo osaavansa ennustaa, minkä vuoksi Suleika kutsuu häntä käärmenoidaksi. Perheen ankara elämä tulee päätökseen, kun ihmisiä viedään väkivaltaisesti kodeistaan Gulag-vankileireille.

Kaupungissa asuu muistinsa menettänyt entinen kirurgi. Hän ajattelee edelleen olevansa arvostettu ammatinharjoittaja, jota kutsutaan luennoimaan ja osallistumaan leikkauksiin. Hän muistelee uraauurtavia kokeilujaan kerjäläisten ja prostituoitujen ruumiita leikatessa. Menestys ei merkitse mitään, kun omistusasunnossa asuvaa kirurgia pidetään vastavallankumouksellisena ja otetaan vangiksi.

Kommunisti Ignatov määrätään johtamaan karkotettujen karua ja epäinhimillistä matkaa junalla ja laivalla Siperiaan. Kaikesta on pulaa. Kellään ei ole tarpeeksi tilaa, ruokaa tai vaatteita. Jokaisen menneet teot ja ulkoinen entistä yhteiskunnallista asemaa määrittänyt olemus rapistuvat pala palalta olemattomiin. Selviytymisen ehtona ovat itsensä kovettaminen ja omasta edusta huolehtiminen, mutta toisaalta myös muiden vankien auttaminen ja heidän kanssaan keskustelu ja ystävystyminen. Ignatov ei tehtävästään huolimatta ole sen paremmassa turvassa. Hänen kollegansa ovat joutuneet kuulusteluihin ja jopa teloitetuiksi. Järjestelmä vaikuttaa korruptoituneelta. Eräskin luutnantti haaveilee kapinan lavastamisesta, jotta saisi kunniamerkkejä sen kuvitteellisesta tainnuttamisesta ja pääsisi oppikirjoihin.

Sosialistinen kolhoosi laitetaan toimintaan olemattomilla varusteilla ja runsailla kuolonuhreilla. Pakkosiirretyt ihmiset tekevät töitä nälkäkuoleman partaalla. Heiltä vaaditaan isoa satoa jaettavaksi muualle, vaikka he eivät saa hankittua ruokaa edes selvitäkseen itse hengissä. Ihmisten vanhat tavat karisevat töitä tehdessä ja päivästä toiseen selviytyessä kokonaan pois. Elämä on kaikin puolin yksinkertaista ja säädeltyä. Ei muistu mieleen, milloin viimeksi olisi rukoillut. Kunnes tullaan käännekohtaan. Ihmiset ottavat uuden elämän elääkseen. He hyödyntävät omaa osaamistaan, nauttivat pienistä iloista ja näkevät toivoa opettaessaan uutta sukupolvea. Kerhotalon kattomaalauksissa elää konkreettinen unelma toisenlaisesta maailmasta. Olisiko jollain joskus mahdollista paeta toisenlaiseen tulevaisuuteen?

Suleika avaa silmänsä on kaunistelematon historiallinen romaani Neuvostoliiton kollektivisoinnista ja Gulag-vankileireistä. Se kertoo suuresta surusta, ahdistavista kokemuksista, ihmisten sitkeydestä ja toivon pilkahduksista. Lukija elää ja hengittää romaanihenkilöiden mukana. Hänen rintaansa puristaa heidän kokemansa vapaudenriisto. Maailman hulluus ja ihmisten mielivaltaisuus ovat hetkittäin liikaa, kunnes koittaa leuto päivä ja katse suuntaa kohti Angara-joen hiljalleen eteenpäin virtaavaa vettä.

Katy Colins: Määränpää Thaimaa

Reppureissaavaksi Bridget Jonesiksi takakannessa kuvailtu Georgia matkustaa Thaimaahan etsimään itseään, kun hänen aviomiehensä jättää hänet pari viikkoa ennen häitä toisen naisen vuoksi. Täydellinen irtautuminen tutusta elämänpiiristä auttaa käsittelemään elämää eri näkökulmasta. Oman itsensä näkee uudella tavalla, kun ajatukset selkiytyvät uudessa ympäristössä. Georgia on täysin rikki eron vuoksi ja joutuu sen vuoksi moniin tragikoomisiin tilanteisiin. Kaiken taustalla piilee toivo, että kaikki kääntyy lopulta hyväksi.

"Nyt on sinun aikasi." (s.18)

28-vuotias Georgia on keskiluokkainen britti, jolla on turvattu elämä, mutta jota eliittiin kuuluvat ylenkatsovat. Hänen vanhempansa eivät toivo tyttärelleen mitään muuta kuin huolehtivaa aviomiestä ja aloilleen asettumista. Varsinkin äiti inhoaa hukassa olevia naisia, jotka eivät osaa hallita omaa elämäänsä. Georgia on kyllästynyt miellyttämään muita ja haluaa tavoitella omia unelmiaan. Hän haluaa parantaa itseluottamustaan ja omanarvontuntoaan sekä todistaa selviävänsä ilman miehen apua. Hän haluaa keskittyä omaan onneensa. Georgian mielikuvat maailman näkemisestä ovat aika erikoiset, sillä oikeaa maailmaa tuskin pystyy tutkimaan yhden maan sisällä järjestetyllä reppureissulla. Muutenkin hänen erokriisistä toipumisen keinonsa ovat valitettavan surkuhupaisia. Georgia hakee herkästi helpotusta ahdistukseen alkoholista. Ehkä syynä on Georgian bestis, joka on ollut hanakka raahaamaan ystäväänsä baariin ja harrastamaan yhden illan juttuja. Georgia on hämmentävä sekoitus pumpulissa kasvanutta tyttöä ja sekoilevaa sihteeriä. Hän on sinisilmäinen, epävarma ja huolimaton haaveilija. Hän ei varmaan koskaan pääse eroon tavastaan miellyttää muita, sillä hän sortuu alituiseen valehtelemaan muille omista taidoistaan, mikä johtaa vaarallisiin tilanteisiin. Hän myös alistuu ihmisten painostuksesta, mikä antaa ihmisille vapauden käyttää häntä sumeilematta hyväkseen. Georgia on aikuinen, joka ei ole koskaan ottanut opikseen eikä elänyt omannäköistään elämää. Hän on ihan hukassa.

"Minä en ollut koskaan ennen asunut yksin enkä varmasti ollut riittävän vahva aloittaakseni nyt." (s.28)

Kirjan nais- ja mieskuvat ovat hömppäkirjoille tyypillisen kliseiset. Ihmisten ulkonäköön kiinnitetään suunnattoman suuresti huomiota. Georgian oma näkemys omasta ulkonäöstään on kauttaaltaan negatiivinen ja itseään vähättelevä. Kirjan naiset ovat joko pullantuoksuisia tai bilehirmuja, kun taas miehet viinaanmeneviä ja nyrkeillä asiat ratkaisevia lihaskimppuja. Niin ja miehet eivät siivoa. Paitsi ehkä Georgian ihannemies, jossa ei ole mitään vikoja. Mutta silti hänenkään edessä ei voi olla oma itsensä, vaan pitää olla ujo, punasteleva ja pieniä kulauksia vesipullosta sievästi juova hienostunut nainen. 

"- vetäessäni vatsaani sisään moitin itseäni mielessäni siitä, että olin valinnut aamiaiseksi hiilareita enkä hedelmiä." (s.124)

Kirja on selvästi suunnattu varakkaille naisille, jotka pääsevät Georgian kautta kuvittelemaan, miltä tuntuisi irrotella, jos omalta elämältä menisi pohja alta. Se on suunnattu myös lapsuutensa 90-lvulla eläneille, sillä viittaukset Spice Girls yhtyeeseen ja muihin ajan ilmiöihin eivät välttämättä aukea muille. Kirja on paikoitellen hämmentävän vanhanaikainen. Siinä on myös omituisen paljon synkkiä teemoja ollakseen hömppäkirja. Varsinkin kohtaukset, joissa Georgiaa kiusataan brutaalilla tavalla, ovat todella ahdistavia. Kirjaa lukiessa joutuu alituiseen soutamaan ja huopaamaan eri tunteiden välillä. Tapahtumia yrittää olla analysoimatta, mutta sitten taas sortuu ajattelemaan liikaa. Toisinaan Georgiaan menee hermot ja toisinaan höpsöille jutuille saa nauraa. Useimmiten Georgiaa käy sääliksi ja toivoisi hänen pääsevän terapiaan. Kaiken kaikkiaan kirjassa herkutellaan kaikilla romanttisen komedian kliseillä ja laitetaan sankaritar huvittavan noloihin tilanteisiin. Tapahtumat eivät todellakaan ole realistisia, paitsi jos joku todella on oman elämänsä komedienne. Viimeisen sivun jälkeen olo on hämmentävä. Tavallaan haluasi tarttua jatko-osiin, jotta saisi tietää, miten Georgian lopulta käy, mutta toisaalta toivoo, ettei olisi alunperin edes tarttunut koko kirjaan sen ahdistavuuden, kliseisyyden ja liiallisuuksiin menevän juonen vuoksi. Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin kolmas kirja. Täytyy sanoa, että sen kautta on tullut luettua kirjoja, joihin ei muuten olisi tarttunut.

"'Minä en pakene, minä menen eteenpäin. Minä muutan elämäni. Kai sinä haluat minun olevan onnellinen? Ja minä uskon oikeasti, että olen onnellinen, kun saan nähdä maailmaa." (s.67)

Kirjassa on aikuisen naisen kasvutarina. Nyt on viimein aika löytää oma selkäranka. Lukijaa epäilyttää, löytyykö sitä koskaan. Löytyykö sen sijaan mies ja turvallinen koti? Vai voisiko Georgiaa sittenkin odottaa toisenlainen kohtalo?

"Olin vain iloinen, että muistaisin sen päivän - ei päivänä jona minun piti mennä naimisiin, vaan sinä päivänä, jona laadin elämälleni uuden suunnitelman." (s.27)

Helena Waris: Jäänvartija

Kirjasarja: Osa 3
Julkaistu: 2019
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava
Sivumäärä: 139

Maharin Kuilussa asuva Thom saa tietää, että Saz on elvyttämässä konevastaisia ja sammuttamassa Kuilun koneen lopullisesti. Thom ei ole enää varma asiasta, sillä mantereiden tila on epävakaa. Hän päättää keskittyä selvittämään Pohjoiselta mantereelta tullutta hätäkutsua. Thomilla on harteillaan myös henkilökohtaisia ongelmia. Hän on asettunut aloilleen Magdan kanssa, mutta suuntaa silti katseensa koomasta heränneen Zemin puoleen.

"Sinä päivänä kun Kone tajuaa, että sorkimme sitä, emmekä ota sen hyväätarkoittavia ohjeita todesta, olemme mennyttä." (s.38)

Zemi on hämmentävä henkilö. Hän on päättäväinen, uppiniskainen ja tuulella käyvä. Hän on kokenut menneisyydessään alistamista ja väkivaltaa, mutta hän haluaa itsekin hallita ympäristöään ja muita ihmisiä. On vaikea ymmärtää, mitä Thom näkee Zemissä, jonka persoonallisuudesta on vaikea saada otetta. Ehkä nainen on kiehtova arvoitus, vaikeasti saavutettava palkinto, kovia kokenut sankaritar, haavoittunut neito hädässä tai Majakkasaaren haavekuva.

"- Mutta tiedäthän, että ilman Konetta Zemi olisi jo kuollut?
- Ilman Konetta hän ei olisi koskaan edes joutunut siihen tilaan, missä hän on nyt!" (s.35)

Ihmiset liittyvät vastarintaliikkeeseen, sillä he haluavat itse säädellä omaa elämäänsä Koneen sijasta ja haluavat antaa muillekin saman mahdollisuuden. Sitä paitsi Koneet ovat vaarallisia silläkin perusteella, että kokonainen manner on yhtäkkiä kadonnut tutkasta eikä siellä asuneisiin ihmisiin saada yhteyttä. Vastarintaliikkeestä eronneet ymmärtävät, että ihmisiä ei voi yhtäkkiä irrottaa Koneesta. Kaikki olisivat uuden edessä yhtä avuttomia kuin vauvat. Jotain on kuitenkin tehtävä, sillä elämä ei voi jatkua entisellään. On löydettävä keskitie.

"Elinolosuhteemme olisivat merkittävästi huonommat ilman Konetta, mutta suurin ongelma ja uhka onkin tulevaisuudessa.
Itse Kone." (s.38)

Kiehtovan dystopiasarjan päätösosa näyttää, mikä lopulta on sankareiden kohtalona.

Pertti Rajala: Mannerheim

Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Mannerheim (1867-1951) esitellään talvisodan ja jatkosodan Suomen armeijan ylipäälliköksi sekä sisällissodan valkoisten ylipäälliköksi. Hän on vuosien 1944-1946 Tasavallan presidentti. Hänen elämäntyönsä on ollut huolehtia Suomen vapaudesta ja itsenäisyydestä.

Päätin Mannerheim-museossa vierailun innoittamana tarttua aiheeseen liittyvään kirjaan. Mannerheim asui Kaivopuistossa sijaitsevassa huvilassa vuosina 1924-51. Siellä vierailu oli kuin aikamatka sadan vuoden taakse, sillä huvila oli säilytetty alkuperäissä asussaan. Muutamaan huoneeseen oli aseteltu vitriinejä. Opas loi Mannerheimista elävän kuvan luotettuna valtionjohtajana, ansioituneena sotapäällikkönä ja uljaana suurriistan metsästäjänä. Hän oli mies, jolla oli silmää sisustukselle ja oikean vaikutelman luomiselle. Lukuisat uljaat maalaukset ja ylhäisten ystävien valokuvat viestivät vaikutusvallasta. Kirjahyllyssä oli kaikki kirjat, mitä tuona aikana kuului olla. Koriste-esineinä mahtailivat Aasian matkojen aarteet. Oman suvun esineistöä tai huonekaluja ei huvilasta löytynyt, sillä Mannerheimin isä menetti aikoinaan perheen omaisuuden.

Mielestäni on kiinnostavaa, millainen kuva aatelismies Mannerheimista luodaan kirjassa. Hän leikki lapsena sotaleikkejä. Nuorena hän oli kuriton, minkä seurauksena hän sai eropaperit kahdesta koulusta. Tie vei keisarin armeijan palvelukseen ja keisarinnan kaartiin sekä seurapiireihin ja hovin juhliin. Mannerheim oli ratsuväen sotakoulun toiseksi paras oppilas. Huvittavana sivuhuomautuksena häntä ei voitu museo-oppaan mukaan valita parhaaksi, sillä erään prinssin oli oltava paras. Mannerheimin kummitäti taiteili hänelle järjestetyn avioliiton Anastasia Arapovan kanssa, mutta se päättyi kymmenen vuoden ja kahden tyttären syntymän jälkeen eroon. Huhuttiin, että miehellä oli muita naisia. Sotasaavutusten ja lukuisten kunniamerkkien ansaitsemisen jälkeen Mannerheim lähetettiin tutkijaksi naamioituneena vakoojana Kiinaan. Mannerheim työskenteli Venäjän keisarin palveluksessa vallankumoukseen asti, minkä jälkeen hän teki kaikkensa Suomen hyväksi.

Sekä museo että kirja antavat kuvan virheettömästä suurmiehestä. Hän oli 'ihannemies'; nuorena pojanviikari, aikuisena naimisissa mutta naistenmies, menestyvä kenraali ja valtionjohtaja sekä taitava metsästäjä. Muistan nähneeni dokumentin, jossa todettiin, että kukaan ei osaa kuvata todellista Mannerheimia. Millainen hän oikeastaan oli kaiken tämän yllä mainitun takana?

Vierailin museossa käynnin jälkeen Hietaniemen hautausmaalla, jonne Mannerheim on haudattu kunniapaikalle. Kävin myös Kiasman vieressä komeilevan ratsastajapatsaan luona. Kaikkea katseli eri silmin, kun historia oli tuoreessa muistissa. Tapahtumat heräsivät eloon, tervehtivät vuosien takaa ja painuivat jälleen omille ikiaikaisille paikoilleen valmiina kuiskuttamaan seuraavalle uteliaalle mielelle.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Eletään 1700-lukua. Britit ovat asettuneet ghanalaisen kylän rannalle. He harjoittavat kristinuskoa ja pitävät ghanalaisen kulttuurin tapoja ja uskomuksia woodoona, mustana magiana. Brittien tavoitteena on luoda menestyvät orjamarkkinat lietsomalla heimosotia, joiden orjasaalis myytäisiin heille. Paikalliset myyvät heille muutenkin orjia ja villieläimiä. Eräs valkoinen mies asuttaa jyhkeää taloa, jonka emännäksi hän valitsee ghanalaisen Effian, mutta jonka kellariin hän telkeää Esin noin parinsadan muun ghanalaisen naisen tavoin, jotta hänet voidaan kuljettaa orjalaivalla Amerikkaan. Lukija seuraa näiden esiäitien avulla eri sukupolvien elämää sekä Ghanassa että Amerikassa.

Effia elää aikakautta, jolloin nuoren naisen elämä pyörii naimakauppojen ympärillä. Miehet odottavat innolla tytön vuotojen alkamista, jotta he voisivat kosia. Tytön naittaminen vakoiselle miehelle on kannattavaa, sillä valkoiset tuovat mukanaan hyvät rahat. Effia ihmettelee brittien elämää, sillä heillä on vain muutama lapsi. Hän on tottunut, että kylän miehillä on monta vaimoa ja ainakin parikymmentä lasta. Päälliköllä lapsia on sata. Effian poika Quey hoitaa orjakaupan kirjanpitoa. Hän on ihmisten mielestä outo olento, johon ei osata suhtautua. Hän ei ole valkoinen eikä musta. Hän ei kuulu kumpaankaan ryhmään. Queyn poika James haluaisi karata ja elää omannäköistä, yksinkertaista maalaiselämää orjakauppiaana toimimisen sijaan. Hän tuntee suvun taakan painavana harteillaan. Jamesin tytär Abena elää lähetyssaarnaajan vaikutuspiirissä ja todistaa uuden ghanalaisen elinkeinon, kaakaopuun viljelyn syntyä. Lähetyssaarnaaja antaa pakanoille brittiläiset nimet ja opettaa heitä pelolla ja vitsalla hyvään ja siveelliseen elämään sekä rukoilemaan 'God, save the Queen". Samaan aikaan amerikkalaiset orjuudesta vapautuneet ihmiset yrittävät aloittaa ammattiyhdistystoimintaa parantaakseen työoloja hiilikaivoksissa. New Yorkissa valitaan vaaleimpia tummaihoisia jazz clubeille laulajiksi ja syrjitään niin sanotuissa sekaliitoissa eläviä ihmisiä. Kirkkokuorot vetävät laulamista rakastavia puoleensa. Yaw opettaa ghanalaisessa koulussa valkoisten kirjoittamaa historiaa ja haaveilee vallankumouksesta. Hän kokee, että he oppivat sitä, mitä valkoiset haluavat heidän oppivan, ja tekevät sitä mitä valkoiset haluavat heidän tekevän. Amerikassa järjestetään mielenosoituksia. Ihmisiä erotellaan rodun mukaan esimerkiksi linja-autoissa ja kouluissa. Huumeet vievät monen köyhän perikatoon. Vanhat ihmiset harmittelevat, miten nuoren sukupolven on käynyt - tätäkö varten he marssivat etelästä.

Menneiden sukupolvien elämä muovaa tulevien sukupolvien kohtaloa. Voi vain kuvitella, miten olisi käynyt, jos jotain ei olisi koskaan tapahtunut tai jos jotain olisi tehty toisin. Sukupolvikertomus osoittaa, kuinka elämä voi yhtäkkiä muuttaa suuntaa ja kuinka jokainen on lopulta oman aikakautensa kuva.

Ghana oli 1700-luvulla kukoistava kuningaskunta. Sukupolvikertomus kuvaa, mitä tapahtui brittien tulon myötä ja laajan orjakaupan alettua sekä kuinka Amerikassa valkoisilla on edelleen mielivaltainen ylivalta ja eri oikeudet kuin mustilla. Tarina on uskottava, elävä ja kantaaottava. Sen lukeminen auttaa hahmottamaan Ghanan orjuuden historiaa paremmin. Kirjan loppu on tyydyttävä ja toivoa herättävä. Voisi jo olla aika katkaista sukupolvelta toiselle periytyvän trauman juuret ja aloittaa parantumisprosessi.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Suomessa eletään vuotta 1999. Ihmiset tuntevat nahoissaan laman vaikutukset. Julian vanhemmat ovat menettäneet aivan kaiken. He ovat yltä päältä veloissa. Etenkin Julian äiti pysyy juuri ja juuri järjissään keskittymällä vain käsillä olevaan hetkeen ja hokemalla mantraa 'kaikki on hyvin, jos ei ajattele sellaisia asioita'. Julia kärsii vanhempiensa elämäntavasta. Hän joutuu osallistumaan laittomuuksiin ja roikkuu mukana vailla kunnollista huolenpitoa. Jan puolestaan kulkee lastenkodista ja sijaisperheestä toiseen. Hänet pakotetaan leirille, jotta hän saisi uusia kokemuksia ja ystäviä. Tulos on aivan päinvastainen. Leiriläiset ovat pahimman luokan kiusaajia, jotka johdattavat sekä itsensä että Janin harhaan.

Ihminen on yhtä kuin hänen menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Hänessä on kaikki. Julian vanhemmat yrittävät elää hetkessä. Se on mahdotonta, sillä nykyhetki muuttuu kaiken aikaa muistoksi. Jokainen tapahtuma on syntynyt menneisyydeksi. Vanhemmat elävät vailla huolta huomisesta, vaikka huominen on jo täällä. Ei voi olla vain tässä. Kaikki ajat ovat yksi ja sama, eikä menneisyys katoa unohtamalla. Julian vanhemmat käyvät eri aikaa kuin heidän lapsensa. Juliasta tuntuu, että hänestä on mahdotonta puhua ihmisille, jotka elävät eri maailmassa kuin hän itse. Hän haluaisi irrottautua ja muuttua toiseksi. Hän haluaisi katkaista vinoon kasvavan aikajanan.

Elämä on epäreilu. Se on armoton väärille valinnoille. Menneiden sukupolvien teot johdattavat juuri käsillä oleviin tapahtumiin. Omat valinnat vaikuttavat puolestaan tuleviin. Julia ja Jan yrittävät tahoillaan ratkaista, kuinka he voisivat irrottaa itsensä sukupolvelta toiselle siirtyvästä tunnetaakasta. Vanhemmat yrittävät pitää maailmansa kasassa, mutta se hajoaa heidän ympäriltään. Se kuluu, ruostuu ja likaantuu. Maailma ei toimi kuten elokuva, jota katsotaan aina uudestaan ja uudestaan, kun halutaan jonkin säilyvän turvallisen muuttumattomana. Lapset ymmärtävät, että ajan kuuluu kulkea eteenpäin. Solut uusiutuvat. Tavarat vaihtavat omistajaa. Mitään ei saa mukaansa. Kadonneista ja menetetyistä asioista tulee poltettavaa roskaa.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin toinen yhdessä luettava kirja. Muutama lukupiiriläinen koki kirjan liian raskaaksi ja jätti kirjan kesken. Olen itse tottunut lukemaan rankoista aiheista, mutta silti kirjan tapahtumat pistivät vihaksi niin paljon, että oikein sydämestä otti. Kirjassa oli upeasti yhdistelty tarinankerrontaa ja pohdintaa elämästä. Ajatuksia ja oivalluksia, joiden ääreen on hyvä välillä pysähtyä ennen kuin itsekin katoaa aikaan.

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti

Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratti vuodelta 1840 on ensimmäinen Suomessa julkaistu kotimainen romaani. Kyseessä on kirjeromaani, jotka olivat tuohon aikaan suosittuja. Muratti julkaistiin ruotsiksi nimellä Murgrönan. Se sai lehdissä paljon palstatilaa ja kriitikkojen ankaria arvioita. Murattia voidaan pitää naisten romaanikirjallisuuden pioneerina.

Muratti kertoo tukholmalaisesta salonkielämästä orvon Matildan kriittisestä näkökulmasta katsoen. Hän kuvailee ihanteiden ja arvojen lisäksi ihmisten luonnetta, ulkonäköä ja käytöstapoja. Tutuksi tulevat keskustelukulttuuri, etiketti ja säädyn mukaiset tavat. Matilda kokee lukuisat tanssiaiset, puutarhaan katetut päivälliset ja maalla järjestetyt huvittelut sieluttomina kohtaamisina. Ihmisten elämä koostuu vain kutsuista ja niiden tapahtumien jälkipuinnista. Matilda arvostaa suuresti suojelijaansa ja hyväntekijäänsä vapaaherratarta, jonka jokaista toivetta hän kunnioittaa ja tottelee. Hänen elämänsä kulmakivet ovat korkea moraali ja nuhteettomat toimintatavat. Matilda pitää sielun ravintona toimivaa uskontoa suuressa arvossa ja kärsimystä elämään kuuluvana. Hän ajattelee välillä aikaa, jolloin liittyy jo menneiden joukkoon maan multiin. Matilda näkee naiset puhtoisen hyvinä, mielenliikutuksesta pyörtyilevinä ja rakastettavina olentoina. Miesten tehtäväksi jää petollisuus ja pahuus. Matildan kautta köyhyys ja orpous sekä kuolettavat sydänsurut romantisoidaan.

Nautin kirjaa lukiessani ajankuvasta. Menneen maailman aatelisto hengittää, luo näennäistä sivistystä, pukeutuu näyttävästi, täyttää päivänsä sosiaalisilla kohtaamisilla ja pitää kiinni elämää rajoittavista tavoista. Elämä on yhtä aikaa sekä turhuudella mässäilyä että iäisyyteen kurkottavaa, sekä materialistisen kuluttavaa että hengellisen tiedostavaa. Kaikki on ennen kaikkea itseaiheutetun dramaattista.

Tarina muuttuu loppua kohden enenevässä määrin mystiseksi. Siinä esiintyy ennusmerkkejä ja kohtalon tuntua. Itse loppu saa suun loksahtamaan auki. Se on liiankin kiihkeä, surullinen ja dramaattinen. Aivan kauhea.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Eletään vuotta 1686 Amsterdamissa. 18-vuotias Nella asettuu asumaan kauppias aviomiehensä kotiin. Heti ovella käy ilmi, että hän ei ole kovinkaan tervetullut lisäys talon asukkaiden joukkoon. Aviomies Johannes on välttelevä ja omissa oloissaan viihtyvä, miehen sisko Maalin on tyranni, palvelijatar Cornelia on utelias nuuskija ja ostettu palvelija Otto on tummaihoisena Nellaa hämmentävä. Kaupunkilaiset ovat uskonnollisia ja ahdasmielisiä. Naiset kehuvat rikkauksillaan, suvullaan, miehillään ja perillisillään, kun heillä ei ole muutakaan. He pilkkaavat muita ja juoruilevat. Nellan ainoa luotettava seuralainen on rakas lemmikki papukaija.

Nella on erikoislaatuisen kyyninen ollakseen niin nuori. Hän kokee, että naisen ainoa valinta on vaimona oleminen ja lapsenpäästöstä koituvista vaivoista kärsiminen. Hänen mielestään naisen on alistuttava sukupuolielämän vaatimuksiin. Kirkossa pappi saarnaa, että vaimojen on oltava kuuliaisia ja pidettävä koti puhtaana. Nella on oppinut, että yksin asuva nainen on joko huora tai leski. Hienoilla naisilla ei ole omia asioita hoidettavanaan eikä oikeutta omaan omaisuuteen. Lapsetkin kuuluvat miehelle. Nellan henkinen kasvu alkaa siitä hetkestä, kun Johannes tuo kotiin nukkekaapin, josta löytyy kaikki huoneet, jotka heidän oikeastakin talostaan löytyy. Esineet hän tilaa miniatyristilta, joka pian lähettää nukkeja ja esineitä, joita Nella ei ole tilannut ja jotka ovat mystisesti tarkkoja kopioita talon oikeista esineistä. Pelottavaksi tilanteen tekee, että esineet näyttävät ennustavan tulevaisuuden tapahtumia. Nella on yhtä aikaa sekä kauhuissaan että innoissaan. Hän huomaa olevansa keskellä perhettä, joka pitää sisällään tuhoisia salaisuuksia.

Goottilainen talo seisoo jykevänä ja synkkänä joen varrella. Sen sisäseinillä riippuu kammottavia maalauksia kuin tuomiopäivän ennustuksia. Koirat kulkevat kynnet lattiaa raapien. Kirjoituspöydällä odottaa kesken jäänyt kirje. Talo on sekä kiehtova että luotaantyöntävä. Tekisi mieli tutkia sen unohdettuja huoneita, mutta toisaalta pelottaa, mitä niistä sattuisi löytämään.

Kirjan ensimmäinen kappale esittää Nellan hautaamassa hänelle tärkeän ihmisen kirkon lattian alle. Kuka kohtaa onnettoman ja ennenaikaisen lopun? Mitä synkkää Nella saa talossa asuessaan selville?

Kerstin Gier: Pilvilinna

17-vuotias Fanny työskentelee parhaat päivänsä nähneessä hienostohotelli Pilvilinnassa Sveitsin vuoristossa. Oikeastaan hän on koulupudokas ja työharjoittelija, jonka tehtävänä on vahtia rikkaiden vaativia lapsia, laittaa hotellihuoneet iltakuntoon asettelemalla lopuksi pikkuiset suklaalevyt tyynyille sekä avustaa kylpyläosastolla vierailevia hoitamalla heidän juoksevia asioitaan. Palkattomuus ei oikeastaan haittaa, sillä Fannyn työpäivät ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Varsinkin siitä lähtien, kun hotellinomistajan poika Ben saapuu paikalle ja kun hotellivieras Tristan jää kiinni ulkoseiniä pitkin kiipeilystä ja etenkin kun hotellivieraista paljastuu joukoittain salaisuuksia.

Pilvilinna on aivan ihana nuortenkirja. Sitä lukee aikuisenakin mielellään pehmeän viltin alla teetä siemaillen - ehkä pienen suklaapalan kera. Kirjassa on runsain mitoin hyvää mieltä, ripaus vanhanajan nostalgiaa, mielikuvitusta herättelevä tapahtumapaikka, koko joukko kiinnostavia henkilöitä, vatsanpohjaa kipristävää jännitystä ja hellyyttävää ensiromanssin tuntua. Pilvilinnaan haluaisi oikeasti mennä vierailulle. Istua kirjastohuoneeseen selailemaan menneisyydeltä tuoksuvia kirjoja, käydä pitkäkseen nauttimaan hellivästä kasvohoidosta, nauttia courmet-leipurin taidonnäytteistä salongissa ja loikoilla pehmeän viltin alla kaakaokuppi ulottuvilla ylellisellä rekiajelulla. Siellä olisi mahdollisuus bongata rikkaita julkisuuden henkilöitä, nauttia henkilökunnan tarjoamasta henkilökohtaisesta palvelusta ja osallistua hulppeisiin tanssiaisiin ilotulituksineen kaikkineen.

Mutta miltä Pilvilinnan tulevaisuus näyttää? Onnistuvatko vieraat romuttamaan loputkin hotellin jäljellä olevasta nostalgiasta vai onko se vielä pelastettavissa?

Blogi täyttää 5 vuotta!

Kirjablogini täyttää tänään viisi vuotta!

Kulunut blogivuosi on ollut kaiken kaikkiaan hurja. Viime syksy oli täynnä vauhtia, kun taas kevät oli ymmärrettävistä syistä täysin lamaantunut. En ole koskaan kirjoittanut niin vähän blogipostauksia kuin tänä vuonna. Siihen on vaikuttanut varmasti myös se, etten ole enää osallistunut Helmet lukuhaasteeseen, ja myös se, että olen kärsinyt lukujumista. Tuntuu siltä kuin kirjoissa olisi pelkkiä ankeuttajia. Jotta syntymäpäiväjuhlat eivät menisi itkuksi niin keskitytään siihen, mikä blogivuoden aikana oli mukavaa.

Uuden vuoden kynnyksellä iloitsin siitä, kuinka olen pystynyt blogin avulla keskittymään omien unelmieni toteuttamiseen. Totesin, että omia haaveita pystyy toteuttamaan, kun tekee tarvittavia valintoja. Nautin siitä, kuinka keskityin kulttuuriin; kirjallisuuteen, teatteriin, balettiin, sirkukseen ja museoihin. Olin tyytyväinen päätöksestäni jatkaa parin vuoden tauon jälkeen näyttelemisen harrastamista. Olin oppinut paljon uutta sekä päässyt kokeilemaan monenlaisia asioita ja tapaamaan inspiroivia ihmisiä.

Blogivuoden kohokohtia:

Kirjagram ja lukupiirit

Rakastan kirjagramia, sillä siellä riittää loputtomasti tekemistä. Sieltä saa inspiraatiota valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja lukemiseen. Tykkään selailla kauniita kirjakuvia, etsiä kirjavinkkejä, vastata kyselyihin ja päivittää stooreja. Kirjoitin alkuvuodesta inspiraation vallassa Kirjabloggaajien joukkopako! nimisen postauksen, johon sain paljon kommentteja. Sitä on myös klikattu hurjan monta kertaa. Raflaavan otsikon takana totean, että kirjablogit ja kirjainsta eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät ihanasti toisiaan.

Tänä vuonna kirjagrammaajat ovat perustaneet erilaisia lukupiirejä. Keväällä osallistuin Lukuisa nimisen kirjagrammaajan järjestämälle lukupiirille, jossa luettiin Joyce Carol Oatesin Blondi. Oli mukava tuntea kuuluvansa ryhmään, jonka jäsenet lukivat yhtä aikaa samaa kirjaa ja ajattelivat ehkä samaan aikaan samoja ajatuksia. Lukupiirissä luettiin tietyt sivut viikon aikana ja keskusteltiin luetusta viikon lopussa. Tässä kuussa liityin Not Fast Just Furious Books lukupiiriin. Tarkoituksena on lukea uusi kirja edellisen loputtua. Lukupiirissä oleminen on yhteisöllistä ja hauskaa. Se toimii hyvänä lukujumin karkoittajana.

Lukuhaasteet

Luin kaksi Pieni runotyttö kirjaa marraskuussa 2019 päättyneeseen Montgomery-lukuhaasteen. Vuoden 2019 lopussa sain sen vuoden Helmet lukuhaasteen päätökseen. Suoritin haasteen jo neljännen kerran peräkkäin lukemalla 50 kirjaa eli yhden kirjan jokaiseen haastekohtaan. Totesin, että vaikka olen saanut haasteen kautta runsaasti iloa ja jännitystä lukuhetkiin, niin minun on pidettävä haasteesta taukoa voidakseni keskittyä paremmin muihin haasteisiin kuten Maailman ympäri lukuhaasteeseen.

Erilaiset tapahtumat

Lokakuussa 2019 vierailin bloggaajapassilla Helsingin kirjamessuilla. Viikonloppu alkoi Gummerus Kustannuksen kirjabloggaajille ja kirjagrammaajille järjestämällä lounaalla Camilla Greben kanssa. Sain kustantamolta ilmaiseksi kirjailijan uusimman kirjan Horros ja pyysin siihen tilaisuuden lopussa omistuskirjoituksen. Kirjamessuilta mieleen jäi yleinen huoli siitä, että puhelin syrjäyttäisi kirjojen lukemisen. Mielestäni ne eivät ole toistensa vihollisia, vaan voivat yhdessä tuoda jotain lisää lukemisharrastukseen.

Ehdin käydä bloggaajan asemassa kuusi kertaa teatterissa ennen kuin ne laitettiin keväällä kiinni. Upein kokemus oli ehdottomasti Pieni merenneito -musikaalin näkeminen ja ´Ursulan´ kanssa yhteiskuvaan pääseminen.


Olen tässä lopussa yleensä pohtinut seuraavaa blogivuotta. Nyt en uskalla toivoa muuta kuin hyvää terveyttä itse kullekin. Toivottavasti kirjallisuus tuo meille kaikille lohtua, uusia ideoita, viihdykettä sekä oppimisen kokemuksia.

Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet matkaani harrastukseni parissa! <3

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Eletään vuotta 1991. Anna on matkustanut vaihto-oppilaaksi Teksasiin, mistä hän on haaveillut pikku tytöstä asti. Hänen hartain toiveensa on löytää itselleen amerikkalainen mies. Lapsellisen nuoren naisen ei ole helppoa kulkea kohteliaisuuksia latelevien poikien maailmassa. Heitä on vaikea tulkita, sillä heidän kulttuurinsa eroaa niin paljon suomalaisesta. Anna löytääkin sielunkumppanuuden paremmin bangladeshilaisen Taufiqin kanssa. Poika puhuu paljon kotimaansa historiasta ja elämästä sodan keskellä. Anna tuntee itsensä sivistyneeksi ja suvaitsevaiseksi. Hän harmittelee, kuinka islam nähdään länsimaissa negatiivisessa sävyssä. Anna on nopea liikkeissään suostuessaan Taufiqin kanssa avioliittoon ja muuttamaan ainakin vuodeksi Bangladeshiin. Hän lähtee matkaan tietämättä oikeastaan mitään siellä vallitsevista käytännön oloista, tavoista ja käytössäännöistä.

Taufiqin sukulaistäti Taslima elää elämäänsä kahdestaan tyttärensä kanssa. Hänen onneton avioliittonsa itsensä valitseman miehen kanssa on siinä pisteessä, että aviomies on muuttanut muualle asumaan uuden naisensa kanssa. Taslima ei silti voi erota miehestään, vaan hänen on pidettävä kuuliaisen vaimon kulissia yllä. Salaa hän haaveilee mahdollisuudesta hypätä länsimaalaisen miehen matkaan ja elää vapaana bangladeshilaisen kulttuurin velvoitteista. Taufiqin perheen autonkuljettajaksi palkattu Delwar on mielissään hyvästä asemastaan. Hänen isänsä kuoltua hän on ainoa, joka voi elättää äidin ja pikkuveljen. Hän haaveilee omasta vaimosta ja perheestä, joista hän voisi myös huolehtia. Äidillä onkin pian 14-vuotias lapsivaimo mietittynä. Tytön omalla perheellä ei nimittäin ole enää varaa ruokkia tyttöä. Äiti uskoo, että järjestetty avioliitto on toimivin ratkaisu.

Ihmisten välinen kanssakäyminen on loppujen lopuksi sattumanvaraista. Kaikki riippuu siitä, miten kukakin tulkitsee, kuinka missäkin tilanteessa tulisi toimia. Kulttuuri ja uskonto sanovat yhtä, mutta itse saattaakin niiden sisällä olla eri mieltä. Sitten pitää taiteilla jossain välimaastossa, jotta kukaan ei mahdollisesti pahastuisi. Pieni tutkiminen paljastaa, että Kristiina Bruun on Annan tavoin opiskellut Teksasissa ja mennyt naimisiin bangladeshilaisen miehen kanssa. Kirjailija on varmasti käyttänyt omia kokemuksiaan kirjan materiaalina. Kirja kertoo ennen kaikkea erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten kohtaamisesta aikana, jolloin ei ollut helppoa löytää tietoa ja elettiin pitkälti ennakkoluulojen varassa. Yhteistä kaikille on huoli siitä, mitä yhteisö sanoisi, jos yksi sen jäsenistä toimisi vallitsevien tapojen vastaisesti. Suomalaisen Annan vanhemmat pelkäävät, mitä naapurit sanovat. Taufiqin suku miettii, kuinka kauan kestäisi ennen kuin Anna haluaisi erota miehestään ja lähteä pois kuten kaikki muutkin länsimaalaiset vaimot ennen häntä. Suomalaiset pohtivat, kuinka alistavasti muslimimies kohtelee vaimoaan. Bangladeshilaiset ajattelevat, että länsimaiset tytöt ovat huonoja, kun taas kotimaan tytöt ovat siveitä. Länsimaalaisten pelastajasyndroomastakin tulee palautetta, vaikka siitä ei ihan kyseistä sanaa käytetäkään. Parasta ovat erilaisten ihmisten kohtaamiset, joissa ennakkoluulot hälvenevät, hymy on herkässä ja yhteinen sävel löytyy - ja ne 5000 vieraan häät, joissa annetaan lahjaksi vain kultakoruja, koristellaan kädet hennalla ja suljetaan isät neuvottelemaan omaisuuden jakamisesta!

Kirjassa on kaiken aikaa havaittavissa kaipuu jonnekin muualle. Halun lähteestä ei oikein saa otetta. Miksi Anna on aina haaveillut ulkomaille muutosta? Miksi hän ei sitten ole kiinnostunut ottamaan selvää vieraista kulttuureista? Miksi hän haluaa elää omassa kuplassaan välittämättä ympärillä tapahtuvista asioista? Miksi hän haluaa siten olla epäkohtelias ja asettaa itsensä vaaralle alttiiksi? Miksei hän ymmärrä, että ihminen on kokonaisvaltainen olento, jolla on suku, kotimaa ja menneisyys, jota ei voida pyyhkiä hänestä irti? Miksi miehen koti ja kulttuuri ovat tärkeämpiä kuin naisen? Miksi naisen on seurattava miestä ja mukautettava elämänsä miehen tahtoon? Ei ole yksinkertaista mennä naimisiin eri maasta kotoisin olevan kanssa ja muuttaa itselleen vieraaseen maahan. On luonnollista kaivata omia tuttuja lapsena opittuja rutiineja. Anna kasvaa ja kehittyy eläessään bangladeshilaisen kulttuurin keskellä, yrittäessään keksiä itselleen mielekästä tekemistä palveluskunnan tehdessä kaikki kotiin liittyvät askareet ja etsiessään omalle elämälleen mielekästä tarkoitusta aviomiehen ollessa kaiken aikaa töissä. Hän pohtii, onko ruoho yhtään sen vihreämpää siellä kuin täällä. Onko järkevää haluta sitä, mitä jollakin toisella on, eikä olla koskaan tyytyväinen siihen, mitä on? Mitä itsenäisyys ja vapaus valita kenellekin merkitsevät? Mistä parempi tulevaisuus löytyy?

Luin kirjan, sillä kuulun instagramissa toimivaan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin. Lukupiiriläiset kuvaavat kirjaa saippuapalaksi, joka yrittää koko ajan karata otteesta. Mihinkään asiaan ei syvennytä kunnolla. Asioista annetaan pieni pilkahdus, mutta sitten ne taas katoavat. Epäselviäkin kohtauksia löytyy, niin että ei oikein tiedä, mitä tapahtuu. Henkilöt hämmentävät, sillä he tekevät ensin yhtä ja sitten yhtäkkiä toista. Kaikki on häilyväistä ja epävakaata. Mutta ehkä maailma on sellainen. Ihminen oppii ja kehittyy, välillä ottaa takapakkia ja sitten taas jatkaa eteenpäin.

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Pojan syntyessä lamppu viedään oven eteen. Tytön syntyessä lamppu sammutetaan.

12-vuotias Sophie pakotetaan muuttamaan Haitista New Yorkiin äitinsä luokse. Heidän kohtaamisensa on raju, sillä se herättää henkiin sellaisia menneisyyden tapahtumia, joiden käsittelystä ei selviydy ilman ammattilaisten apua. Sophie kaipaa takaisin Haitiin, sillä hänen koko elämänsä on siellä. Hänen äitinsä on aikanaan matkustanut Amerikkaan rahan ja isomman maailman perässä. Hän haluaa vaalentaa ihoaan valkaisuvoiteilla ja seurustella amerikkalaisen miehen kanssa. Sophien ja hänen äitinsä välit särkyvät, kun hänen äitinsä päättää länsimaisten tapojen ihannoinnista huolimatta toteuttaa haitilaisia perinteitä ´koettamalla´ tytärtään ollakseen varma hänen puhtaudestaan.

Köyhien haitilaisten naisten elämä rakentuu perimätiedon varaan. He siirtävät seuraavalle sukupolvelle sen, mitä heidän äitinsä ja isoäitinsä ovat heille opettaneet. Osa tavoista on hyödyllisiä, mutta osa henkisesti ja fyysisesti vahingollisia. Sophie käsittelee sukupolvelta toiselle siirtyvää traumaa liittyen neitsyyskulttiin. Hän yrittää katkaista ja parantaa sen. Hän tiedostaa, että haitilainen mies haluaa neitsyen. Hääyön jälkeen on kunnia asia laittaa verinen lakana esille. Äitien tehtävänä on vartioida tyttäriensä puhtautta. Heille on opetettu, että jos lapsi häpäistään niin äitikin häpäistään. Turmeltunut tytär ei kelpaa aviomiehelle ja saatetaan lähettää takaisin kotiin. Äidit tekevät kuten heidän täytyy, vaikka he itse näkisivät painajaisia omista koetuksistaan, sillä heidän ruumiinsa eivät kuulu heille. Sophie kuvastaa kulttuurin murrosvaihetta. Hän symbolisoi vapautta. Hän haluaa parantua.

Uuteen maailmaan astuminen ei ole helppoa. Siitä seuraa ongelmia, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Haitissa kaikki myyvät kilpaa mitä tahansa saadakseen rahaa ruokaan. New Yorkissa ruoka on niin halpaa, että sitä sortuu ahmimaan, vaikka ei olisi tarvetta syödä varastoon silloin, kun ruokaa on saatavilla. Haitista maahan muuttaneille on Sophien äidin mukaan tärkeää pikaisesti oppia puhumaan englantia, sillä paikalliset pilkkaavat ja lyövät herkästi erilaisia ihmisiä.

Edwidge Danticatin romaanin Haiti levittäytyy silmien eteen synkkänä ja surullisena paikkana. Näen, muistan, hengitän on tarina kahden kulttuurin välissä elämisestä, menneisyyden trauman käsittelystä, mielenterveysongelmista, perinteiden säilyttämisestä, naisten elämästä ja sukupolvien välisestä kuilusta sekä äiti-tytär-suhteesta.

Salla Simukka: Lukitut

"Tämä on meidän tarinamme"

Simukka, Salla: Lukitut
Julkaistu: 2020
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 284

Metsäjoen vankila täyttyy 16-17-vuotiaista nuorista, joiden oletetaan tulevaisuudessa tekevän rikoksen. Heidän on tunnustettava tuleva rikoksensa ja kaduttava sitä ennen kuin he täyttävät kahdeksantoista vuotta, jotta heidät voidaan vapauttaa vankilasta. Muussa tapauksessa he joutuvat kärsimään rangaistuksensa. Muunsukupuolinen Vega tarkkailee vankilan elämää etäältä, tummaihoinen Kaspian selviytyy rustaamalla runoja ja Kiinasta adoptoitu kurvikas Meea hakee seuraa Johanneksen kanssa seurustelevasta Oliverista, joka tulee helposti toimeen kaikkien kanssa. Johannes on kovia kokenut alkoholistiperheen poika, kun taas Oliver on rikas ja välitön. Nuoret yrittävät parhaansa mukaan sopeutua vankilassa elämiseen ja keksiä syytä sinne joutumiseen. Tilanne tuntuu epäreilulta. Jokainen heistä haluaisi kapinoida ´systeemiä´ vastaan. Kukaan heistä ei osaa odottaa, että joku heistä kuolisi sen vuoksi.

" - Sä et näytä...

Johannes nielaisi lauseen loppuun ja näytti nololta.

- Runopojalta? Miltä ne sitten näyttää? Kaspian haastoi." (s.61)

Vankilan kasvottomat vartijat kontrolloivat nuorisoa uhkaamalla heitä rangaistuksilla. He ovat pakottaneet nuoret yhteen ja samaan tilaan, saman tehtävän äärelle. Nuoret eivät suostu lokeroitaviksi. He haluavat itse määritellä itsensä. He muodostavat omia ryhmiään, jotka reagoivat tapahtuneeseen omalla ainutlaatuisella tavallaan. Nuorten ihmisten ajatusmaailma on maailmoja syleilevää. He ajattelevat tietävänsä kaikesta kaiken ja olevansa kaiken yläpuolella, vaikka todellisuudessa he ovat vasta oman minän rakentamisen ja maailman ymmärtämisen alkumetreillä. He ovat niin kiinni itsessään, että eivät näe, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. Heistä omat ongelmat tuntuvat maailman tärkeimmiltä, vaikka tosiasiassa muita ei heidän asiansa kiinnosta niin paljon kuin he luulevat. Heissä on liikuttavaa, kuinka he puhuvat sujuvasti yhtä, mutta tekevät silti toista. He ovat ehdottomia omissa mielipiteissään, vaikka muuttavat niitä heti huomenna. He vaativat suvaitsevaisuutta itseään kohtaan, mutta ajattelevat pahaa muista. He jäävät helposti jumiin siihen, mikä määrittelee heidät erilaiseksi. Nuorten maailma on alati muuttuvaista ja dramaattista. He tutustuvat nopeasti uusiin ihmisiin ja etääntyvät vanhoista ystävistä. He ihastuvat ja jättävät. He liikkuvat laineilla edes takaisin, mutta koko ajan kohti horisonttia.

"Olette täällä täysin turvassa eikä mikään tai kukaan voi vahingoittaa teitä, kun noudatatte sääntöjä." (s.23)

Dystooppisen tarinan voi lukea symbolisena. Joukko nuoria on tuomittu ennalta ja lukittu omaan lokeroonsa. Heidät ja heidän tulevaisuutensa on määritelty heihin liitettävien ennakkoluuloisten ominaisuuksien perusteella. He yrittävät pyristellä niistä irti, löytää itsensä ja luoda omannäköisen tulevaisuutensa. Salla Simukka saa nuorten ääneen soimaan uskottavasti.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Maria Nordberg astuu sisälle käräjäoikeuden istuntosaliin. Hän näkee siellä huolestuneet vanhempansa ja nälkäiset toimittajat sekä omasta kannastaan varmat asianajajat. 18-vuotias Maria, tuttavallisemmin Maja, ajattelee kaikkia niitä tapahtumia, mitkä johdattivat hänet tähän tilanteeseen äidin ostamassa liian pienessä, valkoisessa puserossa, jonka hän haluaisi vaihtaa toiseen heti tilaisuuden tullen. Yhdeksän pitkää kuukautta sitten hän seisoi Djursholmin lukion luokkahuoneessa ainoana ihmisenä, jota ei juuri hetki sitten oltu ammuttu. Nyt hänen pitäisi vakuuttaa kaikki siitä, että hän on syytön tapahtuneeseen.

"Mitä tehdä, jos on vaikea tietää, mikä on totta ja kuka valehtelee?"

Jännittävä oikeussalidraama kuvaa nuoren ihmisen ajatuksia tilanteessa, jossa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Oma kohtalo on vieraiden ihmisten käsissä. Maja voi vain kertoa oman kantansa asianajajalleen ja toivoa, että hän kykenee vakuuttamaan keräämillään teknisillä todisteilla ja toteuttamillaan taidokkailla puheenvuoroillaan sekä tuomarin että lautamiehet siitä, että hänet kannattaisi vapauttaa syytteistä massamurhiin ja murhan yllyttämiseen.

"Minun olisi pitänyt kuolla, mutta minä en kuollut, vaan olen yhä elossa. Anteeksi. Olen pahoillani. Ei ollut tarkoitus."

Maja katselee muita naisia vankilan ulkoiluhetkenä. Hän yrittää keksiä erilaisia tarinoita siitä, mistä syystä joku olisi tuomittu. Pahuus saa aina palkkansa. Vai voisiko vankilaan joutua vahingossa? Ihmiset lukevat iltapäivälehtiä ja vakuuttavat itselleen olevansa hyviä ihmisiä, jotka eivät koskaan joutuisi lehden otsikoihin syytettynä rikoksesta. He ravistelevat itseään etsiessään syytetystä pahuudesta kieliviä luonteenpiirteitä, jotka sulkisivat hänet 'muihin', pois 'meistä'. He seuraavat lööppejä viikkotolkulla, mutta eivät silti tule muistamaan lopputulosta. He luottavat itsensä antaman tuomion paikkaansapitävyyteen.

"Hän on vakuuttunut siitä, että tietää minusta kaiken, kuka minä olen ja miksi olen. Mitä olen tehnyt. - Katsokaa kaikki Maja Nordbergiä: murhaajaa, hirviötä, tuossa hän istuu!"

Maja pohtii omaa elämänpolkuaan ja päätyy siihen, että kaikki on loppujen lopuksi sattumaa. Hän miettii, miksi juuri hän kohtasi Sebastianin. Hän halveksii vanhempiensa reaktiota, kun he ensi kerran kohtasivat pojan. Rikkaan perheen kultakimpale sai aina kaiken haluamansa. Hän teki mitä huvitti ja sai kaiken anteeksi. Tottakai Sebastianin kanssa oli ihanaa. Aluksi. Rikkaille kaikki oli suurta. Valitettavasti myös ongelmat.

"Elää elämänsä onnellisena loppuun asti rakastamansa miehen kanssa, se toimii vain kirjoissa. - Eikä rakkaus pelasta ketään ikuiseen elämään."

Muistanko vuosia kirjan lukemisen jälkeen, tuomittiinko Maja massamurhasta vai päästettiinkö hänet vapaaksi? En. Tulen muistamaan nuoren tytön pelon, epävarmuuden ja sekavuuden tunteen. Rukouksen siitä, että koko elämä olisi edessäpäin eikä iäksi riistetty.

Kuinka monta Neiti Etsivää luin 24 tunnissa

Huomasin kevään lopulla, kuinka ihmiset harrastivat lukumaratoneja jonkun lapsuuden ajan kirjasarjan parissa. Päätin viettää erään kesäkuisen keskiviikon pelkästään Neiti Etsiviä lukien. Lainasin kirjastosta kaikki kynnelle kykenevät kirjat ja valmistauduin 24 tuntia kestävään lukuputkeen. Tosiasiassa en tulisi lukemaan niin pitkään, sillä minun oli pakko nukkuakin, mutta päätin yllytyshulluna kokeilla, kuinka paljon pystyisin lukemaan.



Aloitin lukemisen kello puoli 9. Neiti Etsivä ja valepuvun arvoitus nimisen kirjan aiheena olivat Yhdysvaltoihin muuttaneet eurooppalaiset. Tarinan tyyli oli pinnallinen. Se oli myös raskaslukuinen, sillä siinä keskityttiin lähinnä kuvailemaan nopealla tahdilla lukuisia puheluita, vierailuja ja lounaita. Toki mukana oli hämäräperäisiä takaa-ajoja. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka henkilöiden ulkonäköä kuvattiin. Muun muassa Bess parka on aina vain pelkkä pullea ystävä ilman muita ominaisuuksia, paitsi parantumatonta romanttisuutta. Huomasin myös feministisiä piirteitä. 'Röyhkeä nuori nainen' Paula opetti Lisaa olemaan rohkea ja pitämään kiinni omista oikeuksistaan. Paljastui, että Paula, joka osaa mitä vain ja on imagoltaan samankaltainen hahmo kuin Barbie, osasi tällä kertaa puhua ranskaa. Kirjan lukemiseen meni melkein koko päivä, sillä puuhastelin tietysti kaikkea muutakin. Tämä johtui etenkin siitä, että kirja ei ollut kovin hyvä.



Aloitin kello kolmen aikoihin kirjan Neiti Etsivä Atlantilla, joka imaisi minut täysillä mukaansa. Siinä oli minun lapsuuteni Neiti Etsivä! Paljon toimintaa jalokivivarkauden selvittämiseen liittyen. Tällä kertaa mukana oli Bessin ja Georgen lisäksi eteläafrikkalainen Petra. Pidän eniten suljetun paikan mysteereistä, joten valtamerialus oli kiinnostava tapahtumapaikka. Erikoisia rikollisista teki heidän käyttämänsä viittomakieli. Mainio vanhanaikainen seikkailu!



Aloitin kello puoli 10 Kadonneen elokuvan arvoituksen. Upeat filmitähdet ja mystisen varkauden selvittäminen saivat jäädä puolessa välissä kesken, sillä päätäni alkoi painaa kuin Paulalla, mutta väsymyksestä toisin kuin Paulalla, joka ehdittiin siihen mennessä kolkata jo kaksi kertaa. Auts.

Luin lukumaratonin aikana 2,5 kirjaa. Hyvä suoritus tällaiselle levottomalle ja hitaalle lukijalle. Lukumaraton oli hauska nostalgiamatka lapsuuden kirjoihin! Luin kolmannen kirjan loppuun seuraavana päivänä. Se oli ihastuttava vanhanajan elokuvatähtineen ja perinteisine seikkailuineen.

Lopuksi pieni huomautus siitä, että tämä postaus oli tarkoitus julkaista heti kesäkuussa, mutta jäi syystä jos toisesta roikkumaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan sanotaan.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

'Aina on joku joka unohtaa katsoa uutiset tai seisoo väärässä paikassa. Asioita vain tapahtuu.'

Tyttö menettää äitinsä lentokoneesta irronneen jäälohkareen tippuessa tämän päälle. Kuolemaa on vaikea ymmärtää, sillä siitä ei jää konkreettista jälkeä kuten Hercule Poirotin murhatutkimuksessa käytettyjä ihmisen piirrettyjä ääriviivoja. Tytöllä on vain muistot äidistä, mutta ne eivät riitä, sillä 'muistoilla ei ole ruumista'. Hän keskittyy tarkkailemaan merkkejä äidistä. Se on helppoa, sillä kaikki jäi äidiltä kesken. Satu jäi kesken, remontti jäi kesken, äiti jäi kesken. Tuntuu siltä kuin kotona olisi äidin kokoinen reikä. 'Jäljelle jäi vain hikisiä poliiseja ja puuvärejä puristavia luokkakavereita.'

Isä ottaa vaimonsa kuoleman raskaasti. Hän menee rikki. Hän vuotaa, ulvoo ja jossittelee. Hän ei osaa olla oma itsensä, sillä vaimo oli se, joka 'määritteli hänen ääriviivansa'. Vaimo kertoi, milloin oli minkäkin askareen aika. Nyt aika ei liiku. Mikään ei etene. Isä on jumissa. Hän pelkää taivasta. Se on liian auki. Isä pelkää hapertuvaa ruumista. Sen sisään hiipii salaa kuolemaa aiheuttavia ongelmia. Tulee aika, kun hän ei tunne mitään, ja tulee aika, kun suru on viimein käsitelty.

Täti voittaa lotossa pääpotin ja ostaa kartanon lampaineen kaikkineen. Hän jaksaa tukea sukulaisiaan surun keskellä. Hän auttaa, kunnes voittaa lotossa toisen kerran. Se saa hänet murtumaan ja nukkumaan kolme viikkoa putkeen. Ihmiset käsittelevät kriisejä eri tavoilla. Kukin kulkee omaa reittiään ja tulee tietoiseksi siitä tosiasiasta, että asioille ei ole selitystä. Asioita vain tapahtuu. Asioita ei tapahdu koskaan. Asioita melkein tapahtuu. Maailma jatkuu meidän kanssamme tai ilman meitä. Ihmisen on kaaoksessa tukeuduttava turvaa luoviin rutiineihin.

Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa tavoilla, jotka vuorotellen itkettävät ja naurattavat. Huomioidut asiat ovat osuvia, mutta lempeitä. Ne kuvaavat ihmistä helläkätisesti. Ihmisen olemukseen kuuluu puhumattomuus mitä tulee kuolemaan. Kukaan ei halua keskustella siitä suoraan. Lapsi tekee omat päätelmänsä toteamalla 'kun syö niin kasvaa aikuiseksi ja kuolee, miksei kukaan ole piirtänyt maitopurkin kylkeen kuolemaa'. Miksi lapsille ei puhuta kuolemasta? 'Jeesus oli ristillä ja yhtäkkiä oli aamu.'

Kuolema tulee ajatuksiin yöllä. Sitä ei voi nähdä eikä sitä voi ymmärtää. Se vaikuttaa äärettömältä ja pelottavalta. Siitä saattaa kuulla merkkejä, kun se hiljaa ja vääjäämättömästi hiipii kohti. Lattian narahtelua, ovenkarmin paukahtelua, uuninluukun kohahtelua. Kuoleman ajattelu saa tuntemaan kuin 'talo kuuluisi öisin jollekulle toiselle'. Yön pimeys muistuttaa taivaasta ja avaruudesta, jossa kiidämme hurjaa vauhtia, vaikka emme tule ajatelleeksi sitä. Kuolemaa ei myös tule aina ajatelleeksi. Kunnes jokin murikka sinkoaa halki ajan ja paikan vasten kasvoja.

Sadut ja vertauskuvat ovat läsnä. Ihminen oppii leikin ja tarinoiden avulla. Perhe on astunut kuin Liisa ihmemaahan. Herttakuningatar on leikannut äidin pään poikki. Muu perhe ei osaa enää olla omassa kehossaan. Heiltä puuttuvat Liisan kakunpalat, jotka kutistaisivat heidät 'siihen muotoon kuin lääkäri käskee'. Kani heristelee kelloaan ja hokee kiireestä. Aika kuluu. Kohta se loppuu. Tule jo. Mennään. Eletään vielä kun ehditään.

Arto Paasilinna: Tohelo suojelusenkeli

Suojelusenkeli Sulo Auvinen saa tehtäväkseen katsoa onnellista elämää elävän Aaro Korhosen perään. Enkeli Gabriel arvelee, että tehtävä on niin helppo, että aloitteleva suojelusenkeli ei voi sitä tyriä. Sulo ottaa työssä onnistumisen kunnia-asiakseen. Hän  tähtää heti korkealle ja päättää hankkia Aarolle vaimon ja runsaan omaisuuden kuin taivaan lahjana. Pitäisi hölmönkin enkelin tietää, ettei tyhjästä voi nyhjäistä ilman vakavia seurauksia. Sulo tunaroi tunaroimasta päästyään eikä näytä oppivan virheistään. Meno sen kuin yltyy, mopoja karkaa, laivoja uppoaa ja ruumiita tulee. Ehkä ei sen niin väliä, sillä tuleehan kuolleista lisää enkeleitä - tai vaihtoehtoisesti piruja, sillä pitäähän maailmassa jonkinlainen tasapaino olla.

"Oikean tien valitseminen on usein ihmisille ja jopa enkeleille ylivoimaisen vaikeaa." (s.29)

Arto Paasilinna on mestari kertoja. Hän johdattaa kirjansa henkilöt leppoisasti tarinan läpi. Ei haittaa, vaikka matkan varrella tulee vähän osumaa. Musta huumori kukkii ja haitari soi. Ei voi kuin ihailla kerronnan sujuvuutta ja nauraa osuville huomioille. Mennyt maailma hyrisee, kun kirjailija pistää parastaan.

"Mielellään olisi keskeyttänyt matkan ja palannut takaisin maalliseen vaellukseen, elämään... mutta kuolleilla ei ole varaa valita, ei edes enkeleiksi ylenneillä. Pakko oli jatkaa raskasta taivaallista vaellusta." (s.97)

Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

1980-luvun Lontoo herää taas kerran aamuun, jonka aikana poliitikot väittelevät tärkeistä kansakuntaa koskevista kysymyksistä. Charlie seuraa tiiviisti uutisia, mutta ajatukset ovat keskittyneet enemmän uuteen ihastukseen Mirandaan, jonka kanssa hän haluaisi ohjelmoida vasta ostamansa Aatami-androidin persoonallisuuden. Eletään siis eri todellisuudessa kuin lukijan tuntemassa 80-luvun Lontoossa.

Mitä jos joskus olisi tapahtunut jotain toisin? Miltä elämämme silloin näyttäisi nyt? Kirjassa kuvataan nykyhetkeä hauraaksi. Charlie elää näennäisen mukavaa ja antoisaa elämää. Hän on vapaa velvollisuuksista. Leipä tulee pöytään osakekeinottelun avulla. Aatami mullistaa Charlien käsityksen elämästä. Androidin olemassaolo sysää liikkeelle tapahtumaketjun, joka mullistaa monen ihmisen tulevaisuuden.

Kirjassa pohditaan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Ihminen ei voi määritellä, mihin syntyy, mutta hän voi jollain tasolla vaikuttaa siihen, mitä tekee elämällään. Terveysasemalla käydessä saattaa tuntua siltä, että kuolevaisuus ei kosketa itseä, vaan kaikkia muita. Aatamin olemassaolo saa Charlien ymmärtämään, kuinka herkkä ihminen on särkymään. Androidin voi korjata varaosilla ja sen mielen ja muistin voi siirtää toiseen paikkaan. Aatami vaikuttaa kehittyneemmältä versiolta ihmisestä. Se pystyy ajattelemaan ja muodostamaan käsityksen itsestään. Ihminen on monimutkaisempi. Koneella ei ole sosiaalista älykkyyttä. Se ei esimerkiksi osaa tarpeen tullen esittää valkoista valhetta. Se ei myös ymmärrä, että tuska ja suru kuuluvat inhimilliseen olemassaoloon. Charlie on vaikean kysymyksen äärellä, kun hän pohtii, pitäisikö Aatamia kohdella enemmän ihmisenä vai koneena.

Kirja on aiheeltaan sekä kiinnostava että raskas. Lukemisesta hankalan tekevät ärsyttävät henkilöt. Charlie on ihmisenä mahdottoman rasittava. Hän pitää itseään muita parempana. Hän ei silti ole koskaan täysin tyytyväinen mihinkään. Charlie vannoo perinteisten sukupuoliroolien nimeen ja haluaisi Mirandan tarvitsevan ja himoitsevan häntä enemmän. Hän haluaa hallita elämäänsä ja vaikuttaa myös muiden elämään pelastajan elkein. Miten Charlien käy, kun Aatami ilmoittaa yllättäen rakastuneensa Mirandaan? Ja että naisella on kaiken lisäksi synkkä salaisuus? Miten hän päättää toimia, kun pelastajasyndrooma aikaansaa toisten ihmisten ongelmien ilmestymisen omalle kotiovelle?

Ruth Ware: Lukitut ovet

Rowan istuu vankilassa syytettynä murhasta ja kirjoittaa kirjettä asianajajalle todistaakseen syyttömyytensä. Hän aloittaa tarinansa siitä, kun hän sai hyväpalkkaisen lastenhoitajan työn arkkitehtiperheessä. Talo on upea yhdistelmä uutta ja vanhaa. Miltei kaikki asiat toimitetaan onni-sovelluksen avulla kahvinkeitosta ovien lukitsemiseen. Lasten hoitaminen vaikuttaa helpolta, kun tarvittaessa voi vain katsella heitä videokameroiden avulla ja puhua heille seiniin piilotettujen kaiuttimien kautta. Apumies Jack, on työkaveri mitä parhaimmasta päästä. Hän osaa lohduttaa juuri oikealla tavalla, kun tilanne käy liian rankaksi - kuten lasten käyttäytyessä hankalasti tai talon traagisen menneisyyden alkaessa kummitella.

Kirjeestä kuvastuu heti alkuun hermostunut ihminen. Se ei sinänsä ole yllättävää, sillä kuka murhasta väärin perustein syytetty ei olisi hermoraunio. Kirjeessä mainitut erikoiset käytöstavat sen sijaan pistävät silmään. Rowan ei toimillaan herätä ainakaan luottamusta. Voikin kysyä, miksi hän on hakeutunut lastenhoitoalalle ja mitkä hänen motiivinsa ovat. Hän vaikuttaa epäluotettavalta, stressaantuneelta, epävarmalta, säikyltä, keskittymiskyvyttömältä ja vastuuntunnottomalta. Kaiken lisäksi Rowan on äkkipikainen. Ei kovin hyviä ominaisuuksia lastenhoitajalle. Rowan on kaikilla tavoin huonotapainen. Hän polttaa tupakkaa, juo alkoholia ja turvautuu herkästi väkivaltaan. Rowanin lisäksi muutkin talon asukkaat ovat aika erikoisia tapauksia. Äiti on toisaalta laatinut 250 sivuisen vihkon, jossa on tarkat ohjeet jokaisen lapsen liikkeistä, mutta toisaalta hän kannustaa lapsia liikkumaan itsekseen ja vapaasti talon tiluksilla. Isän roolia lukuisten entisten lastenhoitajien lopputilien takana voi vain arvailla. Lapset ovat kummallisia ja tottelemattomia.

Tarinassa riittää psykologista jännitystä, jota luodaan tutuilla elementeillä kuten yläkerrasta kuuluvilla askelten äänillä, itsestään avautuvilla ovilla ja tyhjään tuijottavilla nukenpäillä. Asiaan kuuluu myös talon traaginen menneisyys. Kirjaa lukiessa parasta on loppuratkaisun arvuuttelu. Miksi Rowanin kaltainen ihminen haluaa työskennellä lastenhoitajana? Miksi lapset käyttäytyvät oudosti? Miksi Jack osuu aina juuri sopivaan aikaan paikalle? Mitä kaikkea lasten vanhemmat pystyvät tekemään sovelluksen avulla, vaikka eivät ole fyysisesti talossa? Miten menneisyyden tapahtumat liittyvät nykyhetkeen? Minkä loppuratkaisun kaikki pienet vihjeet lopulta paljastavat?

Gael Faye: Pienen pieni maa

"Olin syntynyt osaksi maan historiaa."

10-vuotias Gaby elää ruandalais-ranskalaisessa perheessä 90-luvun Burundissa. Elämä on turvallista ja huoletonta. Kylässä rukouskutsun ääni kajahtaa, kypsyneet mangot tuoksuvat ja riikinkukot tepastelevat. Gaby kuuluu poikaporukkaan, joka keppostelee ja haaveilee seikkailuista. Pojilla on hammastikut suussa lännenelokuvien tapaan ja seinillä julisteita Tina Turnerista Michael Jacksoniin. Ihastumisiakin koetaan kirjeystäviä kohtaan. Asiat muuttuvat vähitellen epävakaaseen suuntaan. Vanhemmille tulee riitaa kulttuurieroista. Isoäiti ei pidä siitä, että äiti ei välitä omaa äidinkieltään ja kulttuuriaan lapsilleen, vaan kohtelee lapsia valkoisina. Paikallisessa kapakassa puhutaan politiikkaa ja syytetään kaikesta valkoisia, jotka ovat syöttäneet heille uskontonsa ja poliittisen järjestelmänsä, demokratian. Ruandassa syttyy sota. Pakolaisia kalvavat köyhyys, rotuerottelu, muukalaisviha, koti-ikävä, menneisyyden kaihoaminen ja vastoinkäymiset. Ei aikaakaan, kun Burundissa puhkeaa sisällissota. Gabyn kaverit jengiytyvät, mutta hän itse etsii ratkaisua kirjoista ja sitä kautta maailmaan tutustumisesta. Ruandan kansanmurha, jossa äärihuturyhmä tappaa presidentin ja tutseja, saa äidin lähtemään sukulaisia etsimään ja traumatisoitumaan kokemustensa vuoksi. YK ei auta kuin länsimaalaisia. Gabyn kaverit keräävät itselleen aseita. Turvattomuudesta tulee arkipäivää. Ihmisiä tapetaan arkiaskareita tekevien ympärillä. Kuoleman tultua todelliseksi poikaporukan lapsuus väistyy lopullisesti. Pelko saastuttaa lapsuuden maisemat.

Sota on mielivaltaista, hirveää ja ahdistavaa. Sitä ei pääse pakoon, kun se iskee. Se satuttaa, repii ja riuhtoo. Se saa kaikki kärsimään. Se on silmitöntä väkivaltaa vailla armoa. Loputonta tuskan huutoa. Sota ei lopu koskaan, jos sitä jatketaan kantamalla kaunaa. Aina löytyy jotain kostettavaa. Vanhoja riitoja, joita täytyy selvittää. Keinotekoisia vastakkainasetteluja, joiden hävittämiseksi on kapinoitava väkivallalla. Kuvitteellisia vihollisia, joille on näytettävä taivaan merkit.

Gaby tuntee yhtä aikaa sekä uskollisuutta omia juuriaan kohtaan että laajempaa ymmärrystä maailmasta. Hän kannattaa asioiden selvittämistä lukemalla. Asiat pitäisi oppia näkemään useasta eri näkökulmasta. Ilman tietoa oleville ihmisille on helppo syöttää mielikuvia ja valheita. Heidät voi usuttaa tekemään anteeksiantamattomia tekoja tuntemattoman pelossa.