perjantai 31. joulukuuta 2021
Kohti uutta vuotta 2022!
torstai 30. joulukuuta 2021
Marc-Uwe Kling: QualityLand
keskiviikko 29. joulukuuta 2021
Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän
sunnuntai 26. joulukuuta 2021
Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko
Klara tarkkailee ihmisiä ja ympäristöään, sillä hän haluaa oppia mahdollisimman paljon ollakseen hyvä keinoystävä. Hänen lempipaikkansa sijaitsee näyteikkunassa, sillä sieltä hän voi parhaiten nähdä ulos. Klara rakastaa seurata auringon kulkua taivaalla. Eräänä päivänä ikkunan taakse astelee Josie, joka kertoo haluavansa Klaran keinoystäväkseen. Robotti uskoo voivansa oppia kaiken ihmisyydestä ja jopa tarvittaessa käydä itsekin ihmisestä.
Pidän todella paljon Ishiguron kirjasta 'Ole luonani aina'. 'Klara ja aurinko' muistuttaa kyseistä kirjaa paljon. Molemmissa kuvataan lasten vinoitunutta elämää ja aikuisten vääristynyttä halua leikkiä jumalaa. Tapahtumissa vilahtelevat taide, tiede ja sosiaalinen kanssakäyminen. Molemmissa ihmiskehoille tehdään epäeettisiä ratkaisuja ja eletään keskellä ympäristökriisiä. Kirjan maailma on kiehtovan salaperäinen. Moni asia jää kirjan loputtuakin hämärän peittoon.
"- keinoystävät eivät olleet vaivautuneita vaan peloissaan. He olivat peloissaan, koska me olimme uutta mallia, ja he pelkäsivät lastensa tulevan ennen pitkää siihen tulokseen, että oli aika heittää vanhat KY:t pois ja korvata heidät sellaisilla ystävillä kuin me." (s.25)
Kirjassa on hieman vinksahtanut tunnelma kuin kaikki ei olisi ihan sitä, miltä näyttää, ja kuin jotain olisi pielessä ja kuin jotain jätettäisiin kertomatta. Maailma on hämäränä ympärillä. Menneisyys ja nykyisyys ovat epäselviä. Tavallaan millään muulla ei ole merkitystä kuin nykyhetkellä ja ympärillä olevien ihmisten hyvinvoinnilla. Tässä hetkessä oleminen vaatisi kyllä laajempaa ymmärrystä vallitsevasta maailmantilanteesta ja kulttuurista, jotta itsestään ja muista pystyisi pitämään huolta.
"- ihmisillä oli usein tarve näyttää ohikulkijoille jokin tietty puoli itsestään- samalla tavalla kuin näyteikkunassa - eikä sen kaltaista esiintymistä pitänyt ottaa vakavasti enää sitten, kun hetki oli mennyt ohi." (s.107)
Kirjassa pohditaan ihmisyyttä, elämää, kuolemaa, rakkautta, surua, sairauksia, yksinäisyyttä, luokkaeroja, aatteita, ympäristöä, teknologiaa, uskomuksia ja tulevaisuutta. Klara on sympaattinen, uskollinen ja auttavainen keinoystävä, mutta hänestä löytyy myös pelottavia piirteitä. 'Klara ja aurinko' on kylmäävä scifi-tarina.
keskiviikko 22. joulukuuta 2021
E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita
maanantai 20. joulukuuta 2021
Keigo Higashino: Uskollinen naapuri
lauantai 18. joulukuuta 2021
Timo Parvela; Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma: Gaia
Lasten seikkailu Kepler62 planeetalla on tullut päätökseensä. Marie, Ari, Joni ja X haluaisivat palata takaisin Maahan. Lasten on keksittävä, miten he pääsevät tähtipurjehtijalle, joka on Lisan aseistetun klaanin hallussa. Ongelmia tuottaa maailmankaikkeuden tehokkain ase: Mjölnir, Thorin vasara. Onnistuvatko lapset pääsemään matkaan?
"Te täytätte kohtalonne, ja minä omani. Meidän perheemme on erityinen. Meidän kotimme on koko maailmankaikkeus." (s.25)
Pidin ajatuksesta, että maailmankaikkeudessa on asioita ja olentoja, joita ei pystytä ihmisaisteilla havainnoimaan. Mielestäni kirjasarjalla on hyvä opetus. Ihmisten tulisi oppia virheistään ja keskittyä luomaan maailmasta turvallinen paikka asua. Lapset ovat muutoksessa avainasemassa. Kirjoissa pohditaan sotaa, diktatuuria, uskonkiihkoilua, tekoälyä ja tieteen etiikkaa. Ihminen haluaa jostain syystä mieluummin hallita ja tuhota kuin suojella ja säilyttää.
"Elämän siemeniä - ja niiden istuttaminen on minun tehtäväni. Kasvit palauttavat elämän, saavat hyönteiset surisemaan. Minusta tulee puutarhuri, Joni sanoi -" (s.28)
Kepler62 on mielenkiintoinen kirjasarja, jonka seurassa viihtyvät sekä lapset että aikuiset. Kirjoissa on seikkailua, tunteita herättäviä tapahtumia ja pienen pieni ripaus teiniromantiikkaa. Parasta niissä on ehdottomasti kuvitus. Kirjat sopivat etenkin scifin ja fantasian ystäville.
perjantai 17. joulukuuta 2021
Pajtim Statovci: Tiranan sydän
1990-luvun Albaniassa asuvat Bujar ja Agim jättävät kotinsa ja lähtevät tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta. He iloitsevat vapaudesta kevein sydämin, vaikka kantavatkin harteillaan kommunistisesta diktatuurista vasta vapautuneen synnyinmaansa taakkoja. He muistavat isiensä kertomat muinaiset ylistystarinat ja Albanian nykyisen häpeää tuottavan rappion. He halajavat jonnekin, missä heidät nähdään yksilöinä ilman ulkopuolelta asetettuja määritelmiä.
"Yritin saada myös Agimin ymmärtämään sen, että on keskityttävä siihen mihin voi vaikuttaa sen sijaan että suree sitä mihin ei voi, ei kannata ajatella sitä että jonain päivänä kaikki kuitenkin tuhoutuu." (s.181)
Kirjan tarina on arvoituksellinen ja kiehtova. Se on traaginen, mutta jollain tasolla toiveikas, sillä koskaan ei saisi antaa periksi, vaan aina voi yrittää uudestaan. Uusi maa, uusi nimi ja uudet epätoivoiset teot. Kirjassa etsitään totuutta, mutta juututaan valheiden verkkoon. Tarina kuljettaa lukijansa ihmisyyden halki ja maailman ympäri poiketen Suomessakin asti. Mistään ei löydy täydellistä ymmärrystä. Kaikkialla vallitsee suunnaton ulkopuolisuuden tunne. Etsintä on loputon. Löytyisikö hyväksyntä lopulta omasta sisimmästä?
"Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?" (s.34)
Kirjassa pohditaan sukupuolta, kansallista identiteettiä ja minuuden määrittelyä. Miltä esimerkiksi tuntuu matkustaa miehen passilla, kun pukeutuu naisen vaatteisiin? Millaista on tulla joka päivä määritellyksi erilaiseksi, irralliseksi ja ulkopuoliseksi? Kirja käsittelee äärimmäistä köyhyyttä suhteessa etuoikeutettujen elämään. Miltä tuntuu, kun joutuu pelkäämään omien ihmisoikeuksiensa puolesta? Kirja on sisällöltään runsas ja väkivaltaisen tunteikas. Päässä suhisee ajatusten pyörremyrsky. Varsinkin arvoituksellisen lopun vuoksi.
torstai 16. joulukuuta 2021
P.D. James: Kuolema joulupäivänä
sunnuntai 12. joulukuuta 2021
Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä
lauantai 11. joulukuuta 2021
Bjorn Sortland; Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma: Luola
torstai 9. joulukuuta 2021
Matt Haig: Totuuskeiju
tiistai 7. joulukuuta 2021
Ashley Elston: 10 x sokkotreffit
Sophie yllättää poikaystävänsä Griffinin jäämällä joululoman ajaksi hänen seurakseen sen sijaan, että viettäisi joululoman vanhempiensa kanssa. Yllätys ei olekaan pojalle mieluinen. Sophie päätyy sydän murskattuna laajan suvun hellään huomaan. Isoäiti Nonna keksii oivallisen idean tytön piristykseksi: kymmenen treffiä kymmenen eri pojan kanssa kymmenen eri sukulaisen järjestämänä. Sophie on kauhuissaan, mutta suostuu pähkähulluun ajatukseen.
"Ajattelin vain, että tämä voisi olla hauskaa... vähän niin kuin seikkailu. Se antaa sinulle odotettavaa kullekin päivälle. Ja vaikka treffit olisivatkin katastrofeja, me saamme niistä ainakin makeat naurut, kun ne ovat ohi." (s.39)
Tarina on suloisen romanttinen ja jouluinen. Hassut tapahtumat saavat nauramaan. Sophien amerikkalais-italialainen perhe on ihan mahtava! Heidän kokoontumisensa yhteen on täynnä ruokaa ja rakkautta. He ovat tiivis joukko, vaikka siihen kuuluukin sellaisia kuin 'häijyt-Joet', jotka yrittävät hämmentää soppaa. Sophie on teinityttö, joka kokee suuria tunteita, tasapainoilee ystävyyssuhteissaan ja jännittää tulevia kouluvalintojaan. Hän oppii, että ystävyys ja perhe ovat kaikki kaikessa. Seurusteleminen ei tarkoita sitä, että kaikki muu pitäisi unohtaa. Tarinassa mielenkiintoista on sosiaalisen median alituinen läsnäolo. Kaikki tapahtunut raportoidaan someen. Ystävät, sukulaiset ja tuttavat viestittelevät toisten henkilökohtaisista asioista ja lähettelevät salaa otettuja kuvia lupaa kysymättä.
Kenet Nonna valitsee Sophien seuralaiseksi uudeksi vuodeksi? Voisiko hänestä tulla tytön seuraava poikaystävä?
sunnuntai 5. joulukuuta 2021
Matt Haig: Joulupukki ja minä
lauantai 4. joulukuuta 2021
Maja Lunde: Lumisisko
Aatto on poika, joka on syntynyt jouluaattona. Hän rakastaa syntymäpäiväänsä ja joulua, mutta tänä vuonna näyttäisi siltä kuin 11-vuotissyntymäpäivät ja jouluaatto olisi peruttu. Aaton isosisko Suvi on nimittäin kuollut edeltävänä kesänä. Suru on tehnyt äidistä ja isästä pelkkiä vääränlaisia kopioita itsestään. Pikkusiskokaan ei ole enää oma räjähtävä itsensä. Aatto löytää lohtua uimahallissa uimisesta yhdessä ystävänsä Jonin kanssa. Eräänä päivänä hän kohtaa Hetan, joka kurkistelee sisään uimahallin ikkunasta. Hän on iloinen ja elämänjanoinen tyttö, joka rakastaa joulua ja luistelemista. Harmaa varjo saapuu uudelleen Aaton elämään, kun Hetan kotitalon portille astelee synkkä mies.
"Villa Kuistin lämpö tuntui minussa vieläkin. Ajatella, hän asui sellaisessa talossa, ja ajatella, heillä oli jo kaikki joulukoristeet valmiina! Meillä kotona ei ollut vielä edes yhden yhtä pientä joulutähteä. Äiti ja isä eivät varmaan olleet vielä huomanneet, että jouluun oli enää vain viikko." (s.36)
Luin jo toisen jouluisen kirjan, jossa lapsi auttaa aikuisia käsittelemään suruaan. Aikuiset eivät halua kohdata tapahtunutta ja tunteitaan, vaan tukahduttavat ne ja haluavat vain unohtaa ajan kanssa kaiken. He piilottavat surusta muistuttavat asiat pois näkyviltä. Lapset kannustavat iloitsemaan eletyistä yhteisistä hetkistä. Kuolleet ihmiset elävät kauniissa muistoissa ja ovat heiltä opituissa asioissa edelleen läsnä.
"Suvi oli opettanut minut kihartamaan lahjanarua. Ja kun hän paketoi omia lahjojaan, hän antoi minun aina kihartaa narun, koska tiesi minun pitävän siitä. Sellainen Suvi oli, sellaisia kauniita asioita hän teki, eikä minuun sattunut ajatella sitä. Ihan kuin hän olisi täällä vähän, vaikka hän olikin kuollut." (s.84)
Lumisisko on surullinen, lämmin ja rakastettava tarina. Voisi kuvitella, että sen avulla voisi käsitellä omaa surua ja läheisen menetystä. Lisa Aisaton kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Niistä huokuvat lähimmäisenrakkaus, armollisuus ja joulun ihme. Ne ovat tunteikkaita ja eläviä. Niiden pariin voi pysähtyä kuulostelemaan, tunnustelemaan ja hengittämään. Tarina saa pohtimaan omaa suhdetta jouluun. Mikä joulussa on itselle merkityksellistä?
perjantai 3. joulukuuta 2021
Catherine Doyle: Ebenezerinkadun ihme
maanantai 22. marraskuuta 2021
Don DeLillo: Nolla kelviniä
Jeffrey Lockhartin miljonääri-isä Ross on sijoittanut suuria summia tutkimuslaitokseen, jossa säilytetään ihmisruumiita sitä päivää varten, kun teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että ihmiset voidaan koota uudelleen ja herättää henkiin.
Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa. Ihmiskunta nähdään rappeutuneena ja väkivaltaisena. Maailmassa ei tällä hetkellä ole hyvä elää. Tutkimuslaitos ei ole sen parempi. Se on synkkä, häiritsevä ja omituinen paikka. Sieltä löytyy järjettömiä asioita, jotka kuvastavat laitoksen suunnittelijoiden ylimielisyyttä ja jumalattomuutta. Tutkimuslaitos sulkee sisäänsä ihmiset, jotka luulevat voivansa selviytyä maailmanlopusta. He ajattelevat voivansa pidentää elämäänsä ja olevansa kuolemattomia.
"Ala laskea. Elämäsi sekunteina. Ajattele maapallon ikää, geologisia kausia, valtamerien syntyä ja katoamista. Ajattele galaksin ikää, universumin ikää. Kaikkia niitä miljardeja vuosia. Ja meitä, sinua ja minua. Me elämme ja kuolemme yhdessä välähdyksessä." (s.37)
Olisi mielenkiintoista lukea samaan maailmaan sijoittuva juonivetoinen romaani. Millaiselta maailma näyttäisi sitten, kun ihmiset herätettäisiin? Millaisia heidän kehonsa olisivat? Olisivatko he ajattelultaan samoja ihmisiä kuin kuollessaan? Toisaalta en usko, että tämän tarinan tutkimuslaitokseen suljettuja ihmisiä pystytään koskaan herättämään takaisin henkiin. He katoavat maailmanlopussa niin kuin kaikki muutkin.
lauantai 20. marraskuuta 2021
Don DeLillo: Omegapiste
keskiviikko 17. marraskuuta 2021
Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski
Sebastian Zöllner on päättänyt nousta maailmanmaineeseen kirjoittamalla sokeutuneen taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän matkustaa miehen luokse ja aloittaa työnsä hyökkäävällä tyylillään. Hän ei kaihda kieroimpiakaan keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi.
Kerrontatyyli on ihailtavan taidokasta, sillä kirjailija onnistuu kuvaamaan yhtä aikaa sekä Zöllnerin omaa käsitystään itsestään että muiden näkemystä hänestä. Mies on suoraan sanottuna itsekeskeinen kusipää, joka esiintyy menestyneenä ja ihailtuna maailmanmiehenä. Ihmiset eivät ole vakuuttuneita. He naureskelevat itsepintaiselle Zöllnerille hänen selkänsä takana ja antavat mielipiteensä näkyä myös kasvotusten. Zöllner on rasittavuudessaan huvittava.
"Sytytin uuden tupakan, se ei näyttänyt häiritsevän Kaminskia. Se harmitti minua hetken aikaa. Puhalsin savun siihen päin." (s. 107)
Kaminski on hykerryttävä henkilö. Zöllner ei ota selvää, onko hän lintu vai kala, seniili jänis vai ovela kettu. Kaminski vetää Zöllneriä kuin pässiä narussa ja näkee sokeudestaan huolimatta maailman selvemmin kuin muut. Hänen tekemisensä ovat koomisia. Zöllner ei mahda hänen tempuilleen mitään. Miesten välisen suhteen kehittymisen seuraaminen on kirjan parasta antia. Zöllner tavallaan opettelee, mikä elämässä on tärkeää. Kirjan loppu on hämmentävän yliampuva.
tiistai 16. marraskuuta 2021
Matt Haig: Keskiyön kirjasto
35-vuotias Nora päätyy ajatukseen, että hän haluaa kuolla. Päätös syntyy päivänä, jolloin kaikki tuntuu romahtavan kasaan. Hän muun muassa menettää työpaikkansa, ja hänen kissansa löytyy kuolleena. Hän on aivan yksin. Nora havahtuu keskiyön kirjastossa, joka sijaitsee elämän ja kuoleman välissä. Hän saa tilaisuuden kurkistaa katumuksen kirjaan ja kokeilla elämänpolkuja, joille astumatta jättämistä hän harmittelee.
"'Elämän ja kuoleman välissä on kirjasto', hän sanoi. 'Kirjaston hyllyt jatkuvat ikuisesti. Jokainen kirja antaa mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?'" (s.44)
Kirjassa pohditaan elämää, omia valintoja, kanssaihmisiä, katumusta ja itsensä hyväksymistä. Tarina herättelee pohtimaan, millaista on hyvä elämä. Elämään kuuluu iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jokaisen päivän ei tarvitse olla onnellinen, jotta elämä olisi hyvä.
"Ajatteletko koskaan sitä, miten päädyit sinne, missä olet? Kuin olisit eksynyt sokkeloon, ja se olisi kokonaan oma vikasi, koska itsepähän päätit joka kulmassa, mihin suuntaan kääntyisit?" (s.78)
Ihastuin tarinaan. Tsemppasin Noraa eteenpäin, kun hän kohtasi kaikki katumuksensa aiheet. Hän käsitteli mennyttä, omia ihmissuhteitaan ja minäkuvaansa. Hän huomasi, että kaikki ei aina ole niin kuin on itse tulkinnut. Tykästyin ajatukseen, että ohi menneet polut eivät välttämättä ole täysin suljetut, vaan ne voi ottaa myöhemmin mukaan elämään vaikka ihan vain pienessä mittakaavassa. Tykästyin rouva Elmiin, joka oli kultainen ja sanavalmis kirjastonhoitaja, joka ei antanut valmiita vastauksia, vaan luotti kokemuksen opettavan enemmän. Hän tuntui niin elävältä, että pelaisin itsekin mielelläni shakkia hänen kanssaan. Ehkä minä pelaan jo? Mikä voisi olla seuraava siirtoni elämän pelilaudalla?
"'Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin? - - Sitä, mikä tekee onnelliseksi.'" (s.79)
torstai 11. marraskuuta 2021
Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen
Kirjailijan urasta haaveileva nuoriherra Cem päätyy Öngöreniin kaivonkaivajan apulaiseksi. Hän tarvitsee rahaa opintoja varten eikä kirjakaupassa työskentelystä tienaa yhtä paljon yhtä nopeasti. Cem huomaa pian joutuneensa todelliseen elämänkouluun. Maanpinnan alta paljastuu aina uudenlaisia kerroksia aivan kuten mestari Mahmutin kertomista tarinoista. Cemistä tuntuu siltä kuin he kaivautuisivat maan keskipisteen sijasta kohti taivasta. Totuus ja tarut sekoittuvat keskenään. Cemin elämä muuttuu kohtalokkaaksi.
"Isä ei ottanut meihin yhteyttä pitkään aikaan. Joskus kävi niin, etten saanut mieleeni isän kasvoja. Silloin minusta tuntui kuin sähköt olisivat menneet äkisti poikki ja kaikki olisi kadonnut silmistäni." (s.14)
Orhan Pamuk rakentaa moninaista kuvaa vuosien saatossa kerrostuneesta Istanbulista. Paljon on rakennettu uutta, mutta paljon on vanhaa jäänyt, jos vain tietää, mistä tutkia. Paljon on unohdettu, mutta paljon on vielä löydettävissä, jos vain tietää, keneltä kysyä. Kirja kertoo yhteisöstä ja sen kulttuuriperimästä. Se maalaa silmien eteen isien ja poikien päättymättömän ja muinaisen tarinan. Se on kertomus sukupolvien jatkumosta. Isät siirtävät sekä traumojaan että unelmiaan pojilleen, joiden tehtävänä on yrittää irrottautua ja itsenäistyä. Tilanne tuntuu isää kaipaavista pojista sekä ahdistavalta että välttämättömältä. Äidit yrittävät kasvattaa pojistaan toisenlaisia miehiä, mutta huomaavat epäonnistuvansa kohtalon kanssa kamppailussa joka kerta. Heidän osakseen jää ikiaikainen itku, joka puhdistaa ja auttaa kasvamaan. Aikuiseksi kasvaneet pojat huomaavat ponnisteluistaan huolimatta muistuttavansa isäänsä ja menneensä äitinsä kaltaisen naisen kanssa naimisiin. Tarina yhtä aikaa muuttuvaisesta ja ikiaikaisesta Turkista on sekä turvallinen että pelottava. Ihmisen elämään kuuluu tiettyjä vaiheita, mikä on luonnollista, mutta se voi myös tuntua vankilalta, josta ei pääse pois.
"Me kaikki haluamme vahvan ja päättäväisen isän, joka kertoo mitä saa tehdä ja mitä ei. Miksi? Siksikö että meidän on vaikea päättää, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, mikä on hyvää ja oikein, mikä taas syntiä ja väärin? Vai siksi, että meillä on alati tarve kuulla, että emme ole syyllisiä ja syntisiä?" (s.190-191)
Mielestäni kirja toimisi paremmin ilman loppuun laitettua punatukkaisen naisen monologia, sillä se sisältää liikaa toistoa ja selittelyä. Siinä solmitaan kaikki langanpäät yhteen, mikä kyllä onnistuu lukijalta itseltäänkin. Kirja tarvitsee naisen monologin loppuun ollakseen uskollinen tarinan muinaisille näytelmäteksteille ja kirjan idealle. Olisin toivonut lopun siinä tapauksessa olevan kiinnostavampi.
"Mistä mahtoi kieliä se, että ihminen heitti arvostamansa ja rakastamansa esineen kaivoon ja unohti sen?" (s.84)
sunnuntai 7. marraskuuta 2021
Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen
Kirjan nelikymppinen kertojaminä on pidätyssellissä henkirikoksesta epäiltynä syyskuussa 2020. Hänen ajatuksensa poukkoilevat sosiaalisen median pariin ja tilanteeseen sopiviin häshtägeihin. Tarinassa siirrytään ajassa taaksepäin saman vuoden alkuun. Minäkertoja elää sekuntiaikataulun mukaista somevaikuttajan elämää, joka on selvästi karannut käsistä. Hän tekee korjaamattomia virheitä, saa negatiivista palautetta ja joutuu brutaalin pilkan kohteeksi. Hän ei osaa lopettaa, vaan upottaa itseään yhä syvemmälle somen suohon.
"Kännykkä ei kilahda päivitysten merkiksi. Ei tarvitse ahdistua suosituimpien somevaikuttajien täydellisestä elämästä, eikä pelätä ja murehtia koko ajan. Kukaan ei odota minulta mitään. Minä en odota itseltäni mitään." (s.10)
Kirja kertoo ihmisen minäkuvasta ja sen vääristymisestä, sosiaalisen median haitoista ja someriippuvuudesta, lapsuuden traumoista, syömishäiriöistä, vaikeasta äiti-tytär-suhteesta ja koulukiusaamisen pitkäkestoisista vaikutuksista. Minäkertoja ei käsittele ahdistustaan, vaan turvautuu toksiseen positiivisuuteen. Hän turruttaa itsensä viettämällä kaiken aikansa sosiaalisen median maailmassa. Hän haluaisi olla ihailtu ja menestynyt, mutta käyttää vääriä ja arveluttavia keinoja haaveensa saavuttamiseksi. Somekulissi alkaa elää omaa elämäänsä niin, että hän ei itsekään enää tiedä, mikä on tarua ja mikä totta.
"Piip piip vettä, piip piip kiitollisuusharjoitus, piip piip peilin eteen huutamaan, että minä se olen upea. Ei nyt, en pysty, en jaksa. Ääni kuulokkeissa sanoo, että kyllä sinä jaksat. Huokaan. Päätän valmistaa ruokaa." (s. 29)
Kirjan lukeminen saa pohtimaan sosiaalisen median käyttöä. Some on oikeastaan pelkkää harhaa. Siellä olevat ihmiset eivät loppujen lopuksi muodosta mitään selkeää yhteisöä. Jokainen yrittää saada oman äänensä kuuluville. Hetki ihmisten huulilla, mutta kohta jo unohtunut. Some on oman henkilöbrändin muodostamista, algoritmeja vastaan taistelua, fomosta kärsimistä, tykkäysmäärien tuijottamista, kommenttien kalastelua ja nettikiusaamisen kohteeksi joutumista. Sosiaalinen media voi aiheuttaa riippuvuutta. Puhelinta on pakko vilkuilla koko ajan. Tuntuu siltä, että sosiaalinen elämä ja ihmiset ovat siellä, vaikka oikeita ihmisiä tapaa vain oikeassa elämässä. Some vaikuttaa negatiivisesti elämänhallintaan, jos siellä viettää pitkiä aikoja kerralla ja jos sitä ei voi lakata ajattelemasta. Se haittaa arkea, keskittymiskykyä ja unensaantia. Somen käyttöön on hyvä asettaa aikaraja ja pitää huoli, että elämään sisältyy muutakin ja että somea ei käytä samaan aikaan kuin esimerkiksi viettää aikaa ystävän kanssa. Someen ei myös kannata kirjoittaa ihan mitä sattuu, vaan pitää huolta omasta yksityisyydestään.
"Makaan sängyssä ja tuijotan ruutua turtana. En muista, milloin olen viimeksi syönyt, käynyt suihkussa tai pedannut vuodetta." (s.113)
lauantai 6. marraskuuta 2021
Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
keskiviikko 3. marraskuuta 2021
Mistä lukija löytää paikkansa Helsingin kirjamessuilla?
lauantai 30. lokakuuta 2021
Pinkkiä pintaan ja roolia vetämään - Miika Nousiaisen Pintaremontti Kansallisteatterissa
maanantai 18. lokakuuta 2021
Mary Shelley: Frankenstein
sunnuntai 10. lokakuuta 2021
Anniina Mikama: Myrrys
Kivihalmeen talo on ottanut orvon Niilon huomaansa. Elämä on ankaraa ja työntäyteistä. Niilo kokee sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa etenkin isännän taholta. Hän joutuu syömäänkin lattialla muun väen aterioidessa pöydän ääressä. Niilon elämä saapuu käännekohtaan, kun hän näkee metsässä karhun. Tapahtumat seuraavat toisiaan, myrrys kutsutaan taloon ja ei aikaakaan kun Niilo huomaa isännän lupaavan hänet tietäjälle rengiksi. Elämänmuutos kauhistuttaa poikaa, joka haluaisi mieluummin jäädä taloon kuin joutua huhujen mukaan tuonpuoleisen olentojen kanssa taikoja tekevän metsän miehen asuinpaikkaan. Niilo kasvaa, oppii elämästä ja ymmärtää, että hänen menneisyytensä ei ole ihan sellainen kuin isäntäväki on antanut ymmärtää.
"Eikö vain pojalla ollut tullessaan karhunhammas kaulassa? Jo äitinsä oli opettanut hänet noituuteen." (s.37)
1800-luvun historiallinen Suomi herää kirjassa eloon etenkin luontokuvausten kautta. Ihminen ja luonto elävät tasapainossa keskenään. Molempien kuuluu kunnioittaa toista. Ihmisen hieman enemmän, sillä hän ei selviydy elämästä ilman hyvää luontosuhdetta. Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun kansanuskolla höystetty seikkailu vie mukanaan. Välillä tunnelmoiden viipyillään taljan alla tulen lämmössä tai katsellaan suksien päältä auringossa kimmeltävää, koskematonta hankea.
"Päivät olivat täynnä kuulasta talven valoa, ja öisin revontulet mennä suhisivat pitkin taivaankantta." (s.164)
Tykästyin henkilöistä etenkin myrrykseen, jonka jännittävään menneisyyteen päästään kurkistamaan pilkahduksen verran. Olisi kiinnostavaa kuulla lisää hänen elämäntarinastaan (ja Mirjamista), sillä moni asia jää avoimeksi. Tapahtumapaikoista eniten pidin alisesta maailmasta. Siellä saattaa tapahtua mitä vain, jos ei ole varovainen. Sinne saattaa eksyä niin, ettei osaa tietään takaisin. Tykästyin myös ajatukseen, että metsään saattaa ilmestyä polku, jolle astuessa kadottaa itsensä. Myrrys on sopivaa luettavaa syksyn pimeneviin iltoihin.
"Alinen maailma tietää menneitä ja tulevia, eikä siellä ole aikaa, vaan kaikki ajat ovat olemassa nyt ja aina, samanaikaisesti." (s.122)
Kirjaa lukiessa mieleeni muistui Jouko Halmekosken kirjoittama kirja nimeltään Orjamarkkinat. Se sisältää liikuttavia tarinoita orvoista huutolaislapsista. Niilon kova elämä on kirjaan peilaten uskottava. Isäntäväen paatuneet luonteet ja väkivalta ovat paikoitellen liiankin painostavaa luettavaa. Kirkkoherralle annan sympatiapisteet hyvyydestä. Anniina Mikama on kirjoittanut kirjaansa eläviltä tuntuvia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Voisi olla ainesta jopa elokuvaan.
perjantai 1. lokakuuta 2021
Albert Camus: Sivullinen
Nuori mies elää vähäeleistä arkea töissä käyden ja velvollisuudet hoitaen. Hän seuraa näennäisen välinpitämättömästi sivusta kanssaihmisten elämää. Hän näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat ja vastaa heille siten kuin aidosti haluaa. Mies puhuu lyhyesti ja toimii hetkessä ajattelematta eilistä tai huomista. Hänellä on vain nykyhetki, jossa hän toimii sen hetkisen tuntemuksensa pohjalta. Hän ottaa asiat vastaan sellaisinaan, sillä ulkoinen tunteilla koreileminen olisi turhaa. Tilanne ei muuttuisi mihinkään suuntaan. Mies kokee elämän fyysisinä tuntemuksina. Lämpö tukahduttaa ja kakofoniset äänet häiritsevät keskittymiskykyä. Fyysinen keho häiritsee mielen liikkeitä. Ajatukset vaativat päästä lepoon.
"Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ollut minusta lainkaan hullumpaa." (s.55)
Ihmisten elämään, tekoihin ja olemassaoloon voi suhtautua välinpitämättömästi, sillä jokainen heistä on katoavainen ja korvattavissa. Millään ei ole mitään merkitystä, ja kuitenkin tällä hetkellä on kaikki merkitys. Mikään ei herätä tunteita, ja kuitenkin sisällä piilee kaikki maailman tuntemukset. Ihmiset elävät elämäänsä sillä tavalla kuin se kuuluu elää, Jumalan ohjeita noudattaen, ja kuitenkin he toimivat päivästä toiseen toistuvilla irrationaalisilla tavoilla tehden vääryyttä kanssaeläjilleen. Mitä mikään lopulta hyödyttää? Kuoleman koittaessa ei ole mitään merkitystä, että on ollut olemassa ja miten elämänsä on elänyt, jos joutuu ikuiseen kadotukseen.
"- ei merkitse paljon, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäävät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia. Mikään ei loppujen lopuksi ollut selvempää. Minähän joka tapauksessa kuolisin, tapahtuipa se sitten nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. - - millaiset ajatukseni olisivat kahdenkymmenen vuoden päästä, kun minun kuitenkin olisi päädyttävä samaan. Siitä hetkestä, kun kuolee, samantekevää, miten ja milloin, asia oli päivänselvä." (s.148-149)
160 sivussa on kaikki. Niihin sisältyy koko absurdi ihmiskunta. Järjettömät järjestelmät ja päättelyketjut. Valtio ja uskonto. Kehollisuus ja henkisyys. Päivä ja yö. Eteenpäin liikkuva aika. Kuolema. Ilman elämää, sillä kaikki ihmiset on tuomittu syntymässä kuolemaan. Nousemaan alkumerestä liikkuakseen rajoitetusti kuolemansellissään. Odottamaan päivää, kun pää irtoaa ruumiista. Päivää, jota kukaan ei kohta enää muista, sillä ei ole ketään muistamassa. Kuitenkin. Tämä hetki. Tämä ajatus. Tämä tunne. Tämä taivaan värien vaihtelun kauneus. Tässä on kaikki.
tiistai 28. syyskuuta 2021
Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär
torstai 23. syyskuuta 2021
Holly Bourne: Vuosikirja
lauantai 18. syyskuuta 2021
Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika
lauantai 4. syyskuuta 2021
Maria Pettersson: Historian jännät naiset
tiistai 31. elokuuta 2021
Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset
1980-luvulla Iranin islamilainen vallankumous on vienyt ihmisiä vankilan epäinhimillisiin oloihin. Azar synnyttää siellä lapsen. Amir pitää itsensä järjissä askartelemalla taatelinkivistä korua omalle lapselleen. Leila uhraa elämänsä hoitaakseen vankilaan joutuneiden naisten lapsia. Aika kuluu eteenpäin. Elämä johdattaa ihmisiä eri suuntiin, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten uudelleen kohtaamiset saavat vanhat muistot virtaamaan.
"'Koko maailma on yhtä suurta vankilaa, Seida. Me kaikki olemme suuressa vankilassa.'" (s.176)
Sahar Delijani haluaa kertoa kirjansa kautta poliittisista syistä vangituista ihmisistä, sillä heidän tarinansa on unohdettu. Hän ammentaa tekstiä oman sukunsa vaietuista kokemuksista. Kirjan henkilöiden ajatukset pyörivät valinnan ympärillä. He joutuvat päättämään, kertovatko he sukulaisten karmeista kohtaloista eteenpäin tuleville sukupolville vai hautaavatko he salaisuudet itsensä mukana. Unohtamisen halun ymmärtää. Vihaa ja tuskaa ei ole mukava välittää eteenpäin. Tietämättömyydessä on valheellisen autuasta elää. Siellä on turvassa viholliselta, joka pyrkii vangitsemaan kaikki, joilla on piilotettuja salaisuuksia. Menneisyydestä vaikeneminen hautaa muistot, mutta pitää haavat avoimina. Ennemmin tai myöhemmin ne on pakko kohdata ja tikata umpeen, jotta ne pääsevät paranemaan. Mitä kauemmin odottaa, sitä rumemmat arvet jää. Tapahtunutta on surtava. Ihmisillä on oikeus tulla muistetuiksi. Heidän tarinoistaan voi oppia ja saada voimaa. Omilla teoillaan voi yrittää estää sen, että vastaavaa tapahtuisi uudestaan.
"Huudot ympäröivät hänet ja huutajien yö tunkeutuu hänen ihonsa alle, heidän upeat, vankkumattomat äänensä paisuvat hänen suonissaan, hänen keuhkoissaan." (s.174)
Uusi sukupolvi kasvaa aikuiseksi. Heitä asuu ulkomailla. Heidän juurensa leijuvat ilmassa. He voivat vain lukea kotimaansa uutisista olematta kunnolla osallisina maan tapahtumiin. Maa sekä vetää puoleensa että pelottaa pois luotaan. Väkivaltaisuudet, mielenosoitukset ja vankiloihin kadonneet ihmiset ovat jälleen nykyaikaa. Eikö väkivalta koskaan lopu? Nuori sukupolvi kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat samalla, kun vanhemmat tuntevat tuskaa pohtiessaan omia menneitä valintojaan ja niiden seurauksia. Jälkiviisaana on hyvä todeta, mitä olisi aikanaan kannattanut tehdä. Päätökset syntyivät hetkessä ja pakon sanelemina, mieli ja keho murskana. Aika muuttaa tapahtumien luonnetta. Niitä ei tunnista samoiksi vuosien jälkeen. Mitä itse olisi päättänyt tehdä? Mitä päättää nyt, kun historia toistaa itseään?
"Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa. Ja se oli sietämätöntä." (s.251)
Sota ei lopu silloin, kun se julistetaan loppuneeksi. Ihmisten on salattava, millä puolella taistelivat ja mitä tappioita kärsivät. Vaikenemisesta tulee elintärkeää. Vasta sukupolvien päästä voidaan saavuttaa todellinen rauha.
"Menneisyys ohjasi heidän jokaista askeltaan ja vaikutti jokaiseen päätökseen. (s.253)
maanantai 30. elokuuta 2021
Blogi täyttää 6 vuotta!
Kirjablogini täyttää tänään kuusi vuotta!
Blogivuoden kohokohtia:
Kirjagram
Tässä vaiheessa en enää osaa erottaa instatiliäni ja blogiani toisistaan, sillä koen, että ne kuuluvat niin erottamattomasti yhteen. Harrastan nykyään kirjallisuutta ja unelmointia nimenomaan instatilini kautta, josta seuraajat voivat halutessaan tulla blogini puolelle lukemaan tekstejäni pidemmässä muodossa. Rakastan kuvien ottamista, etenkin retkeilyä kirjan kanssa. Tykkään, että kuvissa näkyy kuluva vuodenaika. Pidän keskusteluista, kirjoista innostumisesta ja toisten ihmisten inspiroimisesta ja kannustamisesta. Harrastuksesta on tullut elämäntapa.
Minulla on ollut kirjagramissa muutamia projekteja.
Kuuluin #notfastjustfuriousbooks nimiseen instagramissa toimivaan lukupiiriin viime syksystä kevääseen. Luin kymmenen kirjaa, joihin en olisi ikinä muuten tarttunut, mikä oli kiinnostavaa ja avartavaa. Samaan tahtiin lukeminen ja kerran viikossa luetusta instagramin puolella keskusteleminen oli hauskaa. Kirjat olivat: Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun, Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, Katy Colins: Määränpää Thaimaa, Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat, Denise Rudberg; Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Hank Green: Ihan mieletön juttu, Cecilia Samartin: Mofongo ja Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja.
Keksin keväällä 2020, että voisin haastaa itseni lukemaan muiden lempikirjoja. Olen tähän mennessä lukenut viisi kirjaa. Ne kaikki ovat olleet viiden tähden lukukokemuksia: Joel Egloff: Taju kankaalla, Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina (jonka ehdotin yllä mainitun lukupiirin luettavaksi omalla vuorollani), Alexis Kouros: Gondwanan lapset ja Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa.
Ostin itselleni Kalevalan. Osallistuin helmikuussa irisbookish instatilin pitäjän Iiriksen järjestämään #28päivääKalevalaa nimiseen kimppalukuun, jonka tarkoituksena oli lukea Kalevala Kalevalan päivään mennessä. Runot ihastuttivat, naurattivat ja tylsistyttivät. Tykästyin Lemminkäiseen, jonka koin komedialliseksi henkilöksi.
Järjestin yhteistyössä anniinasbooks instatilin pitäjän Anniinan kanssa #maailmalukuhaaste2021 nimisen lukuhaasteen, joka kesti toukokuusta elokuuhun. Tarkoitukseni oli lukea kirjoja eri puolilta maailmaa ja erityisesti kirjailijoilta, jotka ovat kotoisin Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tavoitteena oli lukea niin sanotusti ei-länsimaista kirjallisuutta.
Maailman ympäri -lukuhaaste
Luin kuluneen blogivuoden aikana 26 kirjaa ympäri maailmaa
henkilökohtaiseen lukuhaasteeseeni lukea kirja jokaisesta maailman
maasta siten, että kirjailija on syntynyt kyseisessä maassa ja
kirjoittaa kyseisestä maasta. Olen kokenut lukumatkan sekä antoisaksi
että raskaaksi. Maailmalta käännetään enimmäkseen kirjallisuutta, joka
käsittelee kyseisten maiden kipukohtia. Kirjailijat ovat halunneet
ikuistaa paperille vaiettuja tarinoita surullisista ihmiskohtaloista.
Lapsuuden haaveen toteutuminen
Haaveilin lapsena, että jonain päivänä olisin lukenut kaikki Neiti Etsivä kirjasarjan kirjat, joita on suomennettu 105 kappaletta. Tänä kesänä haave toteutui, sillä luin viimeisetkin puuttuvat kirjat. Lapsuuden kirjojen lukeminen oli hauskaa. Kirjat sisältävät toki runsain mitoin arveluttavia asenteita ja epäloogisuuksia,
mutta kaiken kaikkiaan niissä on runsain mitoin seikkailua. Nykyajan
lapsille en missään nimessä suosittelisi kirjoja, mutta aikuisille ne
toimivat nostalgian vuoksi. Samalla voi tarkastella kriittisesti
tekstistä nousevia huomiota herättäviä asioita.
Ihmisten tapaaminen
Tässä kuussa näin pitkästä, pitkästä aikaa muita kirjabloggaajia Helsingissä Oodin luona. Tapasin kahtena eri päivänä myös kahta eri kirjagrammaajaa. Samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kohtaaminen on piristävää ja inspiroivaa.
Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet kirjablogiani! <3