maanantai 18. lokakuuta 2021

Mary Shelley: Frankenstein

Geneveläinen Victor Frankenstein tutkii kyltymättömässä kiihkossaan tieteen eri aloja aikomuksenaan voittaa kuoleman. Hän kokoaa kuolleiden ihmisten ruumiinosista olennon, jonka hän herättää eloon. Demoninen luomus synnyttää hänessä yllättäen kauhun tunteita, minkä johdosta hän sairastuu sekä fyysisesti että henkisesti. Victor haluaisi unohtaa kokemuksensa, mutta hirviö ei jätä häntä rauhaan.

Mary Shelleyn Frankenstein on goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikko vuodelta 1818. Tarina on niin kiinnostava, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Siitäkin huolimatta, että Victor on mielestäni yksi ahdistavimmista kirjan päähenkilöistä ikinä. Hänen ajattelussaan ei ole mitään logiikkaa. Puhumattakaan hänen teoistaan ja drama-queen elkeistään. Herää kysymys, kuka tarinan todellinen hirviö oikein on.

"Hän ei ollut sama huoleton olento joka nuorempana oli kanssani samoillut järven rannoilla ja keskustellut hurmiossa tulevaisuudensuunnitelmistamme. Hän oli saanut kokea ensimmäisen niistä suruista joilla meitä vieroitetaan maanpäällisestä elämästä -" (s.128)

Kiinnitin huomiota henkilökuvaukseen. Elizabeth on ilmeisesti ihanteellisen naisen ilmentymä. Hänessä arvostetaan kauneutta, hyveellisyyttä, uhrautuvaisuutta, pyyteetöntä hoivaviettiä ja kaikkivoipaista rakkautta. Hänen tehtävänsä on olemuksellaan rauhoittaa kiihkomielistä miestä ja saada hymyllään miehen jälleen iloiseksi. Elizabethin kokemat negatiiviset tuntemukset tulkitaan ujoudeksi. Kirjan naisten roolina on muutenkin olla pelkästään hyvällä mielellä. Kuolinvuoteellakaan nainen ei valita, vaan näyttää suloisen autuaalta ja arvokkaalta. Victorin osana on kokea jatkuvaa kärsimystä, kurjuutta ja raakuutta. Hän näkee, että tiede on yksinomaan miehistä. Siihen sisältyy suuria tunteita, karskiutta ja kunnianhimoa. Hän on raadannasta ruokottoman näköinen. Kirjassa kuvataan suorasanaisesti ihmisten ulkonäköä. Hirviö on ulkoisesti kaikkien kammoksuma. Hän muuttuu kokemustensa myötä kuulemiensa sanojen kaltaiseksi. Hänen tarinansa aiheuttaa tunteita laidasta laitaan. Hirviössä risteilevät sekä hyvyys että pahuus kuten ihmisissäkin.

Pidin kerrontatyyliä kiinnostavana. Tuntui siltä kuin tarinan sisällä olisi tarina, jonka sisällä oli tarina. Minuun teki vaikutuksen etenkin hirviön kertomus mökissä asuvasta köyhästä perheestä. Sympatiani ja toivoni olivat kaiken aikaa perheen puolella, vaikka pelkäsinkin surullista loppuratkaisua. Kritiikkiä antaisin epäuskottavista sattumista, mitä henkilöt kohtaavat elämänsä aikana ja mitkä on selvästi kirjoitettu vain, jotta kaikki asiat sopisivat kirjeiden tyyliin kirjoitettuun tekstiin. Pidin tapahtumapaikkojen kuvailusta. Tuntui siltä kuin ihmiset joutuisivat elämään luonnon armoilla, vaikka kuinka yrittäisivät leikkiä tieteen avulla jumalaa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Anniina Mikama: Myrrys

Kirja on saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

Kivihalmeen talo on ottanut orvon Niilon huomaansa. Elämä on ankaraa ja työntäyteistä. Niilo kokee sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa etenkin isännän taholta. Hän joutuu syömäänkin lattialla muun väen aterioidessa pöydän ääressä. Niilon elämä saapuu käännekohtaan, kun hän näkee metsässä karhun. Tapahtumat seuraavat toisiaan, myrrys kutsutaan taloon ja ei aikaakaan kun Niilo huomaa isännän lupaavan hänet tietäjälle rengiksi. Elämänmuutos kauhistuttaa poikaa, joka haluaisi mieluummin jäädä taloon kuin joutua huhujen mukaan tuonpuoleisen olentojen kanssa taikoja tekevän metsän miehen asuinpaikkaan. Niilo kasvaa, oppii elämästä ja ymmärtää, että hänen menneisyytensä ei ole ihan sellainen kuin isäntäväki on antanut ymmärtää.

"Eikö vain pojalla ollut tullessaan karhunhammas kaulassa? Jo äitinsä oli opettanut hänet noituuteen." (s.37)

1800-luvun historiallinen Suomi herää kirjassa eloon etenkin luontokuvausten kautta. Ihminen ja luonto elävät tasapainossa keskenään. Molempien kuuluu kunnioittaa toista. Ihmisen hieman enemmän, sillä hän ei selviydy elämästä ilman hyvää luontosuhdetta. Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun kansanuskolla höystetty seikkailu vie mukanaan. Välillä tunnelmoiden viipyillään taljan alla tulen lämmössä tai katsellaan suksien päältä auringossa kimmeltävää, koskematonta hankea.

"Päivät olivat täynnä kuulasta talven valoa, ja öisin revontulet mennä suhisivat pitkin taivaankantta." (s.164)

Tykästyin henkilöistä etenkin myrrykseen, jonka jännittävään menneisyyteen päästään kurkistamaan pilkahduksen verran. Olisi kiinnostavaa kuulla lisää hänen elämäntarinastaan (ja Mirjamista), sillä moni asia jää avoimeksi. Tapahtumapaikoista eniten pidin alisesta maailmasta. Siellä saattaa tapahtua mitä vain, jos ei ole varovainen. Sinne saattaa eksyä niin, ettei osaa tietään takaisin. Tykästyin myös ajatukseen, että metsään saattaa ilmestyä polku, jolle astuessa kadottaa itsensä. Myrrys on sopivaa luettavaa syksyn pimeneviin iltoihin.

"Alinen maailma tietää menneitä ja tulevia, eikä siellä ole aikaa, vaan kaikki ajat ovat olemassa nyt ja aina, samanaikaisesti." (s.122)

Kirjaa lukiessa mieleeni muistui Jouko Halmekosken kirjoittama kirja nimeltään Orjamarkkinat. Se sisältää liikuttavia tarinoita orvoista huutolaislapsista. Niilon kova elämä on kirjaan peilaten uskottava. Isäntäväen paatuneet luonteet ja väkivalta ovat paikoitellen liiankin painostavaa luettavaa. Kirkkoherralle annan sympatiapisteet hyvyydestä. Anniina Mikama on kirjoittanut kirjaansa eläviltä tuntuvia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Voisi olla ainesta jopa elokuvaan.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Albert Camus: Sivullinen

Nuori mies elää vähäeleistä arkea töissä käyden ja velvollisuudet hoitaen. Hän seuraa näennäisen välinpitämättömästi sivusta kanssaihmisten elämää. Hän näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat ja vastaa heille siten kuin aidosti haluaa. Mies puhuu lyhyesti ja toimii hetkessä ajattelematta eilistä tai huomista. Hänellä on vain nykyhetki, jossa hän toimii sen hetkisen tuntemuksensa pohjalta. Hän ottaa asiat vastaan sellaisinaan, sillä ulkoinen tunteilla koreileminen olisi turhaa. Tilanne ei muuttuisi mihinkään suuntaan. Mies kokee elämän fyysisinä tuntemuksina. Lämpö tukahduttaa ja kakofoniset äänet häiritsevät keskittymiskykyä. Fyysinen keho häiritsee mielen liikkeitä. Ajatukset vaativat päästä lepoon.

"Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ollut minusta lainkaan hullumpaa." (s.55)

Ihmisten elämään, tekoihin ja olemassaoloon voi suhtautua välinpitämättömästi, sillä jokainen heistä on katoavainen ja korvattavissa. Millään ei ole mitään merkitystä, ja kuitenkin tällä hetkellä on kaikki merkitys. Mikään ei herätä tunteita, ja kuitenkin sisällä piilee kaikki maailman tuntemukset. Ihmiset elävät elämäänsä sillä tavalla kuin se kuuluu elää, Jumalan ohjeita noudattaen, ja kuitenkin he toimivat päivästä toiseen toistuvilla irrationaalisilla tavoilla tehden vääryyttä kanssaeläjilleen. Mitä mikään lopulta hyödyttää? Kuoleman koittaessa ei ole mitään merkitystä, että on ollut olemassa ja miten elämänsä on elänyt, jos joutuu ikuiseen kadotukseen.

"- ei merkitse paljon, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäävät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia. Mikään ei loppujen lopuksi ollut selvempää. Minähän joka tapauksessa kuolisin, tapahtuipa se sitten nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. - - millaiset ajatukseni olisivat kahdenkymmenen vuoden päästä, kun minun kuitenkin olisi päädyttävä samaan. Siitä hetkestä, kun kuolee, samantekevää, miten ja milloin, asia oli päivänselvä." (s.148-149)

160 sivussa on kaikki. Niihin sisältyy koko absurdi ihmiskunta. Järjettömät järjestelmät ja päättelyketjut. Valtio ja uskonto. Kehollisuus ja henkisyys. Päivä ja yö. Eteenpäin liikkuva aika. Kuolema. Ilman elämää, sillä kaikki ihmiset on tuomittu syntymässä kuolemaan. Nousemaan alkumerestä liikkuakseen rajoitetusti kuolemansellissään. Odottamaan päivää, kun pää irtoaa ruumiista. Päivää, jota kukaan ei kohta enää muista, sillä ei ole ketään muistamassa. Kuitenkin. Tämä hetki. Tämä ajatus. Tämä tunne. Tämä taivaan värien vaihtelun kauneus. Tässä on kaikki.


tiistai 28. syyskuuta 2021

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär

Ronja syntyy ryöväreitten joukkoon Matiaksenvuoren linnassa. Hän on resuisten ja kovia kokeneiden roistojen silmäterä. Kaikki iloitsevat ja nauravat Ronjan nähdessään. Etenkin Matias-isä loistaa rakkaudesta. Ryövärintytär kasvaa nopeasti. Pian hän jo elää ja oppii yksin metsässä. Hän kokee päivien auringonpaisteen ja kosken kuohut. Öisin hänellä on seuranaan hämärän olennot kakkiaisista pönthiittisiin. Ankarimmat vastustajat ovat ajattaria, jotka haluavat vain kuolemaa. Elämä kulkee tuttuja polkuja, kunnes eteen ilmestyy Birk, joka on vihatun borkaryövärien johtajan poika.

"Kaikki oli äkkiä käynyt niin nurinkuriseksi ja ikäväksi. Miksi piti olla näin? Se Birk - Ronjahan oli ilahtunut nähdessään hänet ensi kerran! Ja kun hän nyt vihdoinkin tapasi ikäisensä, miksi sen piti olla pieni inhottava Borkaryöväri?" (s.47)

Tarina on yhtä aikaa sekä hellyttävän ihana että riipaisevan surullinen. Siinä on ajatonta tunnelmakuvausta, mutta myös vanhojen aikojen kyseenalaista nostalgiaa. Tarina kertoo elämän kiertokulusta, mutta myös uusista ajatuksista ja muutoksen tarpeellisuudesta. Voisin kuvitella, että kirjan lukeminen synnyttäisi joka lukukerralla uusia ajatuksia riippuen lukijan iästä ja lukemisen ajankohdasta. Mieleen nousee tarinaa lukiessa koko tunteiden kirjo. Kaikki on kerrottu ihanan herkästi. Pidin etenkin luontokuvauksista ja ajatuksesta, että ihminen ei voi omistaa ketään tai mitään.

"Mutta vasta nyt, nähdessään sen pimeänä ja ihmeellisenä, nähdessään kaikki suhisevat puut, Ronja tajusi mitä metsät ovat, ja hän nauroi hiljaa vain siksi että jokia ja metsiä oli olemassa." (s.22)

Ronja ryövärintytär on melkein kuin Romeon ja Julian toisinto. Kahden vastakkaisen ja sukupolvien takaista vihanpitoa harjoittavan joukon nuoret kohtaavat toisensa ja tapailevat salaa. Toisaalta tarina on kuin suoraan Tolkienin Keskimaasta taistelevine ihmisineen ja mystisine olentoineen. Metsään kätkeytyy vaikka minkälaista asukasta. Nauroin ääneen Ronjan tragikoomiselle kohtaamiselle kakkiaisten kanssa. Heidän olemuksensa ja puhetyylinsä olivat huvittavia, vaikka tilanne itsessään oli vaarallinen. Tarinassa kiinnostavinta onkin se, että hyvä ja paha ovat yhtä aikaa läsnä. Voima tarvitsee vastavoiman. Päivä yön. Ilo surun. Elämä kuoleman.

"Siellä alhaalla hän olisi halunnut olla, omassa hiljaisessa vihreässä maailmassaan. Eikä täällä Helvetinkuilussa, missä Matiasryövärit ja Borkaryövärit olivat nyt vastakkain ja tuijottivat toisiaan heitä erottavan kuilun yli." (s.49)

torstai 23. syyskuuta 2021

Holly Bourne: Vuosikirja

Paige kävelee mahdollisimman huomaamattomasti pitkin koulun käytäviä. Hänen ympärillään jutellaan viimeisimmistä juoruista. Vessassa istuu itkemässä taas uusi kiusaamisen kohde. Paige saapuu perille kirjaston rauhaan ja hengittää vapaammin. Hän nappaa hyllystä kirjan ja näkee sen sivuilla tuttuja punakynällä kirjoitettuja merkintöjä, jotka parantavat hänen sisällään olevia haavoja. Paigen sydän täyttyy rakkaudesta. Kunpa hän löytäisi kirjaston kirjoihin kirjoittelijan.

"Olen olemassa, kirjoitin sivun reunaan. Kerran minä luin tämän sivun. Hengitin. Elin. En ole mitenkään erityinen, mutta olen olemassa." (s.18)

Paige on koululehden toimittaja, joka saa tehtäväkseen auttaa vuosiluokkansa pahimpia kiusaajia kokoamaan vuosikirjan. Tytöt haluavat tietenkin esiintyä sen sivuilla pääosassa, mutta samalla näyttää muut ikätoverinsa mahdollisimman huonossa valossa. Itse asiassa he haluavat syöstä mahdollisimman monen nuoren pimeyteen. Paige on tottunut olemaan huomaamaton, jotta hän ei joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Hän ei kestäisi negatiivista huomiota varsinkin siitä syystä, että hän joutuu jo kotona sietämään julmaa henkistä väkivaltaa. Mutta nyt alkaa hänellekin riittää. Paige ei voi enää sietää sitä, että kiusaamista ei huomata, vaikka se on nuorille päivänselvää. Tieto on tuotava esille.

"Ja siinä, astumassa MINUN uutishuoneeseeni ja istuutumassa MINUN Gordonini ryhmään, olivat Grace, Amelia ja Laura - he tuoksuivat kollektiivisesti vaniljalta ja jasmiinilta ja muiden pahimmilta muistoilta." (s.39)

Kirjassa käsitellään nuorten maailmaa, johon saattaa sisältyä hyvinkin rankkoja tapahtumia kuten kiusaamista ja perheväkivaltaa. Toisaalta myös onnen hetkiä kuten ehdotonta ensi rakkauden huumaa. Holly Bournen luomasta tarinasta löytyy joukko kliseitä alkaen kissojen keskellä yksin elävästä tädistä ja päättyen ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun. Kirja sisältää sydäntäsärkevän tarinan, joka on vain kuorrutettu imelällä siirapilla. Henkilöt ovat samanlaisia. He pitävät yllä täydellisen ja pidetyn ihmisen roolia, vaikka sisälmykset ovat jo täysin mädäntyneet. He ovat parantumattomasti sairaita. Toksisia ihmisiä, joiden löyhkä saa muut oksentamaan. He ovat niin myrkyllisiä, että heidän läsnäolonsa saa toiset ihmiset sairaiksi. Pinnan alta löytyy epävarmuutta, kateutta ja puhdasta ilkeyttä. Heidän teoistaan lukeminen aiheuttaa halun karjua ja itkeä yhtä aikaa. Heitä haluaisi ravistella. Heidät haluaisi muuttaa. Heidät haluaisi tuhota. Se on mahdotonta. Jäljelle jää vain hyväksyntä ja oikean tiedon levittäminen. Poistuminen myrkylliseltä alueelta.

"Tärkeintä on se, mitä teet, ja miten se vaikuttaa muihin." (s.297)

Voisin kuvitella, että nuortenkirja voisi teoreettisesti rohkaista nuorta lukijaansa puuttumaan kiusaamiseen hiljaisen hyväksynnän sijasta. Kaikkea ei tarvitse sietää ja seurata sivusta. Ikätovereita ei kuulu pelätä. Perheväkivallan keskellä elävä nuori puolestaan toivon mukaan etsii apua.

Toivottavasti kirja ei kuitenkaan innosta sotkemaan kirjaston kirjojen sivuja ;)

lauantai 18. syyskuuta 2021

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika

Sortivatko linnanherrat maaorjiaan? Hallitsiko kirkko ihmisten elämää? Hävittikö keskiaika antiikin perinnön? Estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Uskoivatko ihmiset, että maa on litteä? Valmistivatko munkit kirjoja kirkon alaisuudessa? Oliko keskiaika julmaa ja väkivaltaista aikakautta? Poltettiinko silloin noitia? Olivatko keskiaikaiset ihmiset impulsiivisia ja lapsellisia? Käytiinkö sodat kömpelösti ritarien rynnäköillä? Oliko keskiaika pimeä? Kirjassa käsitellään edellä mainittuja kymmentä myyttiä keskiajasta kristillisen Euroopan näkökulmasta katsottuna. Sen tarkoitus on auttaa ymmärtämään historiallista aikakautta, omaa itseä ja nykyaikaa.

"Tiede etsii yleistyksiä ja abstraktioita, mutta inhimillinen maailma on loputtoman monimutkainen paikka. - Mitä suurempia kehityslinjoja historian tutkija syleilee, sitä karkeammaksi kuva muuttuu ja sitä epätarkemmin yleistys vastaa sen taakse jäävää todellisuutta." (s.7)

Minua ärsytti kirjaa lukiessa jälleen kerran tieto, että jotkut historiankirjoittajat ovat kirjoittaneet valheita kirjoihinsa. Hector Boece (n. 1465-1536) väitti, että aatelisilla herroilla olisi ollut ensiyön oikeus alustalaisiinsa. Valhe päätyi jopa Mozartin säveltämään oopperaan Figaron häät (1786) asti. Washington Irving (1783-1859) puolestaan kirjoitti tarinoita muun muassa Kolumbuksesta ja litteään maahan uskovasta kirkosta. Myöhemmät tietokirjailijat lukivat näitä keksittyjä tarinoita totena. Historiaa on muutettu tahallaan jonkin uuden aatteen hyväksi. Uudella ajalla tehtiin propagandatyötä katolisuutta vastaan. Silloin väitettiin muun muassa, että kansallisten kirjakielten luominen oli reformaation ansiota, vaikka seurakuntalaisten kieltä käytettiin latinan sijasta saarnoissa katolisuudenkin aikana. Korostamalla menneiden aikojen huonoja puolia ja lisäämällä vähän ekstraa on saatu oma aate ja aikakausi näyttämään paremmalta ja oikeutetulta. Minusta oli jälleen kerran hämmästyttävää lukea, kuinka historia muuttuu kertojan myötä. Menneisyyttä on eri aikoina tutkittu erilaisilla menetelmillä. Suoranaisia virheitä on päätynyt oppikirjoihin asti. Onneksi virheitä on pystytty myös korjaamaan. Elokuvat puolestaan käyttävät erittäin laajoja yleistyksiä tai muuttavat historian kulkua tarinaan sopivaksi. Niissä esitetyt taistelukohtaukset eivät edes yritä jäljitellä totuutta, vaan pohjautuvat esimerkiksi näyttämömiekkailuun. Minua ahdisti lukea, kuinka kirjan mukaan joissain museoissa on esineitä, joiden väitetään olevan keskiaikaisia, mutta jotka ovat oikeasti täysin keksittyjä.

"Jaloista päämääristään huolimatta renessanssiajan humanistit olivat yhdessä asiassa pahimpia: he loivat idean pimeästä keskiajasta." (s.65)

"Kuten kaikki ihmiset kaikkina aikoina keskiajan ihmiset tavoittelivat hyvää elämää siten kuin he tämän itse ymmärsivät, tiettyjen sosiaalisten normien ja materiaalisten reunaehtojen vallitessa." (s.233)

Mielestäni on mielenkiintoista pohtia, millä tavalla eri ihmiset ovat eri aikakausina nähneet maailman. Esimerkiksi 1500- ja 1600-lukujen Euroopassa ajattelu pohjautui ainakin yleisellä tasolla kristillis-aristoteeliseen maailmankäsitykseen. Tutkijat tutkivat Jumalan luomaa maailmaa. Mielestäni ihmisten ajattelua ei toisaalta voi yleistää. Parhaillaan kuluvalla ajalla ihmiset ajattelevat maailmasta lukemattomilla eri tavoilla. Olisi kiinnostavaa matkustaa tulevaisuuteen ja nähdä, kuinka kuluvan aikakauden ajattelua kuvataan. Minkä nimen aikakausi tulee saamaan? Millaisina ihmiset kuvataan?

"Juuri valistuksen traditio velvoittaa kyseenalaistamaan myös aatteen omat luomiskertomukset ja niiden sivutuotteina syntyneet myytit pimeästä keskiajasta." (s.286)

lauantai 4. syyskuuta 2021

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Maria Pettersson on kerännyt vuosikymmenen ajan historian jännien naisten tarinoita. Naiset eivät ole sankareita tai hirviöitä, vaan jotain siltä väliltä. Heistä ei kerrota koulussa historiantunnilla, mutta heistä jälkeenjääneitä tarinoita voi lukea ainakin tämän kirjan kansien välistä.

"Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia." (s.10)

Naiset ovat kohdanneet monenlaisia mielivaltaisia esteitä ja epäoikeudenmukaisuutta eri maissa eri aikakausina. He eivät ole päässeet opiskelemaan. Heidän ei ole annettu julkaista tekstejään. Heidän tekstejään ei ole uskottu heidän itsensä kirjoittamiksi. Heidän työnsä on laitettu miespuolisen sukulaisen nimiin. Heille on maksettu pienempää palkkaa kuin miehille tai ei palkkaa ollenkaan. Lahjakkaalla naisella on sanottu ollaan miehen sielu naisen ruumiissa. Naiset eivät ole saaneet urheilla. Se ei ole muun muassa 'tehnyt hyvää heidän keholleen'. Hajareisin ratsastaminen, metsästäminen, housujen käyttäminen ja pyöräileminen ovat myös olleet sopimattomien asioiden listalla. Naiset eivät ole saaneet säveltää, sillä sen on katsottu olevan epäasiallista. Naiset eivät ole saaneet äänestää. Miehet ovat tehneet päätöksiä naisten puolesta, sillä naiset ovat olleet miesten holhouksen alaisia. Onneksi on ollut myös miehiä ja yhteisöjä, jotka ovat tukeneet naisia. Naiset ovat ottaneet edistysaskeleita ja menestyneet. Heidän mukaansa on nimetty muun muassa alkuaine, yliopisto ja asteroidi.

"Mutta kuinka paljon kehittyneempi ihmiskunta olisi, jos kaikki sukupuolet olisivat saaneet toteuttaa itseään ja lahjojaan? Missä ihmislaji olisi nyt, jos puolta maailmaa ei olisi tuhansia vuosia estetty käyttämästä aivojaan?" (s.10)

Erityisesti mieleen jäivät muutamien naisten tarinat. Maria Orosa, joka pyrki 1800-luvun lopulla Filippiinien omavaraisuuteen. Syntyi muun muassa banaaniketsuppi. Persialainen prinsessa Taj-al-Saltana, joka ajoi naisten oikeuksia, mistä hänet diagnosoitiin hysteeriseksi, mikä oli 1800-luvulla keksitty psyykkinen sairaus. Kushin valtakunnan kuningatar Amanirenas, jonka yhteiskunta oli matrilineaarinen ajan laskun alun tienoilla. Etiopian keisarinna Taytu Betul, joka johti 1800-luvulla voitokkaasti joukkoja Italiaa vastaan. Etiopia ja Liberia olivat valtioita, joita ei koskaan kolonisoitu. Maria Anna Mozart, joka konsertoi veljensä Wolfgangin kanssa Euroopassa, jossa 1800-luvulla lapsinerot olivat muotia. Hän oli tiettävästi veljeään lahjakkaampi soittaja ja säveltäjä, mutta hänet pakotettiin 18-vuotiaana lopettamaan uransa ja menemään naimisiin. Voi vain arvailla, mitkä Wolfgangin sävellykset ovat oikeasti yhteistyöllä tai Marian yksin säveltämiä. Ylipapitar Enheduanna, joka eli ja kirjoitti tekstejään nuolenpääkirjoituksella noin 4200 vuotta sitten. 1900-luvun pesäpalloilija Jackie Mitchell, joka poltti ottelussa kaksi parasta miespelaajaa ja sai sen vuoksi potkut. Sen jälkeen lajin väitettiin olevan naisille sopimaton ja naispelaajan katsottiin syövän liigan uskottavuutta. Elizabeth Packard, joka 1800-luvun Yhdysvalloissa suljettiin mielisairaalaan eriävien uskonnollisten näkemystensä ja aviomiehen kanssa kohdattujen erimielisyyksien vuoksi. Naiset olivat täysin miesten holhouksen alaisia. Heillä ei ollut oikeutta omien lastensa huoltajuuteen. Heillä ei ollut omaa omaisuutta. Brittiläinen Ethel Brilliana Tweedie, joka teki 1800-luvulla tutkimusmatkan Suomeen, ja kirjoitti siitä matkakirjan.

"Monet tämän kirjan naisista ovat poikkeusyksilöitä, esimerkiksi poikkeuksellisen lahjakkaita, rikkaita tai vaikutusvaltaisia. Sen lisäksi monet ovat olleet poikkeuksellisen sinnikkäitä ja rohkeita kulkiessaan vastavirtaan ja kieltäytyessään naisille varatusta roolista. He ovat raivanneet tilaa seuraaville naissukupolville ja laajentaneet ymmärrystä siitä, mitä nainen voi tehdä ja olla. Usein he ovat maksaneet siitä kovan hinnan." (s.11)

Olen useammankin kerran pohtinut, olisiko ihmisille järkevämpää opettaa, millä vuosisadalla keksittiin mitäkin keksintöjä kuin kuka ne keksi. Väittäisin, että kukaan ei ole keksinyt asioita täysin ypöyksin. Ihmisen tiedot pohjautuvat sekä menneisyydessä eläneiden ihmisten että kanssaihmisten tietoihin, vaikka hän ei työskentelisi työparin tai -ryhmän kanssa ja vaikka hänellä ei olisi puolisoa, lapsia, sukulaisia tai tuttavia auttamassa. Väittäisin, että samoja keksintöjä ovat keksineet useat eri ihmiset suunnilleen samoihin aikoihin, joten yhden keksijän nimeäminen on aika tylyä. Tieto on kulkenut maasta toiseen ja takaisin. Mielestäni ei voida esimerkiksi puhua puhtaasti eurooppalaisista tai länsimaalaisista keksinnöistä. Mielestäni olisi kiinnostavampaa korostaa mieluummin yhdessä keksimistä kuin yksilöä. Varsinkin, kun ilmeisesti niin moni keksintö tai muu vastaava asia on kirjattu väärän henkilön nimiin. Ihmisten tarinat ovat toki kiinnostavia ja niihin on mukava tutustua omaa tietämystään syventäen.

"Naiset ja heidän saavutuksensa eivät ehkä tuntuneet (mies)historioitsijoista merkittäviltä. Joskus naisten saavutukset on kylmänviileästi kirjattu miesten nimiin niin tieteen kuin taiteenkin alalla." (s.11)

Historian jänniin naisiin oli mahtavaa tutustua. Tuntui hienolta lukea tarinoita naisista erilaisissa ammateissa ja rooleissa. Varsinkin epäsovinnaiset roolit hykerryttivät. Naiset, jotka kannustivat toisiaan sylkemään, sillä niinhän miehetkin tekevät. Kuulosti ehkä hassulta ja ällöttävältä, mutta myös vapauttavalta. Mitä kaikkea miehet voivat tehdä tämänkin päivän Suomessa, mitä naiset eivät. (Toki toisinkin päin.) Kirjan loputtua janosin lukea lisää erilaisista naisista. Tarinat avasivat jonkin, minkä en tiennyt olevan olemassa. Kyltymättömän janon.

tiistai 31. elokuuta 2021

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

1980-luvulla Iranin islamilainen vallankumous on vienyt ihmisiä vankilan epäinhimillisiin oloihin. Azar synnyttää siellä lapsen. Amir pitää itsensä järjissä askartelemalla taatelinkivistä korua omalle lapselleen. Leila uhraa elämänsä hoitaakseen vankilaan joutuneiden naisten lapsia. Aika kuluu eteenpäin. Elämä johdattaa ihmisiä eri suuntiin, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten uudelleen kohtaamiset saavat vanhat muistot virtaamaan.

"'Koko maailma on yhtä suurta vankilaa, Seida. Me kaikki olemme suuressa vankilassa.'" (s.176)

Sahar Delijani haluaa kertoa kirjansa kautta poliittisista syistä vangituista ihmisistä, sillä heidän tarinansa on unohdettu. Hän ammentaa tekstiä oman sukunsa vaietuista kokemuksista. Kirjan henkilöiden ajatukset pyörivät valinnan ympärillä. He joutuvat päättämään, kertovatko he sukulaisten karmeista kohtaloista eteenpäin tuleville sukupolville vai hautaavatko he salaisuudet itsensä mukana. Unohtamisen halun ymmärtää. Vihaa ja tuskaa ei ole mukava välittää eteenpäin. Tietämättömyydessä on valheellisen autuasta elää. Siellä on turvassa viholliselta, joka pyrkii vangitsemaan kaikki, joilla on piilotettuja salaisuuksia. Menneisyydestä vaikeneminen hautaa muistot, mutta pitää haavat avoimina. Ennemmin tai myöhemmin ne on pakko kohdata ja tikata umpeen, jotta ne pääsevät paranemaan. Mitä kauemmin odottaa, sitä rumemmat arvet jää. Tapahtunutta on surtava. Ihmisillä on oikeus tulla muistetuiksi. Heidän tarinoistaan voi oppia ja saada voimaa. Omilla teoillaan voi yrittää estää sen, että vastaavaa tapahtuisi uudestaan.

"Huudot ympäröivät hänet ja huutajien yö tunkeutuu hänen ihonsa alle, heidän upeat, vankkumattomat äänensä paisuvat hänen suonissaan, hänen keuhkoissaan." (s.174)

Uusi sukupolvi kasvaa aikuiseksi. Heitä asuu ulkomailla. Heidän juurensa leijuvat ilmassa. He voivat vain lukea kotimaansa uutisista olematta kunnolla osallisina maan tapahtumiin. Maa sekä vetää puoleensa että pelottaa pois luotaan. Väkivaltaisuudet, mielenosoitukset ja vankiloihin kadonneet ihmiset ovat jälleen nykyaikaa. Eikö väkivalta koskaan lopu? Nuori sukupolvi kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat samalla, kun vanhemmat tuntevat tuskaa pohtiessaan omia menneitä valintojaan ja niiden seurauksia. Jälkiviisaana on hyvä todeta, mitä olisi aikanaan kannattanut tehdä. Päätökset syntyivät hetkessä ja pakon sanelemina, mieli ja keho murskana. Aika muuttaa tapahtumien luonnetta. Niitä ei tunnista samoiksi vuosien jälkeen. Mitä itse olisi päättänyt tehdä? Mitä päättää nyt, kun historia toistaa itseään?

"Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa. Ja se oli sietämätöntä." (s.251)

Sota ei lopu silloin, kun se julistetaan loppuneeksi. Ihmisten on salattava, millä puolella taistelivat ja mitä tappioita kärsivät. Vaikenemisesta tulee elintärkeää. Vasta sukupolvien päästä voidaan saavuttaa todellinen rauha.

"Menneisyys ohjasi heidän jokaista askeltaan ja vaikutti jokaiseen päätökseen. (s.253)

maanantai 30. elokuuta 2021

Blogi täyttää 6 vuotta!

 

Kirjablogini täyttää tänään kuusi vuotta!

Blogivuoden kohokohtia:

Kirjagram

Tässä vaiheessa en enää osaa erottaa instatiliäni ja blogiani toisistaan, sillä koen, että ne kuuluvat niin erottamattomasti yhteen. Harrastan nykyään kirjallisuutta ja unelmointia nimenomaan instatilini kautta, josta seuraajat voivat halutessaan tulla blogini puolelle lukemaan tekstejäni pidemmässä muodossa. Rakastan kuvien ottamista, etenkin retkeilyä kirjan kanssa. Tykkään, että kuvissa näkyy kuluva vuodenaika. Pidän keskusteluista, kirjoista innostumisesta ja toisten ihmisten inspiroimisesta ja kannustamisesta. Harrastuksesta on tullut elämäntapa.

Minulla on ollut kirjagramissa muutamia projekteja.

Kuuluin #notfastjustfuriousbooks nimiseen instagramissa toimivaan lukupiiriin viime syksystä kevääseen. Luin kymmenen kirjaa, joihin en olisi ikinä muuten tarttunut, mikä oli kiinnostavaa ja avartavaa. Samaan tahtiin lukeminen ja kerran viikossa luetusta instagramin puolella keskusteleminen oli hauskaa. Kirjat olivat: Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun, Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, Katy Colins: Määränpää Thaimaa, Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat, Denise Rudberg; Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Hank Green: Ihan mieletön juttu, Cecilia Samartin: Mofongo ja Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja.

Keksin keväällä 2020, että voisin haastaa itseni lukemaan muiden lempikirjoja. Olen tähän mennessä lukenut viisi kirjaa. Ne kaikki ovat olleet viiden tähden lukukokemuksia: Joel Egloff: Taju kankaalla, Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina (jonka ehdotin yllä mainitun lukupiirin luettavaksi omalla vuorollani), Alexis Kouros: Gondwanan lapset ja Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa.

Ostin itselleni Kalevalan. Osallistuin helmikuussa irisbookish instatilin pitäjän Iiriksen järjestämään #28päivääKalevalaa nimiseen kimppalukuun, jonka tarkoituksena oli lukea Kalevala Kalevalan päivään mennessä. Runot ihastuttivat, naurattivat ja tylsistyttivät. Tykästyin Lemminkäiseen, jonka koin komedialliseksi henkilöksi.

Järjestin yhteistyössä anniinasbooks instatilin pitäjän Anniinan kanssa #maailmalukuhaaste2021 nimisen lukuhaasteen, joka kesti toukokuusta elokuuhun. Tarkoitukseni oli lukea kirjoja eri puolilta maailmaa ja erityisesti kirjailijoilta, jotka ovat kotoisin Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tavoitteena oli lukea niin sanotusti ei-länsimaista kirjallisuutta.

Maailman ympäri -lukuhaaste

Luin kuluneen blogivuoden aikana 26 kirjaa ympäri maailmaa henkilökohtaiseen lukuhaasteeseeni lukea kirja jokaisesta maailman maasta siten, että kirjailija on syntynyt kyseisessä maassa ja kirjoittaa kyseisestä maasta. Olen kokenut lukumatkan sekä antoisaksi että raskaaksi. Maailmalta käännetään enimmäkseen kirjallisuutta, joka käsittelee kyseisten maiden kipukohtia. Kirjailijat ovat halunneet ikuistaa paperille vaiettuja tarinoita surullisista ihmiskohtaloista.

Lapsuuden haaveen toteutuminen

Haaveilin lapsena, että jonain päivänä olisin lukenut kaikki Neiti Etsivä kirjasarjan kirjat, joita on suomennettu 105 kappaletta. Tänä kesänä haave toteutui, sillä luin viimeisetkin puuttuvat kirjat. Lapsuuden kirjojen lukeminen oli hauskaa. Kirjat sisältävät toki runsain mitoin arveluttavia asenteita ja epäloogisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan niissä on runsain mitoin seikkailua. Nykyajan lapsille en missään nimessä suosittelisi kirjoja, mutta aikuisille ne toimivat nostalgian vuoksi. Samalla voi tarkastella kriittisesti tekstistä nousevia huomiota herättäviä asioita.

Ihmisten tapaaminen

Tässä kuussa näin pitkästä, pitkästä aikaa muita kirjabloggaajia Helsingissä Oodin luona. Tapasin kahtena eri päivänä myös kahta eri kirjagrammaajaa. Samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kohtaaminen on piristävää ja inspiroivaa.



Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet kirjablogiani! <3

 

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen on koonnut kirjan "Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla" väitöskirjansa "Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (2012)" pohjalta. Haastavaa tekemisessä on ollut lähteiden puute, sillä rahvas on esiintynyt vain käräjäpöytäkirjoissa ja tilastoissa. 

"Vain harvoin naisista löytyy tarkempia tietoja, sillä tiedot kirjautuivat vain, jos tapahtui jotain poikkeuksellista. Harvalle naiselle kuitenkaan tapahtui. Niinpä asiakirjoja lukemalla naisten elämä näyttäytyy alistettuna, eikä naisia juuri näy asiakirjoissa." (s.166)

Erilaisten elämäntarinoiden lukeminen on kiehtovaa. Varsinkin lähdemateriaalin rivien väliin kurkistaminen. Kauan sitten eläneiden naisten ajatuksia ja motiiveja voi vuosisatojen takaa vain arvailla. Naiset joko rakastuivat tai solmivat liiton järkisyistä tai halusivat kiivetä ylempään säätyyn. Puolison iällä ei ollut merkitystä. Naiset pitivät huolta omista oikeuksistaan kihlauksen ja avioliiton aikana. He saattoivat myös olla menemättä ollenkaan naimisiin. Naiset huolehtivat oman osansa suvun hengissä pitämisestä ahkeralla työpanoksellaan tai matkasivat muihin maisemiin piikomaan, sillä rippikoulun käynyttä naista ei voinut kukaan määrätä pysymään aloillaan. Naisilla saattoi olla aviottomia lapsia, ensimmäisen avioliiton lapsia ja seuraavien avioliittojen lapsia tai ei lapsia ollenkaan. Avioeron saattoi saada karkaamalla (mutta silloin sai peräänsä kiinniottajia) tai puolison hylättyä tai tehtyä aviorikoksen, mutta se oli vaikeaa ja naista leimaavaa. Naiset pystyivät nostamaan statustaan olemalla vaikkapa kuninkaan rakastajattaria. Eräskin nainen päätyi kuningattareksi asti. Tarinoiden kautta välittyy naisten maailma, jossa periaatteessa mikä tahansa on mahdollista.

"Avioliiton pyhyys ja sen suojeleminen oli äärimmäisen tärkeää. Naimisissa olevan miehen lankeemus naimattoman naisen kanssa voitiin sallia, mutta naimisissa olevan naisen lankeemusta ei koskaan. Ero oli siinä, että naineen naisen syrjähyppy vaaransi suhteesta mahdollisesti syntyvän lapsen isyyden määrityksen." (s.89)

Täytyy kyllä sanoa, että lukemieni tietokirjojen valossa en haluaisi elää 1600-luvulla. (Tosin löytyy sieltä hyviäkin puolia.) Suomessa ei ollut kunnollisia teitä, joten kuljettiin paljon veneellä. Ihmisillä oli pula ruoasta. Terveydenhoito toimi parantajien ja välskärien voimin. Oikeudenkäynneissä vatvottiin muun muassa sukuriitoja, avioliittoon ja siveellisyyteen liittyviä asioita ja noituusepäilyjä. Rangaistukset olivat kovat sakoista kuolemantuomioon. Muun muassa lapsen synnyttäminen avioliitossa olevalle miehelle (vaikka mies olisi raiskannut), lapsen kuolema synnytyksen jälkeen (lapsenmurhasta syyttäminen) ja kaksinnaiminen johtivat kuolemaan. Merille kadonneen aviomiehen tilalle ei kannattanut hankkia uutta, jos ukko ilmestyisikin ovelle. Rangaistukset annettiin eri tavalla eri ihmisten kohdalla, vaikka rikos olisi sama. Ihmisen asema yhteiskunnassa ja todistajien määrä ja asema vaikuttivat paljon siihen, millainen tuomio annettiin. Ulkomailta saattoi saapua ryöstäjiä tai sotilaita kaappaamaan ihmisiä orjuuteen. Ruotsi, johon Suomi kuului, määräsi niin sanottuja ylimääräisiä miehiä armeijaansa sotaretkille, kaivoksiin tai muihin töihin (muun muassa palkollisasetus), joten väestö koostui pääasiassa naisista, joiden vastuulla oli lapsista ja tilasta huolehtiminen. Naiset olivat miesten holhouksen alaisia (vuoteen 1864 asti), mutta ainakin 30-vuotisen sodan aikana ainoita, jotka saattoivat tehdä kaikki työt. Naiset saattoivat harjoittaa omaa ammattiaan kuten välskärin tai krouvarin toimea, vaikka olivat naimisissa. Kirkko piti kirjaa ihmisten uskonnon harjoittamisesta ja ehtoollisella käymisestä. Kuolleisuus oli suurta. Tuskin kukaan eli vanhuuteen asti. Työkyvyn menettänyt ihminen menetti myös oman arvonsa. Tiivis suku- ja kyläyhteisö huolehti toki omistaan. Tilalla asuivat lapset, tädit, sedät ja muut sukulaiset, jotka olivat selviytyneet elämän koettelemuksista hengissä. Leskeksi jääneiden kannatti hankkia nopeasti uusi puoliso, jotta elannon hankkiminen ja lasten saaminen eli elämän jatkuminen olisi turvattuna. Naisten ei tarvinnut olla neitsyitä avioituessaan. Muutenkin ihmiset menivät naimisiin yli 30-vuotiaina kerättyään ensin varallisuutta perheen perustamista varten. Kaikki kynnelle kykenevät tekivät töitä sukupuolesta riippumatta. Naiset saattoivat lähteä koettamaan onneaan toisille tiloille piian asemassa. Ihmiset olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. He eivät välttämättä tienneet omaa ikäänsä. Ihmiset kuuluivat eri säätyihin. Aateliset elivät omaa elämäänsä. Heidän avioliittonsa olivat järjestettyjä. Nainen, joka meni naimisiin muun kuin aatelisen kanssa, menetti perintömaansa. Häneltä vaadittiin kauneutta, oppineisuutta ja kodinhoidollisia taitoja. Ylellisyysasetus takasi sen, että koreasti pukeutuminen kuului vain ylempisäätyisille.

"Patriarkaalisuus maanomistuksen ja perheen ihanteena vahvistui 1600-luvun kuluessa. Se merkitsi, että sekä omaisuus että ammatti siirtyivät mieslinjaa pitkin pienessä ydinperheessä sukupolvelta toiselle." (s.115)

Rakastan sukupuiden tutkimista. Olen tietokirjoja lukiessa joutunut entistä enemmän kasvokkain totuuden kanssa, että suvun jäseniksi merkityt ihmiset eivät välttämättä olekaan verisukulaisia. Niin sanottuja oikeita sukulaisia on mahdotonta tietää. Varsinkin aatelisten joukossa oman pojan puuttuessa adoptoitiin poika, jotta suku ei sammuisi. Oikeastihan verisuku silti sammui. Toisaalta muutenkin on mahdotonta seurata sukulinjaa. Varsinkin jos katsotaan sukua sekä miehen että naisen näkökulmasta. Sukuhaaroja on lukemattomia ja ne ulottuvat tavoittamattomiin.

"Jos naimisissa oleva isäntämies syyllistyi luvattomaan suhteeseen, hän taatusti teki parhaansa salatakseen asian. Isäntä saattoi naittaa naisen alustalaiselleen korvausta vastaan tai maksaa rengille, jotta tämä ottaisi lapsen nimelleen." (s.117)

Kirjassa on kurkistuksia menneisyydessä eläneiden naisten elämään. Historian näkee yleensä yleistyksinä. Kirjassa nostetaan esille yksilöitä ja poikkeustapauksia aikakauden yleisestä linjasta. Kaikki eivät kokeneet samankaltaista kohtaloa kuten vaikka elokuvissa annetaan ymmärtää. Kirja tuo esille erilaisia näkökulmia.

"Jotkut joutuivat vaikeuksiin, mutta suurin osa pärjäsi ja selviytyi. Ne, joiden kävi huonosti, ovat jättäneet näkyvät jälkensä asiakirjoihin." (s.169)

keskiviikko 11. elokuuta 2021

Riitta Vartti: Tulikärpänen

Kirjaan on koottu filippiiniläisten naisten kirjoittamia novelleja 1920-luvulta alkaen. Sivuilla kerrotaan myös lyhyesti kyseisten kirjailijoiden historiasta. Novelleissa näkyvät ajattomat aiheet rakkaudesta kärsimykseen, mutta myös Filippiinien kulloinen poliittinen tilanne. Valtio on ollut Espanjan, Japanin ja Yhdysvaltojen miehittämä. Sitä on leimannut köyhyys, alistaminen, eri kulttuurien sekoittuminen ja katolinen uskonto.

"Autuaita ovat köyhät, oli Madame Ludmilla kerkeä korostamaan, sillä köyhien on oleva taivasten valtakunta." (s.35)

Novelleissa kuvataan sekä lasten että aikuisten elämää, joka koostuu sekä kurjuudesta että toivon pilkahduksista. Lukija pääsee kurkistamaan tarinoiden maailmaan, josta löytyy muun muassa hylätyssä bussissa asuva perhe, auton alle heittäytyvä ja sairaalan vuoteista haaveileva mies, vuokratun ruumiin avulla lavastetuissa valvojaisissa korttia pelaava kyläyhteisö, riisipellolle presidentin pressikuvia varten kuljetettu ihmisjoukko ja satunnaisen amerikkalaisen miehen kanssa naimisiin mennyt ja luvattuun maahan muuttanut nainen.

"- monet nähdessään thaimaalaisen tai filippiiniläisen naisen otaksuvat yhä, että tämä on mukana seksibisneksessä." (s.254)

Minusta tuntuu siltä kuin novellien tarinat olisi kirjoitettu jo sata kertaa sadassa eri maassa. Kaikkialla on koettu sama pahuus, samat historian vaiheet, sama köyhyys ja kurjuus, sama sota ja rauha, samat inhimilliset tunteet. Mieli kaipaa jotain uutta. Jotain muutakin kuin ainaisia kuvauksia väkivallasta, raiskauksista, sotien kauheuksista ja köyhien ihmisten hyväksikäytöstä. Väittäisin, että onnellisiakin tarinoita on mahdollista kirjoittaa.

Miksi ulkomailta käännetään lähinnä vain ahdistavia tarinoita? Myyvätkö ne parhaiten? Miksi? Millaisia tarinoita ihmiset haluavat lukea ulkomailta? Millaisia tarinoita meidän Suomessa halutaan lukevan? Kenen tarina meille kerrotaan? Kenen tarina jää kertomatta? Kenelle ulkomaalaiset kirjailijat kirjoittavat? Millaisia tarinoita he haluavat kertoa? Millaisia tarinoita heidät pakotetaan kertomaan? Voidaanko kirjaa pitää esimerkiksi filippiiniläisenä, jos kirjailija on opiskellut ja asunut pitkään länsimaissa? Asettaako tilanne kirjailijan silmille erilaiset henkiset silmälasit kuin jos hän olisi aina asunut synnyinmaassaan?

Ilmeisesti jokaisella maalla on omat traumansa, jotka pitää purkaa ja käsitellä kirjallisuuden keinoin.


sunnuntai 1. elokuuta 2021

Dina Rubina: Kaksiosainen sukunimi

Niminovelli "Kaksiosainen sukunimi" nousee selvästi kahden muun novellin "Eräs älykkö istahti tielle" ja "Ljubka" edelle. Se kertoo isän ja pojan suhteesta ja elämästä, joka on pohjautunut valheille. Äiti esiintyy sivuroolissa. Hän on tarinan pahis, mutta myös kärsivä ja onneton osapuoli, joka on jossain elämänvaiheessa yrittänyt muuttaa perheen elämää paremmaksi. Sympatiat ovat nimenomaan isän puolella, joka nähdään ehdotonta rakkautta poikaa kohtaan tuntevana. Hänessä tosin pilkahtaa anteeksiantamattomuus ja rankaisemisen halu, mitä äitiin tulee. Novelli kulkee kahdessa aikatasossa, jotka kohtaavat lopussa räjähtäen. Avoin loppu saa pohtimaan vaihtoehtoisia ratkaisuja sille, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tilanne on yhtä aikaa sekä herkullinen että tuskastuttava.

Dina Rubina on kiehtova kirjailija. Hän on syntynyt Uzbekistanissa vuonna 1953, mutta hänen vanhempansa ovat ukrainanjuutalaisia, jotka siirrettiin maahan toisen maailmansodan aikana. Dina Rubina on muuttanut Moskovaan vuonna 1984, mutta hänet on emigroitu Israeliin vuonna 1990. Hänet tunnetaan Israelissa asuvana venäjänkielisenä kirjailijana.

Luen lähinnä vain romaaneja ja tietokirjoja. Novellit ovat jokseenkin haastavia, sillä ne ovat minulle vaikealukuisia ja liian lyhyitä. Minusta tuntuu siltä kuin yrittäisin juosten ottaa tarinan punaista lankaa kiinni siinä onnistumatta. Novelli ehtii loppua, ja kauhaisen pelkkää tyhjää. Hengästyn ja turhaudun. En jaksa aloittaa uutta juoksua heti seuraavan novellin kanssa. Kirja jää lojumaan pöydälle. Se pitää itsestään meteliä ja yrittää houkutella luokseen, mutta heittäytyy vihamieliseksi sitä lähestyttäessä. Lukiossa oli toisin. Olin erittäin hyvä analysoimaan novelleja. Näin niissä asioita, joita muut eivät välttämättä nähneet. Ehkä olen liian vanha. Ehkä minulta on loppunut kunto. Ehkä minun pitäisi treenata novellien lukemista enemmän, jotta minun ei tarvitsisi enää juosta, vaan voisin kulkea nauttien mukana.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Amin Maalouf: Siipirikko mies

Katolilainen yksinvaltias, šeikki, hallitsee ja suojelee kylää Libanoninvuorilla 1800-luvulla. Hänellä on runsaasti tekemistä, sillä Ottomaanien valtakunta, Egypti ja Englanti sotivat valloittaakseen Libanonin. Lisäksi katolilaisuus ja protestanttisuus kilpailevat jalansijasta maassa. Tarinan päätähti, legenda, on Tanios, joka syntyy kylän kauneimmalle naiselle, Lamialle. Pojan biologisesta isästä levitellään juoruja ja arvailuja, mikä varjostaa Tanioksen koko elämää.

"Jumalan käsi ja sulttaanin käsi jakelivat vain maailmanlaajuisia vitsauksia, šeikin käsi jakoi arkiset harmit. Ja joskus myös onnen murusia." (s. 19)

Tarina on viihdyttävä. Siitä tulee hivenen mieleen Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Kirjassa kuvataan Tanioksen kasvua kohti aikuisuutta ja kylää kohtaavia sattumuksia sadunomaisella otteella. Tarinassa on ripaus totuutta, mutta suurimmaksi osaksi se on fiktiota.

"Silloin kun ihmistä lykästi ja hän sai isännän, joka ei ollut yhtä ahne ja julma kuin muut, hän piti itseään etuoikeutettuna ja kiitti laupiasta Jumalaa, ikään kuin sen parempaan olisi ollut mahdotonta pystyä." (s. 19)

Kirja käsittelee kanssaelämistä. Sodat, valloittaminen ja korkeaan asemaan pyrkiminen eivät loppujen lopuksi ole paras ratkaisu kyläläisten kannalta. Jokaisella hallitsijalla on sekä hyviä että huonoja pyrkimyksiä, joten hallinnon vaihtuminen ei välttämättä tuo muutosta parempaan.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Jukka Korpela: Idän orjakauppa keskiajalla

Jukka Korpela on tutkinut idässä keskiajalla tapahtunutta orjakauppaa. Nykyisen Suomen ja Karjalan alueelta on ryöstetty ihmisiä Persiaan, Kaukasiaan ja Intiaan asti.

"Ilmiö on tärkeä Suomen historiassa, mutta sen laajuutta ei tule paisutella. Kun varhaisuuden ajan orjakauppa Mustallamerellä ja Kaspianmerellä koski kymmeniätuhansia ihmisiä vuosittain, näistä ei edes tällöin ollut suomalaisia ja karjalaisia varmaankaan muutamaa kymmentä enempää vuodessa." (s.200)

Kiinnostavinta on ymmärtää, että ihmiskauppaa on ollut kaikkialla maailmassa jossain historian vaiheessa ja että sitä tapahtuu jossain päin maailmaa parhaillaankin. Orjaksi on voinut joutua ihmisryöstöjen yhteydessä tai sotavankeuden vuoksi. Joku on voinut myydä oman suvun jäsenen tai itsensä orjaksi tai puolisoksi, sillä siten on esimerkiksi voinut turvata oman tai toisen hengissä selviytymisen ruokapulan aikana. Orjaksi on saattanut myös syntyä. Ihmiskauppa on keskiajalla ollut järjestäytynyttä liiketoimintaa. Sille on ollut omat kauppareittinsä, jotka ovat kulkeneet molempiin suuntiin, ja tietynlaisille orjille on ollut omat markkina-alueensa. Orjille on asetettu eri suuruiset hinnat riippuen muun muassa etnisyydestä, iästä ja erityistaidoista kuten esimerkiksi käsityöläinen. Toisaalla orjakauppa on ehtynyt, kun taas toisaalla se on puolestaan vilkastunut. Muun muassa tiettyinä aikoina länsi-eurooppalaisissa kuningaskunnissa ei ole käytetty orjia. Orjien pitäminen työväkenä ja yhteisön jäsenenä on ollut tavallista - varsinkin, kun yhteisöllä on enemmän merkitystä kuin yksilöllä. Orjista on pyydetty myös lunnaita, jos niiden kaappaaja ei esimerkiksi pysty myymään niitä eteenpäin. Orjat ovat toimineet esimerkiksi palvelijoina, puolisoina, sotalaivan soutajina, talonpoikina, maaorjina tai työntekijöinä plantaaseilla. Kalliiseen hintaan myydyt orjat ovat toimineet esimerkiksi ministereinä, eunukkeina, oppineina, sotilaina, taiteilijoina tai päälliköinä. Afrikan orjakauppa on kasvanut plantaasien levittyä Amerikkaan. Kiinnostava näkökulma, että orjuus ei ollut nimenomaisella hetkellä rasistista, vaan koko maailman kattavaa liiketoimintaa. Tiettyinä aikoina kristityille ja muslimeille on ollut omat orjuutus sääntönsä. Orjakauppaan ovat vaikuttaneet yllättävätkin asiat kuten 1300-luvun mustan surman aiheuttama väestöromahdus ja työvoimapula ja ilmaston kylmenemisen vaikutus viljelyyn ja sitä kautta tuotantojärjestelmän muuttuminen. Mielestäni on kylmäävää lukea, että tuotteen hävikki on merkattu ylös. Käytännössähän se tarkoittaa kuolleita ihmisiä. Liiketoiminta on ollut vaarallista muun muassa karavaanien ryöstelyn ja tappojen vuoksi. Vielä 1600-luvullakin on ollut panttivanki- ja orjakauppaa valtavassa mittakaavassa koskien metsissä ja aroilla asuvia veroja maksamattomia ihmisiä, vaikka sopimuksissa on monien muiden kuten kristittyjen osalta kirjattu orjuutus kielto. Rajoitukset ovat synnyttäneet salakauppaa. Orjuus on hiipunut verotuksen myötä, sillä ihmiset on haluttu pitää paikoillaan veroja maksamassa.

"Käsite 'pimeyden maa' (ard az-zulmat) esiintyy Rasid ad-Dinin muissakin teksteissä kuvaamassa tätä mystistä seutua, jossa lapset ovat vaaleatukkaisia, kesäyö lyhyt ja talvella vallitsee jatkuva pimeys. - - 'Pimeyden maa' tarkoittaa hyvin laajasti pohjoista eli Siperiaa -" (s.52)

Esimerkkejä tutkimuksessa kuvatuista Suomen ja Karjalan alueelle kohdistuneista ryöstöretkistä: 1500-luvulla on tapahtunut silmitöntä tappamista Itä-Suomessa ja Karjalassa. Muukalaiset ovat myös ryöstäneet ihmisiä. Tappamisen syitä voidaan nykyaikana vain arvailla eri vaihtoehdoista. Ruotsin kuningas on määrännyt suomalaisia Ruotsin puolelle töihin. Heitä on myös houkuteltu sinne esimerkiksi palkkatorppiin ja armeijaan. Vankeja on määrätty kaivostyöläisiksi. Suomalaisia ei kuitenkaan ole ostettu tai myyty Ruotsiin. Vuonna 1473 Ruotsin kuningas Christian on kertonut paaville, että venäläiset ovat ottaneet suuren joukon kristittyjä vankeja Suomesta. Talvella vuonna 1577 tataarit ovat yrittäneet kuljettaa omaisuutta ja vankeja Suomesta. Matkalla koetut vaikeudet ovat kaameaa luettavaa. 1600-luvulla isovihan aikaan 20 000 - 30 000 ihmistä on viety Venäjälle. Ryöstetyistä lapsista on saatu hyvä hinta orjamarkkinoilla.

"- ruhtinaiden pyrkimys kontrolliin ja yritys pakottaa metsien asukkaat pysyviksi viljelijöiksi ja veroalamaisiksi lopetti vähitellen ihmisryöstön. Tämä puolestaan ohjasi orjanmetsästyksen viimeisen vaiheen tunkeutumaan yhä syrjäisemmille seuduille, koska orjista oli joka tapauksessa yhä melkoinen kysyntä markkinoilla -" (s.113)

Tietokirjojen lukeminen on vahvistanut mielikuvaa siitä, että historiassa eläneen ihmisen elämää ei voi verrata samalla viivalla nykyaikana elävän ihmisen elämään. Ei vaikka ihminen olisi asunut samassa paikassa. Maailma on jatkuvassa muutoksessa. Ihmisen kuva maailmasta muuttuu muun muassa uusien keksintöjen kautta, vallitsevan uskonnon mukaan ja vallassa olevan järjestelmän vuoksi. Muun muassa edellä mainitut seikat vaikuttavat yleiseen moraalikäsitykseen, lakeihin ja sääntöihin. Kaukana historiassa ei ollut suomalaisia siinä mielessä kuin suomalaiset nyt ajatellaan. Tai muitakaan nykyajan ihmisryhmiä. Historian ihmisryhmillä on muita nimiä, joista on vuosien saatossa eriytynyt tai syntynyt nykyisiä. Mielestäni on mielenkiintoista ajatella, että nykyiset ihmisryhmät todennäköisesti katoavat joskus tulevaisuudessa, jossa taas on aivan erilaista. Katoavatko valtiot jossain vaiheessa? Miltä maapallo näyttää silloin, kun mannerlaatat kohtaavat toisensa? Selviääkö ihmiskunta sinne asti? Historian lukeminen ja elämän pohtiminen on haastavaa, mutta kiinnostavaa. Kaiken kaikkiaan ihmisen elämä näyttäytyy arvaamattomana.

"Filmiteollisuuden luoma yksinkertaistettu ja väärä kuva orjuudesta on johtanut ajattelemaan, että orjuus ei ole koskettanut suomalaisia. - - Käsitys orjuuden puuttumisesta on johtanut siihen, että koko ilmiö on jäänyt Suomessa tutkimatta, vaikka maailmalla orjuuden kaikkinainen tutkimus on suuri asia." (s.196-197)

Orjuus on nykyaikaa. Suomessa orvot, vammaiset ja varattomat lapset on 1900-luvulla huutokaupattu halvimman hinnan tarjonneelle. Huutolaiset ovat olleet kaltoin kohdeltua talon työväkeä. Talvisodassa saadut venäläiset sotavangit ovat toimineet työorjina. Neuvostoliitto on käyttänyt saksalaisia ja suomalaisia vankeja samoin. En usko, että orjuus loppuu maailmasta koskaan.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Marguerite Abouet: Aya. Elämää Yop Cityssä.

19-vuotias Aya asuu ja opiskelee Yop Cityssa. Hän unelmoi lääkärin ammatista, kun taas hänen ystävänsä Adjoua ja Bintou rakastavat juhlimista ja pojista haaveilua. Ystävykset ajautuvat moniin tragikoomisiin tilanteisiin ennen tarinan hulvatonta loppua.

"Aya-teossarja esittelee afrikkalaista arkea aivan toisenlaiseen tyyliin kuin mihin olemme tottuneet. Ei jatkuvia katastrofeja vaan todellista elämää." (takakansi)

Sarjakuvassa nähdään parisuhdekiemurat huumorin kautta. Miehet ovat kaksinaismoralisteja salliessaan itseltään nuoret naiset, mutta kieltäessään tyttäreltään vanhat miehet. Rikkaat miehet saavat rahalla kaiken anteeksi. Auto mahdollistaa heille monia uusia ihmeellisyyksiä. Etenkin kaupunkilaisten ja maalaisten, rikkaiden ja köyhien sekä oppineiden ja koulujakäymättömien eroille naureskellaan. Sarjakuvakirja suhtautuu loppujen lopuksi kaikkiin sivuillaan esiintyviin henkilöihin lämmöllä ja pilke silmäkulmassa - pieni ilkikurinen virne suupielessä.

"Afrikka on nokkelia nuoria naisia, jotka käyvät bailaamassa Kuumissa paikoissa tai Zembaloissa ja menevät sekstailemaan Tuhannen tähden hotelliin, kun samaan aikaan toiset istuvat kotona pänttäämässä tähtäimessään lääkärin ura. - - riidellään, sovitaan, nauretaan, itketään, tanssitaan, halutaan pois kaikesta tästä ja tarjotaan kuppi Nescafeta vetäville jannuille." (esipuhe)

Törmään aika yksipuolisiin tarinoihin lukiessani kirjoja eri puolilta maapalloa. Etelä-Amerikasta nousevat huumeet, Afrikasta siirtomaavallan alaisuus ja orjakauppa ja Aasiasta kommunismi ja sorto. Kaikkialla on tapahtunut pelkkiä kauheuksia. Mistään maasta ei löydy autenttisia, positiivisia ja hulluttelevia ääniä. Marguerite Abouet antaa kaivatun vastauksen tarpeeseen.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2021

Aleksi Peura: Jumalan viholliset

Noitavainot on historiallinen ilmiö, josta filosofian maisteri Aleksi Peura, joka on perehtynyt 1500- ja 1600-lukujen taitteen englantilaisiin noituususkomuksiin, esittää kirjassaan 'Jumalan viholliset - Euroopan noitavainojen historiaa' kattavan näkemyksensä pilke silmäkulmassa.

"Taikuus oli uskontoa, uskonto oli tiedettä ja tiede taas taikuutta. - - Olisi tietenkin paljon helpompaa, jos käsitteet eivät muuttuisi ajassa ollenkaan, vaan tiede olisi aina samanlaista tai uskonto olisi muuttumaton monoliitti - -" (s.97)

Kirjailija tähdentää, että kirja on kirjoitettu nautittavaksi tenttimisen sijasta. Hän kertoo siinä omia näkemyksiään noitavainoista ja haluaa korjata aiheesta ihmisille muodostuneen vääristyneen kuvan. Ensimmäisenä lähdetään purkamaan keskiaikaan liittyviä myyttejä. Aluksi todetaan, että "historian aikakaudet ovat keksittyjä, jälkimaailman luomuksia, tapoja hahmottaa muutoin muodotonta menneisyyttä paremmin". Synkän sijasta keskiaika oli suvaitsevainen. Sitä paitsi noitavainot tapahtuivat 1500- ja 1600-luvuilla eivätkä keskiajalla. Toiseksi halutaan korostaa, että noidat eivät olleet noitavainojen uhreja, vaan tulkinta on syntynyt nykyaikana. Noidat eivät myös olleet pelkästään naisia eikä noitavainot olleet naisten vainoamista. Myytit puretaan yksi toisensa jälkeen sekä aihetta selventävillä että hivenen kaukaa haetuilla esimerkeillä. Kirjan lukijaksi tervetulleeksi toivotettu vanhus tuskin ymmärtää esimerkiksi Ned Flandersin päälle mitään. Teksti etenee historiallisen miljöön ja taikuuden kuvaamiseen, kirjallisuuden läpikäyntiin, tapauskertomuksiin ja noitavainojen päättymisen analysointiin. Noituudesta rankaiseminen ei loppunut seinään, vaan tapahtui mukilointeja ja lynkkauksia, jotka vähenivät teollistumisen ja koululaitoksen laajenemisen myötä. Aiheeseen alettiin liittää mielisairaudet. Lopuksi pohditaan nykyaikaista noituutta kuten niin sanottua wicca-uskontoa ja satanismia.

"- valitettavasti tai onneksi menneisyyden tapahtumille ei ole olemassa kuin harvoin vain yhtä ainoaa oikeaa selitystä." (s.43)

Nautin tekstistä, joka inspiroi omaa pohdintaa aiheesta. Muodostin jonkinlaisen mutkat suoriksi vetävän oman käsitykseni kokonaisuudesta. Ihmiset elivät uskonnollisen maailmankuvan keskellä. Taikuus oli tiedettä, jonka avulla yritettiin ymmärtää maailmaa. Raamatussa puhui Jumala ja auktoriteetit, joiden sanaan tuli uskoa. Kansanperinne ja kristinusko kulkivat rinnakkain, kunnes kristinusko halusi määritellä taikuuden ja uskonnon rajat. Harhaoppiset olivat paholaisen vallassa, mistä oli tuomittava. Yhteisöllä piti olla säännöt ja raamit. Muuten maailma hajoaa ja elämästä tulee kaaosta. Ihmiset alkaisivat harjoittaa oman käden oikeutta eikä mistään tulisi mitään. Yhteisön selviytyminen, ihmisten ravinnonsaanti ja lisääntyminen ja sopuisa eläminen oli turvattava. Noitia ja noituutta oli jo pitkään ollut olemassa. Kirkkokin uskoi siihen, sillä siitä puhuttiin Raamatussa. Noitien tuomitsemiset oikeuden edessä olivat paikallisia tapahtumia. Noitavaino ei ollut yhtenäinen ilmiö, vaan kukin tuomio määriteltiin paikallisten näkemysten mukaan. Oikeudenkäynnissä sovittiin riita (esimerkiksi noita oli tuonut hallan pellolle), kun se aiemmin saatettiin sopia vastataialla tai sovittelulla. Syytetty joutui vastaamaan esitettyihin kysymyksiin. Joissain tapauksissa käytettiin kidutusta totuudellisten vastausten saamiseksi. Syytetylle saatettiin asettaa koe kuten vedessä uittaminen.

"Ajateltiin että kaikki taikuus, joka ei tapahtunut kirkon piirissä, oli peräisin Paholaiselta. Täten kaikesta taikuudesta tuli pahaa, vaikka sillä parannettaisiinkin ihmisiä." (s.29)

Jäin miettimään sitä, kuinka kirjassa kuvataan, kuinka naisten aggressiivisuus on epäsuoraa ja sosiaalista fyysisen sijasta. Väittäisin, että miesten ja naisten aggressiivisuuden näyttämisen tapa on kulttuurisidonnaista ja yhteisön säätelemää, ei sukupuolisidonnaista. Totuus on, että nyrkkitappelevia naisia on olemassa. Heitä olisi enemmänkin, jopa kaikki naiset, jos se olisi yhteisössä hyväksyttävää.

"- mitä pidempään noituudesta keskusteltiin, sitä tärkeämmäksi teoreetikoille tuli osoittaa, että noituus ei voinut olla olematta totta, koska vanhemmat auktoriteetit, Raamatusta alkaen, olivat puhuneet noidista eivätkä auktoriteetit voineet olla väärässä." (s.111)

Kiinnostavaa oli lukea pohdintaa erilaisista tavoista ajatella, pohjata omia näkemyksiään, todistaa omia väitteitään ja nähdä maailma ja ihmiset. Kaikki eivät ajatelleet samalla tavalla, vaikka asuivat samassa paikassa tai kuuluivat johonkin samaan ryhmään. Ihmiset osasivat toki valehdella ja käyttää muiden uskoa hyväkseen. Minua alkoi kiehtoa, millaisena tulevaisuuden ihminen näkee maailman, tieteen, uskonnon ja taikuuden. Onko jokin keksintö mullistanut maailmankuvan täysin kuten kaukoputken keksiminen muutti maailman maapallokeskeisestä aurinkokeskeiseksi.

tiistai 13. heinäkuuta 2021

Marko Lamberg: Noitaäiti

Suomalainen saunottajana ja lapsenpäästäjänä työskennellyt Malin poltettiin elävältä noituudesta tuomittuna Tukholmassa 5.10.1676. Hän oli yli 60-vuotias ja synnyttänyt viisitoista kertaa. Hänellä oli kaksi hengissä selvinnyttä lasta, Annika ja Maria, jotka todistivat äitiään vastaan, ja lehmiin sekaantumisesta tuomittu ja roviolla aiemmin poltettu mies. Pienituloisen Malinin kohtalo näyttäytyi tietojen valossa traagisena. Hän oli nykyihmisen silmälasien läpi katsottuna yksi 1600-luvun lopun Tukholman noituushysterian uhreista.

"Ehkä nykyihminen voi suorastaan oppia jotain kirjan kuvaamista tapahtumista sen suhteen, millaiset seuraukset voi olla hatarien tietojen varassa tapahtuvalla hätäisellä joukkoleimaamisella, tai siitä, että ihmiset eivät tiedosta ennakkoluulojensa ja tunteidensa vaikutusta omaan toimintaansa." (s.25)

Mielestäni on kiinnostavaa lukea, kuinka kirjailija kuvailee kirjan lähteitä ja lähdemateriaalin tutkimista. Olen joskus haaveillut siitä, että olisin tietokirjailija tai tutkija. Kirjassa rakennetaan pala palalta 1600-luvun Ruotsi ja etenkin Tukholma esille. Kaikkea ihmisten elämästä ei voi tietää, mutta aika paljon kuitenkin, kuten esimerkiksi hallitsijat, kulkutautiaallon, tavan muuttaa Suomesta Ruotsin puolelle töihin ja suomalaisten syrjinnän. Mielestäni jännittävää on saada selville, että ihmiset tarvitsivat niin sanotun passin ja muuttoluvan, vaikka kuljettiin saman maan sisällä. Maassa oli paljon paperittomia ihmisiä, joista ei pidetty kirjaa. Kiinnostavinta on lukea ihmisten uskomuksista.

"- ajatus siitä, että Jumala kostaisi koko yhteisölle ja valtakunnalle, jos hänen lakiaan rikkonutta ei rangaista. Yksilön rikos saattaa siten uhata koko yhteisöä." (s.42)

Kirjan lukeminen virittää halun pohtia. Voiko olla mahdollista, että Malinin mies ei oikeasti sekaantunut eläimiin, vaan hänet pakotettiin tunnustamaan teko? Tai voiko olla mahdollista, että mies tunnusti teon, sillä halusi teloitustuomion avulla niin sanotusti suorittaa itsemurhan (koska Malin totesi miehen käytöksen muuttuneen ja miehen nukkuneen puukon kanssa ja koska rikoksen tekeminen avustetun itsemurhan saamiseksi oli jossain määrin aikoinaan tapana)? Tavallisista ihmisistä ei tiedetä yksilötasolla oikeastaan mitään. He ovat kadonneet historiaan. Mielestäni on jokseenkin hassua, että rikolliset ovat jääneet elämään dokumentteihin - tai ainakin se versio heistä, minkä he ovat itse valheellisesti tai vilpittömästi päättäneet kertoa. Heidän elämästään kirjoitettiin jonkin verran asioita muistiin rikoksen selvittämisen yhteydessä. Toisaalta ei voida tietää, kuinka moni niin sanotuista rikollisista oli oikeasti syyttömiä. Ihmisiä tuomittiin joissain tapauksissa vähäisin perustein ja kyseenalaisin keinoin, kuten kidutuksen avulla, yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Mitä noituuteen tulee niin järkyttävää oli lukea, että noitina teloitetuissa ja noituudesta syyttäneissä oli lapsia ja että tuomioita jaettiin mielivaltaisesti ja eriarvoisesti. Rikkaat ja jalosukuiset jäivät tietysti tuomitsematta. Lapsilla on aina ollut tapana taistella auktoriteetteja vastaan. He osaavat olla myös ilkeitä. Nykyään sama mielivaltaisuus ilmenee muun muassa koulukiusaamisen muodossa. Joukko lapsia levittää perättömiä tarinoita ja ihmiset saattavat uskoa eivätkä ymmärrä kiusaamiseksi. Lapset ovat tiedotusvälineiden mukaan jopa onnistuneet järjestämään opettajalle perättömän irtisanomisen esimerkiksi kuvaamalla väritettyjä videopätkiä, joissa toimivat valheellisina kertojaääninä saaden tilanteen näyttämään ja kuulostamaan totuuden vastaiselta. Lapset osaavat olla myös fiksuja. Moni köyhä lapsi esitti noitien riivaamaksi joutunutta ansaitakseen ruokaa tai rahaa. Kaiken ikäiset ihmiset ovat ryhmäpaineen alaisina manipuloitavissa uskomaan perättömiä tarinoita ja osallistumaan joukkohysteriaan.

"Vain syvältä kummunnut Saatanan ja noituuden pelko selittää, miksei lasten kertomaa kyseenalaistettu perusteellisemmin ja tarmokkaammin ennen kuin lukuisia ihmisiä oli syytetty ja jotkut jo teloitettu." (s.229)

Noituushysteria näyttäytyy järjettömänä, vaikka aikakauden ihmiselle oli arkipäivää elää taikuuden ja uskonnon keskellä. Käyttikö kirkko vallitsevaa tilannetta hyödykseen lujittaakseen valtaansa? Miksi rukousten ulkoa osaaminen merkitsi sitä, ettei ollut noita? Ilmeisesti kuulusteluille oli pakko asettaa jonkinlaiset raamit. Olivatko kaikki muut kuin puhdasoppiset noitia? Miksei erikielisyys, huono kielitaito ja luku- ja kirjoitustaidottomuus riittänyt syyksi sille, ettei osannut rukouksia ulkoa tai pystynyt toistamaan niitä perässä? Miten ihmiset luulivat unia todeksi? Koska uskoivat hengen voivan siirtyä paikasta toiseen? Onko kyseessä tilanne, jossa kukaan ei halua erottua joukosta ja taistella vastaan, jotta ei tulisi itse tuomituksi, sillä oma kunnia ja maine on tärkein? Vai ovatko ihmiset ottaneet hysteriasta kaiken irti kostaakseen muille ihmisille syyttämällä heitä noidiksi? Esimerkiksi suomalaisille maahanmuuttajille? Parantajille, joiden harjoittama taikuus katsottiin epäkristilliseksi? Miksi suvaitsematonta, mielivaltaista ja yhden totuuden uskonnonharjoittamista on olemassa?

"Niin nurinkuriselta kuin voikin vaikuttaa, että rikollisen ja karmealla tavalla kuolleen ihmisen ruumiinkappaleista voisi olla kenellekään mitään hyötyä, suurvalta-ajan pääkaupungissakin niitä käytetään muun muassa onnea tuovina amuletteina, rakennusten suojelemiseen ja oluenpanon onnistumisen takeena esimerkiksi sujauttamalla irti leikattu sormi oluttynnyriin." (s.137-138)

Kirjan lukeminen herätti kiinnostuksen lukea uskonnonhistorian lisäksi rikoshistoriaa. Valtio, jossa uskonto määrittää lait tai jossa hyväksytään vain yksi totuus, voi johtaa itsensä katastrofiin. Pohdin, miksi kuolemanrangaistusta käytetään. Jotta rikollinen ei tee muita rikoksia enää koskaan? Jotta kukaan muu ei uskalla tehdä rikoksia rangaistuksen kovuuden vuoksi? Jotta valtiolle ei tule kustannuksia rikollisen hengissä pitämisestä? Mitä jos syytetty tapetaan syyttömänä? Onko silloin oikeus ja kohtuus tappaa väärän syytöksen tehnyt? Ilmeisesti täytyisi lukea lisää filosofiaakin.

"Tai ehkä kyseessä on vain joidenkin keskenkasvuisten mielestä hauska kepponen - esivaltaahan pitää aina vastustaa tai ainakin ärsyttää." (s.272-273)

"Kuitenkaan ei voi kieltää, etteikö juuri Saatana olisi kaiken takana: se juuri riivasi ihmisiä ja tuotti heille näkyjä, harhoja, unia ja kuvitelmia, joilla ihmisiä kiihotettiin luonnonvastaisiin ja epäkristillisiin valheisiin ja joilla heistä tuli Paholaisen työkaluja." (s.291)

Tiesittekö, että tietäjäntointa, loihtimista tai taikausta maksusta harjoittanut sai sakkoja Suomessa vuodesta 1889 vuoteen 1998 asti voimassa olleen lain mukaan? Olisi kiinnostavaa selvittää, milloin joku syyllistyi viimeiseksi rikokseen. Haluaisin lukea myös nykyajan noituudesta. Kaiken kaikkiaan erittäin inspiroiva kirja!


torstai 8. heinäkuuta 2021

Ananda Devi: Näistä raunioista

Katupojat hallitsevat turistisaaren hämärään jääneitä kujia ja vievät tyttöjä hylättyyn tehtaaseen. Heidän vanhempansa ovat lopettaneet työnteon keskittyen joko suruun tai alkoholiin. Eve selviytyy vartalonsa ja Savitan avulla, Sadiq elämällä kaksoiselämää kadun ja koulun välillä ja Clelio purkamalla itseään väkivallan, anarkian ja laulun keinoin.

"Kotipesä, leikkikenttä, taistelukenttä, hautausmaa. Kaikki se. Emme me muuta tarvitse. Jonain päivänä meistä tulee voittamattomia ja maailma vapisee edessämme. Siinä vaatimaton tavoitteemme." (s.15)

Köyhyys, rikkinäisyys ja alkukantaisuus leimaavat kasvukipuilevan nuorison tulevaisuudetonta elämää. Väkivalta, välinpitämättömyys ja kaltoinkohtelu polttavat heihin jälkensä. He eivät ole mitään. Pelkkää rikollista roskaa ihmisten tallottavaksi tai hyväksikäytettäväksi.

"Minun kehtoni ylle ei kumartunut mitään haltiattaria. Heti silmäni avatessani näin, millainen elämä minua odottaisi: kiviseinä, kalterit silmillä, suukapula suussa ja metallia sydämessä." (s.55)

Kirjan lukeminen oli raskasta. Äärimmäisyyksiin menevän raskasta. Nuoruuden raivoa ja kyltymättömyyttä. Karua ajattelua ja eläimellistä halua. Nuorilla pitäisi olla toivoa, vaikka ei mitään muuta olisikaan enää jäljellä. Toivo on otettu pois. Nuoret on tuomittu rooliinsa jo syntymässä. Heillä ei ole mitään. He ovat tyhjiä. Heidän tyhjyytensä on täytetty tuskalla, vihalla ja syytöksillä. Heidän elämällään ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei välitä heistä. Ei yhteiskunta. Eivät ainakaan turistit. Eivät edes heidän omat vanhempansa, joiden tyhjyydessä ei ole enää edes tuskaa jäljellä. Pelkkää halveksuntaa vain. Köyhästä saaresta ei pääse pakoon muuten kuin kuolemalla.

"Ja minne ne edes lähtisivät? Saaren kärkeen asti, se on maailman raja. Emme me voi lähteä." (s.48)

Vai onko toivoa sittenkin? Taiteessa? Luovassa työssä? Musiikissa, tanssissa ja kirjallisuudessa? Niiden avulla voi jättää jälkensä maailmaan, kokea merkityksellisyyttä ja saavuttaa henkisen vapauden, vaikka ruumis olisikin kahleissa.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Kim Thuy: Ru

Vietnamissa syntynyt kanadalainen kirjailija Kim Thuy kertoo kirjassaan hajanaisin ja lyhyin katkelmin omaelämäkerrallisia muistoja. Tarinat ajelehtivat alkaen venepakolaisuudesta ja johtaen uuteen kotimaahan sopeutumiseen.

"'Elämä on taistelua, jossa suru tietää tappiota.'" (s.20)

Elämä. Siihen kuuluvat sekä ilot että surut, sekä rakkaus että pelko, sekä pahuus että lohtu. Elämän virta tuudittaa. Se soljuu, virtaa, kastaa, ryskyy, räiskyy, upottaa, hukuttaa, piilottaa ja rauhoittaa. Se puhdistaa ja tahraa. Se tulvii. Se kuivuu. Elämään kuuluu kaikki.

"Olimme nuoria, emmekä tienneet, että historianopetus oli etuoikeus, johon vain rauhan aikaa elävillä mailla on varaa." (s. 45)

Perheen vanhemmat esiintyvät todellisina selviytyjinä. He siivoavat ja työskentelevät ravintolassa, vaikka Vietnamissa he ovat viettäneet aikaansa seurapiireissä. He ovat sopeutuvaisia ja lastensa parempaa tulevaisuutta ajattelevia. He ovat nähneet, kuinka kommunistit valtaavat heidän talonsa, lapsisotilaat polttavat heidän omaisuutensa ja ihmisiä lähetetään uudelleenkoulutusleireille. He ovat todistaneet, kuinka naiset saavat amerikkalaisille sotilaille orvoiksi syntyneitä lapsia ja kuinka pahaa-aavistamattomat kulkijat astuvat maamiinoihin. Uudessa kotimaassa on opeteltava aivan uusi kulttuuri pukeutumisesta ja syömisestä alkaen. Ihminen taipuu ääritilanteessa mihin vain. Unohtaa aseman ja omaisuuden ja keskittyy tarinoihin.

"Kerron Pascalille näitä anekdootteja säilyttääkseni sellaisen siivun historiaa, josta koulun penkillä ei kuulla koskaan." (s.44)

Kumpi on pahempi: sota vai rauha? Vai onko niillä loppujen lopuksi eroa?

maanantai 5. heinäkuuta 2021

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt

Vuonna 2004 tuntematon nainen kirjoittaa sähköposteja, joissa hän ruotii neljän varakkaan ystävättären suhdekiemuroita. Saudiarabialaiset Gamra, Michelle, Sadim ja Lamis elävät näennäisen hohdokasta ja vapaata elämää, mutta heidän jalkansa ovat köytetyt suvun mielipiteisiin, islamin tiukkaan tulkintaan ja miesten mielivaltaiseen toimintaan. Kyyneleitä vuodatetaan sekä onnesta että raivosta, sekä surusta että epätoivosta.

"Kaikki ovat tuominneet rohkean kirjoitustyylini ja moittineet minua siitä, että sorkin tabuaiheita, joista meillä ei ole totuttu käymään näin vapaamielistä keskustelua eikä ainakaan nuoren naisen johdolla. Mutta jostainhan kaiken pitää alkaa." (s.92)

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, mutta haastava. Se sisältää niin sanottuja sähköpostiviestejä, jotka alkavat sitaateilla, runoilla tai alkusanoilla ja jatkuvat tarinalla ystävättäristä. Koin tarinat viihdyttävinä. Minusta oli hauska arvailla, mitä miesseikkailuja naiset seuraavaksi kohtaavat. Heidän ajatuksensa pyörivät kaiken aikaa naimisiinmenon ympärillä. Toki myös suhdepelin epätasapainossa, sillä epäonnistuneesta suhteesta kärsii vain nainen. Parisuhteet näyttäytyvät ennen kaikkea haastavina. Ne vaativat kovaa työtä ja pelisilmää. Pienikin virhe voi kaataa monen vuoden pohjatyön. Tai vastapuolen suvun vastustus avioliittoa kohtaan. Koko kaupunki, koko valtio, vahtii naisiaan. Ulkomailla voi vähän hengähtää, vaihtaa abayan ja hijabin toisiin vaatteisiin ja käydä kahvilassa miesseurassa, mutta edelleen pitää varoa, ettei oman maan kansalainen satu näkemään ja levittämään tiedon kotimaahan.

"Täällä nimittäin tytön elämää varjostaa aina joku äijä tai muuri. Tai äijä joka vaikenee kuin muuri." (s.10)

Naiset elävät jatkuvasti varpaillaan. He joutuvat koko ajan miettimään, mitä ihmiset ajattelevat ja puhuvat heistä. Asetelma on jokseenkin ahdistava. Naiset liitelevät hääjuhlista toiseen. Naimattomat naiset laitetaan istumaan korokkeelle, jotta sukujen äidit voisivat tarkastella heistä sopivimman morsiamen omalle pojalleen. Voivatko ystävättäret edes haaveilla aidosta rakkaudesta järjestettyjen avioliittojen maassa? Kumpi tulee ensin: rakkaus vai avioliitto? Kumpi olisi parempi: mennä naimisiin miehen kanssa, jota rakastaa, vai miehen kanssa, joka rakastaa?

"Minulle veisataan aina samaa vanhaa virttä: 'Et sinä pysty pelastamaan maailmaa etkä muuttamaan ihmisten käytöstä.' Ihan totta, mutta ainakaan minä en anna periksi niin kuin kaikki muut." (s.55-56)

Minulla on tavoitteena lukea yksi kirja jokaisesta maailman maasta. Tämä kirja on ensimmäinen viihdekirja, johon olen törmännyt. Se on mukavaa vaihtelua. Toivoisin löytäväni lisää vähän kevyempiä kirjoja, vaikka toki tämäkin kirja käsittelee tärkeitä näkökulmia siitä, millaista on elää kahdenlaisten näkemysten lomassa. Toiset ihmiset noudattavat tiukasti perinteitä, kun taas toiset haluavat kehittää tapoja vapaamielisempään suuntaan. Voisin kuvitella, että kirja toimisi hyvin tv-sarjana. Sitä onkin verrattu ihan kansipaperista alkaen Sinkkuelämää-sarjaan.

"On aivan hyväksyttävää ryhtyä toimeen, vaikka muut vähättelisivät. Oikeana pitämäsi ratkaisu ei välttämättä tunnu muista oikealta." (s.119)


lauantai 3. heinäkuuta 2021

Isabel Allende: Henkien talo

Esteban Trueban ympärille kiertyvä sukukronikka herättää kuolleet eloon ja hautaa ihmiset elävältä. Pääsiäiskirkossa hengenmies saarnaa helvetistä kuin olisi jo keskellä sitä. Hän näkee ympärillään pelkkiä pahaisia ihmismatoja, jotka ovat kalunneet itsensä tyhjiksi. He ovat alkukantaisia, ryvettyneen likaisia ja tulevaisuudettomia. Heiltä puuttuu halu kovaan työntekoon. Vai ovatko nämä sittenkin Esteban Trueban ajatuksia. Häneen on jumala kaatanut vähän liikaakin omanarvontuntoa. Hän tuntee olevansa muiden yläpuolella, kykenevä mihin vain ja tuikkaamaan keppinsä kehen tahansa - konkreettisesti ja kuvainnollisesti. Senaattoriksi kohoava Trueba hallitsee kaikkea, kunnes aika kuroutuu auki, kaikkien aikakausien henget istuutuvat yhtä aikaa ruokapöytään ja kiertävät ajan solmuun. Menneisyys ja tulevaisuus väreilevät ilmassa ja esineet liikkuvat omaan tahtiin. Vai ovatko nämä sittenkin Claran ajatuksia. Trueban vaimo leijuu pitkin sokkeloisen talon käytäviä kuin transsissa. Hän aistii tulevaisuuden kalmanhajuisia kohtaloita. Clara herää hetkittäin ja keskittyy laupeudentyöhön, vaikka onkin sitä mieltä, että hyväntekeväisyydellä ei voi poistaa vääryyttä. Vai ovatko nämä sittenkin Blancan ajatuksia. Hän kyseenalaistaa isänsä ja luokkayhteiskunnan. Hän ei ymmärrä, miksi miesten teot ovat hyväksyttäviä, mutta samat teot naisten tekeminä ovat tuomittavia. Vai ovatko nämä sittenkin Alban ajatuksia. Hän rikkoo rajoja ja osallistuu aktiivisesti poliittisiin toimiin. Ketju jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Vaikka se pysähtyy Albaan niin tuntuu kuin kaikki alkaisi taas alusta. Tarina tuntuu päättymättömältä. Historia alkaa hämärtyä. Sitä sensuroidaan, muutetaan ja tuhotaan. Ympyröitä sulkeutuu. Toisia avautuu. Valta-asemat vaihtuvat. Alistetusta tulee alistaja, kunnes tiimalasi käännetään jälleen kerran ympäri. Tuskan ja veren tahrima tarina jatkuu ikuisuuteen.

Ihmisen henki on kaiken keskiössä. Ruumiille voidaan tehdä mitä tahansa - ja sillehän tässä kirjassa tehdään kaikki mahdolliset karmeudet, mitä mielikuvitus voi vain loihtia - mutta henki säilyy koskemattomana. Se jää maan päälle ihmisten mieliin vaeltamaan ja antamaan neuvoja. Se ohjaa tulevia sukupolvia toimimaan viisaasti. Ihmisen elämä pohjustaa tulevaisuutta. Tehtävä, minkä joku on aloittanut, jatkuu jonkun toisen toimesta, kunnes joskus paljon myöhemmin se tulee viimein valmiiksi. Henget muodostavat ketjun ikuisuudesta ikuisuuteen.

Kuuntelin kirjaa kolmen kuukauden ajan. Tarina oli paikoitellen kiinnostava, mutta paikoitellen tuskastuttava. Siinä oli liikaa ruumiillisuutta, kun olisin ollut enemmän kiinnostunut nimenomaan henkisyydestä. En välillä ymmärtänyt, miksi yhteen tarinaan on ollut pakko ujuttaa kaikki ruumiillisuuden eri muodot. Toki ruumiin tila vaikuttaa myös henkeen, ja toisinpäin henkinen kuormitus vaikuttaa ruumiin kuntoon. Ne ovat erottamattomasti kytköksissä toinen toiseensa.

Pidin siitä, kuinka Chilen historia kytkettiin tarinaan. Politiikka, uskonto ja spiritismi vaikuttivat ihmisten arkielämään. Kansallinen kulttuuri muuttui uusien vaikutteiden myötä. Etenkin naisten, köyhien ja sairaiden asema. Kärsimys vaikuttaa olevan ainoa tie muutokseen. Ilman epämukavuutta ei voi tapahtua edistystä. Se on hämmentävä huomio. Elämän ymmärtäminen on kuin "yrittäisi äyskäröidä valtamerta tyhjäksi".


torstai 1. heinäkuuta 2021

Luin kaikki 105 Neiti Etsivää!

Lapsuuden haaveeni on toteutunut! Olen lukenut kaikki 105 Neiti Etsivää! Vanhojen kirjojen lukeminen on ollut hauskaa. Toki kirjat sisältävät runsain mitoin arveluttavia asenteita ja kasoittain epäloogisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan ne sisältävät runsain mitoin seikkailua. Nykyajan lapsille en missään nimessä suosittele kirjoja, mutta aikuisille ne toimivat nostalgian vuoksi. Samalla voi tarkastella kriittisesti tekstistä nousevia huomiota herättäviä asioita. Tekstini voi sisältää juonipaljastuksia, mutta kirjat ovat ainakin aikuisille alusta asti aika läpinäkyviä, joten tuskin se liiemmin haittaa ketään.

Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus nostaa Paulan eteen kaksi arvoitusta. Näyttelijätär Clare Grant on kadonnut, ja Dallas Currya syytetään mainoskuvien plagioinnista. Paula ja hänen isänsä ja ystävänsä kohtaavat tutkimuksien aikana tuttuja esteitä: luonto osoittautuu jälleen kerran vaaralliseksi ja roistot lähettävät varoituslappuja ja peukaloivat autoja. Juoni sisältää kaikesta huolimatta eniten itse tapauksen ratkomista. Neiti Etsivä keskittyy yhtä paljon ruokailuihin kuin etsivän työhön. Ainakin Bess, joka saa jälleen kerran kuulla olevansa 'punkero'. George on tapauksen ratkaisemisen kannalta sopivasti rock-konsertin työntekijä. Ned on töissä mainostoimistossa, mutta siitä taas ei oteta mitään hyötyä irti.

"- Tunteesi saattaa hyvinkin pohjautua johonkin alitajuiseen vaistomaiseen reaktioon, tai sanottakoon vaikka naisen vaistoon, mikä voi merkitä, että asiakkaani tosiaan on syyllinen." (s.43)

Kirjan aiheena on psykologia ja ihmisten manipulointi. Ihmisten luonteet ja ominaisuudet ovat myös esillä. Paulan etsiväntaidoissa tärkeimmiksi piirteiksi nousevat hänen viehätysvoimansa ja naisen vaistonsa. Minusta on hämmentävää, että kirjoissa Bess tekee kepposia ihmisille, joista ei pidä. Hän myös puhuu heistä pahaa selän takana.

Neiti Etsivä ja noitamerkki vie Paulan, Bessin ja Georgen Pennsylvanian hollantilaisalueelle. Etsivät ovat varastettujen antiikkihuonekalujen jäljillä, mutta törmäävät perillä myös amishitytön katoamistapaukseen. Paula pääsee testaamaan saksan kielen ymmärrystään. Tapausten tutkimisen ohessa tutustutaan amishien tapoihin ja noituuteen. Paula ja hänen ystävänsä ovat näennäisen ymmärtäväisiä muita kulttuureja kohtaan, mutta heistä huokuu silti ylemmyydentuntoisuus. Etenkin sillä hetkellä, kun Paula leimataan noidaksi.

"- Ja mitä noitajuttuun tulee niin me olemme älykkäitä ihmisiä emmekä usko taikuuteen." (s.16)

Kirjoissa annetaan usein ihmisten tuntomerkeiksi tietynlaiset silmät, mikä on mielestäsi outoa. Minusta se on kummallinen ja epäluotettava tunnistuskeino, sillä ihmisten ilmeet muuttuvat kaiken aikaa. Millaiset edes ovat eloisat silmät? Entä pistävät?

Neiti Etsivä ja henkimaailman huijarit johdattaa Paulan ja hänen isänsä ja ystävänsä varastettujen korujen etsinnän kautta aaveiden maailmaan. Togo-koirakin pääsee jäljityspuuhiin. Rouva Putney kertoo vastaanottavansa viestejä edesmenneeltä aviomieheltään, joka on käskenyt hänen piilottaa korunsa tiettyyn kolmella tikulla merkittyyn paikkaan. Myöhemmin rouva on huomannut korujen kadonneen. Paula seuraa rosvokoplan jalanjäljillä ja osallistuu spiritistiseen istuntoon, saa valokuvaan ilmestyneen viestin tuonpuoleisesta ja näkee urkuja soittavan ja seinien läpi kävelevän aaveen.

"Siinä samassa tytöt henkäisivät syvään. Muotokuva oli herännyt henkiin!" (s.24)

Mielestäni River Heightsin asukkaat ovat hyväuskoista porukkaa. Vai miltä kuulostasi osallistua meedion istuntoon, johon tulee kutsukirje, jossa neuvotaan menemään tuntemattomaan autoon, jota ajaa puhumaton ja tummaan huntuun pukeutunut nainen. Ihmiset ovat helposti manipuloitavissa ja herkkiä hypnoosille. Kiinnostavin yksityiskohti on, kun Paula ottaa tutkimuksiinsa mukaan hänen kotonaan silloin tällöin käyvän pyykkärin.

Neiti Etsivä ja kiinalainen juttu sisältää kiinatar Tsi Tse Soongin katoamistapauksen. Paula ja hänen ystävänsä Bess ja George matkustavat Eloise-tädin luokse New Yorkiin. Hänen naapuriinsa on vasta muuttanut kiinalaisia. Johtolangat vievät ystäväjoukon lopulta Hongkongiin asti. Ned on siellä vaihto-oppilaana ja toimii sekä turistioppaana että hivenen Kantonin kiinaan tulkkina. Vauhdilta ja erittäin vaarallisilta tilanteilta ei vältytä.

"- George Fayne, Paula sanoi. - Sinä muutut Tsi Tse Soongiksi!
- Mitä! George kiljaisi.
Paula hymyili. - Pienellä kampauksen muutoksella käyt varmasti Tsi Tsestä." (s.17)

Paula yrittää saada lisää johtolankoja pukemalla Georgen kiinattareksi. Muistan erään Japaniin sijoittuvan kirjan, jossa Paula itse pukeutui japanittareksi. Ilmeisesti toiseen kulttuuriin kuuluvaksi pukeutuminen koettiin aikoinaan eksoottisena, hauskana ja mielenkiintoisena.

Neiti Etsivä ja Kalliolinnan arvoitus vie Paulan ystävineen Sumujärvelle Marylandiin. Paikkakuntalaiset ovat alkaneet pelätä järveä aavelaivan vuoksi. Paulan isä on antanut tyttärelleen tehtäväksi mennä selvittämään mysteeriä ja luovuttamaan erään vuokramökin Cecily Curtisin käyttöön, kun paikallinen työntekijä ei siihen suostu. Etsivät ajautuvat hurjiin yhteenottoihin ilmiselvien roistojen kanssa. Välillä he piipahtavat Cecilyn kuuluisan poikaystävän konsertissa. Seikkailu sisältää lukuisia kidnappauksia, takaa-ajoja ja läheltä piti tilanteita.

"Heidän korviinsa kantautui laivakellon helähdys! Kauhukseen tytöt erottivat järven sumuisimmassa osassa vanhanaikaisen huvilaivan -" (s.46-47)

Mielestäni kirjassa on tarinan kannalta ihan turha lapsiin liittyvä juonikuvio. Se tuntuu pelkältä mässäilyltä. Erikoinen ratkaisu laittaa lapsille ja nuorille suunnattuun kirjaan lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa. Toki kirjoissa on raakoja tekoja vaikka millä mitalla. Paula kolkataan joka kirjassa ja joka käänteessä, mutta hän onkin voittamaton Neiti Etsivä. Lapset ovat ihan eri asia. Neiti Etsivissä on muutenkin omituista orpouden ja nuorena kuolleiden äitien mystifiointia.

Neiti Etsivä kallioluolassa on vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailu. Paula matkustaa ystävineen Candletoniin, jota kiusaa väärennetyillä osakkeilla ja hajuvesillä huijauksia tehtaileva rosvokopla. Kaiken keskiössä on kallioluola, jossa on nähty kummitus, kuultu kellon kilinää ja koettu tuhoisia vedenpaisumuksia.

"Kaukaa luolan perältä kuului tosiaan veden mouruava ääni, veden joka tuntui syöksyvän heitä kohden pikajunan vauhdilla. - Juokse! Paula huusi. - Juokse voimiesi takaa!" (s.29)

George onkin tässä kirjassa Dora. Ilmeisesti se on ollut vanhemmissa kirjoissa hänen nimensä. Paljastuu, että tytöt ovat toimineet aiemmin tarjoilijoina ja että Bess on harjaantunut hengenpelastaja. Nedin kemistinä toimiva ystävä asuu arvoituksen ratkaisemisen kannalta kätevästi lähellä. Kirjassa on arveluttavia ja vanhanaikaisia elementtejä. N-sanaa käytetään kerran. Paulalle tulee lyhytkasvuisesta miehestä mieleen teatterikääpiö. Korkokenkiin pukeutunut ja runsaan ehostuksen laittanut tyttö ohjataan kotiin äidin hellään huomaan.

Neiti Etsivä kohtaa kolmion sisältää jalokivivarkauden. Paulan vanha koulukaveri Emily Grandall on saanut yllättävän perinnön, joka varastetaan. Neiti Etsivä ottaa vastaan uransa alun mutkikkaimman tapauksen. Hänellä onkin monta johtolankaa seurattavanaan: Onko syyllinen Emilyn huoltaja rouva Willys? Vai rouvan ystävätär rouva Potter? Vai tarjoilija? Vai epäilyttävästi rouvia vilkuillut asiakas? Vai köyhä Mary Mason, joka yrittää päästä töihin Drewien taloon, mutta karkaa yllättäin paikalta, kun kuulee lakimiehen asuvan talossa, ja joka kävelee myöhemmin kadulla kalliissa vaatteissa?

"- Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä kaikkein ensiksi, isä? Sinähän aina sanot, että ensimmäinen pienikin askel on tärkein." (s.43)

Paula on tässä kirjassa 16-vuotias. Hän ajaa autoa, joten ilmeisesti myöhempiin kirjoihin hänet on muutettu 18-vuotiaaksi, sillä kaikkialla niin nuori ei voi ajaa autoa. Taloudenhoitaja joutuu poistumaan sairaan siskonsa avuksi, joten kodista huolehtiminen jää tyystin Paulan harteille. Hän kokee olevansa siihen osaamaton eikä se edes kiinnosta häntä. Hän lähtee mieluummin tutkimaan arvoituksia, kuin parsii kasan sukkia. Minusta Paulan isä on raivostuttava. Hän ei tee elettäkään auttaakseen, vaan keskittyy vain lakimiehen työhön. Hän vain ilmoittaa, että tuomari on tulossa kylään, joten aterian on oltava sen mukainen. Miksi Neiti Etsivän maailmassa ruoanlaitto on niin vaivalloista? Pitää keittää, paistaa ja puunata tuntitolkulla montaa sorttia ja vielä jälkiruokaa. Kirjassa on lisäksi taas henkilöitä, jotka ovat orpoja. Emily Grandall ja Mary Mason ovat molemmat menettäneet vanhempansa.

Neiti Etsivä ja näyttelijättären yllätys sisältää mystisen koputtajan, joka häiritsee neiti Carterin rauhaa. Neiti istuu pyörätuolissa loukattuaan jalkansa eikä voi huolehtia itse talosta eikä persialaisista kissoista, joita hän kasvattaa työkseen. Häntä hoitaa kotisairaanhoitaja rouva Bealing, mutta Paula on kutsuttu ystävineen keventämään hoitajan taakkaa ja selvittämään samalla arvoitusta. Pian alkaa tapahtua omituisia asioita kissavarkauksista päällekarkauksiin. Kaiken muun lisäksi Paula ehtii käydä näytelmäharjoituksissa. Hänen tehtävänään on stepata. Koputtaja innostaa Paulan morsettamaan steppaamalla.

"Hän yhtäkkiä valpastui kuultuaan naputtelevia ääniä. Äänet tuntuivat tulevan suoraan hänen jalkojensa alta!" (s.12)

Kirjasta huomaa, kuinka vanhanaikaisia tapoja Neiti Etsivän maailmasta löytyy. Siellä on tiukat luokkatietoiset ja sukupuoleen sidotut käytössäännöt. Illallisen jälkeen esimerkiksi tytöt menevät keittiöön siivoamaan, kun miesväki jää iloisesti nauraen rupattelemaan. Kirjassa mielenterveysongelmiin suhtautuminen on jokseenkin omituista.

Neiti Etsivä ja kolminkertainen konnuus johdattaa Paulan ystävineen huijarikoplan jäljille. Roistot ovat jälleen kerran keksineet huijata hyväuskoisilta ihmisiltä rahaa. Paula, Bess ja George matkustavat New Yorkiin, Mexico Cityyn ja Los Angelesiin ratkaisemaan tapausta. Paula osaa espanjaa, joten tytöt pärjäävät matkallaan hyvin.

"Mutta tiedäthän sinä että kun minulla on jokin juttu hoidettavana, on aika hankalaa välttää kaikkia eteen tulevia vaaroja." (s.6)

Mielestäni on hassua, että Neiti Etsivän maailmassa ihmiset kantavat jatkuvasti mukanaan kaikenlaista tavaraa. Miksi ihmeessä joku ottaisi teatterin katsomoon kirjeen, jossa kerrotaan perhesalaisuus? Minusta on myös hämmentävää, että Paula haluaa aina korostaa olevansa harrastelijaetsivä. Kuulostaa omituiselta, että kaikki ovet avautuvat harrastelijoille, mutta ammattilaisiin suhtaudutaan kielteisesti ja vaaditaan lupa. Tässä kirjassa huvittavaa oli ihan päätön juoni. Kaikkea erikoista sattui ja tapahtui mielin määrin. Lopussa Paula sai kunniakirjan ja aplodit työstään. Siihen olikin oivallista päättää tämä elämän mittainen luku-urakka.

Mitä kirjoista jäi mieleen? Ne pyrkivät viihdyttämään toiminnantäyteisellä sisällöllään, mutta myös sivistämään. Ne esittelevät eri kaupunkeja Yhdysvalloissa, mutta myös eri kulttuureja ulkomailla. Niissä on myös erikoista ruokavalistusta, joka tähtää siihen, että naisten tulisi syödä mahdollisimman vähän riippumatta siitä, mitä he tekevät työkseen, ovatko he esimerkiksi urheilijoita. Kirjoissa luonto on petollinen. Myrsky nousee ja joet tulvivat. Metsässä saattaa upota suohon, pudota kuoppaan tai tippua lahonneen sillan mukana rotkoon. Neiti Etsivät ovat hassuja ja omaleimaisia. Paula ratkaisee arvoituksia usein sattumien kautta. Roistot ovat pääsääntöisesti tyhmiä ja päivänselvästi syyllisiä. Heidän ulkoinen olemuksensa huokuu rikollisuutta. He eivät osaa valehdella, vaan puhuvat epäilyttävästi ja töykeästi tai juoksevat karkuun. Heillä on löysät taskut, joista tippuu raskauttavia todisteita Paulan löydettäviksi. Roistot rakastavat uhkauskirjeitä ja soittoja. He kopeloivat autoja ajokelvottomiksi ja kolkkaavat ihmisiä tajuttomiksi. Muutamat kehittelevät uskomattomia juonia pelästyttääkseen Paulan luopumaan arvoituksen ratkomisesta. Paula nauttii vaarasta, lukuisista lounaista, salaovien etsimisestä, nähtävyyksien katselusta ja sinne tänne matkustelusta. Usein juonessa on mukana aaveita tai aavemaista tunnelmaa. Paula on kaunis, pidetty ja hyväosainen. Hän on ystäväpiirissään lahjakkain ja taidoiltaan paras. Hänellä on komein ja ansioikkain poikaystävä. Paula on tottunut siihen, että kaikki sujuu lopulta niin kuin hän haluaa. Hänen suhtautumisensa muihin ihmisiin on luokkatietoista. Hän eksotisoi muita kulttuureja ja suhtautuu niihin jokseenkin alentavasti. Paula on ikuisesti 18-vuotias. Jopa 105 tapauksen ratkomisen jälkeen.


tiistai 29. kesäkuuta 2021

Mid-Year Book Freak Out tag 2021



1. Mikä on paras kirja, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Olen tähän mennessä lukenut 43 kirjaa. Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on jäänyt vahvasti mieleen inhimillisyytensä vuoksi. Kirjan henkilöt tuntuvat edelleen eläviltä. Tunnelma on säilynyt mielessä vahvana.

2. Mikä on paras jatko-osa, jonka olet tähän mennessä lukenut?

Jessica Townsendin Onttorokko. Morriganin ajojahti. Kirjasarjan maailma, Nevermoor, on kiehtova. Se on yhtä aikaa sekä maaginen että synkkä. Kirjoja lukiessa tuntuu siltä, että Nevermoorissa voi tapahtua mitä vain.

3. Kerro tänä vuonna julkaistu kirja, jota et ole vielä lukenut, mutta jonka haluat lukea?

Minulla on hyllyssä Antonio Iturben Auschwitzin kirjastonhoitaja, joka olisi tarkoitus lukea tänä vuonna.

4. Mitä tänä vuonna julkaistavaa kirjaa odotat?

Anniina Mikaman Myrrys kiinnostaa.

5. Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?

Ernesto Sabaton Tunneli on kauttaaltaan ahdistava.

6. Mikä kirja on ollut suurin yllättäjä?

Luin viimein Kalevalan kokonaan. Olen yllättynyt, että sen lukeminen oli niin helppoa ja viihdyttävää.

7. Kuka on uusi lempikirjailijasi?

Jennifer Clement ja Cecilia Samartin ovat tehneet minuun vaikutuksen.

8. Mihin fiktiiviseen henkilöön olet ihastunut?

Yoko Ogawan kirjassa Professori ja taloudenhoitaja esiintyvä professori on aivan ihana. Hän on niin sympaattinen, etten kestä.

9. Mikä on uusi lempihahmosi?

Yoko Ogawan kirjasta Professori ja taloudenhoitaja valitsen professorin. Voin kuulla muistilappujen kahinan.

10. Mikä kirja sai sinut itkemään?

Cecilia Samartinin Mofongo. Kirjan tapahtumat tuntuvat todellisilta.

11. Mikä on tämän vuoden paras kirjan pohjalta tehty elokuva?

En ole tänä vuonna nähnyt kirjan pohjalta tehtyjä elokuvia.

12. Mikä on tämän vuoden lempipostauksesi?

Vaikea sanoa. Ehkä #28päivääkalevalaa erottuu joukosta.

13. Mikä on kaunein kirja, minkä olet ostanut tänä vuonna?

En ole ostanut yhtään kirjaa tänä vuonna, mutta olen saanut Otavalta Stuart Turtonin kirjan Pimeitten vetten paholainen, jonka kansipaperi on mielestäni kaunis.

14. Mitkä kirjat aiot lukea vuoden loppuun mennessä?

Lukutavoitteena on lukea paljon kirjoja eri maailman maista, joista en ole vielä tähän mennessä lukenut yhtään kirjaa.