Pertti Rajala: Mannerheim

Suomen marsalkka, vapaaherra Carl Gustaf Mannerheim (1867-1951) esitellään talvisodan ja jatkosodan Suomen armeijan ylipäälliköksi sekä sisällissodan valkoisten ylipäälliköksi. Hän on vuosien 1944-1946 Tasavallan presidentti. Hänen elämäntyönsä on ollut huolehtia Suomen vapaudesta ja itsenäisyydestä.

Päätin Mannerheim-museossa vierailun innoittamana tarttua aiheeseen liittyvään kirjaan. Mannerheim asui Kaivopuistossa sijaitsevassa huvilassa vuosina 1924-51. Siellä vierailu oli kuin aikamatka sadan vuoden taakse, sillä huvila oli säilytetty alkuperäissä asussaan. Muutamaan huoneeseen oli aseteltu vitriinejä. Opas loi Mannerheimista elävän kuvan luotettuna valtionjohtajana, ansioituneena sotapäällikkönä ja uljaana suurriistan metsästäjänä. Hän oli mies, jolla oli silmää sisustukselle ja oikean vaikutelman luomiselle. Lukuisat uljaat maalaukset ja ylhäisten ystävien valokuvat viestivät vaikutusvallasta. Kirjahyllyssä oli kaikki kirjat, mitä tuona aikana kuului olla. Koriste-esineinä mahtailivat Aasian matkojen aarteet. Oman suvun esineistöä tai huonekaluja ei huvilasta löytynyt, sillä Mannerheimin isä menetti aikoinaan perheen omaisuuden.

Mielestäni on kiinnostavaa, millainen kuva aatelismies Mannerheimista luodaan kirjassa. Hän leikki lapsena sotaleikkejä. Nuorena hän oli kuriton, minkä seurauksena hän sai eropaperit kahdesta koulusta. Tie vei keisarin armeijan palvelukseen ja keisarinnan kaartiin sekä seurapiireihin ja hovin juhliin. Mannerheim oli ratsuväen sotakoulun toiseksi paras oppilas. Huvittavana sivuhuomautuksena häntä ei voitu museo-oppaan mukaan valita parhaaksi, sillä erään prinssin oli oltava paras. Mannerheimin kummitäti taiteili hänelle järjestetyn avioliiton Anastasia Arapovan kanssa, mutta se päättyi kymmenen vuoden ja kahden tyttären syntymän jälkeen eroon. Huhuttiin, että miehellä oli muita naisia. Sotasaavutusten ja lukuisten kunniamerkkien ansaitsemisen jälkeen Mannerheim lähetettiin tutkijaksi naamioituneena vakoojana Kiinaan. Mannerheim työskenteli Venäjän keisarin palveluksessa vallankumoukseen asti, minkä jälkeen hän teki kaikkensa Suomen hyväksi.

Sekä museo että kirja antavat kuvan virheettömästä suurmiehestä. Hän oli 'ihannemies'; nuorena pojanviikari, aikuisena naimisissa mutta naistenmies, menestyvä kenraali ja valtionjohtaja sekä taitava metsästäjä. Muistan nähneeni dokumentin, jossa todettiin, että kukaan ei osaa kuvata todellista Mannerheimia. Millainen hän oikeastaan oli kaiken tämän yllä mainitun takana?

Vierailin museossa käynnin jälkeen Hietaniemen hautausmaalla, jonne Mannerheim on haudattu kunniapaikalle. Kävin myös Kiasman vieressä komeilevan ratsastajapatsaan luona. Kaikkea katseli eri silmin, kun historia oli tuoreessa muistissa. Tapahtumat heräsivät eloon, tervehtivät vuosien takaa ja painuivat jälleen omille ikiaikaisille paikoilleen valmiina kuiskuttamaan seuraavalle uteliaalle mielelle.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Eletään 1700-lukua. Britit ovat asettuneet ghanalaisen kylän rannalle. He harjoittavat kristinuskoa ja pitävät ghanalaisen kulttuurin tapoja ja uskomuksia woodoona, mustana magiana. Brittien tavoitteena on luoda menestyvät orjamarkkinat lietsomalla heimosotia, joiden orjasaalis myytäisiin heille. Paikalliset myyvät heille muutenkin orjia ja villieläimiä. Eräs valkoinen mies asuttaa jyhkeää taloa, jonka emännäksi hän valitsee ghanalaisen Effian, mutta jonka kellariin hän telkeää Esin noin parinsadan muun ghanalaisen naisen tavoin, jotta hänet voidaan kuljettaa orjalaivalla Amerikkaan. Lukija seuraa näiden esiäitien avulla eri sukupolvien elämää sekä Ghanassa että Amerikassa.

Effia elää aikakautta, jolloin nuoren naisen elämä pyörii naimakauppojen ympärillä. Miehet odottavat innolla tytön vuotojen alkamista, jotta he voisivat kosia. Tytön naittaminen vakoiselle miehelle on kannattavaa, sillä valkoiset tuovat mukanaan hyvät rahat. Effia ihmettelee brittien elämää, sillä heillä on vain muutama lapsi. Hän on tottunut, että kylän miehillä on monta vaimoa ja ainakin parikymmentä lasta. Päälliköllä lapsia on sata. Effian poika Quey hoitaa orjakaupan kirjanpitoa. Hän on ihmisten mielestä outo olento, johon ei osata suhtautua. Hän ei ole valkoinen eikä musta. Hän ei kuulu kumpaankaan ryhmään. Queyn poika James haluaisi karata ja elää omannäköistä, yksinkertaista maalaiselämää orjakauppiaana toimimisen sijaan. Hän tuntee suvun taakan painavana harteillaan. Jamesin tytär Abena elää lähetyssaarnaajan vaikutuspiirissä ja todistaa uuden ghanalaisen elinkeinon, kaakaopuun viljelyn syntyä. Lähetyssaarnaaja antaa pakanoille brittiläiset nimet ja opettaa heitä pelolla ja vitsalla hyvään ja siveelliseen elämään sekä rukoilemaan 'God, save the Queen". Samaan aikaan amerikkalaiset orjuudesta vapautuneet ihmiset yrittävät aloittaa ammattiyhdistystoimintaa parantaakseen työoloja hiilikaivoksissa. New Yorkissa valitaan vaaleimpia tummaihoisia jazz clubeille laulajiksi ja syrjitään niin sanotuissa sekaliitoissa eläviä ihmisiä. Kirkkokuorot vetävät laulamista rakastavia puoleensa. Yaw opettaa ghanalaisessa koulussa valkoisten kirjoittamaa historiaa ja haaveilee vallankumouksesta. Hän kokee, että he oppivat sitä, mitä valkoiset haluavat heidän oppivan, ja tekevät sitä mitä valkoiset haluavat heidän tekevän. Amerikassa järjestetään mielenosoituksia. Ihmisiä erotellaan rodun mukaan esimerkiksi linja-autoissa ja kouluissa. Huumeet vievät monen köyhän perikatoon. Vanhat ihmiset harmittelevat, miten nuoren sukupolven on käynyt - tätäkö varten he marssivat etelästä.

Menneiden sukupolvien elämä muovaa tulevien sukupolvien kohtaloa. Voi vain kuvitella, miten olisi käynyt, jos jotain ei olisi koskaan tapahtunut tai jos jotain olisi tehty toisin. Sukupolvikertomus osoittaa, kuinka elämä voi yhtäkkiä muuttaa suuntaa ja kuinka jokainen on lopulta oman aikakautensa kuva.

Ghana oli 1700-luvulla kukoistava kuningaskunta. Sukupolvikertomus kuvaa, mitä tapahtui brittien tulon myötä ja laajan orjakaupan alettua sekä kuinka Amerikassa valkoisilla on edelleen mielivaltainen ylivalta ja eri oikeudet kuin mustilla. Tarina on uskottava, elävä ja kantaaottava. Sen lukeminen auttaa hahmottamaan Ghanan orjuuden historiaa paremmin. Kirjan loppu on tyydyttävä ja toivoa herättävä. Voisi jo olla aika katkaista sukupolvelta toiselle periytyvän trauman juuret ja aloittaa parantumisprosessi.

Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Suomessa eletään vuotta 1999. Ihmiset tuntevat nahoissaan laman vaikutukset. Julian vanhemmat ovat menettäneet aivan kaiken. He ovat yltä päältä veloissa. Etenkin Julian äiti pysyy juuri ja juuri järjissään keskittymällä vain käsillä olevaan hetkeen ja hokemalla mantraa 'kaikki on hyvin, jos ei ajattele sellaisia asioita'. Julia kärsii vanhempiensa elämäntavasta. Hän joutuu osallistumaan laittomuuksiin ja roikkuu mukana vailla kunnollista huolenpitoa. Jan puolestaan kulkee lastenkodista ja sijaisperheestä toiseen. Hänet pakotetaan leirille, jotta hän saisi uusia kokemuksia ja ystäviä. Tulos on aivan päinvastainen. Leiriläiset ovat pahimman luokan kiusaajia, jotka johdattavat sekä itsensä että Janin harhaan.

Ihminen on yhtä kuin hänen menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Hänessä on kaikki. Julian vanhemmat yrittävät elää hetkessä. Se on mahdotonta, sillä nykyhetki muuttuu kaiken aikaa muistoksi. Jokainen tapahtuma on syntynyt menneisyydeksi. Vanhemmat elävät vailla huolta huomisesta, vaikka huominen on jo täällä. Ei voi olla vain tässä. Kaikki ajat ovat yksi ja sama, eikä menneisyys katoa unohtamalla. Julian vanhemmat käyvät eri aikaa kuin heidän lapsensa. Juliasta tuntuu, että hänestä on mahdotonta puhua ihmisille, jotka elävät eri maailmassa kuin hän itse. Hän haluaisi irrottautua ja muuttua toiseksi. Hän haluaisi katkaista vinoon kasvavan aikajanan.

Elämä on epäreilu. Se on armoton väärille valinnoille. Menneiden sukupolvien teot johdattavat juuri käsillä oleviin tapahtumiin. Omat valinnat vaikuttavat puolestaan tuleviin. Julia ja Jan yrittävät tahoillaan ratkaista, kuinka he voisivat irrottaa itsensä sukupolvelta toiselle siirtyvästä tunnetaakasta. Vanhemmat yrittävät pitää maailmansa kasassa, mutta se hajoaa heidän ympäriltään. Se kuluu, ruostuu ja likaantuu. Maailma ei toimi kuten elokuva, jota katsotaan aina uudestaan ja uudestaan, kun halutaan jonkin säilyvän turvallisen muuttumattomana. Lapset ymmärtävät, että ajan kuuluu kulkea eteenpäin. Solut uusiutuvat. Tavarat vaihtavat omistajaa. Mitään ei saa mukaansa. Kadonneista ja menetetyistä asioista tulee poltettavaa roskaa.

Eksymisen ja unohtamisen kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin toinen yhdessä luettava kirja. Muutama lukupiiriläinen koki kirjan liian raskaaksi ja jätti kirjan kesken. Olen itse tottunut lukemaan rankoista aiheista, mutta silti kirjan tapahtumat pistivät vihaksi niin paljon, että oikein sydämestä otti. Kirjassa oli upeasti yhdistelty tarinankerrontaa ja pohdintaa elämästä. Ajatuksia ja oivalluksia, joiden ääreen on hyvä välillä pysähtyä ennen kuin itsekin katoaa aikaan.

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti

Fredrika Wilhelmina Carstensin Muratti vuodelta 1840 on ensimmäinen Suomessa julkaistu kotimainen romaani. Kyseessä on kirjeromaani, jotka olivat tuohon aikaan suosittuja. Muratti julkaistiin ruotsiksi nimellä Murgrönan. Se sai lehdissä paljon palstatilaa ja kriitikkojen ankaria arvioita. Murattia voidaan pitää naisten romaanikirjallisuuden pioneerina.

Muratti kertoo tukholmalaisesta salonkielämästä orvon Matildan kriittisestä näkökulmasta katsoen. Hän kuvailee ihanteiden ja arvojen lisäksi ihmisten luonnetta, ulkonäköä ja käytöstapoja. Tutuksi tulevat keskustelukulttuuri, etiketti ja säädyn mukaiset tavat. Matilda kokee lukuisat tanssiaiset, puutarhaan katetut päivälliset ja maalla järjestetyt huvittelut sieluttomina kohtaamisina. Ihmisten elämä koostuu vain kutsuista ja niiden tapahtumien jälkipuinnista. Matilda arvostaa suuresti suojelijaansa ja hyväntekijäänsä vapaaherratarta, jonka jokaista toivetta hän kunnioittaa ja tottelee. Hänen elämänsä kulmakivet ovat korkea moraali ja nuhteettomat toimintatavat. Matilda pitää sielun ravintona toimivaa uskontoa suuressa arvossa ja kärsimystä elämään kuuluvana. Hän ajattelee välillä aikaa, jolloin liittyy jo menneiden joukkoon maan multiin. Matilda näkee naiset puhtoisen hyvinä, mielenliikutuksesta pyörtyilevinä ja rakastettavina olentoina. Miesten tehtäväksi jää petollisuus ja pahuus. Matildan kautta köyhyys ja orpous sekä kuolettavat sydänsurut romantisoidaan.

Nautin kirjaa lukiessani ajankuvasta. Menneen maailman aatelisto hengittää, luo näennäistä sivistystä, pukeutuu näyttävästi, täyttää päivänsä sosiaalisilla kohtaamisilla ja pitää kiinni elämää rajoittavista tavoista. Elämä on yhtä aikaa sekä turhuudella mässäilyä että iäisyyteen kurkottavaa, sekä materialistisen kuluttavaa että hengellisen tiedostavaa. Kaikki on ennen kaikkea itseaiheutetun dramaattista.

Tarina muuttuu loppua kohden enenevässä määrin mystiseksi. Siinä esiintyy ennusmerkkejä ja kohtalon tuntua. Itse loppu saa suun loksahtamaan auki. Se on liiankin kiihkeä, surullinen ja dramaattinen. Aivan kauhea.

Jessie Burton: Nukkekaappi

Eletään vuotta 1686 Amsterdamissa. 18-vuotias Nella asettuu asumaan kauppias aviomiehensä kotiin. Heti ovella käy ilmi, että hän ei ole kovinkaan tervetullut lisäys talon asukkaiden joukkoon. Aviomies Johannes on välttelevä ja omissa oloissaan viihtyvä, miehen sisko Maalin on tyranni, palvelijatar Cornelia on utelias nuuskija ja ostettu palvelija Otto on tummaihoisena Nellaa hämmentävä. Kaupunkilaiset ovat uskonnollisia ja ahdasmielisiä. Naiset kehuvat rikkauksillaan, suvullaan, miehillään ja perillisillään, kun heillä ei ole muutakaan. He pilkkaavat muita ja juoruilevat. Nellan ainoa luotettava seuralainen on rakas lemmikki papukaija.

Nella on erikoislaatuisen kyyninen ollakseen niin nuori. Hän kokee, että naisen ainoa valinta on vaimona oleminen ja lapsenpäästöstä koituvista vaivoista kärsiminen. Hänen mielestään naisen on alistuttava sukupuolielämän vaatimuksiin. Kirkossa pappi saarnaa, että vaimojen on oltava kuuliaisia ja pidettävä koti puhtaana. Nella on oppinut, että yksin asuva nainen on joko huora tai leski. Hienoilla naisilla ei ole omia asioita hoidettavanaan eikä oikeutta omaan omaisuuteen. Lapsetkin kuuluvat miehelle. Nellan henkinen kasvu alkaa siitä hetkestä, kun Johannes tuo kotiin nukkekaapin, josta löytyy kaikki huoneet, jotka heidän oikeastakin talostaan löytyy. Esineet hän tilaa miniatyristilta, joka pian lähettää nukkeja ja esineitä, joita Nella ei ole tilannut ja jotka ovat mystisesti tarkkoja kopioita talon oikeista esineistä. Pelottavaksi tilanteen tekee, että esineet näyttävät ennustavan tulevaisuuden tapahtumia. Nella on yhtä aikaa sekä kauhuissaan että innoissaan. Hän huomaa olevansa keskellä perhettä, joka pitää sisällään tuhoisia salaisuuksia.

Goottilainen talo seisoo jykevänä ja synkkänä joen varrella. Sen sisäseinillä riippuu kammottavia maalauksia kuin tuomiopäivän ennustuksia. Koirat kulkevat kynnet lattiaa raapien. Kirjoituspöydällä odottaa kesken jäänyt kirje. Talo on sekä kiehtova että luotaantyöntävä. Tekisi mieli tutkia sen unohdettuja huoneita, mutta toisaalta pelottaa, mitä niistä sattuisi löytämään.

Kirjan ensimmäinen kappale esittää Nellan hautaamassa hänelle tärkeän ihmisen kirkon lattian alle. Kuka kohtaa onnettoman ja ennenaikaisen lopun? Mitä synkkää Nella saa talossa asuessaan selville?

Kerstin Gier: Pilvilinna

17-vuotias Fanny työskentelee parhaat päivänsä nähneessä hienostohotelli Pilvilinnassa Sveitsin vuoristossa. Oikeastaan hän on koulupudokas ja työharjoittelija, jonka tehtävänä on vahtia rikkaiden vaativia lapsia, laittaa hotellihuoneet iltakuntoon asettelemalla lopuksi pikkuiset suklaalevyt tyynyille sekä avustaa kylpyläosastolla vierailevia hoitamalla heidän juoksevia asioitaan. Palkattomuus ei oikeastaan haittaa, sillä Fannyn työpäivät ovat toinen toistaan mielenkiintoisempia. Varsinkin siitä lähtien, kun hotellinomistajan poika Ben saapuu paikalle ja kun hotellivieras Tristan jää kiinni ulkoseiniä pitkin kiipeilystä ja etenkin kun hotellivieraista paljastuu joukoittain salaisuuksia.

Pilvilinna on aivan ihana nuortenkirja. Sitä lukee aikuisenakin mielellään pehmeän viltin alla teetä siemaillen - ehkä pienen suklaapalan kera. Kirjassa on runsain mitoin hyvää mieltä, ripaus vanhanajan nostalgiaa, mielikuvitusta herättelevä tapahtumapaikka, koko joukko kiinnostavia henkilöitä, vatsanpohjaa kipristävää jännitystä ja hellyyttävää ensiromanssin tuntua. Pilvilinnaan haluaisi oikeasti mennä vierailulle. Istua kirjastohuoneeseen selailemaan menneisyydeltä tuoksuvia kirjoja, käydä pitkäkseen nauttimaan hellivästä kasvohoidosta, nauttia courmet-leipurin taidonnäytteistä salongissa ja loikoilla pehmeän viltin alla kaakaokuppi ulottuvilla ylellisellä rekiajelulla. Siellä olisi mahdollisuus bongata rikkaita julkisuuden henkilöitä, nauttia henkilökunnan tarjoamasta henkilökohtaisesta palvelusta ja osallistua hulppeisiin tanssiaisiin ilotulituksineen kaikkineen.

Mutta miltä Pilvilinnan tulevaisuus näyttää? Onnistuvatko vieraat romuttamaan loputkin hotellin jäljellä olevasta nostalgiasta vai onko se vielä pelastettavissa?