Blogi täyttää 8 vuotta!

Blogini täyttää tänään kahdeksan vuotta!

Blogia perustaessa halusin vihdoin toteuttaa unelmiani. Joka päivä. Ei joskus tulevaisuudessa, vaan nyt. Halusin elää unelmien aikaa. Blogista tuli työkalu, jonka avulla pääsin kokemaan aiemmin saavuttamattomissa olleita unelmia. Sain kirjallisuuden, teatterin ja yleensäkin kulttuurin takaisin elämääni. Harrastuksen kautta tutustuin myös uusiin ihmisiin.

Unelmien kautta elämisestä on tullut minulle elämäntapa. Käytän etenkin instagram tiliäni unelmoinnin apuvälineenä. Blogi ja tili kuuluvat nykyään erottamattomasti yhteen.

Vastaan instagram seuraajiltani saamiini kysymyksiin:

Mitä positiivisia asioita kirjagram on tuonut sinulle? Entä negatiivisia?

Kirjaharrastajien tapaaminen on mukavaa.

Tässä muutamia kohokohtia tältä vuodelta:

Perustin tänä vuonna instagramiin keskusteluryhmän pääkaupunkiseudun kirjaharrastajille. Olemme järjestäneet joka kuukausi yhteisen tapaamisen. Ihmiset ovat nähneet toisiaan myös muutenkin.

Löysin instagramin kautta Silent Book Clubin, jonka ideana on kokoontua kerran kuussa ja lukea tunti ihan hiljaa kukin omaa kirjaa, minkä jälkeen voi halutessaan jäädä keskustelemaan.

Olen liittynyt lukupiiriin, joka kokoontuu noin joka toinen kuukausi keskustelemaan valitusta kirjasta mocktailien äärellä.

Negatiivisista asioista voisi todeta, että sosiaalisessa mediassa saattaa välillä saada erittäin suoraa negatiivista palautetta, mikä on vain jätettävä omaan arvoonsa. Rakentava kritiikki sen sijaan opettaa.

Onko sulla suunnitelmia tai tavoitteita bloggaamista/kirjagrammaamista kohtaan?

Olen jo pidemmän aikaa pohtinut seuraavia unelmiani. Tavoitteena on toki kehittyä somen tekijänä.

Millaista kirjallisuutta luet?Lempigenresi? Entä vähiten lukemasi genre?

Luen kirjoja monipuolisesti, mutta dekkarit, scifi ja kauhu eivät kuulu lukemistooni.

Montako kirjaa luet keskimäärin vuodessa?

Viime vuosina olen lukenut 50-90 kirjaa vuodessa.

Mikä on ollut vuoden paras kirja tähän mennessä?

Tänä vuonna Marika Riikosen 'Yksin, kiitos'. Yksinoleminen ja yksinasuminen ovat ajankohtaisia asioita.

Kirja blogin alkuajoilta, joku erityisen hyvä kirja, jolle soisit näkyvyyttä?

Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

Paras lukemasi kirja?

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

Kiitos kysymyksistä ja kiitos kaikille, jotka olette seuranneet blogiani <3

Jojo Moyes: Pariisi yhdelle ja muita kertomuksia

Nell on päättänyt ensimmäistä kertaa elämässään olla spontaani ja tilata romanttisen viikonlopun Pariisissa itselleen ja miesystävälleen, mutta päätyykin lomailemaan yksin. Arka ja osaamaton nainen ottaa elämänsä haltuunsa ja yrittää pärjätä omillaan. Nell törmää kahvilassa ja myöhemmin taidenäyttelyssä kirjailijan urasta haaveilevaan ranskalaismieheen ja päätyy istumaan tämän mopedin kyytiin. Öinen Pariisi levittäytyy parin silmien eteen.

"Se tyttö ei ole tehnyt eläessään mitään hurjaa." (s.27)

Kirjan muut kertomukset ovat lyhyempiä välähdyksiä ihmisten rakkauselämään. "Twiittailua' esittelee jalkapalloilijan, jota syytetään lehtien palstoilla vaimonsa pettämisestä. 'Rakkautta iltapäivällä' kertoo avioparista, joka on juuttunut harmaaseen arkeen. ''Pyy pivossa' sisältää juhlat, joissa nainen kohtaa entisen salarakkaansa. 'Krokotiilinnahkakengät' on tarina naisesta, jonka arkiset kengät vaihtuvat salilla toisen naisen hienompiin, ja mitä sitten tapahtuikaan, kun hän laittaa ne jalkaansa. 'Ryöstö' kertoo naisesta, joka kohtaa silmästä silmään koruliikkeen aseistetut ryöstäjät - etenkin yhden heistä. 'Kuherruskuukausi Pariisissa' kulkee kahden vastanaineen pariskunnan mukana vuosissa 1912 ja 2002. He molemmat kokevat tahoillaan ensimmäiset avioliiton haasteensa, mitkä liittyvät miesten uraan. 'Vanha takki' kertoo naisesta, joka haaveilee uudesta takista rikkinäisen tilalle, mutta hänen perheensä on liian varaton. 'Kolmetoista päivää John C:n kanssa' on tarina naisesta, joka löytää polun varrelta puhelimen, johon kilahtaa kuumia viestejä mystiseltä Johnilta. Hän vilkaisee aviomiestään, joka välittää tätä nykyä vain jalkapallon katsomisesta televisiosta, ja omaa nuhjuuntunutta olemustaan peilistä ja tekee päätöksensä. 'Margot' kertoo kahden naisen kohtaamisesta lentokentällä. 'Jouluostoksilla' on tarina naisesta, joka ei osaa tehdä mitään oikein anoppinsa mielestä. Kunpa pääsisi mieluummin Barcelonaan ystävän luokse.

"Herra Warburton on selvästi heikkona häneen. Antaa hänelle vaniljakreemikeksejä kun luulee, ettei kukaan huomaa." (s.173)

Kirjan tarinoista ei huumoria puutu. Välillä ihan hillitöntä menoa. Toki myös vakaviakin aiheita ja suorastaan surullisia, mutta aika lailla niin sanottuja hyvän mielen tarinoita. Niitä sopii lukea sisällä yksin kesäsateen ropistessa ikkunalautaa vasten tai ulkona auringon paisteessa mocktailia siemaillen. Tarinoita itsensä uudelleen löytävistä ja ihmissuhteista uutta oppivista naisista. Kirjan täydeltä kesäviihdettä.

Luin kirjan Samppanjaa ja kirjakarkkeja -lukupiiriin, joka toimii instagramin kautta.

Kajsa Ingemarsson: Matkalaukkumorsian

Eletään 2000-luvun alkua. Paula on viettänyt puoli vuotta New Yorkissa ja palaa takaisin Tukholmaan asuakseen miesystävänsä Johanin luona. Hänen ystäviensä elämä on ehtinyt muuttua sillä välin. Anna on raskaana ja Rakel työskentelee kehitysmaiden asialla. Paulan lähipiiri painostaa häntä asettumaan aloilleen, hankkimaan vakituisen työpaikan, menemään naimisiin ja hankkimaan lapsen. Vaatimukset tuntuvat Paulasta sopimattomilta.

"- menestyneistä nuorista ihmisistä kertovat reportaasit eivät vaikuttaneet häneen inspiroivasti niin kuin niiden tarkoitus ilmeisesti oli. Pikemminkin päinvastoin." (s.59)

Paula alistuu paineen alla ja hankkii opiskelupaikan. Hän tekee opiskelujen alkuun asti töitä 'Suoraan asiaan' -tv-ohjelmalle, johon hän varaa julkisuuden henkilöitä haastateltaviksi. Paula siirtää syrjään ystävänsä Geronimon tarjouksen työskennellä eteläafrikkalaisessa hotellissa ja ajatuksen romanssin jatkamisesta newyorkilaisen kirjailijan Jason Frostin kanssa. Mielenkiintoisilla ihmisillä on kuitenkin taipumusta ilmestyä Paulan elämään. Tv-ohjelmaan haastateltu Ralf Brygge haluaa Paulasta uuden elokuvansa tähden. Mitä Paulan pitäisi tehdä? Lähipiiri vaatii häntä tukahduttamaan itsensä ja alistumaan heidän ajatukseensa oikeanlaisesta elämästä.

"Vain itseni takia, hän ajatteli kuin selventääkseen omia ajatuksiaan. Ei kenenkään muun." (s.300)

Kirjassa käsitellään aikuisen ihmisen määritelmää ja hyväksytyksi tulemista. Paula kokee, että opiskelu, vakituinen työpaikka, avioliitto, raskaus ja omaisuuden kartuttaminen eivät ole hänen haaveensa. Hänen lähipiirissään on ihmisiä, jotka yrittävät painostaa häntä muuttumaan joksikin, mitä hän ei ole. He eivät ymmärrä, että aikuista ihmistä ei voi muuttaa. Hänen on annettava elää omaa elämäänsä ja tehdä omat päätöksensä. Mielestäni se, että Paula saa elokuvaroolin, on erittäin osuva esimerkki siitä, että aikuisen ihmisen on voitava halutessaan elää vain itseään varten. Raskaana oleva Anna, joka on ammatiltaan näyttelijä, joutuu puolestaan hylkäämään unelmansa tähteydestä lapsenkasvatuksen vuoksi. Paulan ei tarvitse tehdä kompromisseja. Hän on oman elämänsä päätähti. Mielestäni on ihanaa vaihtelua lukea niin sanottu hömppäkirja, jossa päähenkilö tekee mitä haluaa.

Luin kirjan Samppanjaa ja kirjakarkkeja -lukupiiriin, joka toimii instagramin kautta.

Ujuni Ahmed; Elina Hirvonen: Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin

Ujuni Ahmed kertoo oman henkilökohtaisen tarinansa vertaistueksi tytöille, jotka kokevat sekä somaliyhteisön että kantasuomalaisen yhteisön itselleen vieraiksi. Hän puhuu vapauden puolesta. Vapaudesta valita oma elämänpolkunsa ilman ulkoista kontrollia.

"'Eikö sinua hävetä? Aiheutat häpeää vanhemmillesi, ja meille kaikille.'" (s.11)

Tarina alkaa lapsuudesta 1990-luvulla, jolloin Ujuni Ahmed huomasi oman perheen ja kantasuomalaisen perheen eroavaisuudet. Niissä oli eri säännöt ja toimintatavat. Muiden lasten viettäessä viikonloppua Ujuni Ahmed istui koraanikoulussa. Uskonto täytti koko elämän. Tilanne hämmensi tyttöä varsinkin, kun hän sai tietää, että islamin tulkinta oli koulussa erilaista kuin Somaliassa, jossa esimerkiksi on harrastettu tanssia, teatteria ja kauneuskilpailuja. Ujuni Ahmed alkoi kapinoida ja etsiä omaa tapaansa elää elämäänsä.

"Miksi meillä tytöillä on aina eri säännöt?" (s.45) "Miksi miehistä puhutaan kuin heillä ei olisi minkäänlaista kykyä kontrolloida käytöstään?" (s.47) Koska heillä ei tarvitse olla? Koska he saavat tehdä mitä vain ilman seurauksia? Tyttöjen tehtävänä on kätkeä omat tarpeensa ja esittää määrättyä roolia. Kyseenalaistaminen on kiellettyä. Tytöt kärsivät tilanteeseen liittyvästä alituisesta väkivallan uhasta. Jokaisella pitäisi olla oikeus tulla nähdyksi, rakastetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään.

"Mietin, miksi kaikki mistä nautin ja mitä haluan on aina väärin. Miksi kaikki toiveeni ja iloni olivat niin kaukana siitä, mitä minun kaltaisilleni sanottiin kuuluvan?" (s.66)

Ujuni Ahmed on saanut turvaa Tyttöjen Talosta. Hän on voinut käsitellä tunteitaan ja omia tarpeitaan turvallisessa ympäristössä. Myös luovat harrastukset, kuten tanssi, ovat tukeneet kasvua, kehitystä ja suhteen rakentamista omaan uskontoon. Ujuni Ahmed kokee, että naisten oikeuksien riistämisessä on kyse poliittisesta vallankäytöstä, ei uskonnosta tai kulttuurista.

"Koko lapsuuteni ajan minua peloteltiin pahalla, joka tapahtuisi, jos rikkoisin sääntöjä. Yhä edelleen saatan joinakin hetkinä mennä paniikkiin pelosta, että aiheutan toiminnallani jotain elämää suurempaa pahaa." (s.75)

Ujuni Ahmed toimii ihmisoikeusvaikuttajana. Hän pohtii kirjassa sitä, kuka saa puhua, mitä saa puhua ja millä tavalla saa puhua. Miten ihmisoikeuksien puolesta voi puhua, kun ihmisten toiveet ovat keskenään ristiriitaisia? Ujuni Ahmed korostaa, että Suomi on antanut somalialaisille turvapaikan. Heidän elämänsä ei ole verrattavissa amerikkalaisiin orjien jälkeläisten elämään. Suomessa asuvien maahanmuuttajataustaisten ihmisten tulisi opiskella Somalian historiaa.

"Systeemi, johon useimpien täällä olevien tummien ihmisten historia liittyy, on rakennettu suojan antamiseen ja heikompien auttamiseen. On vahingollista luoda kuvaa, että systeemi olisi rakennettu sortamaan heitä." (s.194)

Ujuni Ahmedin kirjan teksti on ajattelua avartavaa. Hänen elämäntarinastaan ja mielipiteistään voi oppia. Toivottavasti kirja tavoittaa ensisijaisen kohderyhmänsä ja herättää ihmiset kyseenalaistamaan asioita. Muutos lähtee sisältäpäin. Yhteisöt muuttuvat vain, jos niiden jäsenet sitoutuvat muutokseen. Heidän on yhdessä pohdittava, mikä yhteisön arvopohja on ja mille perustuksille elämä halutaan rakentaa. Ympäröivän yhteiskunnan tehtävänä on tukea muutosta ja pitää huoli ihmisoikeuksista. Perustuslaki turvaa yksilön perusoikeudet. Laki on jokaiselle Suomen kansalaiselle sama. Varjoyhteiskuntien muodostuminen on lopetettava.

"Vaikka valtavan moni asia elämässäni on muuttunut ja vaikka moni asia on nyt hyvin, tunne, että minussa on jotain vikaa, jotain pahaa ja väärää, ei ole koskaan kadonnut täysin." (s.100)

Kristina Ohlsson: Zombikuume

12-vuotias Herbert asuu majataloa pitävän isoisänsä luona. Eräänä yönä heille majoittuu omituinen muukalainen. Kesä on kuuma ja ampiaisia lentelee joka paikassa. Herbert ottaa tuekseen ystävänsä Sallyn. Apua tarvitaan, kun paikkakuntalaiset sairastuvat yksi toisensa jälkeen kammottavaan sairauteen.

"Herbert oli täysin vakuuttunut asiasta: Eldsalassa oli tekeillä jotakin todella inhottavaa." (s.48)

Tarina on sopivan jännittävä nuorille lukijoille. Se käsittelee ikääntymistä, mutta myös sairauksia ja sairauden pelkoa tilanteessa, jossa ei tiedetä, miten tauti tarttuu ja miten sen voi parantaa. Mielestäni zombiet eivät ole koskaan olleet kovinkaan kiinnostavia kauhuolentoja, mutta lyhyessä nuortenkirjassa ne menettelevät 

"Kyllä minä vielä löydän jonkun, joka voi auttaa minua ja isoisää." (s.41)

Marika Riikonen: Yksin, kiitos

Marika Riikosen omakohtainen kirja toimii voimakkaana yksinolon puolustuspuheena. Kyse on ihmisen perustarpeesta. Monilla jopa elinehdosta. Yhden hengen talouksia on vuoden 2022 lopussa ollut 1,3 miljoonaa, ja luku on kasvava.

"Yhteiskuntamme ei kuitenkaan ymmärrä vapaaehtoista, haluttua yksinoloa." (s.8)

Kirjassa kerrotaan, kuinka yksin olosta ja yksin asumisesta on kirjoitettu ja kuinka siitä on puhuttu. Yksin olemiseen ja asumiseen on liitetty toinen toistaan kummallisempia negatiivisia sanoja ja väitteitä. Toisaalta suomen kielessä ei edes ole kunnollisia sanoja kuvaamaan aihetta.

"Väite itsekkyydestä on puhdasta vallankäyttöä ja vaientamista." (s.50)

Kirjassa kuvailtu maailma on hämmentävä ja ahdistava. Sukulaisia, jotka eivät kunnioita yksin asuvan aikuisen rajoja. Media, joka luo yksin asuvasta negatiivisen mielikuvan. Työyhteisö, joka syrjii, ja yhteiskunta, joka evää tuet yksin asuvilta. Kirjasta huokuu häpeä, katkeruus ja tunne joukkoon kuulumattomuudesta. Tunne, että ei ole tullut kuulluksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.

"Toisinajattelua on vuosisatojen varrella koetettu estää kaikin keinoin." (s.69)

Koen, että tärkeintä yksinasuvana on osata pitää kiinni omista rajoistaan ja oikeuksistaan. Minulla on lupa olla oma itseni ja siten myös esimerkki lapsille ja nuorille itsellisestä ihmisestä. Minä teen oman elämäni valinnat. Minä elän elämääni.

"- ei pidä aliarvioida tarvetta löytää esikuvia, jotka tukevat, inspiroivat ja syventävät omia valintoja. Tarvetta ei välttämättä edes tiedosta." (s.79)

Enheduanna: Suurisydäminen valtiatar

Pyhä Inanna syöksee tulta Enheduannan (n. 2285-2250 eaa.) runoissa. Ensimmäiseltä nimeltä tunnetulta kirjailijalta on säilynyt jälkipolville kolme pitkää runoa, jotka ylistävät rakkauden, hedelmällisyyden ja sodan jumalatarta, jonka ylipapittareksi kirjailija esittäytyy.

"Oi Valtiattateni

Kuningattareni

paljastan mahtiasi kaikissa maissa

kuulutan kunniaasi" (s.70)

Runot ovat mahtipontisia, voimallisia, sotaisia, koskettavia, ylistäviä, raakoja ja kaikkivoipaisia. Ne kertovat jumalista ja kirjoittajan suhteesta heihin. 4000 vuotta sitten Mesopotamiassa (nykyinen Irakin alue) kirjoitetuissa runoissa on kuvattu myös omakohtaista kokemusmaailmaa elämän vastoinkäymisistä.

"minulla ei ole enää pääsyä huoneisiini

synkkyys peittää päivän

valo muuttuu lyijyiseksi

varjot lähenevät

peljättävä etelämyrsky verhoaa auringon" (s.80)

Suomentaja Minna Ronkainen esittäytyy kirjailijaksi ja ortodoksisen teologian opiskelijaksi. Hän on kääntänyt tekstin yhdysvaltalaisen yliopisto-opettajan Betty De Shong Meadorin englanninkielisestä käännöksestä. Tämä puolestaan on tehnyt käännöstyönsä alkukielestä eli nuolenpääkirjoitetusta sumerista. Arkeologit ovat löytäneet mesopotamialaiset savitaulut 1900-luvulla. Osa riveistä on tuhoutunut. 

"Ei vavissut

vapaaehtoisesti

ei pyyhkinyt nenäänsä maahan

eikä painanut huuliaan tomuun" (s.24)

Ronkainen kokee, että halu koskettaa pyhää ja tulla pyhän koskettamaksi on ajatonta. Samoin taiteen luominen. Ronkainen näkee tarpeelliseksi korostaa Enheduannan naissukupuolta, vaikka toteaakin, että se ei ole tärkeintä. Esipuheessa esitellään joitain muitakin naistaiteilijoita kuten Hildegard Bingeniläinen (1098-1179).

"- runoutta ja hymnejä tuottavia merkittäviä naisia on ollut kautta maailman eri uskontojen piirissä." (s.13)

Enheduannan runoista välittyy Inannan kaikkeus. Hän on kaikki, ja kaikki on hänen. Inanna on kaikkivaltias. Enheduannan tehtävä on ylistää, palvoa, pyytää ja kiittää. Hän on erityisessä asemassa suhteessa jumalattareen. Hän huolehtii oikeaoppisista rituaaleista. Runoissa elää 4000 vuoden takainen kulttuuri ja uskonto.

"sallittakoon minun seisoa edessäsi

loistakoot silmäsi puoleeni

arvioi minua" (s.69)

Olisin toivonut kirjaan kuvitusta alkuperäisistä savitauluista ja tekstiä Betty De Shong Meadorin käännöstyön etenemisestä. Suomentaja Minna Ronkainen toteaa, että hän ei ole mesopotamialaisen kulttuurin ja uskontojen asiantuntija, mikä on varmasti vaikuttanut siihen, että kirjasta ei löydy tekstiä Mesopotamian historiasta, kulttuurista ja uskonnosta. Runot ovat esillä sellaisenaan tai ennen kaikkea osoituksena muinaisesta taiteesta ja kirjoittamisen lahjasta.

"ja ylistetty olkoon Nisaba

kirjoitamisen jumalatar" (s.39)

Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska

Kaarle XI:n itsevaltiuden aikaisessa Ruotsin valtakunnassa menehtyi vuosien 1695 ja 1696 aikana nälkään 25-30 prosenttia suomalaisista. Tutkimuksen mukaan hätätilanteeseen jouduttiin monien eri syiden vuoksi. Ensinnäkin sää oli kylmimmillään 1600-luvulla, mikä esti maanviljelyn, jonka kehittämiseen ei osoitettu ollenkaan resursseja. Hätäviljan tuonti oli mahdotonta pimeyden, myrskysäiden, teiden puuttumisen ja meren jäätymisen vuoksi. Riskejä otettiin, mikä johti haaksirikkoihin, viljan menetykseen ja märän viljan syömisestä aiheutuneisiin sairauksiin. Hätäviljaa ei oikeastaan edes ollut, sillä Baltia ja Viro kärsivät myös nälänhädästä. Ihmisten ruokavalio perustui leipään eikä mahdollisesti myynnissä ollutta viljaa ollut kaikilla varaa ostaa. Säätyläiset eivät saaneet ostaa talonpojille suunnattua kruunun viljaa, vaan heidän piti hankkia viljaa kauppasuhteiden avulla. Ihmiset söivät hätäruokaa kuten pettua, suovehkaa, sammalta, akanoita ja olkia. Ilmaston muuttuessa Portugalista ja Ranskasta sai heikosti suolaa, joten sen avulla ei voinut säilöä ruokaa. Kylmyyden vuoksi riistaa, kalaa ja marjoja oli vähän. Sitä paitsi talonpojat, joiden täytyi maksaa verot maataloudella, eivät voineet yhtäkkiä muuttua metsästäjä-keräilijöiksi.

"Nälänhädästä tuli raamatulliset mittasuhteet saanut murhenäytelmä -" (s.233)

Itsevaltiuteen perustuva järjestelmä on suunniteltu toimimaan säntillisesti ja vakaissa olosuhteissa. Ihmiset elävät silloin maailmassa, jossa jokaisella on oma paikkansa ja tarkkaan määrätyt tehtävänsä. Ruotu- ja määräjakoislaitos ei toiminut kriisitilanteissa. Virkamiehet eivät uskaltaneet toimia oma-aloitteisesti, ja kruunu ei halunnut hellittää säädöksistään. Hidas tiedonkulku ja ajalle tyypillinen asioiden liioittelu estivät avun saamisen ainakaan ajoissa. Nälkää näkevät ja työhön kykenemättömät ihmiset joutuivat hylkäämään talonsa. Kylät autioituivat ja pellot jäivät hoitamatta. Irtolaisuus oli lainvastaista, mutta käytännössä kerjäläisiin suhtauduttiin sallivasti ja heille tarjottiin ruokaa ja yösija. Talouspolitiikka perustui talonpoikien paikallaan pysymiseen. Heitä ei kuitenkaan voitu tunnistaa henkilölisyyspapereiden puuttumisen vuoksi. Kirkon tehtävänä oli pitää kirjaa ihmisistä, mutta taloista lähdettyään ihmiset saattoivat muuttaa identiteettiään ja kulkea Venäjälle asti. Kruunu menetti näin ollen verotulonsa, joilla sotaan valmistautuva valtio ylläpitäisi armeijaa. Tiloista riippuvaiset upseerit, sotilaat ja virkamiehet joutuivat kriisiin.

"On selvää, että kruunu katsoi raamatulliseksi velvollisuudekseen pitää huolta kansansa heikoimmista jäsenistä. Tapa, jolla se tehtiin, oli perin epälooginen." (s.99)

Suuren nälänhädän aikaisessa maailmassa oli uskonsotia, noitavainoja, tieteen kehitystä ja barokin raskasmielisyyttä. Mielen sairauksista puhutuin oli melankolia. Vaeltamaan lähteneet köyhät, nälkää näkevät ja sairaat ihmiset levittivät kulkutauteja. Ruotsissa harjoitettiin luterilaista puhdasoppisuutta. Suureen nälänhätään liitettiinkin huonoja ennusmerkkejä. Jumalan katsottiin rangaisseen syntisiä. Ruotsi osoittautui kaikesta huolimatta vahvaksi valtioksi, jonka rakenteet pitivät. Yhteiskuntarauha järkkyi vain Karjalassa, jossa talonpojat kapinoivat ja tekivät ryöstöretkiä hoveihin. Yksittäisiä murhia ilmeni. Oikeuslaitos tuomitsi lainrikkojat. Kansa maksoi veronsa ja huolehti ruotuväen palkoista. Valtio oli joka tapauksessa voimavaroihinsa nähden liian suuri.

"Niin Runebergin kuin modernin mediankin harrastama nälän uhrien säälivä romantisointi häivyttää taakseen nälänhädän rumuuden ja sen, miten julmiksi, itsekeskeisiksi ja piittaamattomiksi nälän uhrit itse muuttuvat." (s.117)

Kaarle XI muistetaan etenkin nationalistisessa historiankirjoituksessa reduktion toteuttajana ja talonpojan pelastajana. Hän keskittyi metsästämiseen ja sotajoukkoihin. Hänellä oli vaimo Ulrika Eleonoora ja seitsemän lasta, joista neljä kuoli pienenä. Ajat alkoivat muuttua, kun kuningas kuoli sairauteen ja kun kuninkaanlinna paloi. Kuninkaan poika Kaarle XII kruunasi itsensä 15-vuotiaana itsevaltaiseksi kuninkaaksi. Kaarle XI:n toiminta katkeroitti aristokratian. Kuninkaan kuoltua holhoojahallitus syytti nälänhädästä varakkaampia asukkaita, jotka eivät hallituksen mukaan osoittaneet laupeutta köyhiä kohtaan. Rikkailta kerätyt varat jaettiin köyhille jumalanpalveluksen jälkeen. Sadot parantuivat, tilat toipuivat, uusperheet muodostuivat ja syntyvyys nousi. Vuonna 1701 suomalaiseen virsikirjaan otettu suvivirsi raikasi kirkoissa. 

"- itsevaltias oli vastuussa vain Jumalalle." (s.212)

Suuri Pohjan sota alkoi talvella 1700, kun Tanska, Puola, Saksi ja Venäjä aloittivat sodan Ruotsia vastaan. Suomalaiset kokivat venäläismiehityksen vuosien 1714-1721 aikana, mitä myöhemmin kutsuttiin nimityksellä Isoviha. Ihmiset saivat seurakseen myös ruton.

"- niin ylhäiset kuin alhaisetkin uskoivat Jumalan vihan laskeutuneen valtakunnan ylle." (s.233)

Suomen historian synkimmät ajat on kuvattu seikkaperäisesti Mirkka Lappalaisen kirjassa. Vuosisatojen takaisia tapahtumia on haastavaa yrittää ymmärtää nykyihmisen käsityskyvyllä, mutta yllä kirjoitettu teksti yrittää parhaansa. Hämmentävät ajanjaksot kiehtovat yleensä eniten. Varsinkin kun niihin liitetään nykyaikana tuntemattomia uskomuksia kuten noituus. Kunpa kyseessä olisi kirjasarja, joka seuraisi suomalaisia eri tilanteissa eri aikakausina, sillä niin kiehtovasti Lappalainen kuvaa aikakautta. Ainakin häneltä löytyy lisää 1600-lukua kuvaavia kirjoja, joihin on tartuttava.

Nellie Bly: Kymmenen päivää mielisairaalassa

1800-luvun New Yorkissa Nellie Bly valmistautuu näyttelemään 'hullua'. Hän haluaa soluttautua 'mielisairaalaan' harjoittaakseen tutkivaa journalismia, mikä on ainoa keino selvittää, kuinka mielenterveyttä hoidetaan lukittujen ovien takana.

"'Mikä tämä paikka on?' kysyin mieheltä, jonka sormet olivat uppoutuneet käsivarteni lihaan.
'Blackwell Island, mielisairaiden paikka, josta et tule koskaan pääsemään pois.'" (s.62)

Kirja on oivallinen kurkistus 1800-luvun amerikkalaiseen maailmaan ja journalismiin. Köyhyys, huumeet, prostituutio, rikollisuus ja psyykkiset sairaudet on niputettu yhteen. Ajalle tyypilliseen tapaan sairaita ihmisiä on hoidettu saarilla, kaukana muista ihmisistä. Niinpä 'mielisairaalat' ovat herättäneet eloon kauhutarinoita.

"Kuinka paljon helpompaa olisi kävellä hirsipuuhun kuin tähän kauhujen hautaan!" (s.64)

Ihmiset eivät vielä tänäkään päivänä tiedä paljoakaan aivoista. Psyykkiset sairaudet ovat sekä kiehtoneet että pelottaneet ihmisiä, sillä tuntematon on arveluttavaa. Pelko muuttuu pilkanteoksi, uteliaisuus tungetteluksi ja hoivaaminen kovakouraisuudeksi. Hienosti pukeutuneita naisia ja herrasmiehiä kulkee sairaalassa kuin sirkuksessa. Reportterit tutkivat potilaiden vaatteita ja haastattelevat heitä. Psyykkisiin sairauksiin on ilmeisesti suhtauduttu sensaatiohakuisesti. Ketäpä ei pelottaisi jäädä oman päänsä vangiksi.

"Nyt olin varma, että kukaan lääkäri ei osaa sanoa, ovatko ihmiset hulluja vai eivät -" (s.50)

Psyykkisten sairauksien hoito on ollut epäinhimillistä. Tutkiminen on ollut mutuilua ja ennakko-oletuksiin pohjautuvaa. Hoito on toteutettu pilkan ja väkivallan sävyttämänä ja hyväntekeväisyyteen nojaten. Kierrätysvaatteiden käyttöä potilaan omaisuus takavarikoiden. Huonoa ruokaa, kylmyyttä ja likaisuutta. Potilaiden liikuttelua paikasta toiseen kuin karjaa yhteiskävelyistä ruokasaliin. Lukitsemista huoneisiin, joissa on kalterit ikkunoissa. Liikkumisen ja puhumisen kieltämistä. Potilaiden käyttämistä työvoimana varsinaisten työntekijöiden sijasta.

"Mikä - kidutusta lukuun ottamatta - aiheuttaisi hulluutta nopeammin kuin tällainen käsittely?" (s.95)

Nellie Bly todistelee lukijalle jokaisen tilaisuuden tullen olevansa täysin terve kertomalla hymyilevänsä milloin nenäliinansa takana, milloin tyynyyn päin kääntyneenä. Hän korostaa korostamasta päästyään huijaavansa kanssaihmisiään. Nellie Bly toteaa monen muunkin potilaan olleen terve. Naiset, jotka ovat näyttäneet tunteitaan, pettäneet aviomiestään tai menettäneet omaisuutensa, on lähetetty mielisairaalaan. Yhteiskunta on hylännyt heidät.

"- hullun esittämisen rasitus ja mielisairaiden kanssa lukittuna oleminen saattaisi sekoittaa omat aivoni, enkä enää koskaan pääsisi pois." (s.7)

Mitä lääkärit tiesivät psyykkisistä sairauksista? Mihin niiden diagnosointi perustui? Mihin hoito perustui? Oliko potilaiden hoito samankaltaista samoihin aikoihin myös Euroopassa? Mistä väkivalta ja kiusaaminen sairaita kohtaan kumpuaa? Herää kysymys, yritettiinkö potilaita edes parantaa. Nellie Blyn tekstin mukaan 'mielisairaalasta' ei päässyt koskaan pois. Lopussa Bly ottaa kunnian mielisairaalan olojen ja rahoituksen parantamisesta paljastustensa avulla, mutta pitää silti loppuun asti kiinni kauhuelementeistä. Tekstistä jää ilkeä tunne, että kaikki palaa taas ennalleen.

"Mutta naiset, joista olin puhunut, missä he olivat? Yhtäkään heistä ei löytynyt sieltä, mihin olin heidät jättänyt." (s.135)

Vanessa Kairulahti; Karolina Kouvola: Helsingin henget

Helsingin historiaan voi tutustua kummitustarinoiden kautta. Olen aikoinaan käynyt Helsingin kaupunginmuseon kummituskävelyllä. Reitti alkoi Ruiskumestarin talolta ja päättyi kaupunginmuseon ullakolle, jossa kuului yllättäin outoja ääniä, niin että opaskin lakkasi puhumasta. Ilmeisesti ilmavirta tarttui rakenteisiin, mutta oli se silti jännittävää. Voin suositella kummituskävelyä, jos niitä jossain enää järjestetään. Sen aikana tulee tutustuttua rakennuksiin ja saa samalla hieman jännitystä tarinoiden muodossa. Kirjan avulla voi kävellä myös omatoimisesti.

"Ne kertovat paikan menneisyydestä, ovat todisteita siitä, mitä paikalla on joskus aiemmin tapahtunut ja millaisia tunteita henkilöt ovat siellä kokeneet." (s.37)

Suomalaiseen kansanperinteeseen on kuulunut edesmenneiden kanssa kommunikointi muun muassa uhrilahjoin. Kalmanväkeä, jota on saanut esimerkiksi hautausmaan mullasta, käytettiin taikoihin. Kristillinen kirkko on tuonut omat tapansa ja rituaalinsa muun muassa liittyen hautajaisiin. 1800-luvulla on innostuttu parapsykologisesta tutkimuksesta ja spiritismistä uudenlaisen maailmankuvan ja teknologian kuten radion ja valokuvauksen keskellä. Nykyään kummituksiin voi suhtautua sekä tieteellisesti että hengellisesti. Edesmenneet sukupolvet kulkevat tavallaan kanssamme dna:ssa. Kummitustarinat toimivat myös puhtaasti viihteenä. Niistä löytyy opettavaisia tarinoita liittyen itsemurhaan, pettämiseen ja henkirikokseen ja traumaattisia tarinoita liittyen onnettomuuteen, traagiseen rakkauteen ja sotaan. Niissä esiintyvät muun muassa päättömät everstit, entiset huolta pitävät asukkaat ja harmaat rouvat.

"Parhaimpia paikkoja kummitusten havaitsemiseen tuntuvat olevan vanhat rakennukset etenkin, jos niissä on tapahtunut menneisyydessä jotain pelottavaa, traagista tai surullista." (s.40)

Kummitustarinoihin kuuluu oleellisena osana tapahtumapaikka. Ruotsin kruunu päätti vuonna 1747 rakennuttaa sotilaslinnoitus Sveaborgin, minkä Venäjä valloitti vuonna 1808. Helsingistä tuli pääkaupunki vuonna 1812. Kaupungin suunnittelijaksi valittiin arkkitehti Carl Ludvig Engel vuonna 1816. Pitkänsillan pohjoispuolella asuivat työläiset tehtaineen ja etelässä porvarit esplanadeineen. Teatteri rakennettiin vuonna 1827. Talvi- ja jatkosotien aikana Helsinkiä pommitettiin niin että 109 taloa tuhoutui. Sotien jälkeen aluetta uudelleenrakennettiin. Helsingistä löytyy näin ollen monia kerrostumia, joiden väleistä jännittävät tarinat kurkistelevat.

"Oopperoiden ja teatterien kummitukset ovat erityisesti eurooppalaisessa kummitustarinaperinteessä muuttuneet jo melkeinpä kliseiksi, mutta ehkäpä kulturelleissa ja teatraalisissa paikoissa on sopiva energia tämänkaltaisille ilmiöille ja tarinoille." (s.53-54)