tiistai 31. elokuuta 2021

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

1980-luvulla Iranin islamilainen vallankumous on vienyt ihmisiä vankilan epäinhimillisiin oloihin. Azar synnyttää siellä lapsen. Amir pitää itsensä järjissä askartelemalla taatelinkivistä korua omalle lapselleen. Leila uhraa elämänsä hoitaakseen vankilaan joutuneiden naisten lapsia. Aika kuluu eteenpäin. Elämä johdattaa ihmisiä eri suuntiin, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten uudelleen kohtaamiset saavat vanhat muistot virtaamaan.

"'Koko maailma on yhtä suurta vankilaa, Seida. Me kaikki olemme suuressa vankilassa.'" (s.176)

Sahar Delijani haluaa kertoa kirjansa kautta poliittisista syistä vangituista ihmisistä, sillä heidän tarinansa on unohdettu. Hän ammentaa tekstiä oman sukunsa vaietuista kokemuksista. Kirjan henkilöiden ajatukset pyörivät valinnan ympärillä. He joutuvat päättämään, kertovatko he sukulaisten karmeista kohtaloista eteenpäin tuleville sukupolville vai hautaavatko he salaisuudet itsensä mukana. Unohtamisen halun ymmärtää. Vihaa ja tuskaa ei ole mukava välittää eteenpäin. Tietämättömyydessä on valheellisen autuasta elää. Siellä on turvassa viholliselta, joka pyrkii vangitsemaan kaikki, joilla on piilotettuja salaisuuksia. Menneisyydestä vaikeneminen hautaa muistot, mutta pitää haavat avoimina. Ennemmin tai myöhemmin ne on pakko kohdata ja tikata umpeen, jotta ne pääsevät paranemaan. Mitä kauemmin odottaa, sitä rumemmat arvet jää. Tapahtunutta on surtava. Ihmisillä on oikeus tulla muistetuiksi. Heidän tarinoistaan voi oppia ja saada voimaa. Omilla teoillaan voi yrittää estää sen, että vastaavaa tapahtuisi uudestaan.

"Huudot ympäröivät hänet ja huutajien yö tunkeutuu hänen ihonsa alle, heidän upeat, vankkumattomat äänensä paisuvat hänen suonissaan, hänen keuhkoissaan." (s.174)

Uusi sukupolvi kasvaa aikuiseksi. Heitä asuu ulkomailla. Heidän juurensa leijuvat ilmassa. He voivat vain lukea kotimaansa uutisista olematta kunnolla osallisina maan tapahtumiin. Maa sekä vetää puoleensa että pelottaa pois luotaan. Väkivaltaisuudet, mielenosoitukset ja vankiloihin kadonneet ihmiset ovat jälleen nykyaikaa. Eikö väkivalta koskaan lopu? Nuori sukupolvi kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat samalla, kun vanhemmat tuntevat tuskaa pohtiessaan omia menneitä valintojaan ja niiden seurauksia. Jälkiviisaana on hyvä todeta, mitä olisi aikanaan kannattanut tehdä. Päätökset syntyivät hetkessä ja pakon sanelemina, mieli ja keho murskana. Aika muuttaa tapahtumien luonnetta. Niitä ei tunnista samoiksi vuosien jälkeen. Mitä itse olisi päättänyt tehdä? Mitä päättää nyt, kun historia toistaa itseään?

"Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa. Ja se oli sietämätöntä." (s.251)

Sota ei lopu silloin, kun se julistetaan loppuneeksi. Ihmisten on salattava, millä puolella taistelivat ja mitä tappioita kärsivät. Vaikenemisesta tulee elintärkeää. Vasta sukupolvien päästä voidaan saavuttaa todellinen rauha.

"Menneisyys ohjasi heidän jokaista askeltaan ja vaikutti jokaiseen päätökseen. (s.253)

maanantai 30. elokuuta 2021

Blogi täyttää 6 vuotta!

 

Kirjablogini täyttää tänään kuusi vuotta!

Blogivuoden kohokohtia:

Kirjagram

Tässä vaiheessa en enää osaa erottaa instatiliäni ja blogiani toisistaan, sillä koen, että ne kuuluvat niin erottamattomasti yhteen. Harrastan nykyään kirjallisuutta ja unelmointia nimenomaan instatilini kautta, josta seuraajat voivat halutessaan tulla blogini puolelle lukemaan tekstejäni pidemmässä muodossa. Rakastan kuvien ottamista, etenkin retkeilyä kirjan kanssa. Tykkään, että kuvissa näkyy kuluva vuodenaika. Pidän keskusteluista, kirjoista innostumisesta ja toisten ihmisten inspiroimisesta ja kannustamisesta. Harrastuksesta on tullut elämäntapa.

Minulla on ollut kirjagramissa muutamia projekteja.

Kuuluin #notfastjustfuriousbooks nimiseen instagramissa toimivaan lukupiiriin viime syksystä kevääseen. Luin kymmenen kirjaa, joihin en olisi ikinä muuten tarttunut, mikä oli kiinnostavaa ja avartavaa. Samaan tahtiin lukeminen ja kerran viikossa luetusta instagramin puolella keskusteleminen oli hauskaa. Kirjat olivat: Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun, Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, Katy Colins: Määränpää Thaimaa, Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat, Denise Rudberg; Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Hank Green: Ihan mieletön juttu, Cecilia Samartin: Mofongo ja Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja.

Keksin keväällä 2020, että voisin haastaa itseni lukemaan muiden lempikirjoja. Olen tähän mennessä lukenut viisi kirjaa. Ne kaikki ovat olleet viiden tähden lukukokemuksia: Joel Egloff: Taju kankaalla, Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina (jonka ehdotin yllä mainitun lukupiirin luettavaksi omalla vuorollani), Alexis Kouros: Gondwanan lapset ja Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa.

Ostin itselleni Kalevalan. Osallistuin helmikuussa irisbookish instatilin pitäjän Iiriksen järjestämään #28päivääKalevalaa nimiseen kimppalukuun, jonka tarkoituksena oli lukea Kalevala Kalevalan päivään mennessä. Runot ihastuttivat, naurattivat ja tylsistyttivät. Tykästyin Lemminkäiseen, jonka koin komedialliseksi henkilöksi.

Järjestin yhteistyössä anniinasbooks instatilin pitäjän Anniinan kanssa #maailmalukuhaaste2021 nimisen lukuhaasteen, joka kesti toukokuusta elokuuhun. Tarkoitukseni oli lukea kirjoja eri puolilta maailmaa ja erityisesti kirjailijoilta, jotka ovat kotoisin Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tavoitteena oli lukea niin sanotusti ei-länsimaista kirjallisuutta.

Maailman ympäri -lukuhaaste

Luin kuluneen blogivuoden aikana 26 kirjaa ympäri maailmaa henkilökohtaiseen lukuhaasteeseeni lukea kirja jokaisesta maailman maasta siten, että kirjailija on syntynyt kyseisessä maassa ja kirjoittaa kyseisestä maasta. Olen kokenut lukumatkan sekä antoisaksi että raskaaksi. Maailmalta käännetään enimmäkseen kirjallisuutta, joka käsittelee kyseisten maiden kipukohtia. Kirjailijat ovat halunneet ikuistaa paperille vaiettuja tarinoita surullisista ihmiskohtaloista.

Lapsuuden haaveen toteutuminen

Haaveilin lapsena, että jonain päivänä olisin lukenut kaikki Neiti Etsivä kirjasarjan kirjat, joita on suomennettu 105 kappaletta. Tänä kesänä haave toteutui, sillä luin viimeisetkin puuttuvat kirjat. Lapsuuden kirjojen lukeminen oli hauskaa. Kirjat sisältävät toki runsain mitoin arveluttavia asenteita ja epäloogisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan niissä on runsain mitoin seikkailua. Nykyajan lapsille en missään nimessä suosittelisi kirjoja, mutta aikuisille ne toimivat nostalgian vuoksi. Samalla voi tarkastella kriittisesti tekstistä nousevia huomiota herättäviä asioita.

Ihmisten tapaaminen

Tässä kuussa näin pitkästä, pitkästä aikaa muita kirjabloggaajia Helsingissä Oodin luona. Tapasin kahtena eri päivänä myös kahta eri kirjagrammaajaa. Samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kohtaaminen on piristävää ja inspiroivaa.



Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet kirjablogiani! <3

 

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen on koonnut kirjan "Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla" väitöskirjansa "Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (2012)" pohjalta. Haastavaa tekemisessä on ollut lähteiden puute, sillä rahvas on esiintynyt vain käräjäpöytäkirjoissa ja tilastoissa. 

"Vain harvoin naisista löytyy tarkempia tietoja, sillä tiedot kirjautuivat vain, jos tapahtui jotain poikkeuksellista. Harvalle naiselle kuitenkaan tapahtui. Niinpä asiakirjoja lukemalla naisten elämä näyttäytyy alistettuna, eikä naisia juuri näy asiakirjoissa." (s.166)

Erilaisten elämäntarinoiden lukeminen on kiehtovaa. Varsinkin lähdemateriaalin rivien väliin kurkistaminen. Kauan sitten eläneiden naisten ajatuksia ja motiiveja voi vuosisatojen takaa vain arvailla. Naiset joko rakastuivat tai solmivat liiton järkisyistä tai halusivat kiivetä ylempään säätyyn. Puolison iällä ei ollut merkitystä. Naiset pitivät huolta omista oikeuksistaan kihlauksen ja avioliiton aikana. He saattoivat myös olla menemättä ollenkaan naimisiin. Naiset huolehtivat oman osansa suvun hengissä pitämisestä ahkeralla työpanoksellaan tai matkasivat muihin maisemiin piikomaan, sillä rippikoulun käynyttä naista ei voinut kukaan määrätä pysymään aloillaan. Naisilla saattoi olla aviottomia lapsia, ensimmäisen avioliiton lapsia ja seuraavien avioliittojen lapsia tai ei lapsia ollenkaan. Avioeron saattoi saada karkaamalla (mutta silloin sai peräänsä kiinniottajia) tai puolison hylättyä tai tehtyä aviorikoksen, mutta se oli vaikeaa ja naista leimaavaa. Naiset pystyivät nostamaan statustaan olemalla vaikkapa kuninkaan rakastajattaria. Eräskin nainen päätyi kuningattareksi asti. Tarinoiden kautta välittyy naisten maailma, jossa periaatteessa mikä tahansa on mahdollista.

"Avioliiton pyhyys ja sen suojeleminen oli äärimmäisen tärkeää. Naimisissa olevan miehen lankeemus naimattoman naisen kanssa voitiin sallia, mutta naimisissa olevan naisen lankeemusta ei koskaan. Ero oli siinä, että naineen naisen syrjähyppy vaaransi suhteesta mahdollisesti syntyvän lapsen isyyden määrityksen." (s.89)

Täytyy kyllä sanoa, että lukemieni tietokirjojen valossa en haluaisi elää 1600-luvulla. (Tosin löytyy sieltä hyviäkin puolia.) Suomessa ei ollut kunnollisia teitä, joten kuljettiin paljon veneellä. Ihmisillä oli pula ruoasta. Terveydenhoito toimi parantajien ja välskärien voimin. Oikeudenkäynneissä vatvottiin muun muassa sukuriitoja, avioliittoon ja siveellisyyteen liittyviä asioita ja noituusepäilyjä. Rangaistukset olivat kovat sakoista kuolemantuomioon. Muun muassa lapsen synnyttäminen avioliitossa olevalle miehelle (vaikka mies olisi raiskannut), lapsen kuolema synnytyksen jälkeen (lapsenmurhasta syyttäminen) ja kaksinnaiminen johtivat kuolemaan. Merille kadonneen aviomiehen tilalle ei kannattanut hankkia uutta, jos ukko ilmestyisikin ovelle. Rangaistukset annettiin eri tavalla eri ihmisten kohdalla, vaikka rikos olisi sama. Ihmisen asema yhteiskunnassa ja todistajien määrä ja asema vaikuttivat paljon siihen, millainen tuomio annettiin. Ulkomailta saattoi saapua ryöstäjiä tai sotilaita kaappaamaan ihmisiä orjuuteen. Ruotsi, johon Suomi kuului, määräsi niin sanottuja ylimääräisiä miehiä armeijaansa sotaretkille, kaivoksiin tai muihin töihin (muun muassa palkollisasetus), joten väestö koostui pääasiassa naisista, joiden vastuulla oli lapsista ja tilasta huolehtiminen. Naiset olivat miesten holhouksen alaisia (vuoteen 1864 asti), mutta ainakin 30-vuotisen sodan aikana ainoita, jotka saattoivat tehdä kaikki työt. Naiset saattoivat harjoittaa omaa ammattiaan kuten välskärin tai krouvarin toimea, vaikka olivat naimisissa. Kirkko piti kirjaa ihmisten uskonnon harjoittamisesta ja ehtoollisella käymisestä. Kuolleisuus oli suurta. Tuskin kukaan eli vanhuuteen asti. Työkyvyn menettänyt ihminen menetti myös oman arvonsa. Tiivis suku- ja kyläyhteisö huolehti toki omistaan. Tilalla asuivat lapset, tädit, sedät ja muut sukulaiset, jotka olivat selviytyneet elämän koettelemuksista hengissä. Leskeksi jääneiden kannatti hankkia nopeasti uusi puoliso, jotta elannon hankkiminen ja lasten saaminen eli elämän jatkuminen olisi turvattuna. Naisten ei tarvinnut olla neitsyitä avioituessaan. Muutenkin ihmiset menivät naimisiin yli 30-vuotiaina kerättyään ensin varallisuutta perheen perustamista varten. Kaikki kynnelle kykenevät tekivät töitä sukupuolesta riippumatta. Naiset saattoivat lähteä koettamaan onneaan toisille tiloille piian asemassa. Ihmiset olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. He eivät välttämättä tienneet omaa ikäänsä. Ihmiset kuuluivat eri säätyihin. Aateliset elivät omaa elämäänsä. Heidän avioliittonsa olivat järjestettyjä. Nainen, joka meni naimisiin muun kuin aatelisen kanssa, menetti perintömaansa. Häneltä vaadittiin kauneutta, oppineisuutta ja kodinhoidollisia taitoja. Ylellisyysasetus takasi sen, että koreasti pukeutuminen kuului vain ylempisäätyisille.

"Patriarkaalisuus maanomistuksen ja perheen ihanteena vahvistui 1600-luvun kuluessa. Se merkitsi, että sekä omaisuus että ammatti siirtyivät mieslinjaa pitkin pienessä ydinperheessä sukupolvelta toiselle." (s.115)

Rakastan sukupuiden tutkimista. Olen tietokirjoja lukiessa joutunut entistä enemmän kasvokkain totuuden kanssa, että suvun jäseniksi merkityt ihmiset eivät välttämättä olekaan verisukulaisia. Niin sanottuja oikeita sukulaisia on mahdotonta tietää. Varsinkin aatelisten joukossa oman pojan puuttuessa adoptoitiin poika, jotta suku ei sammuisi. Oikeastihan verisuku silti sammui. Toisaalta muutenkin on mahdotonta seurata sukulinjaa. Varsinkin jos katsotaan sukua sekä miehen että naisen näkökulmasta. Sukuhaaroja on lukemattomia ja ne ulottuvat tavoittamattomiin.

"Jos naimisissa oleva isäntämies syyllistyi luvattomaan suhteeseen, hän taatusti teki parhaansa salatakseen asian. Isäntä saattoi naittaa naisen alustalaiselleen korvausta vastaan tai maksaa rengille, jotta tämä ottaisi lapsen nimelleen." (s.117)

Kirjassa on kurkistuksia menneisyydessä eläneiden naisten elämään. Historian näkee yleensä yleistyksinä. Kirjassa nostetaan esille yksilöitä ja poikkeustapauksia aikakauden yleisestä linjasta. Kaikki eivät kokeneet samankaltaista kohtaloa kuten vaikka elokuvissa annetaan ymmärtää. Kirja tuo esille erilaisia näkökulmia.

"Jotkut joutuivat vaikeuksiin, mutta suurin osa pärjäsi ja selviytyi. Ne, joiden kävi huonosti, ovat jättäneet näkyvät jälkensä asiakirjoihin." (s.169)

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Riitta Vartti: Tulikärpänen

Kirjaan on koottu filippiiniläisten naisten kirjoittamia novelleja 1920-luvulta alkaen. Sivuilla kerrotaan myös lyhyesti kyseisten kirjailijoiden historiasta. Novelleissa näkyvät ajattomat aiheet rakkaudesta kärsimykseen, mutta myös Filippiinien kulloinen poliittinen tilanne. Valtio on ollut Espanjan, Japanin ja Yhdysvaltojen miehittämä. Sitä on leimannut köyhyys, alistaminen, eri kulttuurien sekoittuminen ja katolinen uskonto.

"Autuaita ovat köyhät, oli Madame Ludmilla kerkeä korostamaan, sillä köyhien on oleva taivasten valtakunta." (s.35)

Novelleissa kuvataan sekä lasten että aikuisten elämää, joka koostuu sekä kurjuudesta että toivon pilkahduksista. Lukija pääsee kurkistamaan tarinoiden maailmaan, josta löytyy muun muassa hylätyssä bussissa asuva perhe, auton alle heittäytyvä ja sairaalan vuoteista haaveileva mies, vuokratun ruumiin avulla lavastetuissa valvojaisissa korttia pelaava kyläyhteisö, riisipellolle presidentin pressikuvia varten kuljetettu ihmisjoukko ja satunnaisen amerikkalaisen miehen kanssa naimisiin mennyt ja luvattuun maahan muuttanut nainen.

"- monet nähdessään thaimaalaisen tai filippiiniläisen naisen otaksuvat yhä, että tämä on mukana seksibisneksessä." (s.254)

Minusta tuntuu siltä kuin novellien tarinat olisi kirjoitettu jo sata kertaa sadassa eri maassa. Kaikkialla on koettu sama pahuus, samat historian vaiheet, sama köyhyys ja kurjuus, sama sota ja rauha, samat inhimilliset tunteet. Mieli kaipaa jotain uutta. Jotain muutakin kuin ainaisia kuvauksia väkivallasta, raiskauksista, sotien kauheuksista ja köyhien ihmisten hyväksikäytöstä. Väittäisin, että onnellisiakin tarinoita on mahdollista kirjoittaa.

Miksi ulkomailta käännetään lähinnä vain ahdistavia tarinoita? Myyvätkö ne parhaiten? Miksi? Millaisia tarinoita ihmiset haluavat lukea ulkomailta? Millaisia tarinoita meidän Suomessa halutaan lukevan? Kenen tarina meille kerrotaan? Kenen tarina jää kertomatta? Kenelle ulkomaalaiset kirjailijat kirjoittavat? Millaisia tarinoita he haluavat kertoa? Millaisia tarinoita heidät pakotetaan kertomaan? Voidaanko kirjaa pitää esimerkiksi filippiiniläisenä, jos kirjailija on opiskellut ja asunut pitkään länsimaissa? Asettaako tilanne kirjailijan silmille erilaiset henkiset silmälasit kuin jos hän olisi aina asunut synnyinmaassaan?

Ilmeisesti jokaisella maalla on omat traumansa, jotka pitää purkaa ja käsitellä kirjallisuuden keinoin.


sunnuntai 1. elokuuta 2021

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi

Niminovelli "Kaksiosainen sukunimi" nousee selvästi kahden muun novellin "Eräs älykkö istahti tielle" ja "Ljubka" edelle. Se kertoo isän ja pojan suhteesta ja elämästä, joka on pohjautunut valheille. Äiti esiintyy sivuroolissa. Hän on tarinan pahis, mutta myös kärsivä ja onneton osapuoli, joka on jossain elämänvaiheessa yrittänyt muuttaa perheen elämää paremmaksi. Sympatiat ovat nimenomaan isän puolella, joka nähdään ehdotonta rakkautta poikaa kohtaan tuntevana. Hänessä tosin pilkahtaa anteeksiantamattomuus ja rankaisemisen halu, mitä äitiin tulee. Novelli kulkee kahdessa aikatasossa, jotka kohtaavat lopussa räjähtäen. Avoin loppu saa pohtimaan vaihtoehtoisia ratkaisuja sille, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tilanne on yhtä aikaa sekä herkullinen että tuskastuttava.

Dina Rubina on kiehtova kirjailija. Hän on syntynyt Uzbekistanissa vuonna 1953, mutta hänen vanhempansa ovat ukrainanjuutalaisia, jotka siirrettiin maahan toisen maailmansodan aikana. Dina Rubina on muuttanut Moskovaan vuonna 1984, mutta hänet on emigroitu Israeliin vuonna 1990. Hänet tunnetaan Israelissa asuvana venäjänkielisenä kirjailijana.

Luen lähinnä vain romaaneja ja tietokirjoja. Novellit ovat jokseenkin haastavia, sillä ne ovat minulle vaikealukuisia ja liian lyhyitä. Minusta tuntuu siltä kuin yrittäisin juosten ottaa tarinan punaista lankaa kiinni siinä onnistumatta. Novelli ehtii loppua, ja kauhaisen pelkkää tyhjää. Hengästyn ja turhaudun. En jaksa aloittaa uutta juoksua heti seuraavan novellin kanssa. Kirja jää lojumaan pöydälle. Se pitää itsestään meteliä ja yrittää houkutella luokseen, mutta heittäytyy vihamieliseksi sitä lähestyttäessä. Lukiossa oli toisin. Olin erittäin hyvä analysoimaan novelleja. Näin niissä asioita, joita muut eivät välttämättä nähneet. Ehkä olen liian vanha. Ehkä minulta on loppunut kunto. Ehkä minun pitäisi treenata novellien lukemista enemmän, jotta minun ei tarvitsisi enää juosta, vaan voisin kulkea mukana.