lauantai 30. heinäkuuta 2022

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Celie elää maailmansotien välisenä aikana Georgian osavaltiossa Yhdysvalloissa. Häntä ympäröivä yhteiskunta on rasistinen. Hänen perheensä ei ole sen parempi, sillä häntä käytetään hyväksi. Celie haluaa suojella sisartaan Nettietä, joka lähteekin lähetyssaarnaajaksi Afrikkaan. Celie kertoo elämästään Jumalalle kirjoittamiensa kirjeiden muodossa. Hän kasvaa, oppii ja kehittyy. Hän etsii ja löytää itsensä. Hän huomaa, että elämä on sekoitus sekä hyvää että pahaa ja että Jumalalla ei ole sukupuolta.

"Se nauro. Mikä sinä luulet olevas? se sano. Et sinä voi ketään kirota. Katto itteäs. Sinä olet musta, olet ruma ja olet nainen. Helkkari, sinä et ole yhtään mitään." (s.228)

Celie on vahva, mutkaton, toimelias ja suoraselkäinen. Hän ottaa elämän vastaan sellaisenaan. Hän on selviytyjä. Celien asenne saa tarinan tuntumaan elämänmyönteiseltä ja lämpimältä, vaikka kamalia asioita tapahtuu. Mukaan mahtuu myös rakkautta, kun Celie tapaa Shug Averyn, joka näyttää, että elämä voi olla myös onnellista. Sukupuolirooleilla ei ole merkitystä.

"Miehet sanoo tolla tavalla naisille että Ai ai tyttö, sua kelpaa kattella. Naiset puhuu aina tukasta ja terveydestä. Kuinka monta lasta on elossa ja montako kuollu tai saanu hampaita. Ei ne ikinä puhu siitä kuinka jotain naista kelpaa kattella jota ne halaa." (s.101)

Kirjassa käsitellään rotuerottelua. Valkoiset seikkailevat maailmalla, levittävät omaa uskontoaan ja kirjoittavat matkoistaan kirjoja. He omistavat maata ja valloittavat lisää. He perustavat viljelmiään niin että paikalliset eivät saa kasvatettua ruokaa itselleen. Mustat ovat juurettomia ja syrjittyjä minne ikinä menevätkään. Heitä ei tunnusteta joukkoon kuuluviksi Afrikassa saati Amerikassa. Heiltä viedään kaikki.

"Ja me polvistuimme laivan kannelle ja kiitimme Jumalaa siitä että saimme nähdä maan, jota äitimme ja isämme olivat huutaneet niin eläessään kuin kuollessaan toivoen vielä näkevänsä sen." (s.163)

Miltä tuntuu elää Amerikassa, jossa mustia syrjitään? Millaista on matkustaa Afrikkaan, josta isovanhemmat on myyty Amerikkaan ja jonka asukkaat eivät myönnä vastuutaan tapahtuneeseen? Miltä tuntuu elää lähetyssaarnaajien kanssa? Millaista on elää Afrikassa, jossa naisten asema on huono ja jossa saa pelätä syytöstä noituudesta tai uskottomuudesta, minkä seurauksena tulee tapetuksi? Millaista on olla kahden eri maailman väliin pudonnut musta nainen 1930-luvulla?

torstai 28. heinäkuuta 2022

Naoise Dolan: Jänniä aikoja

Dublinilainen Ava opettaa Hongkongissa englantia. Palkka on huonohko eikä vessaankaan pääse. Työpäivän jälkeen saa vältellä vuoroin kämppäkavereita ja vuoroin torakoita. Ava tapaa brittiläisen investointipankkiiri Julianin, jonka kotiin hän pian muuttaa. Mies antaa ymmärtää, että kyseessä ei ole parisuhde, vaikka kaikin puolin tilanne siltä näyttääkin. Julian matkustaa Lontooseen, jolloin Ava tapaa paikallisen juristin, Edithin, johon hän rakastuu. Monimutkainen suhdekuvio on syntynyt.

"Tuntui kuin olisin ollut lintu, jota hän piti sulkakynien takia." (285)

Nautin kirjan lukemisesta alusta loppuun, vaikka se sisältää ennalta-arvattavuutta ja ärsyyntymisvaaran. Pääosassa on Avan yritys löytää itsensä ja tarkoituksen elämälleen. Hänen tapansa ajatella ja toimia on yhtä aikaa sekä laskelmoiva että kajahtanut. Hän on ylikorostuneen tietoinen itsestään ja muodostaa jatkuvasti käsitystä ympäristöstään ja itsestään suhteessa muihin ihmisiin. Avan minäkuva ei ole kummoinen. Hän on epävarma ja alistuva. Hän tekee vain huonoja päätöksiä. Ava ei halua, että toisella ihmisellä on tunnetasolla valtaa häneen, vaan hän mieluummin hakeutuu tunteettomaan ja toksiseen suhteeseen. En saa Julianista mitään otetta. Ei Avakaan. Julianin ajattelua ja motiiveja ei pysty ymmärtämään. Edith on jotenkin ihana. Tai hänet näkee siten Avan silmin katsottuna. Kihisevä ja kuhiseva ihmissuhdedraama sosiaalisen median aikana. Kirjassa näkyvät pohdinnat luokkaeroista, rahasta, valtasuhteista, korkeista ja matalista statuksista, statussymboleista, kansallisuuksien eroista, työskentelystä ulkomailla ja kolonialismista. Kuka on missäkin asemassa suhteessa toisiin? Kuka ääntää englantia parhaiten?

"Kuin joku muu olisi silittänyt hänelle kaiken - koko hänen elämänsä ajan - ja hänen tehtävänsä oli vain tehdä lisää ryppyjä." (s.94)

Kirjassa oikeastaan kaikki on rasittavaa, mutta kiinnostavalla tavalla. Huumori ja näennäisen nokkelat keskustelut henkilöiden välillä saavat naurahtelemaan. Kirja herättää pakahduttavia tuntemuksia, jotka eivät pääse purkautumaan. Ne pakkautuvat rintaan. Ne ahdistavat, kunnes niihin tottuu. Henkilöt ovat kiinni omissa rooleissaan, joista he eivät irrottaudu. He turtuvat. Vastaavanlaisia romaaneja haluaisin lukea toistekin. Taidokasta.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Miska Karhu: Nimeni on Alex

Transmies Alex on kadonnut. Miesystävä Anssin luokse saapuvat vieraiksi hänen äitinsä Kerttu ja Alexin vanhemmat Marjut ja Petri. Poliisit työskentelevät löytääkseen Alexin. Kerttu ja Marjut kiistelevät, onko etsinnän kohteena Anu vai Alex. Marjut ei nimittäin hyväksy lapsensa korjattua sukupuolta. Miksi Alex on kadonnut? Onko hän poissa omasta halustaan vai rikoksen uhrina? Löydetäänkö Alex?

"Kun on niin paljon vaihtoehtoja, ei osaa kuin pelätä." (s.109)

Tarinaa pääsee kertomaan kukin henkilö vuorollaan. Jopa Alex. Aluksi kertojan vaihtuminen tuntui sekavalta, mutta tyyliin tottui sivujen edetessä. Tarinassa tärkeintä on pohdinta transsukupuolisuudesta. Trillerin muotoon aseteltu mietintä on virkistävä ratkaisu. Marjut saa osakseen roolin Alexin sukupuolen kieltäjänä, alistajana, itsekkäänä ja suvaitsemattomana ihmisenä. Hänen rooliaan korostetaan kuvailemalla hänen ulkoista olemustaan inhorealistisesti. Petri on puhumattoman aviomiehen karikatyyri. Hän antaa vaimonsa mesota suuna päänä ja komennella ja moittia itseään. Hän on eri mieltä vaimonsa kanssa, mutta päättää vaieta. Kerttu on ulkoisesti ja sisäisesti kapinallinen. Hän osoittaa pukeutumisellaan ja tyylillään, että hän on eri muotista kuin muut ikäisensä. Hän ajattelee modernisti ja uskaltaa puhua asioista suoraan. Hän on poikansa tukena. Anssi on järkyttynyt puoliso, joka on huolissaan ja toimii epäjohdonmukaisesti. Hän haluaisi toimia, mutta hän ei tiedä oikeita keinoja. Viranomaiset ja lehdistö eivät ole ollenkaan sensitiivisiä. Minulle on jäänyt hämärän peittoon, mikä tarkoitus naapurien tekemisten kuvailulla oli. Jokaisella perheellä on omat ongelmansa? Universumi pyörii ympärillä, vaikka oma maailma olisikin romahtanut? Alex puolestaan käy läpi omaa kasvutarinaansa omasta näkökulmastaan katsoen.

"Peruskoulu oli pelkkää mittaamista ja arvosteltavana olemista. Jos opet eivät arvostelleet niin sitten oppilaat arvostelivat toisiaan." (s.115)

Kirjan aihe on ajankohtainen. Toivon lukiessani, että Alex löytyy, sillä siinä olisi symboliikkaa. Hän ei ole koskaan edes kadonnutkaan. Nyt hän vain näyttää ulkoisesti siltä, mitä hän on aina sisäisesti ollut. Alex on juuri siellä, missä hänen kuuluukin olla. Suosittelen lukemaan kirjan ja etsimään Alexin.

"Tunne siitä, että jalkojemme alla on toisenlainen maailma, menneiden ja kuolleiden maailma, josta suurin osa ei tiedä mitään." (s.93)


lauantai 23. heinäkuuta 2022

Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa

Afgaanityttö syntyy Iranissa vuonna 1989. Hän kasvaa ympäristössä, jossa on syrjintää sekä uskonnon että sukupuolen perusteella. Hän oppii näkemään miehet raakalaismaisina ja yliseksuaalisina. Ilman isää hän on isän sukulaisten armoilla. Tyttö haaveilee vapaammasta ja turvallisemmasta elämästä.

"-Afganistanissa pojattomat vanhemmat saattavat kasvattaa ja pukea tytöt pojiksi. Heillä on oma nimityskin: bacha posh, äiti kertoi.
Siinäpä ratkaisu moniin ongelmiini, ajattelin.
Jos rupeaisin pojaksi, minun ei tarvitsisi käyttää huivia eikä palvella koko ajan muita." (s.26)

Afgaanitytön tarina sisältää sekä iloja että suruja. Eniten epäkohtia. Tytön mieleen on varmasti jäänyt vahvempi jälki ahdistavista tapahtumista kuin onnellisista. Väkivallalla kotona ja koulussa kasvattaminen, köyhyys ja lapsityövoiman käyttö, afgaanipakolaisten syrjintä ja mielivaltainen kohtelu, uskonnon kokonaisvaltaisuus ja kyseenalaistamattomuus ja vääräuskoisten teloitukset. Toivoa tarinaan luo hyvältä isältä saadut opit.

"Unelmoin hetkestä, jona kiskoisin hijabin päästäni viimeisen kerran. Leikkaisin ehkä hiuksenikin lyhyiksi. Saattaisin ajella pääni jopa kokonaan kaljuksi." (s.78)

Kirjassa kerrotaan, että 'Azadehin tarina noudattaa todellisia tapahtumia', mutta nimet ja paikat on muutettu turvallisuussyistä. Mielestäni on tärkeää, että vaiennetut äänet pääsevät kuuluviin. Kirjassa nousee esille, millaista on elää elämää, jota johdattelee uskonto, jota kukin johtaja ja virassa oleva tulkitsee omalla tavallaan. Elämä on silloin epävakaata, hämmentävää ja turvatonta. Ei voi tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Eläminen on stressaavaa. Kirjassa kuvaillaan, millaista on olla pakolainen. Uuteen maahan sopeutuminen on kokonaisvaltaista. Sitä ei varmasti pysty ymmärtämään, jos sitä ei ole itse kokenut. Vaikeaa sopeutuminen on varsinkin silloin, kun muut pakolaiset yrittävät manipuloida uusia tulokkaita toimimaan haluamallaan tavalla. Entistä haastavammaksi kotoutumisen tekee viranomaisten kädettömyys ja valtaväestön tuen puute.

"Ymmärsin kuitenkin koko ajan selvemmin, ettei elämämme ollutkaan muuttumassa vapaammaksi." (s.109)

Azadeh haastaa länsimaisen sivistysvaltion käsitteen. Hän nostaa esille Suomen lähisuhdeväkivallan, joka muistuttaa kunniaväkivaltaa. Hän mainitsee mielenterveysongelmat ja toimimattoman pakolaisjärjestelmän. Hän puhuu vanhusten laitostumisesta ja heidän elämänsä ilottomuudesta ja virikkeettömyydestä. Azadeh korostaa, että väkivalta ei kuulu mihinkään kulttuuriin eikä siltä saa sulkea silmiään. Hän puhuu ihmisten aidoista kohtaamisista. Vaikuttamisesta. Kirjan lukeminen saa pohtimaan, kuinka Suomesta voisi tehdä paremman paikan elää.

torstai 21. heinäkuuta 2022

J.S. Meresmaa: Khimaira

19-vuotias Sara on aloittanut parisuhteen Iinan kanssa. Iina seurustelee yhteisestä sopimuksesta samaan aikaan myös Tuukan kanssa. Saran vanhemmat eivät tiedä tyttärensä seksuaalisesta suuntautumisesta. He ovat vanhoillisen uskonnollisia, joille ei ole helppo puhua asiasta.

"Usein tuntuu, että tämä on ei-kertomisen kulttuuri.
Kätkemisen, peittelyn
ja vaikenemisen kulttuuri." (s.170)

Sara elää muutosten aikaa. Hän pyrkii itsenäistymään, vaikka vanhempien vaikutuspiiri on edelleen vahva. Saraa vaivaavat perheen menneisyyteen liittyvät vaietut asiat. Hän yrittää olla itsestään avoin yksi askel kerrallaan.

"Valokuva on todiste siitä, että jokin
oli siinä hetkessä
siinä paikassa
olemassa." (s.29)

Khimaira on tarina itsensä hyväksymisestä. Se kertoo rakkaudesta ja kasvukivuista. Tarina on vimmainen ja raastava. Räntää sataa ja lasinsirut poksahtelevat. Multa tahrii ja salamat lyövät. Yön pimeys on nielaista ennen kuin tähdet ehtivät syttyä.

"Olen koettanut niin pitkään olla
toisille täydellinen,
että musta on vaivihkaa tullut
itselleni muukalainen." (s.171)

Khimaira on tunteita herättävä säeromaani. Nuorten ajatusten ja elämän kuvailu on uskottavaa ja koskettavaa. Herää halu suojella ja kannatella. Ojentaa tähtikartta. Löydät kyllä oman tiesi. Luotat vain siihen, että jonain päivänä taivas selkenee.

"On vaikeaa tehdä oikeita päätöksiä elämässään
ellei tunne totuutta itsestään." (s.176)

keskiviikko 20. heinäkuuta 2022

Leah Johnson: Jos vain kruunun saisin

Liz on tottunut muuntautumaan näkymättömäksi. Hän soluttautuu korkeintaan osaksi kouluorkesteria. Yläluokkainen Campbell on ahdasmielinen kaupunki, josta Liz aikoo lähteä pois opiskellakseen yliopistossa. Täydelliset arvosanat ja musikaalisuus takaisivat stipendin köyhissä oloissa isovanhempien luona asuvalle mustalle tytölle. Unelmat romuttuvat hylkäyspäätökseen. Liz huomaa, että päättäjäistanssiaiset ovat tulossa ja päättäjäiskuningattarelle olisi luvassa stipendi. Uskaltaisiko hän astua varjoista parasvaloihin? Mten käy, kun uusi ihastuttava oppilas Mack tavoittelee samaa kruunua?

"'Jessus, kuvitelkaa, millainen verilöyly siitä tulisi.'
Ja niiden sanojen myötä minusta on tullut ehdokas Campbellin piirikunnan lukion päättäjäistanssiaiskuningattareksi." (s.35)

Maailma, jossa Liz elää, on sulkeutunut. Ihmiset erottelevat toisiaan erilaisten ominaisuuksien perusteella kuten ihonvärin, sukupuolen, seksuaalisen suuntautumisen, harrastuksen ja varallisuuden. Kutakin ihmisryhmää kuvataan yleistyksin. Yksilöllisyys katoaa. Kaikilla tulisi olla oikeus olla aito oma itsensä.

"Joka ikinen päivä muistuttaa minua siitä, kuinka huonot mahdollisuuteni tässä paikassa ovat." (s.28)

Lizin harteilla on koko maailma. Hänen on pärjättävä hyvin koulussa. Hänen musiikkinsa on oltava täydellistä. Hänen on oltava äitinä sirppisoluanemiaa sairastavalle veljelleen. Hänen on oltava täydellisen auttavainen ja toisia puolustava ystävä. Hänen on edustettava oletettua rotuaan ja oltava rotunsa ensimmäinen, joka saavuttaa tiettyjä päämääriä. Hänen on raivattava tietä muuttaakseen päättäjäistanssiaisissa vallitsevia tiukkoja sukupuolirooleja, jotka estävät samansukupuoliset parit. Hänen on muutettava maailmaa. Vähemmästäkin ihminen väsyisi, mutta ei Liz, sillä hän on kuninkaallinen, joka on saapunut vaatimaan kruunua itselleen.

"Koskaan ennen minusta ei ole tuntunut tällaiselta. Kuin en tietäisi, juoksenko jotain pakoon vai jotain kohti." (s.105)

Lizillä on isovanhemmista ja ystävistä koostuva turvaverkko. Hänellä on kyky saada ihmiset puolelleen ja luoda muutosta. Lizin tarina on kaiken kaikkiaan voimaannuttava. Se on suloinen ja unelmien täyteinen. Tarina sisältää kantaaottavia aiheita ja epärealistisia, mutta humoristisia kohtia. 'Jos vain kruunun saisin' on täydellinen teinidraama.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Sinan Antoon: The Baghdad Eucharist

Youssef ja Maha riitelevät. Sukulaismies katselee elämää pidemmällä aikaperspektiivillä, kun taas Maha tuntee Irakin vain tässä ja nyt. Heidän näkemyksensä kotimaasta eivät kohtaa. Youssef ja Maha uppoutuvat muistoihinsa ja ajatuksiinsa omilla tahoillaan.

"Go outside and see how they're treating people in the streets, and at their jobs, and then come and tell me that it'll all go back to normal. It won't!" (s.16)

Kristitty perhe elää keskellä levottomuuksia. Tilanne vaikuttaa eri ihmisiin eri tavalla. Youssef katselee maailmaa vanhan miehen näkökulmasta, kun taas Maha vastikään syntymättömän lapsensa menettäneenä nuorena naisena. Vanhukset ja nuoret aikuiset elävät yhtä aikaa tässä ja nyt, mutta kuitenkin aivan eri ajassa. Vanhus elää menneisyyden kokemusten kautta, kun taas nuori ihminen näkee vain tämän hetken.

"My womb was a tomb and my body its graveyard - one that I could visit at any time without going anywhere." (s.111)

Youssef on jokseenkin vastenmielinen henkilö. Hänen suhtautumisensa Mahaan on epäempaattinen ja esineellistävä. Hän nostalgisoi vanhoja aikoja, vaikka Irakin levottomuudet ulottuvat kauas menneisyyteen. Youssef on pysähtyneessä tilassa kuten perhevalokuvat seinällä. Hän kulkee muistoissaan ja totuttuja teitä. Maha on surun murtama ja vailla tarvitsemaansa tukea. Hän on silti liikkeellä ja halukas luomaan muutosta omilla kasvoillaan ja omalla äänellään. Hän rukoilee jumalaa ja luottaa pyhään äitiin.

"Our problems are right now, in the present. The Muslims want to get rid of us, quite simply, so that the country can become theirs alone." (s.16)

Mielestäni on surullista, että eri uskontokunnat eivät voi elää sovussa keskenään. Lukiessani aloin aavistaa, kuinka kirjan lopussa saattaa käydä. Käteni nousi peittämään suuni, josta kuului 'voi ei'.

tiistai 12. heinäkuuta 2022

Tibor Noe Kiss: Inkognito

Tibor pelaa jalkapalloa. Verkko heilahtaa. Pilli soi. Isä seuraa tilannetta silmä kovana. Tihuttaa. Sataa vettä. Kello tikittää. Tik-tak. Tik-tak. Noemi pukee saappaat jalkaansa. Käsi pöyhii peruukkia. Sipaisu huulipunaa. Laattalattia kiiltää. Korot kopisevat. Katseet seuraavat. Inhoa. Vihaa. Halveksuntaa. Päät kääntyvät poispäin. Kiirehtivät askeleet. Häpeän kyyneleet. Kaikkialla leijailee tupakansavua.

"Olen edelleen elossa mutten tiedä kenen elämä tämä on." (s.57)

Tibor tekee testin, jonka pitäisi kertoa hänen sukupuolensa. Hän on mies, joka haluaisi olla nainen, Noemi, mutta sitten taas mies. Hän yrittää rakentaa omaa identiteettiään, mutta se on valitettavan vaikeaa yksin. Kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei tue. Ei ainakaan yhteiskunta.

"Seison paljain jaloin lammikossa, haluan olla kuningatar mustien ja valkoisten laattojen shakkilaudalla." (s.51)

Kirja on kirjoitettu kiehtovalla tavalla, jota yritän ilmentää tekstini alussa. Se on ajassa ja paikassa hyppivää. Se on rytmikästä. Se on kiihtyvää sydämen sykettä. Teksti ilmentää ahdistusta ja sekavien ajatusten limittymistä ja lomittumista. Tiborin mieli on siellä, tuolla ja kaikkialla. Hän havainnoi näkemäänsä. Muistelee tapahtunutta. Kuvittelee tulevaa. Hän on kokenut traumaattisen lapsuuden, mikä vaikuttaa häneen edelleen. Hän on hajalla, sekaisin, jakautunut. Mieli ei asetu kehoon. Tibor vihaa ruumistaan, joka ei ilmennä sitä, mitä sisältä löytyy. Keho kuuluu yhteisölle ja sen normeille, vaikka mieli haluaisi omistaa oikeudet. Ihmisellä itsellään ei ole sananvaltaa.

"Ruumiini ja minä istumme kaksin nojatuolissa ja vihaamme toisiamme." (s.63-64)

Transsukupuolisuutta käsittelevä omaelämäkerrallinen romaani on vielä kymmenen vuotta kirjoittamisensa jälkeenkin tärkeä, sillä Unkarissa on muun muassa laki, jonka mukaan ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan asiakirjoihin.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2022

Kati Tervo: Iltalaulaja

Taiteilija Ellen matkustaa kesähuvilalleen maalaamaan tauluja. Hän saa apulaisekseen Taimin, joka ihailee taiteilijaa. Taimi haluaisi olla yhtä vapaa kuin Ellen, joka saa tehdä ihan mitä hän haluaa.

"- Taimi oli vakoillut taiteilijaa monena kesänä ja lumoutunut siitä elämästä mitä huvilalla vietettiin." (s.25)

Sekä Ellen että Taimi pohdiskelevat oman sisimpänsä kanssa. Ellen käy läpi menneisyyttään ja ajattelee elämän kiertokulkua. Hän tarkastelee luontoa ympärillään. Keväästä kuljetaan kesään ja lopulta syksyyn ja talveen. Maalausten kuvat heräävät eloon ja sitten katoavat. Ellenin oma elämä on jo talven puolella. Taimi pohtii omaa identiteettiään. Mieli kaipaisi maailmalle, mutta yhteisö pitää tiukasti sisällään. Sielu haluaisi tanssia ja maalata, mutta keho luo vain vääristynyttä kuvaa. Taimi etsii itseään ja omia vahvuuksiaan. Hän on elämänsä kevään puolella.

"Kesästä hän ei olisi halunnut irrota, ei vierottua. Äidin rinnalta ei lapsi halua pois. Hän itki katoavaisuutta. Hän kammoksui tomunsa tuoksua. Hän haistoi kalman." (s.176)

Tarina on kaunis, tunnelmallinen ja koskettava. Näen vieläkin Ellenin ja Taimin silmieni edessä elelemässä huvilalla. Tärpätti ja maali tuoksuvat. Tuuli humisee puissa. Linnut sirkuttavat. Vanha puu narahtaa. Kynä raapustaa kirjettä paperille. Ihastuin viipyilevään kuvaukseen taiteilijan elämästä. Pysähtyneisyyden illuusion taustalla voi tuntea lähenevän muutoksen. Aika raksuttaa eteenpäin. Katto vuotaa joka päivä yhä useammasta reiästä. Illat viilenevät. Luonto käy taloksi.

"Tänä kesänä Ellen ei maalannut puita eikä virtaavaa vettä eikä mustaa purtta järvellä. Hän taisteli siivekkään kanssa ja laittoi kukkia maljakoihin." (s.85)

perjantai 1. heinäkuuta 2022

Mila Teräs; Hannamari Ruohonen: Ensilumi

Tuiskun vaari valmistelee mekkoa taitoluistelunäytökseen. Se on värikäs ja kimalteleva. Se herättää Tuiskussa halun kysyä lisätietoja vaarista.

"Me kaikki olemme erilaisia,
ja kaikkien on tärkeintä
saada olla oma itsensä."

Kirjan kuvituksessa on käytetty kauniita pastellivärejä. Tykästyin piirrostyyliin. Tuiskun mummi ja vaari on kuvattu itsevarmoina, vakaina ja turvallisina aikuisina, joiden kanssa Tuiskun on mukava viettää aikaa. Lapsi rakastaa isovanhempiaan sellaisina kuin he ovat ja on ylpeä heistä. Ulkopuoliset ihmisetkin suhtautuvat perheeseen positiivisesti.

"ja miten syksy kääntyy talveksi
kuin uusi sivu aukeaisi."

Lastenkirja on lämminhenkinen ja opettavainen. Kaikilla on oikeus olla oma itsensä.