lauantai 17. maaliskuuta 2018

Cecelia Ahern: Viallinen



"Sinä olet täydellinen minun silmissäni."

Ahern, Cecelia: Viallinen
Kirjasarja: Viallinen, osa 1
Julkaistu: 2018
Alkuperäinen julkaisu: 2016
Alkuperäinen nimi: Flawed
Mistä maasta: Irlanti
Suomentanut: Terhi Leskinen
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Sivumäärä: 428


Seitsemäntoistavuotias Celestine North elää täydellistä elämää. Hänellä on hyvä koulumenestys, joukko ystäviä, mukava perhe ja söötti poikaystävä. Hän haaveilee opiskelusta yliopistossa ja ihailee tuomari Boscoa, joka edustaa hänelle turvallisen yhteiskunnan ylläpitäjää. Kaikki muuttuu kun naapurissa asuva pianonopettaja todetaan vialliseksi ja selvästi viallinen jalkapallotähti saa vapautuksen. Celestinen pysähdyksissä olleet aivot alkavat laukata moraalisten kysymysten parissa. Hänen mustavalkoiseen maailmankuvaansa on ujutettu värejä eikä hän pidä näkemästään, sillä maailma on yhtäkkiä muuttunut epäloogiseksi ja ihmisarvoja loukkaavaksi. Celestine ei enää tiedä, miten hänen pitäisi toimia nyt, kun hän näkee säröjä täydelliseksi luullussa maailmassa. Pian hän tekeekin suuren virheen, joka johtaa elämän mullistavaan tuomioon.

"Minä en voi olla viallinen. En voi olla viallinen. Minähän olen täydellinen." (s.73)

Ihmiset jäykistyvät pelosta kuullessaan Killan armeijan sireenien ulvontaa. He toivovat, että kukaan heidän tuntemistaan ihmisistä ei ole tälläkään kertaa kohteena. Kilta kaappaa viallisiksi epäillyt ihmiset tutkintavankeuteen Ylämaan linnaan. Heidän tehtävänsä on suojella yhteiskuntaa ihmisiltä, jotka tekevät sitä vahingoittavia virheitä. Tarkoituksena on pyrkiä moraalisesti ja eettisesti turmeltumattomaan elämään. Viallisiksi tuomitut ihmiset saavat kehoonsa polttomerkin ja joutuvat kantamaan käsivarsinauhaa merkkinä asemastaan. Kaikki karttavat ja inhoavat heitä kuin he voisivat tartuttaa muihin vikansa. Heitä saa tuijottaa ja heistä saa puhua kuin he eivät kuulisi. Vialliset joutuvat noudattamaan eri sääntöjä kuin muut rajoitetusta liikkumisesta ruokavalioon asti. Jokainen viallinen saa oman pillinkantajan, joka pitää huolen sääntöjen noudattamisesta.

"Kukaan ei halua erottua joukosta, tai ainakaan minä en ole koskaan halunnut. - Kaikki haluavat näyttää siltä kuin tietäisivät, mitä ovat tekemässä, vaikka todellisuudessa kenelläkään ei ole hajuakaan siitä suurimman osan ajasta." (s.270)

Kirja kertoo syrjimisestä - siitä, miltä tuntuu olla hyljeksitty, millaista on olla täysin yksin ja kaiken avun ulottumattomissa. Moni ei huomaa yhteiskunnan ongelmia ennen kuin ne kolkuttavat omalle kotiovelle tai ovat jo sisällä. Ihmiset ovat yleensä sopeutuneet vallitsevaan tilanteeseen. Heidän itsesuojeluvaistonsa ei anna heidän puuttua asioihin, jos ne eivät kosketa läheisesti. On niin helppoa sulautua joukkoon ja noudattaa sääntöjä kyseenalaistamatta. Kirja antaa lukijalleen viestin: Yksilöllä ja hänen teoillaan on merkitystä. Tavallinen tyttö voi muuttaa koko yhteiskuntaa toimimalla oikein ja innoittamalla muita ihmisiä. Hänellä on oikeus kasvukipuilla yrittäessään ymmärtää maailmaa ja suhteuttaessaan omia arvojaan vanhempiensa arvoihin. Hän saa rakastua ehdoitta, tuntea itsensä tärkeäksi ja toimia hetken mielijohteesta ajattelematta seurauksia. Hänellä on lupa oppia virheistään ja saada aikaan jotain suurta. Hän voi muuttaa maailman paremmaksi paikaksi.

"Miksen minä ole ajatellut näitä asioita koskaan ennen?" (s.55)

Huomasin lukiessa ajattelevani Nälkäpeliä. Molemmissa tarinoissa on nuori nainen, joka tahtomattaan joutuu yhteiskuntaa ravistelevan kapinan keulakuvaksi. He ovat vahvoja naismalleja, omapäisiä, haavoittuvaisia, selviytyjiä, ovelia ja varautuneita. Molemmilla on vastassaan ennalta-arvattava ja aiheeltaan kulunut kolmiodraama. Koukutuin silti tarinaan enkä malta odottaa jatko-osan lukemista! Lisämainintana Celestinen pappa on liikuttavan sympaattinen ja inspiroiva hahmo. Toivottavasti saan lukea lisää hänen kohtalostaan.

"Nyt ymmärrän kuitenkin, miksi ihmiset lukevat, miksi heistä on mukavaa uppoutua jonkun muun elämään. Joskus luen jonkin lauseen, joka saa minut suoristamaan selkäni, hätkähtämään, koska minusta on tuntunut juuri samalta viime aikoina, vaikka en ole sanonut sitä kertaakaan ääneen. Minun tekee mieli kurkottaa kirjan sivuille ja kertoa henkilöille, että ymmärrän heitä, että he eivät ole yksin, että minä en ole yksin, että on ihan normaalia tuntea tällä tavalla." (s.226-227)


Helmet lukuhaaste 2018: 9. Kirjan kansi on yksivärinen

YA-lukuhaaste: Kirjasta on tullut/tulossa elokuva

torstai 15. maaliskuuta 2018

Fintiaanien mailla



"Ei Kolumbus ollut ensimmäinen ihminen Amerikassa."

Kettu, Katja; Koutaniemi, Meeri; Seppälä, Maria: Fintiaanien mailla
Julkaistu: 2016
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 316


Pohjois-Amerikassa elää ihmisiä, jotka ovat sekä suomalaisten että ojibwa-intiaanien jälkeläisiä. Kirjassa heitä kutsutaan fintiaaneiksi. He eivät kuitenkaan ole yhtenäinen joukko, vaan jokainen kokee oman identiteettinsä eri tavalla. Siihen vaikuttaa rakenteellinen syrjintä ja myös se, että osalla on sukujuuria moniin muihinkin Euroopan maihin.
  
"Suomalaiset - pitävät yllä nostalgiaa vanhaa kotimaataan kohtaan." (s.92)

Ensimmäiset suomalaiset matkustivat Pohjois-Amerikkaan Ruotsin retkikunnan mukana 1630-1640 -luvuilla. Lähtijät olivat joko kaskiviljelystä tuomittuja tai noituudesta epäiltyjä. Harva lähti vapaaehtoisesti. Perillä suomalaiset harrastivat tanssimista, ryyppäämistä, hevoskilpailuja, uhkapelejä, nyrkkitappeluja ja tarkka-ammuntaa. Suurin osa suomalaisista matkusti Pohjois-Amerikkaan 1860-1920 -luvuilla. Tuolloin matkustamisen syynä oli nälkä, köyhyys, venäläistämispolitiikka, seikkailunhalu ja liikakansoitus. Lähtijät saivat osakseen sekä kateutta että kunnioitusta. Suomalaisten tavoitteensa oli muuttaa uuteen maahan pysyvästi ja perustaa perheitä. Matkustamiseen tarvittiin rahat lippuun, papin todistus passia varten ja terveen ja lukutaitoisen paperit Ellis Islandin vastaanottokeskuksessa New Yorkissa, jossa esiintyi tarkastajien lahjontaa ja korruptiota. Suomalaiset saattoivat lisäksi kohdata rotuvihaa ja mongoliksi epäilyä. Perille päästyään suomalaiset saivat osakseen syrjintää ja joutuivat elämään karuissa oloissa suoperäisessä maastossa. He menivät töihin kaivoksiin ja metsiin, sillä he selvisivät hyvin kylmissä olosuhteissa ja olivat ahkeria. Työolot olivat karut, sillä työpäivät olivat pitkiä, työturvallisuus oli huono ja lomia ei oikeastaan ollut ollenkaan. Suomalaiset kiinnostuivat erilaisista työväenaatteista, mille ei yksilökeskeisessä amerikkalaisuudessa ollut jalansijaa. Osa muuttikin Neuvostoliittoon, missä he kohtasivat loppunsa Stalinin vainoissa.

"Ettu jakaa monen muun toisen polven siirtolaisen kokemukset. Äiti ja isä puhuivat vain suomea, Ettu veljineen jo vähän englantiakin. Vuosien mittaan yhteydet vanhaan kotimaahan vähenivät. Kirjeenvaihto hiipui, sukulaiset kuolivat." (s.73)

Ojibwa-intiaanien historiaa leimaa muuttoliikkeet ranskalaisten avustuksella, taistelut vapaussodassa brittien rinnalla sekä intiaanisopimukset lahjonnan, uhkailun ja humalaan juottamisen kautta vuosien 1784-1871 aikana. Intiaaneja on halveksittu ja syrjitty, ja heidät on pyritty systemaattisesti hävittämään huonontamalla heidän elinolosuhteitaan rakenteellisista seikoilla. Intiaaneilta kiellettiin metsästys ja kalastus. Heidät pakotettiin muuttamaan karumaastoisiin reservaatteihin ja lapset vietiin sisäoppilaitoksiin, joissa heidät kasvatettiin ulos omasta kulttuuristaan korvaamalla opit katolilaisuudella. Moni intiaaneista kuoli tai joutui orjiksi pelloille. Heille sallittiin oikeastaan vain villiriisin viljely. Heidät pakotettiin avustusjärjestelmän piiriin, mistä paradoksaalisesti perusamerikkalaiset ovat heille kateellisia. Intiaaneilta kiellettiin pääsy kauppoihin ja kapakoihin sekä yhteiset kokoontumiset 1889-90 -lukujen henkitanssiliikkeen jälkeen. Suomalaiset tulivat hyvin toimeen intiaanien kanssa, sillä heillä oli monia samankaltaisia tapoja. He harjoittivat köyhyyden pakottamina vaihtotaloutta toistensa kanssa. He opettivat toisilleen hyödyllisiä taitoja ja tapasivat toisiaan poliittisten kokoontumishuoneiden puheiden jälkeisissä tansseissa. Kanssakäymisestä syntyneissä seka-avioliitoissa elävät kärsivät kuitenkin oman suvun syrjinnästä, alkoholismista, väkivallasta ja pettämisestä.
  
"Intiaaneja haettiin reservaatteihin ja lapset lähetettiin sisäoppilaitoksiin. Intiaanit asuivat pahvihökkeleissä, ja kaikki ryyppäsivät." (s.27)

Reservaatit eli vähemmistökansalle osoitetut rauhoitetut alueet ovat autonomisia. Niissä on oma hallinto, koulut, sairaalat ja poliisi. Ihmiset asuvat asuntovaunuissa, motellihuoneissa tai hökkeleissä. He kärsivät köyhyydestä, työttömyydestä, huonon ravinnon aiheuttamista terveysongelmista, alkoholismista ja mielenterveysongelmista. Moni liittyy armeijaan, sillä siten he saavat ilmaisen koulutuksen. Nuorista tulee kuitenkin traumatisoituneita, sillä heidät lähetettiin heti sotaan Irakiin tai Afganistaniin. Pientä pelastusta tilanteeseen on löydetty kasinoiden perustamisesta, sillä uhkapelaaminen on sallittua reservaateissa. Tuloista maksetaan osalle intiaaneille kansalaispalkkaa. Osa ihmisistä on muuttanut muualle ja sulautunut valtaväestöön.

"Se sai minut vähän miettimään. Että ensin viedään intiaaneilta maat sotimalla ja tappamalla. Ja sitten otetaan intiaanit armeijaan sotimaan ja tappamaan muita." (s.193)

Minua jäi hämmentämään kaiken kattavan epäoikeudenmukaisuuden lisäksi kaksi asiaa. Ensimmäisenä seikka, jonka mukaan siirtolaiset toivat mukanaan tauteja, joihin kuoli 95 prosenttia alkuperäisestä väestöstä. Minua mietityttää sairauksien leviämisestä tietämättömänä, eikö alkuperäisväestöllä ollut myös omia sairauksia, joihin siirtolaiset olisivat kuolleet? Toiseksi minua ihmetyttää lukea tekstikatkelmia koskien saunaa. Etenkin brittien mielestä saunarituaalit olivat pakanallisia, sillä niissä perheet sukupuolesta ja iästä riippumatta olivat samassa tilassa alastomina ja löivät itseään vihdoilla.

"Kunhan ymmärtää, että elämässä tapahtuu pahoja asioita. Niitten kanssa pitää vain oppia tulemaan toimeen." (s.118) 

Kirja kuvaa kulttuurien katoavaisuutta, uudelleen muodostumista ja vanhojen aikojen nostalgisoimista. Alkuperäiskulttuurin harjoittaminen laillistettiin 1970-luvulla. Nykyään moni on kiinnostunut omista sukujuuristaan sekä oman kielen ja kulttuurin ylläpidosta. Intiaanit järjestävät esimerkiksi powwow -tilaisuuksia, joissa kylläkin näkyy valkoisten vaikutus showpainotteisuuden kautta. Intiaaneja on muutenkin käytetty populaarikulttuurissa. Esimerkiksi kauhutarinoissa heidän hautausmaidensa päälle ei kannata rakentaa taloa. Intiaanit vaalivat hikimajojaan ja vanhoja tarujaan sekä marssivat luonnonsuojelun puolesta. Heidän joukossaan on herännyt myös feministisiä liikkeitä naisiin kohdistuneiden väkivaltaisuuksien ja lainsäädännön vajavaisuuden vuoksi.

"Naisten tehtävänä on vuosituhansia ollut kantaa vettä, niin konkreettisesti kohdussaan uuden elämän ympärillä kuin taata perheelleen puhtaan veden saanti." (s.274)

Kirja muodostuu hieman toisistaan eroavista, mutta joiltain osin samankaltaisista palapelin paloista - aivan kuten fintiaanien identiteettikin. Se on yhtä rikkonainen ja vaikeaselkoinen. Kirjan kuvat luovat surumielistä ja karua tunnelmaa. Ne osoittavat realismia, joissa näkyy nykypäivän ongelmat ja pilkahdus kadotetusta menneestä.

"Meidän kulttuurissamme on opetettu, ettei kehuskelu lahjoillaan tai osaamisellaan kannata. Silloin lahja otetaan sinulta pois." (s.172) 


Helmet lukuhaaste 2018: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Ei ole mitään hienompaa kuin teatteri!

Rakastan teatteria!

Käyn ylikierroksilla aina, kun ajattelenkin sitä! Teatterista saa energiaa ja uusia ajatuksia. Opin joka kerta jotain uutta erilaisista näytelmistä. Ihailen etenkin näyttelijöiden roolisuorituksia, rytmityksen hallintaa ja fyysisyyttä. Haukon henkeäni upeille lavasteille, puvuille, musiikille ja valojen käytölle. Elän vahvasti erilaisissa maailmoissa, joita luodaan silmieni eteen. Olen transsissa! On vaikea herätä!

Mistä kaikki sitten alkoi? Muistan vahvasti, kuinka pääsin kolmannen luokan luokkaretkellä katsomaan Kolme iloista rosvoa -näytelmän. Olin lumoutunut! En ollut koskaan ennen nähnyt mitään niin hienoa. Ihailin näyttävää lavastusta ja upeita pukuja. Olin täysin tarinan ja taianomaisen maailman vietävänä. Sain mahdollisuuden kirjoittaa retkestä luokan lehteen. Opettaja oli ihanan kannustava, sillä hän antoi oppilaidensa esittää luokassa näytelmiä ja nukketeatteria silloin, kun he halusivat. Hän osasi ohjata minut harrastamaan näyttelemistä. Olen siitä erittäin kiitollinen!


Cuvilliés Theatre, München

Viime kesän lopussa päätin, että tänä talvena panostan oikein kunnolla intohimooni. Aloitin katsomalla Palkkamurhaajan painajainen nimisen farssikomedian Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä. Sain nauraa katketakseni! Mieleen jäivät etenkin näyttelijöiden fyysiset suoritukset koomisine tappeluineen. Näytelmää seurasi toinen vähintään yhtä hauska esitys nimeltään Saikkua, kiitos!. Se esitettiin Studio Pasilassa kolmen miehen voimin: Mikko Kivinen, Ville Keskilä ja Kalle Pylvänäinen. Naurussa oli pitelemistä, kun kolmikko pääsi alkukankeuden jälkeen hurjaan vauhtiin! Musiikkiosuudet olivat hauska lisä sketsien sekaan.

Joulukuussa kävin elämäni ensimmäistä kertaa baletissa. Kirjoitin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas nimisestä baletista tarkemmin kirjabloggaajien joulukalenteriin. Helmikuussa oli vuorossa Helsingin kaupunginteatterin Peppi Pitkätossu, joka hurmasi vanhalla tutulla tarinallaan. Kuulin erään lapsen tokaisevan ´ovatko nuo aikuisia´, kun koululuokkaa esittävät näyttelijät olivat jo hetken aikaa olleet lavalla. Minua hymyilytti pienten katsojien kyky eläytyä tarinaan. Esitys oli värikäs ja hauska. Toimintaa riitti etenkin sirkuksen väen ja merirosvojen toimesta!

Osa minusta leijuu varmaan vieläkin Helsingin kaupunginteatterin yllä, sillä koin Rakastunut Shakespeare -näytelmän niin voimakkaasti. Näytelmän jälkeen tunsin, että olin löytänyt pitkästä aikaa jotain, mikä tiivistää rakkauteni teatteriin. Se nimittäin kertoi näytelmän kirjoittamisesta ja teatterin tekemisestä. Näyttävä lavastus liikkuvine lavoineen, vanhahtava puvustus ja näyttelijöiden roolisuoritukset loivat unohtumattoman kokonaisuuden. Sain nauraa hauskoille sattumuksille, surra epäoikeudenmukaisuutta ja huokailla rakastavaisten onnea. Olisin heti halunnut mennä katsomaan näytelmän uudestaan! Päätin kuitenkin, että nautin ihanista mielikuvista, jotka näytelmä jätti jälkeensä.


Cuvilliés Theatre, München

Minulle tuli yllätyksenä, että sain kutsun Kom-teatterin Veriruusut -näytelmään. En olisi muuten mennytkään paikalle. Arkailin ennakkoon aihetta, sillä en oikein viihdy sotaa käsittelevien näytelmien parissa. Näytelmä kertoi naisten näkökulman Suomen sisällissotaan. Joukko nuoria tyttöjä työskenteli kuin orjat paikallisella tehtaalla, jonka sadistinen johtaja kävi tilaisuuden salliessa kourimassa heitä. Ei ollut ihme, että työväenliike sai tytöt puolelleen ja myöhemmin perustamaan oman naiskaartin. Heistä oli uutta ja jännittävää pukeutua housuihin, harjoitella ampumista ja saada ennenkokematonta vallan tunnetta. Sota merkitsi todellisuudessa myös nälkää, kurjuutta, kylmää ja kuolemaa, minkä keskellä pystyi tukeutumaan ainoastaan vankkaan ystävyyteen. Sain vedet silmiini, kun yksi tytöistä sanoi sodan keskellä haluavansa takaisin kotiin äidin luokse. Tytöt eivät olleet täysin sisäistäneet sodan todellista luonnetta. Näytelmästä jäi surullinen ja hieman vihainenkin olo. Jäin myös miettimään lavastusta, jonka pääosaa esitti pyöreä lava, joka moneen otteeseen laitettiin pyörimään vinhaa vauhtia. Vaikutuin etenkin pysähtyneistä kuvista, joista aisti tiettyyn hetkeen latautuneet tunteet.

Toinen yllättävä teatterikäynti sattui maaliskuussa, kun pääsin Helsingin kansallisteatterin bloggariklubin kautta Julia & Romeo -näytelmän ensi-iltaan. Minun piti kirjoittaa käynnistä tähän, mutta tekstiä tuli niin paljon, että kirjoitin siitä oman erillisen postauksensa.


Cuvilliés Theatre, München

Olen hengästynyt, onnellinen, mietteliäs, innostunut - ja ennen kaikkea monia upeita kokemuksia rikkaampi. Kulunut talvi on ollut täydellistä teatterin aikaa!

lauantai 10. maaliskuuta 2018

Teatterin aika: Julia & Romeo

© Kansallisteatteri


Pääsin Julia & Romeo -näytelmän ensi-iltaan Kansallisteatteriin 7.3.2018. Sain lipun Kansallisteatterin bloggariklubin kautta. Oli pitkästä aikaa ihanaa aistia ensi-illan mukanaan tuoma ainutlaatuinen jännitys ja katsojista huokuva kuhina.

Kaikki tietävät Julian ja Romeon, Romeon ja Julian traagisen rakkaustarinan. Kansallisteatterissa siihen oli yhdistelty uusia piirteitä nimestä lähtien. Nuoren parin persoonat olivat virkistävän erilaisia kuin mihin olin aiemmin tottunut. Topakka Julia marssi saappaat tömisten ja selkä suorana paikasta toiseen, kun taas synkkiä ajatuksia hautova Romeo itki hartiat lysyssä silmät ulos päästään. Romeon tavoittelema herkkä ja romanttinen kohtaaminen rakastetun kanssa saikin odottamattoman käänteen, kun Julia pistikin parvekkeella tupakaksi - ja toisella kertaa kaivoi esiin viinipullon, josta otti ronskeja kulauksia. Romeo ilmaisi itseään ujosti runojensa kautta, kun taas Julia kapinoi huutamalla ääneen. Muutenkin Romeo keskittyi haaveilemaan ja Julia toimimaan.

© Kansallisteatteri


Istuin viidennen rivin keskellä. Eteeni neljännen rivin päälle oli aseteltu kapea lava, joten ei kestänyt kauan, kun sain näyttelijät miltei syliini. Koin lähietäisyydeltä kaikki tunneskaalat. Taistelukohtauksissa sylki lensi ja viha leimahteli. Rakkauden tuskan murtama Romeo istahti miltei suoraan eteeni kädet tunnekuohusta täristen ja silmät kyyneliä valuen. Hän näytti niin aidolta yrittäessään sulatella nuoruuden tunnekuohujaan ja ensi kokemuksiaan.

Surullinen tarina sai koomisia piirteitä pössyttelevien isä Laurencen ja veli Johnin taholta. Myös isohkot kulma- ja viiksikarvat omannut imettäjä härskeine puheineen ja räkäisine nauruineen nostatti saliin naurun remakan. Capuletin pariskunnalla riitti lavakarismaa! Mercutio oli myös ihailtavan uskottava - mikä läsnäolo!

© Kansallisteatteri


Haukoin henkeäni elämän ja kuoleman välitilalta muistuttavan lavastuksen ja sykähdyttävien äänien vuoksi. Minimalistiseen lavastukseen kuului ruudullinen lattia, joka näytti johtavan kauas eteenpäin, sekä puinen kehikko, jonka sisällä ja ympärillä näyttelijät sukkuloivat. Vaihtelua asetelmaan saatiin koristeellisilla parvekkeilla.

Ihastelin valojen taidokasta käyttöä. Niiden avulla luotiin uudenlaisia maailmoja. Vaikutuin kalman kalpeiden aaveiden vahvasta läsnäolosta ja hautaholvin äärettömyydestä. Katselin mielenkiinnolla punaisenkin puhuvia surrealistisia tanssiesityksistä. Aivan kuin elämä olisi yhtä suurta näytelmää, jossa kaikkien on liikuttava tietyn kaavan mukaan kohti vääjäämätöntä loppua. Rohkeat riisuvat naamion ja taistelevat itselleen toisenlaisen tulevaisuuden. He ottavat täyden irtioton kahlitsevasta maailmasta ja sen vanhanaikaisista arvoista. Päättäväisesti valoa kohti. Ulos elämän näyttämöltä.

© Kansallisteatteri


Kapinallinen Julia ja runopoika Romeo valloittivat Kansallisteatterin lavan rakastumalla ensi silmäyksellä ja heittäytymällä täysillä elämänvirran vietäviksi. He uskalsivat näyttää tunteensa kokonaan mitään peittelemättä. He halusivat nuoruuden tarmolla kaikki tai ei mitään. Carpe diem. Rakkaus on ikuista.