perjantai 31. joulukuuta 2021

Kohti uutta vuotta 2022!

Kiitos kuluneesta vuodesta 2021!

Luetut kirjat

Luin vuoden aikana 86 kirjaa. Edellisinä vuosina olen lukenut 48, 64, 57, 73 ja 75 kirjaa, joten se on tähän mennessä suurin luku. Paras lukemani kirja oli Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja. Toinen viiden tähden lukukokemus oli Cecilia Samartinin Mofongo.

Luin viimein kaikki suomennetut Neiti Etsivä kirjat, mikä on ollut lapsesta asti haaveenani. Lapsuuden kirjojen lukeminen oli hauskaa, vaikka en niitä nykylapsille suosittelisi.

Keksin viime vuonna kysyä ihmisten lempikirjoja instagramissa ja luvata lukea yhden niistä. Luin tämän vuoden aikana viisi eri lempikirjaa. Aion jatkaa lempikirjojen kyselyä uutenakin vuonna.

Ostin itselleni Kalevalan. Osallistuin helmikuussa irisbookish instagramtilin pitäjän Iiriksen järjestämään #28päivääKalevalaa nimiseen kimppalukuun, jonka tarkoituksena oli lukea Kalevala. Niin sanotusti yhdessä lukeminen oli mukavaa.

Järjestin yhteistyössä anniinasbooks instagramtilin pitäjän Anniinan kanssa #maailmalukuhaaste2021 nimisen lukuhaasteen, joka kesti toukokuusta elokuuhun. Tarkoituksena oli lukea kirjoja eri puolilta maailmaa ja erityisesti kirjailijoilta, jotka ovat kotoisin Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tavoitteena oli lukea niin sanotusti ei-länsimaista kirjallisuutta.

Maailman ympäri

Oma henkilökohtainen haasteeni on lukea kirjoja kaikista maailman maista. Kirjailijan täytyy olla kotoisin kyseisestä maasta, ja kirjan tapahtumien tulee sijoittua kyseiseen maahan. Tänä vuonna luin haasteeseen 22 kirjaa. Olen lukenut haasteeseen yhteensä 53/195 kirjaa.

Kirjagram

Innostuin syksyllä kuvaamaan reels-videoita. Julkaisin 24 syksyistä videota instagramiin. Minusta on mukavaa retkeillä kirjan kanssa. Kuvia löytyy instagramista tägin #retkelläkirjankanssa takaa, mihin muutama muukin on innostunut lisäämään retkikuviaan.

Järjestin joulukuussa #unelmien_joulu kuvahaasteen instagramissa, johon osallistuttiin yli sadan kuvan voimin, mistä olen yllättyneen onnellinen.

Toiveet vuodella 2022

Vuosi sitten toivoin pääseväni kulttuurin pariin ja tapaamaan muita kirjaharrastajia. Syksyllä kävin baletissa, konsertissa, teattereissa, museoissa ja kirjamessuilla. Tapasin kirjabloggaajia ja/tai kirjagrammaajia viitenä eri kertana, mikä oli mukavaa. Toivottavasti maailman tilanne paranisi niin, että kirjallisuutta ja kulttuuria voisi harrastaa yhteisöllisesti ilman sulkuja.

Hyvää uutta vuotta 2022!

torstai 30. joulukuuta 2021

Marc-Uwe Kling: QualityLand

QualityCityssä asuva Peter Työtön on tyytymätön TheShopin hänelle lähettämään pakettiin. Hän on aivan varma siitä, että hän ei tarvitse hänelle lähetettyä tuotetta ja haluaa palauttaa sen. Palauttaminen osoittautuu mahdottomaksi, sillä TheShopin tuotteet valikoidaan ja lähetetään ihmisille algoritmien avulla. Tuotteen palauttaminen merkitsisi virhettä järjestelmässä, jopa koko QualityLandissä, eikä se vain onnistu. Peterin olisi vain hyväksyttävä hänelle osoitettu paikka hänelle räätälöidyssä maailmassa. Sitä hän ei suostu tekemään.

"'Tiedätkö, mitä olen huomannut?' Peter kysyy. 'Kun takana on erityisen kurja päivä, tapahtuu hämmästyttävän usein, että kotona odottaa drooni jonkin mahtavan tuotteen kanssa, josta tulee heti paremmalle tuulelle.'" (s.56)

QualityLandin asukkaat, joiden nimet määräytyvät ammattien mukaan, on arvotettu pistemäärien avulla eri tasoihin, joihin kuuluu tason mukaisia oikeuksia. Periaatteessa alimmilta tasoilta pitäisi pystyä kiipeämään ylemmäs, mutta algoritmit pitävät huolen siitä, että ihmiset pysyvät oman tasoisten ihmisten, töiden ja tuotteiden piirissä. Tekoälyt tekevät kaikki päätökset. Asukkaiden ei tarvitse itse päättää ostoksiaan tai edes puolisoaan.

"Julia Nunnan ohjelma, joka nauttii koko QualityLandin korkeimpia katsojalukuja, on nimeltään Alaston totuus. Nimi ei ole tuulesta temmattu. Julia esiintyy koko ohjelman ajan alasti, mutta vain maksaville katsojille. Muille hänet on puettu jälkeenpäin digitaalisesti. Julian 'vaatteet' toimivat samalla mainosbannereina." (s.112)

Marc-Uwe Klingin QualityLand pilailee sekä digitaalisen että reaalimaailman kustannuksella. Ihmisten elämä on kokonaisvaltaisesti verkossa ja äärimmilleen kaupallistettu. He elävät omissa tarkoin ohjelmoiduissa kuplissaan. Tärkeintä on saada mahdollisimman paljon klikkauksia ja katsojalukuja mainoksille. Kirja on humoristinen ja oivaltava huomioissaan, mutta ikävä kyllä katseeltaan täysin miehinen ja suurimmalta osaltaan alatyylinen. Parasta kirjassa ovat hulvattoman höpsöt tekoälyllä varustetut koneet, kuten lentopelkoinen drooni ja kierrätykseen määrätty kierrätysrobotti, joka kokoaa itsensä aina uudelleen kierrätetyistä osistaan.

keskiviikko 29. joulukuuta 2021

Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Positron-projekti tarjoaa ihmisille täydellisen asumisratkaisun, joka mahdollistaa kaikille työpaikan ja lopettaa rikollisuuden: Joka toinen kuukausi vietetään omassa kodissa ja joka toinen vankilassa. Sopimuksessa todetaan, että järjestely on ikuinen. Stan ja Charmaine elävät kaduilla autossa nukkuen. He ovat likaisia, nälkäisiä ja peloissaan, sillä jengit saattavat millä hetkellä hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa. Positron-projekti kuulostaa taivaalliselta. Con yrittää varoittaa Stan-veljeään menemästä lankaan - hyvästä syystä.

"Useampiakin autonomistajia on heitetty ulos ajoneuvostaan juuri näillä seuduin. Heitä on pistetty veitsellä tai kallo on murskattu, ja heidät on jätetty vuotamaan kuiviin. Kukaan ei enää vaivaudu tutkimaan sellaisia tapauksia, koska se veisi aikaa, ja vain rikkailla on varaa poliisiin." (s.25-26)

Suljetussa kaupungissa ja toisaalta myös ulkomaailmassakin ihmiset nähdään ennen kaikkea fyysisinä ja seksuaalisina olentoina. Yhtä aikaa sekä karmiva että absurdi tarina pyörii aiheiden kuten rikollisuuden, väkivallan, kiristyksen, fyysisen koskemattomuuden, vapauden riiston, prostituution, lapsiin sekaantumisen, eläimiin sekaantumisen, tirkistelyn ja ihmiskaupan ympärillä. Maailma kuvataan irvokkaana, inhorealistisena ja sadistisena. Ihmiset haluavat ainoastaan hallita toisiaan ja ansaita tukuittain rahaa.

"Tänä iltana hän menee tavan mukaan käsityöpiiriin. Osa neuloo siellä pieniä puuvillamyssyjä vauvoille, osa valmistaa uutta tuotetta: somia sinisiä neulenalleja. 'Oliko mukava päivä?' ompeluseuran naiset kysyvät. 'Täydellinen', hän vastaa." (s.103)

Kirjan nimi on kiehtova, sillä se viittaa yhtä aikaa sekä lääketieteelliseen sydämen pysähtymiseen että rakkauden petturuuteen. Etenkin jälkimmäistä käsitellään loputtomiin. Rakkaus tarjoaa pettymyksiä pettymysten perään, vaikka sitä yrittäisi kaikin - laillisin ja laittomin - keinoin hallita ja ohjailla.

"Oikein komeista miehistä ei hyvää seuraa, sanoi Win-mummi, koska komeilla on liikaa valinnanvaraa. Mitä valinnanvaraa? oli Charmaine kysynyt, ja Win-mummi oli vastannut, että antaa olla." (s.43)

Kirjaa ei voi suositella ainakaan klaustrofibiasta kärsiville ihmisille. Henkilöt joutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, joista he eivät pääse omin avuin pois. Stan ja Charmaine ovat moraalittomia ihmisiä, joiden elämää ja naurettavuuden puolelle meneviä valintoja on ahdistavaa seurata. Kirjan lukemista jatkaa vain mielenkiinnosta loppua kohtaan. Olisiko siellä kenties kaikki hyvin? Vai onko kirjassa sittenkin scifi- ja kauhutarinan sijasta kyse yliampuvasta yhteiskunnallisesta satiirista?

"Ole se ihminen, joka olet aina halunnut olla, sanottiin Positronissa. Onko hän nyt sellainen kuin on aina halunnut olla? Näin selkärangaton, näin valmis antautumaan, näin helposti avuttomaksi heittäytyvä ja näin puutteellinen?" (s.111)

sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Klara tarkkailee ihmisiä ja ympäristöään, sillä hän haluaa oppia mahdollisimman paljon ollakseen hyvä keinoystävä. Hänen lempipaikkansa sijaitsee näyteikkunassa, sillä sieltä hän voi parhaiten nähdä ulos. Klara rakastaa seurata auringon kulkua taivaalla. Eräänä päivänä ikkunan taakse astelee Josie, joka kertoo haluavansa Klaran keinoystäväkseen. Robotti uskoo voivansa oppia kaiken ihmisyydestä ja jopa tarvittaessa käydä itsekin ihmisestä.

"'Hei, eikö teille tule siinä kuuma? Haluatteko juotavaa tai jotain?'
Pudistin päätäni, nostin kämmenet ylöspäin osoittaakseni, kuinka ihanaa oli nauttia yllemme tulevasta Auringon ravinnosta.
'Niin tietysti. En ajatellut loppuun asti. Tehän viihdytte auringossa, eikö?'" (s.21)

Pidän todella paljon Ishiguron kirjasta 'Ole luonani aina'. 'Klara ja aurinko' muistuttaa kyseistä kirjaa paljon. Molemmissa kuvataan lasten vinoitunutta elämää ja aikuisten vääristynyttä halua leikkiä jumalaa. Tapahtumissa vilahtelevat taide, tiede ja sosiaalinen kanssakäyminen. Molemmissa ihmiskehoille tehdään epäeettisiä ratkaisuja ja eletään keskellä ympäristökriisiä. Kirjan maailma on kiehtovan salaperäinen. Moni asia jää kirjan loputtuakin hämärän peittoon.

"- keinoystävät eivät olleet vaivautuneita vaan peloissaan. He olivat peloissaan, koska me olimme uutta mallia, ja he pelkäsivät lastensa tulevan ennen pitkää siihen tulokseen, että oli aika heittää vanhat KY:t pois ja korvata heidät sellaisilla ystävillä kuin me." (s.25)

Kirjassa on hieman vinksahtanut tunnelma kuin kaikki ei olisi ihan sitä, miltä näyttää, ja kuin jotain olisi pielessä ja kuin jotain jätettäisiin kertomatta. Maailma on hämäränä ympärillä. Menneisyys ja nykyisyys ovat epäselviä. Tavallaan millään muulla ei ole merkitystä kuin nykyhetkellä ja ympärillä olevien ihmisten hyvinvoinnilla. Tässä hetkessä oleminen vaatisi kyllä laajempaa ymmärrystä vallitsevasta maailmantilanteesta ja kulttuurista, jotta itsestään ja muista pystyisi pitämään huolta.

"- ihmisillä oli usein tarve näyttää ohikulkijoille jokin tietty puoli itsestään- samalla tavalla kuin näyteikkunassa - eikä sen kaltaista esiintymistä pitänyt ottaa vakavasti enää sitten, kun hetki oli mennyt ohi." (s.107)

Kirjassa pohditaan ihmisyyttä, elämää, kuolemaa, rakkautta, surua, sairauksia, yksinäisyyttä, luokkaeroja, aatteita, ympäristöä, teknologiaa, uskomuksia ja tulevaisuutta. Klara on sympaattinen, uskollinen ja auttavainen keinoystävä, mutta hänestä löytyy myös pelottavia piirteitä. 'Klara ja aurinko' on kylmäävä scifi-tarina.

keskiviikko 22. joulukuuta 2021

E. Lockhart: Me olimme valehtelijoita

Cadence Sinclair Eastman on uuden sukupolven esikoinen. Hän on vaarin ylpeyden aihe. Hän on pitkä ja vaalea. Hän on aito perijätär. Cadence Sinclair Eastman on koko suvun musta lammas. Hänestä kuiskaillaan salaa. Hän on kalpea mustaksi värjättyine hiuksineen. Hän on menettänyt tragediassa muistinsa.

"Äiti älähti. Hän käski minua ryhdistäytymään.
Käyttäydy normaalisti nyt, hän sanoi. Heti paikalla, hän sanoi.
Koska olet ihan normaali. Pystyt olemaan.
Älä aiheuta mitään kohtausta, hän sanoi. Hengitä ja nouse istumaan.
Tein niin kuin hän pyysi." (s.16)

Cadence on aina viettänyt kesät suvun omistamalla saarella. Hän on nauttinut ylellisestä elämästä yhdessä ystäviensä Mirrenin, Johnnyn ja Gatin kanssa. Vaari on opettanut sukulaiset noudattamaan suvun perinteitä. Hänelle on tärkeää elää näennäisen täydellistä, menestynyttä ja raharikasta elämää. Vaari on etuoikeutetun valkoisen miehen perikuva. Hän on manipuloija, riistäjä ja sortaja. Hän ei hyväksy kieltävää vastausta, kun hän on päättänyt haluavansa jotain. Vaari on saanut aikuiset tyttärensä toimimaan toisiaan vastaan. Hän nauttii vallan tunteesta. Cadencen äiti on käskenyt häntä piilottaa tunteensa ja näytellä kuin kaikki olisi hyvin ja täydellisesti. Mitä sitten oikein tapahtui?

"- muut pitävät minua salaperäisenä, Sinclairina, aivan erikoislaatuisten ihmisten etuoikeutetun klaanin jäsenenä, osana maagista ja tärkeää tarinaa ihan vain siksi, että olen sattunut syntymään tähän klaaniin." (s.54)

Tarina on koskettava, monitasoinen ja mieleenpainuva. Se on traaginen, salaperäinen ja koukuttava. Se on yllätyksekäs, romanttinen ja mystinen. Se kertoo uhrauksista, muutoksesta ja nuoruuden ideologioista. Loppuratkaisu jättää sanattomaksi. Olo on tyhjä. Tarinan loppu on tavallaan ollut arvattavissa, mutta se onnistuu silti luikertelemaan yllättäen esille. Se kaivaa vatsan pohjaa, puristaa sydäntä ja tunkeutuu lopulta silmänrei'istä ulos kyynelkanavat avaten. Tarina saa pohtimaan elämän aikana tehtäviä päätöksiä ja niiden seurauksia. Kenen vastuulla kaikki lopulta on?

maanantai 20. joulukuuta 2021

Keigo Higashino: Uskollinen naapuri

Yasuko Hanaoka on asunnossaan yhdessä tyttärensä Misaton ja juuri äsken väkivaltaisesti kuolleen ex-miehensä Shinji Togashin kanssa, kun ovikello soi. Ovella seisoo Yasukon naapuri Tetsuya Ishigami, joka tarjoaa apuaan. Myöhemmin poliisi löytää joen varrelta ruumiin, jonka henkilöllisyyttä ja murhaajaa ryhdytään selvittämään. Etsivät saapuvat Yasukon ovelle, mutta naisella onkin vedenpitävä alibi. Onnistuvatko he ratkaisemaan nokkelan tapauksen?

"'Kuka siellä?' hän tiedusteli ovea avaamatta.
Vastaus tuli hetken kuluttua.
'Minä.'" (s.20)

Dekkari on alusta loppuun asti jännittävä. Henkilöiden liikehdintää paikasta toiseen ja ajatuksenjuoksua tapauksen kimpussa on kiinnostavaa seurata. Lukijana menen pyörälle päästäni, kun en osaa päättää, ketä kannustan ja kenen kohtalon puolesta pelkään. Koko arvoitus ja siinä osallisina olevien henkilöiden toiminta tuntuvat hyytäviltä ja nerokkaan laskelmoivilta. Tykästyin jokseenkin muuttumattomaan ja elävään tapahtumapaikkaan. Henkilöt ja heidän tapakulttuurinsa tuntuivat aidoilta. Pidin valtavasti loppuratkaisusta, vaikka se ei yllättänyt minua, sillä olin lopulta toivonut kirjan päättyvän kuten se päättyi. Tapauksen lopussa saamat nerokkaat käänteet sen sijaan hämmästyttivät, sillä en ollut tarinan edetessä kiinnittänyt jokaiseen pieneen yksityiskohtaan huomiota mahdollisena vihjeenä. Dekkari on ehdottomasti viiden tähden arvoinen!

lauantai 18. joulukuuta 2021

Timo Parvela; Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma: Gaia

Lasten seikkailu Kepler62 planeetalla on tullut päätökseensä. Marie, Ari, Joni ja X haluaisivat palata takaisin Maahan. Lasten on keksittävä, miten he pääsevät tähtipurjehtijalle, joka on Lisan aseistetun klaanin hallussa. Ongelmia tuottaa maailmankaikkeuden tehokkain ase: Mjölnir, Thorin vasara. Onnistuvatko lapset pääsemään matkaan?

"Te täytätte kohtalonne, ja minä omani. Meidän perheemme on erityinen. Meidän kotimme on koko maailmankaikkeus." (s.25)

Pidin ajatuksesta, että maailmankaikkeudessa on asioita ja olentoja, joita ei pystytä ihmisaisteilla havainnoimaan. Mielestäni kirjasarjalla on hyvä opetus. Ihmisten tulisi oppia virheistään ja keskittyä luomaan maailmasta turvallinen paikka asua. Lapset ovat muutoksessa avainasemassa. Kirjoissa pohditaan sotaa, diktatuuria, uskonkiihkoilua, tekoälyä ja tieteen etiikkaa. Ihminen haluaa jostain syystä mieluummin hallita ja tuhota kuin suojella ja säilyttää.

"Elämän siemeniä - ja niiden istuttaminen on minun tehtäväni. Kasvit palauttavat elämän, saavat hyönteiset surisemaan. Minusta tulee puutarhuri, Joni sanoi -" (s.28)

Kepler62 on mielenkiintoinen kirjasarja, jonka seurassa viihtyvät sekä lapset että aikuiset. Kirjoissa on seikkailua, tunteita herättäviä tapahtumia ja pienen pieni ripaus teiniromantiikkaa. Parasta niissä on ehdottomasti kuvitus. Kirjat sopivat etenkin scifin ja fantasian ystäville.

perjantai 17. joulukuuta 2021

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

1990-luvun Albaniassa asuvat Bujar ja Agim jättävät kotinsa ja lähtevät tavoittelemaan parempaa tulevaisuutta. He iloitsevat vapaudesta kevein sydämin, vaikka kantavatkin harteillaan kommunistisesta diktatuurista vasta vapautuneen synnyinmaansa taakkoja. He muistavat isiensä kertomat muinaiset ylistystarinat ja Albanian nykyisen häpeää tuottavan rappion. He halajavat jonnekin, missä heidät nähdään yksilöinä ilman ulkopuolelta asetettuja määritelmiä.

"Yritin saada myös Agimin ymmärtämään sen, että on keskityttävä siihen mihin voi vaikuttaa sen sijaan että suree sitä mihin ei voi, ei kannata ajatella sitä että jonain päivänä kaikki kuitenkin tuhoutuu." (s.181)

Kirjan tarina on arvoituksellinen ja kiehtova. Se on traaginen, mutta jollain tasolla toiveikas, sillä koskaan ei saisi antaa periksi, vaan aina voi yrittää uudestaan. Uusi maa, uusi nimi ja uudet epätoivoiset teot. Kirjassa etsitään totuutta, mutta juututaan valheiden verkkoon. Tarina kuljettaa lukijansa ihmisyyden halki ja maailman ympäri poiketen Suomessakin asti. Mistään ei löydy täydellistä ymmärrystä. Kaikkialla vallitsee suunnaton ulkopuolisuuden tunne. Etsintä on loputon. Löytyisikö hyväksyntä lopulta omasta sisimmästä?

"Tajuatko, miten rajoittunutta on ajatella, että maailmassa on vain kaksi sukupuolta, kahdenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia?" (s.34)

Kirjassa pohditaan sukupuolta, kansallista identiteettiä ja minuuden määrittelyä. Miltä esimerkiksi tuntuu matkustaa miehen passilla, kun pukeutuu naisen vaatteisiin? Millaista on tulla joka päivä määritellyksi erilaiseksi, irralliseksi ja ulkopuoliseksi? Kirja käsittelee äärimmäistä köyhyyttä suhteessa etuoikeutettujen elämään. Miltä tuntuu, kun joutuu pelkäämään omien ihmisoikeuksiensa puolesta? Kirja on sisällöltään runsas ja väkivaltaisen tunteikas. Päässä suhisee ajatusten pyörremyrsky. Varsinkin arvoituksellisen lopun vuoksi.

torstai 16. joulukuuta 2021

P.D. James: Kuolema joulupäivänä

Kuusi murhaa kuudessa kertomuksessa. P.D. James kirjoittaa mukaansatempaavia tarinoita, joiden loppuratkaisua jännittää ensimmäiseltä sivulta alkaen. Tapahtumapaikat ja henkilöt ovat eläviä. Etenkin lapset on kuvattu häiritsevän kammottavasti. Vanhahtavat tarinat ovat jännittäviä ja jopa karmivia. Voin suositella joululoman lukemistoon etenkin dekkareista pitäville.

"Kauan sitten kuolleiden ihmisten nimien ympärille hän kutoi lapselliset mielikuvitustarinansa." (s.114)

'Jojo' kertoo vanhasta miehestä, joka muistelee menneisyyttään löydettyään jojon vanhojen papereidensa joukosta. Harmittomalta vaikuttava lelu saa uuden ja karmean merkityksen tarinan edetessä. 'Uhri' kertoo miehestä ja hänen pakkomielteestään ex-vaimon uutta miestä kohtaan. 'Joulupukkimurha' on Agatha Christiemäinen tarina siitä, kuka murhasi kartanon isännän joulujuhlien päätteeksi ja miksi. 'Tyttö joka rakasti hautausmaita' kertoo nimensä mukaisesti orpotytöstä, joka elää mieluummin kuolleiden kuin elävien seurassa. Hän haaveilee isänsä haudan hoitamisesta. Pelottava syy selviää tarinan lopussa. 'Aivan ihastuttava talo' esittelee lukijalle onnettoman avioliiton ja sen karmeat seuraukset. 'Herra Millcroftin syntymäpäivä' kertoo vanhasta miehestä, joka kiristää sukulaisiaan majoittamaan itsensä parempaan hoitokotiin. Höperönä pidetyn miehen puheita ei usko kukaan. Vai löytyykö niistä sittenkin kammottava totuus?

"Muut vieraat istuivat teepöydässä, ja näen heidät nyt kuin asetelmana, kaikilla kuppi kädessään: ennalta määrättyinä uhreina odottamassa murhenäytelmän alkua." (s.64)

sunnuntai 12. joulukuuta 2021

Jenny Fagerlund: 24 pientä ihmettä

Emma on ihminen, joka on kokenut suuren menetyksen ja syyllistää siitä itseään. Hänen aviomiehensä kuoli kaksi vuotta sitten jouluna eikä hän ole vieläkään saanut surutyötä päätökseen. Emma poistuu kotoaan oikeastaan vain omistamaansa puotiin, jonka ylläpitoon hänen siskonsa Magda osallistuu. Sisko toivoisi, että Emma keksisi viimein elämäänsä muutakin sisältöä kuin harmaassa arjessa piilottelun. Eräänä päivänä Emma saa piristävän ajatuksen: Hän haluaa tehdä 24 hyvää tekoa ennen joulua.

"'Hienoa! Arvasin, että löytäisit jotain sopivaa. Mitä siis aiot? Menetkö sille keramiikkakurssille?'
'Tätä harrastusta ei löydy listastasi.'
'Eikö? Mikä se on?'
'Aion tehdä kaksikymmentäneljä hyvää tekoa, yhden jokaisena päivänä aina jouluun saakka. Tämä oli ensimmäinen.'" (s.59)

Emma on surumielinen. Hän aliarvioi omat mielipiteensä ja tarpeensa eikä osaa sanoa ei. Ihmiset ajattelevat, että hänellä on pelkkää vapaata aikaa vain siksi, koska hän asuu yksin. Hänen oletetaan joustavan ja tekevän mahdottomiakin asioita toisten ihmisten hyväksi. Emma pitää Magda-siskonsa elämää parempana kuin omaansa, sillä onhan siskolla aviomies ja kolme lasta.

"Lilian katsoi häneen arvoituksellinen ilme kasvoillaan. 'Entä miten sinä itse voit kaiken tämän keskellä?'
'Mitä tarkoitat?' Emma kysyi yllättyneenä.
'Autat lähimmäisiäsi, mutta pidätkö huolta myös itsestäsi?'" (s.175)

Emman saama kohtelu on ahdistavaa. Ihmisillä on vahvat mielipiteet siitä, millaiselta surusta toipuneen ihmisen elämä pitäisi näyttää. Etenkin Magda on selvästi sitä mieltä, että siskon täytyisi vain ottaa itseään niskasta kiinni. Hänen menetelmänään on ilmeisesti kannustaa negatiivisen palautteen kautta. Magda ei oikeastaan yhtään auta Emmaa, vaan arvostelee ja käskyttää häntä. Hän esimerkiksi pyytää siskoa vahtimaan lapsiaan, kun 'eihän sinulla ole muutakaan'. Yksin asuvan ihmisen elämän vähättelyä. Pahinta on se, että Emma itsekin arvostelee itseään yksin elämisestä. Mielestäni yksin asuvan ihmisen elämän kuvailu menee jossain kohtaa jo vähän yli. Eräs yksin asuva tulee Emmaa vastaan kaupassa ostoskorissaan vain valmisruoka ja appelsiini. Ymmärrän, että tapahtumat kuvaavat sitä, kuinka Emma käsittelee aviomiehensä menettämistä, mutta kaikki vastaavanlaiset ahdistavat yksityiskohdat ovat kaukana takakannen tekstistä, joka lupailee lämminhenkistä, romanttista, toiveikasta ja viisasta kertomusta, jossa korostuvat arjen pienet asiat ja teot.

"Käyttäydyn ihan hölmösti vain siksi, että... Niin, miksi? Vain siksi, että haluan näyttää kaikille tuntemattomille täällä, etten ole yksin. Että minuakin odottaa kotona joku, jonka kanssa voin viettää iltani." (s.125)

Kirjassa ihmiset puhuvat toisilleen suorasukaisesti ja epäkohteliaasti. He eivät kunnioita toisiaan, vaan toimivat siten kuin kuvittelevat toiselle olevan parhaaksi. Heillä on oikeastaan vain oma etu mielessään. Emma saa hyvin vähän tilaa omalle toimijuudelleen. Kirja ei mielestäni ole hyvän mielen kirja, vaikka pidinkin ajatuksesta, että ihmiset auttaisivat pyyteettömästi lähimmäisiään ja saisivat vastarakkautta ja että ihminen oppisi antamaan itselleen anteeksi ja suomaan itselleen uusia mahdollisuuksia. Emman suloinen joulupuoti ja tarinan paraneminen kirjan loppua kohti eivät valitettavasti pelasta kirjaa.

lauantai 11. joulukuuta 2021

Bjorn Sortland; Pasi Pitkänen: Kepler62: Uusi maailma: Luola

Marie Vallvik on matkalla kohtaamaan isänsä viimeisen kerran. Hän seisoo luolan suuaukolla ja valmistautuu henkisesti elämänsä vaativimpaan koitokseen. Matka vuoren uumeniin on kuin suoraan videopelistä. Marie taistelee tiensä uskomattomien seikkailujen läpi kohti päämäärää. Mitä hän päättää tehdä perille päästyään?

"En ole menossa juttelemaan mukavia isän kanssa. Tarkoitukseni on panna piste hänen ilkeilylleen ja pahanteolleen. Olen valmis tekemään mitä tahansa pysäyttääkseni hänet." (s.9)

Kirjan rakenne muistuttaa peliä, jossa hyvä taistelee pahaa vastaan. Marie aloittaa sen luolan suulta ja lopettaa viimeisen vastustajan kohdattuaan. Matkan varrella hän ajattelee elettyä elämää ja vanhempiaan. Marie on kokenut kovia. Hän on taitava ja neuvokas, mutta hän kaipaa myös huolenpitoa, mitä hänen isänsä ei ole hänelle antanut.

"Monissa elokuvissa ja tv-sarjoissa käy niin, että päähenkilö tulee johonkin hämärään paikkaan, ja yhtäkkiä siellä on jotain, mistä katsojat vain tietävät, että se on ansa. Pakene! he ajattelevat. Ja ovat tietysti oikeassa." (s.32)

Mielestäni tarinassa oikeastaan vain kerrattiin jo tiedettyjä ja kohdattuja asioita. Tapahtumat olivat oikeastaan jo kertaalleen nähtyjä. Ehkä se oli ideana. Kepler62 planeetta pelinä yhdessä paketissa.

torstai 9. joulukuuta 2021

Matt Haig: Totuuskeiju

Totuuskeiju on yksinäinen, sillä kukaan ei kestä hänen kertomaansa totuutta. Hänen on pakko vastata esitettyyn kysymykseen, mitä hän oikeasti ajattelee. Hän ei osaa valehdella. Totuuskeijulla ei ole yhtään ystävää. Kaikki sukulaisetkin ovat kadonneet hänen ympäriltään. Eräänä päivänä totuuskeiju päätyy Helsinkiin ja kohtaa Aadan, jonka avulla hän oppii hyväksymään itsensä.

"Mutta ei voi tuntea iloa jos ei ensin tunne surua" (s.101)

Lyhyt tarina kertoo erilaisuudesta ja ystävyydestä. Se opettaa, kuinka elämässä on sekä surullisia että iloisia päiviä. Maailma on alati muuttuvainen. Jokainen voi valita, miten muutoksiin suhtautuu. Tarina kannustaa nauttimaan arjen pienistä iloista ja unelmoimaan kaikesta mukavasta.

tiistai 7. joulukuuta 2021

Ashley Elston: 10 x sokkotreffit

Sophie yllättää poikaystävänsä Griffinin jäämällä joululoman ajaksi hänen seurakseen sen sijaan, että viettäisi joululoman vanhempiensa kanssa. Yllätys ei olekaan pojalle mieluinen. Sophie päätyy sydän murskattuna laajan suvun hellään huomaan. Isoäiti Nonna keksii oivallisen idean tytön piristykseksi: kymmenen treffiä kymmenen eri pojan kanssa kymmenen eri sukulaisen järjestämänä. Sophie on kauhuissaan, mutta suostuu pähkähulluun ajatukseen.

"Ajattelin vain, että tämä voisi olla hauskaa... vähän niin kuin seikkailu. Se antaa sinulle odotettavaa kullekin päivälle. Ja vaikka treffit olisivatkin katastrofeja, me saamme niistä ainakin makeat naurut, kun ne ovat ohi." (s.39)

Tarina on suloisen romanttinen ja jouluinen. Hassut tapahtumat saavat nauramaan. Sophien amerikkalais-italialainen perhe on ihan mahtava! Heidän kokoontumisensa yhteen on täynnä ruokaa ja rakkautta. He ovat tiivis joukko, vaikka siihen kuuluukin sellaisia kuin 'häijyt-Joet', jotka yrittävät hämmentää soppaa. Sophie on teinityttö, joka kokee suuria tunteita, tasapainoilee ystävyyssuhteissaan ja jännittää tulevia kouluvalintojaan. Hän oppii, että ystävyys ja perhe ovat kaikki kaikessa. Seurusteleminen ei tarkoita sitä, että kaikki muu pitäisi unohtaa. Tarinassa mielenkiintoista on sosiaalisen median alituinen läsnäolo. Kaikki tapahtunut raportoidaan someen. Ystävät, sukulaiset ja tuttavat viestittelevät toisten henkilökohtaisista asioista ja lähettelevät salaa otettuja kuvia lupaa kysymättä.

"Wes nyökkää ja kallistaa päätään. 'Nonna taisi olla oikeassa.'
Naamani kurtistuu. 'Oikeassa mistä?'
'Tästä treffijutusta. Näytät hyvältä.'" (s.57)

Kenet Nonna valitsee Sophien seuralaiseksi uudeksi vuodeksi? Voisiko hänestä tulla tytön seuraava poikaystävä?

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Matt Haig: Joulupukki ja minä

Amelia, tyttö, joka pelasti joulun, tuntee Tonttuvaarassa olonsa ulkopuoliseksi. Hän on ihminen, joka ei sopeudu tonttujen kouluun. Häntä ei kohdella samalla tavalla kuin muita. Hän kokee suoranaista syrjintää ihmisyytensä vuoksi. Eräänä päivänä Pääsiäispupu hyökkää Tonttuvaaraan aikeenaan lopettaa joulu. Pääseekö Amelia taas todistamaan taitonsa?

"'Erittäin vaarallisia otuksia.'
'Millaisia?'
'Kaneja.'
Nyt oli minun vuoroni nauraa. 'Kaneja? Eiväthän kanit ole vaarallisia.'" (s.42)

Tarina kertoo ulkopuolisuuden kokemuksista. Maailman ihaninkin paikka voi olla ikävä, jos siellä kohdellaan eriarvoisesti esimerkiksi ulkonäön, syntyperän tai kulttuurin vuoksi. Kirjassa pohditaan, mitä sodat, valeuutiset, joukkohysteria ja syrjintä tarkoittavat. Tarinassa käy ilmi, kuinka historia kirjoitetaan voittajan näkökulmasta katsoen.

"'Pysy kaukana hänestä! Hän on vaarallinen! Hän ei kuulu tänne!'
Pieni tonttutyttö tuijotti minua suu ammollaan ja purskahti kyyneliin." (s.157)

Tarinan pienistä yksityiskohdista muistuu mieleen Peter Pan, Harry Potter ja Taru sormusten herrasta. Totuuskeiju on ihastunut Joulupukkiin. Amelia kokeilee oppitunnilla lentää Myräkkä 360 nimisellä reellä. Hänestä kirjoitetaan perättömiä skandaalijuttuja lehteen. Metsässä elää hitaasti puhuva puu. Jäin pohtimaan, kuinka paljon kirjoihin lainataan elementtejä esimerkiksi klassikkokirjoista ja kuinka paljon kirjoista tehdään uudelleentulkintoja.

lauantai 4. joulukuuta 2021

Maja Lunde: Lumisisko

Aatto on poika, joka on syntynyt jouluaattona. Hän rakastaa syntymäpäiväänsä ja joulua, mutta tänä vuonna näyttäisi siltä kuin 11-vuotissyntymäpäivät ja jouluaatto olisi peruttu. Aaton isosisko Suvi on nimittäin kuollut edeltävänä kesänä. Suru on tehnyt äidistä ja isästä pelkkiä vääränlaisia kopioita itsestään. Pikkusiskokaan ei ole enää oma räjähtävä itsensä. Aatto löytää lohtua uimahallissa uimisesta yhdessä ystävänsä Jonin kanssa. Eräänä päivänä hän kohtaa Hetan, joka kurkistelee sisään uimahallin ikkunasta. Hän on iloinen ja elämänjanoinen tyttö, joka rakastaa joulua ja luistelemista. Harmaa varjo saapuu uudelleen Aaton elämään, kun Hetan kotitalon portille astelee synkkä mies.

"Villa Kuistin lämpö tuntui minussa vieläkin. Ajatella, hän asui sellaisessa talossa, ja ajatella, heillä oli jo kaikki joulukoristeet valmiina! Meillä kotona ei ollut vielä edes yhden yhtä pientä joulutähteä. Äiti ja isä eivät varmaan olleet vielä huomanneet, että jouluun oli enää vain viikko." (s.36)

Luin jo toisen jouluisen kirjan, jossa lapsi auttaa aikuisia käsittelemään suruaan. Aikuiset eivät halua kohdata tapahtunutta ja tunteitaan, vaan tukahduttavat ne ja haluavat vain unohtaa ajan kanssa kaiken. He piilottavat surusta muistuttavat asiat pois näkyviltä. Lapset kannustavat iloitsemaan eletyistä yhteisistä hetkistä. Kuolleet ihmiset elävät kauniissa muistoissa ja ovat heiltä opituissa asioissa edelleen läsnä.

"Suvi oli opettanut minut kihartamaan lahjanarua. Ja kun hän paketoi omia lahjojaan, hän antoi minun aina kihartaa narun, koska tiesi minun pitävän siitä. Sellainen Suvi oli, sellaisia kauniita asioita hän teki, eikä minuun sattunut ajatella sitä. Ihan kuin hän olisi täällä vähän, vaikka hän olikin kuollut." (s.84)

Lumisisko on surullinen, lämmin ja rakastettava tarina. Voisi kuvitella, että sen avulla voisi käsitellä omaa surua ja läheisen menetystä. Lisa Aisaton kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Niistä huokuvat lähimmäisenrakkaus, armollisuus ja joulun ihme. Ne ovat tunteikkaita ja eläviä. Niiden pariin voi pysähtyä kuulostelemaan, tunnustelemaan ja hengittämään. Tarina saa pohtimaan omaa suhdetta jouluun. Mikä joulussa on itselle merkityksellistä?

perjantai 3. joulukuuta 2021

Catherine Doyle: Ebenezerinkadun ihme

George on menettänyt äitinsä kolme vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Hänen Hugo-isänsä suree vaimonsa menetystä niin kovasti, että hän on päättänyt peruuttaa kaikki tulevat joulut, sillä ne muistuttavat kipeästi tapahtuneesta. Georgen mielestä ratkaisu ei ole reilu. Flo-mummu on samaa mieltä. Eräänä päivänä George astuu sisälle maagiseen puotiin ja tutustuu hyllyltä löytyvän pyrypallon suomiin joulun ihmeisiin, jotka auttavat Hugoa pääsemään yli surusta ja vihasta.

"'Minulla on itse asiassa hassu tunne, että joulu löytää takaisin luoksemme pikemmin kuin arvaammekaan.'" (s.39)

Kirjan tarina on uudelleentulkinta Charles Dickensin Saiturin joulusta. George pääsee isänsä kanssa seikkailulle menneeseen, nykyiseen ja tulevaan maailmaan. He kohtaavat surua, vihaa ja pelkoa, mutta kaiken taustalla häilyy toivo ja elämänilo. Harmaus väistyy värien tieltä. Elämä jatkuu eikä kauniita muistoja vie kukaan pois.

"'Hänen kannattaisi nukkua jouluna niin paljon kuin voi. Hän tekee kaiken vaikeaksi kaikille.'" (s.37)

Tykästyin Marleyn puotiin, josta saattaa löytää ihan mitä tahansa. Siellä ovat tallessa kaikki tärkeät esineet, jotka ilmestyvät näkyville juuri, kun niitä tarvitaan. Voisin kuvitella, että nuoret lukijat nauraisivat etenkin Jekkunen-puutontun toilailuille. Tarinassa on sopivasti jännitystä, naurua ja joulun taikaa.

"'Eikä tonttu murhaa meitä, isä. Se on tehty puusta. Näetkö sitä paitsi missään asetta?'
'Sillä voi olla jotain hatussaan.'
George pyöräytti silmiään. 'Sillä ei ole mitään hatussaan.'
'Siitä tulikin mieleeni', Jekkunen sanoi riiputellessaan jalkojaan hyllyn reunan yli. 'Minulla on jotain hatussani.'
'AHAA!' Georgen isä karjaisi." (s.114)

Lopussa kirjailijalta kysytään, millainen hänen oma pyrypallonsa olisi ja minkä ihmeen se soisi. Kysymyksen avulla voi itsekin pohtia, mikä osa elämästä on muuttunut harmaaksi ja kaipaisi lisää värejä.

maanantai 22. marraskuuta 2021

Don DeLillo: Nolla kelviniä

Jeffrey Lockhartin miljonääri-isä Ross on sijoittanut suuria summia tutkimuslaitokseen, jossa säilytetään ihmisruumiita sitä päivää varten, kun teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että ihmiset voidaan koota uudelleen ja herättää henkiin.

"'Nyt ei puhuta sielun ikuisesta elämästä. Nyt puhutaan ruumiista.'
'Ruumis jäädytetään. Elintoiminnot pysäytetään syväjäädyttämällä.'
'Ja sitten joskus tulevaisuudessa.'
'Niin. Tulee aika, jolloin osataan kumota loppuun johtaneet olosuhteet. Henki ja ruumis herätetään eloon, palautetaan elämään.'" (s.13)

Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa. Ihmiskunta nähdään rappeutuneena ja väkivaltaisena. Maailmassa ei tällä hetkellä ole hyvä elää. Tutkimuslaitos ei ole sen parempi. Se on synkkä, häiritsevä ja omituinen paikka. Sieltä löytyy järjettömiä asioita, jotka kuvastavat laitoksen suunnittelijoiden ylimielisyyttä ja jumalattomuutta. Tutkimuslaitos sulkee sisäänsä ihmiset, jotka luulevat voivansa selviytyä maailmanlopusta. He ajattelevat voivansa pidentää elämäänsä ja olevansa kuolemattomia.

"Ala laskea. Elämäsi sekunteina. Ajattele maapallon ikää, geologisia kausia, valtamerien syntyä ja katoamista. Ajattele galaksin ikää, universumin ikää. Kaikkia niitä miljardeja vuosia. Ja meitä, sinua ja minua. Me elämme ja kuolemme yhdessä välähdyksessä." (s.37)

Olisi mielenkiintoista lukea samaan maailmaan sijoittuva juonivetoinen romaani. Millaiselta maailma näyttäisi sitten, kun ihmiset herätettäisiin? Millaisia heidän kehonsa olisivat? Olisivatko he ajattelultaan samoja ihmisiä kuin kuollessaan? Toisaalta en usko, että tämän tarinan tutkimuslaitokseen suljettuja ihmisiä pystytään koskaan herättämään takaisin henkiin. He katoavat maailmanlopussa niin kuin kaikki muutkin.

lauantai 20. marraskuuta 2021

Don DeLillo: Omegapiste

Mies katselee museossa Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvaa, joka on hidastettu kestämään 24 tuntia. Aika venyy. Ihmisiä astuu sisään ja ulos. Kukaan ei jää kovin pitkäksi aikaa. Miehen huomio kiinnittyy erityisesti kahteen mieheen ja toisena ajankohtana hänen luokseen puhumaan tulleeseen naiseen.

"Olemme täällä samalla tavalla kuin kärpäset tai hiiret, paikkaan sidoksissa, emme näe emmekä tiedä mitään muuta kuin sen minkä niukka ymmärryksemme sallii." (s.76)

Elokuvaohjaaja Jim Finley matkustaa keskellä aavikkoa asuvan Richard Elsterin luokse. Hän haluaisi tehdä elokuvan, joka kuvattaisiin yhdellä otolla ja jossa entinen puolustusministeriön neuvonantaja Richard puhuisi seinä taustanaan. Muutaman päivän vierailu venyy viikoiksi. Aika kuluu, kunnes se menettää merkityksensä. Miesten verkkainen elämä muuttuu, kun Richardin tytär saapuu paikalle äitinsä lähettämänä, sillä hänellä on ilmeisesti liian tiivis suhde miesystäväänsä, josta hän tarvitsee taukoa.

"Sitä mitä me sanomme itseksi, todelliseksi elämäksi, hän sanoi, olemassaolon ytimeksi. Itseä oman tietämisensä pehmeässä mudassa, ja tietäminen tarkoittaa tietoa siitä ettei itse elä ikuisesti." (s.67)

Kirjan kerronta on tiivistunnelmaista, häiritsevää ja painostavaa. Lukija voi oikein kuulla kellon hitaan raksutuksen taustalla ja nähdä kuvia, jotka etenevät hidastettuina silmien edessä, kunnes ne kiihtyvät, kiihtyvät ja kiihtyvät hidastuakseen taas pelottavan tasaiseen rytmiinsä. Kirjassa pohditaan olemassaoloa ja aikaa. Loppu jättää tilaa omalle ajattelulle. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukukerran, sillä se on lyhykäisyydessään runsas. Pitäisikö se kenties lukea hidastettuna, hetkeen keskittyen?

"Täällä on erilaista, aika on täällä suunnaton, se on käsinkosketeltava tunne. Aika joka on ollut ennen meitä ja on meidän jälkeemme." (s.47)

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Sebastian Zöllner on päättänyt nousta maailmanmaineeseen kirjoittamalla sokeutuneen taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän matkustaa miehen luokse ja aloittaa työnsä hyökkäävällä tyylillään. Hän ei kaihda kieroimpiakaan keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi.

"'Outoa', Kaminski sanoi, 'outoa ajatella että te olette mukana minun elämässäni. Outoa eikä lainkaan miellyttävää.'
'Te olette kuuluisa. Sitähän te halusitte. Sellaisella joka on kuuluisa on elämässään joku minun kaltaiseni.' En tiennyt miksi sanoin niin." (s.100)

Kerrontatyyli on ihailtavan taidokasta, sillä kirjailija onnistuu kuvaamaan yhtä aikaa sekä Zöllnerin omaa käsitystään itsestään että muiden näkemystä hänestä. Mies on suoraan sanottuna itsekeskeinen kusipää, joka esiintyy menestyneenä ja ihailtuna maailmanmiehenä. Ihmiset eivät ole vakuuttuneita. He naureskelevat itsepintaiselle Zöllnerille hänen selkänsä takana ja antavat mielipiteensä näkyä myös kasvotusten. Zöllner on rasittavuudessaan huvittava.

"Sytytin uuden tupakan, se ei näyttänyt häiritsevän Kaminskia. Se harmitti minua hetken aikaa. Puhalsin savun siihen päin." (s. 107)

Kaminski on hykerryttävä henkilö. Zöllner ei ota selvää, onko hän lintu vai kala, seniili jänis vai ovela kettu. Kaminski vetää Zöllneriä kuin pässiä narussa ja näkee sokeudestaan huolimatta maailman selvemmin kuin muut. Hänen tekemisensä ovat koomisia. Zöllner ei mahda hänen tempuilleen mitään. Miesten välisen suhteen kehittymisen seuraaminen on kirjan parasta antia. Zöllner tavallaan opettelee, mikä elämässä on tärkeää. Kirjan loppu on hämmentävän yliampuva.


tiistai 16. marraskuuta 2021

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

35-vuotias Nora päätyy ajatukseen, että hän haluaa kuolla. Päätös syntyy päivänä, jolloin kaikki tuntuu romahtavan kasaan. Hän muun muassa menettää työpaikkansa, ja hänen kissansa löytyy kuolleena. Hän on aivan yksin. Nora havahtuu keskiyön kirjastossa, joka sijaitsee elämän ja kuoleman välissä. Hän saa tilaisuuden kurkistaa katumuksen kirjaan ja kokeilla elämänpolkuja, joille astumatta jättämistä hän harmittelee.

"'Elämän ja kuoleman välissä on kirjasto', hän sanoi. 'Kirjaston hyllyt jatkuvat ikuisesti. Jokainen kirja antaa mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?'" (s.44)

Kirjassa pohditaan elämää, omia valintoja, kanssaihmisiä, katumusta ja itsensä hyväksymistä. Tarina herättelee pohtimaan, millaista on hyvä elämä. Elämään kuuluu iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jokaisen päivän ei tarvitse olla onnellinen, jotta elämä olisi hyvä. 

"Ajatteletko koskaan sitä, miten päädyit sinne, missä olet? Kuin olisit eksynyt sokkeloon, ja se olisi kokonaan oma vikasi, koska itsepähän päätit joka kulmassa, mihin suuntaan kääntyisit?" (s.78)

Ihastuin tarinaan. Tsemppasin Noraa eteenpäin, kun hän kohtasi kaikki katumuksensa aiheet. Hän käsitteli mennyttä, omia ihmissuhteitaan ja minäkuvaansa. Hän huomasi, että kaikki ei aina ole niin kuin on itse tulkinnut. Tykästyin ajatukseen, että ohi menneet polut eivät välttämättä ole täysin suljetut, vaan ne voi ottaa myöhemmin mukaan elämään vaikka ihan vain pienessä mittakaavassa. Tykästyin rouva Elmiin, joka oli kultainen ja sanavalmis kirjastonhoitaja, joka ei antanut valmiita vastauksia, vaan luotti kokemuksen opettavan enemmän. Hän tuntui niin elävältä, että pelaisin itsekin mielelläni shakkia hänen kanssaan. Ehkä minä pelaan jo? Mikä voisi olla seuraava siirtoni elämän pelilaudalla?

"'Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin? - - Sitä, mikä tekee onnelliseksi.'" (s.79)

torstai 11. marraskuuta 2021

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kirjailijan urasta haaveileva nuoriherra Cem päätyy Öngöreniin kaivonkaivajan apulaiseksi. Hän tarvitsee rahaa opintoja varten eikä kirjakaupassa työskentelystä tienaa yhtä paljon yhtä nopeasti. Cem huomaa pian joutuneensa todelliseen elämänkouluun. Maanpinnan alta paljastuu aina uudenlaisia kerroksia aivan kuten mestari Mahmutin kertomista tarinoista. Cemistä tuntuu siltä kuin he kaivautuisivat maan keskipisteen sijasta kohti taivasta. Totuus ja tarut sekoittuvat keskenään. Cemin elämä muuttuu kohtalokkaaksi.

"Isä ei ottanut meihin yhteyttä pitkään aikaan. Joskus kävi niin, etten saanut mieleeni isän kasvoja. Silloin minusta tuntui kuin sähköt olisivat menneet äkisti poikki ja kaikki olisi kadonnut silmistäni." (s.14)

Orhan Pamuk rakentaa moninaista kuvaa vuosien saatossa kerrostuneesta Istanbulista. Paljon on rakennettu uutta, mutta paljon on vanhaa jäänyt, jos vain tietää, mistä tutkia. Paljon on unohdettu, mutta paljon on vielä löydettävissä, jos vain tietää, keneltä kysyä. Kirja kertoo yhteisöstä ja sen kulttuuriperimästä. Se maalaa silmien eteen isien ja poikien päättymättömän ja muinaisen tarinan. Se on kertomus sukupolvien jatkumosta. Isät siirtävät sekä traumojaan että unelmiaan pojilleen, joiden tehtävänä on yrittää irrottautua ja itsenäistyä. Tilanne tuntuu isää kaipaavista pojista sekä ahdistavalta että välttämättömältä. Äidit yrittävät kasvattaa pojistaan toisenlaisia miehiä, mutta huomaavat epäonnistuvansa kohtalon kanssa kamppailussa joka kerta. Heidän osakseen jää ikiaikainen itku, joka puhdistaa ja auttaa kasvamaan. Aikuiseksi kasvaneet pojat huomaavat ponnisteluistaan huolimatta muistuttavansa isäänsä ja menneensä äitinsä kaltaisen naisen kanssa naimisiin. Tarina yhtä aikaa muuttuvaisesta ja ikiaikaisesta Turkista on sekä turvallinen että pelottava. Ihmisen elämään kuuluu tiettyjä vaiheita, mikä on luonnollista, mutta se voi myös tuntua vankilalta, josta ei pääse pois.

"Me kaikki haluamme vahvan ja päättäväisen isän, joka kertoo mitä saa tehdä ja mitä ei. Miksi? Siksikö että meidän on vaikea päättää, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, mikä on hyvää ja oikein, mikä taas syntiä ja väärin? Vai siksi, että meillä on alati tarve kuulla, että emme ole syyllisiä ja syntisiä?" (s.190-191)

Mielestäni kirja toimisi paremmin ilman loppuun laitettua punatukkaisen naisen monologia, sillä se sisältää liikaa toistoa ja selittelyä. Siinä solmitaan kaikki langanpäät yhteen, mikä kyllä onnistuu lukijalta itseltäänkin. Kirja tarvitsee naisen monologin loppuun ollakseen uskollinen tarinan muinaisille näytelmäteksteille ja kirjan idealle. Olisin toivonut lopun siinä tapauksessa olevan kiinnostavampi.

"Mistä mahtoi kieliä se, että ihminen heitti arvostamansa ja rakastamansa esineen kaivoon ja unohti sen?" (s.84)

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen

Kirja saatu: Like Kustannus Oy

Kirjan nelikymppinen kertojaminä on pidätyssellissä henkirikoksesta epäiltynä syyskuussa 2020. Hänen ajatuksensa poukkoilevat sosiaalisen median pariin ja tilanteeseen sopiviin häshtägeihin. Tarinassa siirrytään ajassa taaksepäin saman vuoden alkuun. Minäkertoja elää sekuntiaikataulun mukaista somevaikuttajan elämää, joka on selvästi karannut käsistä. Hän tekee korjaamattomia virheitä, saa negatiivista palautetta ja joutuu brutaalin pilkan kohteeksi. Hän ei osaa lopettaa, vaan upottaa itseään yhä syvemmälle somen suohon.

"Kännykkä ei kilahda päivitysten merkiksi. Ei tarvitse ahdistua suosituimpien somevaikuttajien täydellisestä elämästä, eikä pelätä ja murehtia koko ajan. Kukaan ei odota minulta mitään. Minä en odota itseltäni mitään." (s.10)

Kirja kertoo ihmisen minäkuvasta ja sen vääristymisestä, sosiaalisen median haitoista ja someriippuvuudesta, lapsuuden traumoista, syömishäiriöistä, vaikeasta äiti-tytär-suhteesta ja koulukiusaamisen pitkäkestoisista vaikutuksista. Minäkertoja ei käsittele ahdistustaan, vaan turvautuu toksiseen positiivisuuteen. Hän turruttaa itsensä viettämällä kaiken aikansa sosiaalisen median maailmassa. Hän haluaisi olla ihailtu ja menestynyt, mutta käyttää vääriä ja arveluttavia keinoja haaveensa saavuttamiseksi. Somekulissi alkaa elää omaa elämäänsä niin, että hän ei itsekään enää tiedä, mikä on tarua ja mikä totta.

"Piip piip vettä, piip piip kiitollisuusharjoitus, piip piip peilin eteen huutamaan, että minä se olen upea. Ei nyt, en pysty, en jaksa. Ääni kuulokkeissa sanoo, että kyllä sinä jaksat. Huokaan. Päätän valmistaa ruokaa." (s. 29)

Kirjan lukeminen saa pohtimaan sosiaalisen median käyttöä. Some on oikeastaan pelkkää harhaa. Siellä olevat ihmiset eivät loppujen lopuksi muodosta mitään selkeää yhteisöä. Jokainen yrittää saada oman äänensä kuuluville. Hetki ihmisten huulilla, mutta kohta jo unohtunut. Some on oman henkilöbrändin muodostamista, algoritmeja vastaan taistelua, fomosta kärsimistä, tykkäysmäärien tuijottamista, kommenttien kalastelua ja nettikiusaamisen kohteeksi joutumista. Sosiaalinen media voi aiheuttaa riippuvuutta. Puhelinta on pakko vilkuilla koko ajan. Tuntuu siltä, että sosiaalinen elämä ja ihmiset ovat siellä, vaikka oikeita ihmisiä tapaa vain oikeassa elämässä. Some vaikuttaa negatiivisesti elämänhallintaan, jos siellä viettää pitkiä aikoja kerralla ja jos sitä ei voi lakata ajattelemasta. Se haittaa arkea, keskittymiskykyä ja unensaantia. Somen käyttöön on hyvä asettaa aikaraja ja pitää huoli, että elämään sisältyy muutakin ja että somea ei käytä samaan aikaan kuin esimerkiksi viettää aikaa ystävän kanssa. Someen ei myös kannata kirjoittaa ihan mitä sattuu, vaan pitää huolta omasta yksityisyydestään.

"Makaan sängyssä ja tuijotan ruutua turtana. En muista, milloin olen viimeksi syönyt, käynyt suihkussa tai pedannut vuodetta." (s.113)

lauantai 6. marraskuuta 2021

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton makaa sairaalavuoteella, jonka päätyyn istahtaa yllättäen hänen äitinsä. Päivät ja yöt kuluvat eletystä elämästä tarinoiden. Vaikeat aiheet kierretään, vaietaan ja unohdetaan. Tunteita ei saa näyttää. Huomionkipeys ja rakastetuksi itsensä tuntemisen kaipuu ovat raastavan kovia, mutta niin ovat vuosien saatossa rakentuneet käytänteetkin. Äiti ja tytär pitävät kiinni omista tavoistaan ilmaista itseään ja välittämistään. Heidän välisensä jännite pysyy yllä loppuun asti.

"'Äiti, miten sinä tänne pääsit?' minä kysyin.
'No, lentokoneella.'" (s.9-10)

Kirjassa käsitellään eriarvoisuutta köyhyyden ja huono-osaisuuden näkökulmasta katsoen. Lapset kärsivät tilanteesta eri tavalla kuin aikuiset. Heidän kohtalonaan on kantaa ylisukupolvista traumaa. Aikuisten mielenterveysongelmat aiheuttavat lapsissa turvattomuuden tunnetta. He kokevat rakkaudettomuutta ja jäävät vaille huolenpitoa, mikä vaikuttaa heidän kykyynsä selviytyä elämästä ja huolehtia puolestaan omista lapsistaan. He takertuvat kaikkiin ihmisiin, jotka vähänkään vaikuttavat välittävän heistä, oli kyseessä vaikka vain lääkäri.

"Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä - - kun tulen tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus - - Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on." (s.15-16)

Kerrontatyyli on elävää. Tapahtumat liikkuvat aikatasosta toiseen Lucy Bartonin muistojen mukana. Lucy on päättänyt selviytyä totaalisella irtiotolla menneisyydestä. Elämällä on tapana kiertää kehää eikä kaikkea pääse karkuun. Vanhat ja unohdetut asiat täytyy kohdata uudestaan. Asiat muuttavat ajan myötä muotoaan. Kaikki ei näytä enää samalta kuin ennen.

"Minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää." (s.82)

Tarina vetoaa tunteisiin. Silmät kostuvat ajatellessa yksin sairaalavuoteessa makaavaa ja kuolevaa ihmistä ja riipaisevaa itkua itkevää ja äitiä huutavaa yksin jätettyä lasta. Ihminen kaipaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hän janoaa hyväksyntää, välittämistä ja yhdessäoloa. Ihminen tarvitsee yhteisön tukea ja turvaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Mistä lukija löytää paikkansa Helsingin kirjamessuilla?


Vierailin 30.-31.10.2021 Helsingin kirjamessuilla somevaikuttajan passilla, jonka sain akkreditoiduttuani messukeskuksen sivuilla.

Suuntasin sekä lauantaina että sunnuntaina kulkuni suoraan kirjagrammaajien (eli kirjallisuutta instagramissa harrastavien) tapaamiseen. Vaihdoin pari sanaa ennen kuin ihmiset hajaantuivat ympäri messuhallia. Haaveena olisi, että ensi vuonna tapaamiset voisi sopia omaan paikkaansa, jossa voisi keskustella rauhassa. Ilmoille nousi unelmia omasta messupisteestä ja jopa lavaohjelmasta. Onko lukijan paikka kulkea näkymättömänä messuhallin kujilla vai voisiko hän astua esiin ja kertoa suurelle yleisölle omasta tavastaan harrastaa?

Innostuin siitä, että äänikirjat tuotiin esille Töölönlahti-lavalla. Kuuntelin keskustelua, jossa todettiin, että kotityöt ovat kokeneet vallankumouksen, sillä kirjaa voi kuunnella vaikka pyykätessä. Iltakävely ja pitkä ajomatka ovat myös oivallisia paikkoja äänikirjan kuuntelulle. Mielestäni on ollut mukavaa, että äänikirjat ovat kokeneet uuden tulemisen, sillä se hyödyttää myös kirjallisuuden saavutettavuutta. Kaikki ihmiset eivät pysty syystä tai toisesta esimerkiksi sairauden tai vamman vuoksi lukemaan fyysistä kirjaa. Mielestäni oli mukavaa kuulla positiivista keskustelua äänikirjoista. Tuli tunne, että lukijat otettiin monimuotoisemmin huomioon.

Bloggaajana kiinnostuin Suomen kirjailijaliiton järjestämästä keskustelusta, jossa Annamari Marttinen ja Aleksanteri Kovalainen esittivät näkemyksiään aiheesta kritiikki kirjailijan silmin. Keskustelussa todettiin, että kritiikki on siirtynyt blogeihin. Koen itse, että blogeissa (ja kirjainstassa) tekstit ovat pääasiallisesti lukukokemuksia, jotka on suunnattu toisille harrastajille. Tarkoituksena on herättää muissa lukijoissa keskustelua, vinkata hyväksi todettuja kirjoja ja esittää mielipiteitä huonoista lukukokemuksista. Koen ammattilaiskriitikoiden ja bloggaajien keskinäisen vertailun hämmentävänä. Marttinen totesi, että bloggaajat tekevät tärkeää työtä. Kovalainen harmitteli, että asiantuntemus on hävinnyt ja kritiikkien taso laskenut. Hän totesi esimerkkinä, että lukijalta vaaditaan taitoa lukea intertekstuaalisia viitteitä. Myöhemmin hän totesi siihen suuntaan, että lukija tulkitsee kirjan omalla tavallaan sen luettuaan. Kirja elää omaa elämäänsä sen jälkeen, kun se on poistunut painosta. Siitä keskustellaan ja sitä tulkitaan. Julkinen keskustelu on kaiken a ja o. Lukija tietää parhaiten, mitä kirja tarkoittaa. Keskustelussa harmiteltiin, kuinka Helsingin Sanomat on saanut kohtuuttoman suuren merkityksen. Kritiikit vaikuttavat apurahojen hakemiseen, myyntiin ja kirjastojen varausjonoihin. Keskustelussa esitettiin väite, että ulkomaiset kirjat saavat myönteistä kritiikkiä, kun taas kotimaiset haaleita tai nyrpeitä. Kovalainen totesi, että kirjallisuus on menettänyt paikkaansa julkisessa tilassa. Kirjoista ei enää tehdä monien sivujen juttuja, vaan sen sijaan kirjailijasta ilmestyy henkilökuvia lehdissä lehtien myynnin vuoksi ja kirja näkyy pienenä jutun yhteydessä. Kirjapuheen ja kirjan merkityksen lisäämistä kaivataan. Olisiko siten aika keksiä uudet keinot keskustella ja kirjoittaa kirjallisuudesta, jos vanhat eivät enää toimi? Mikä lukijan paikka olisi keskustelijana ja kirjoista kirjoittajana?



lauantai 30. lokakuuta 2021

Pinkkiä pintaan ja roolia vetämään - Miika Nousiaisen Pintaremontti Kansallisteatterissa

"Imagoahan tässä kaikki yrittää rakentaa. Ukin sukupolvi rakensi rintamamiestalon, isän sukupolvi rakensi hyvinvointivaltion. Nyt rakennetaan imagoa."

Keskiviikkona 27.10.2021 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä saanut Pintaremontti on Miika Nousiaisen romaanista dramatisoitu näytelmä, joka kertoo keski-ikäisten kaupunkilaisten ruusunpunaisista unelmista ja sateisen harmaasta todellisuudesta. Sami (ilmiömäinen Juha Varis) on avioliitosta ja lapsista haaveileva poikamies, joka ajautuu surkeista sattumuksista toiseen kroonisen valehtelunsa vuoksi. Hänen siskonsa Henna (vakuuttava Annika Poijärvi) on ahdistunut lapsettomuudestaan, mutta ennen kaikkea aviopuolisonsa välinpitämättömyydestä. Heidän äitinsä Seija (liikuttava Tiina Weckström) muistaa tuoda jokaisessa tilanteessa esille kaipuunsa saada lastenlapsia. Hän kaipaisi ihmistä, joka tarvitsisi hänen huolenpitoaan, jotta hän tuntisi olonsa tarpeelliseksi. Samin kaveri Pesonen (leppoisa Heikki Pitkänen) hoitaa oman elämänsä kustannuksella ympäri vuorokauden ikääntyneitä vanhempiaan ja Markus (luonteva Pyry Nikkilä) kolmea lastaan. Paineet ovat kovat näyttää ulospäin juuri sellaiselta kuin pitäisi näyttää. Sen tietää ehkä parhaiten näytelmän kantava voima Sini (valovoimainen Katja Küttner), joka kannustaa podcastinsa kuuntelijoita uskomaan itseensä ja unelmiinsa.

Näytelmä on kaiken kaikkiaan synkkä ja sarkastisen humoristinen. Se on yhtä aikaa sekä ahdistavan samaistuttava että mielettömän absurdi. Henkilöt elävät ankeaa arkeaan omassa asunnossaan, omassa pienessä ruudussaan, omalla alustallaan, josta kurkistavat toistensa elämään joko pintapuolisesti tai pintaa syvemmältä. Heidän suhtautumisensa toisiinsa riippuu siitä, mitä he saamiensa tietojen valossa kuvittelevat toisen ihmisen elämän olevan. Lastenlapsista haaveileva Seija esimerkiksi näkee yksinhuoltajaisä Markuksen ja hänen lastensa elämän omien silmälasiensa läpi lämpöisenä ja seesteisenä, kun todellisuudessa suljetun oven takana isältä pääsee ärräpää jos toinenkin, kun voimat eivät riitä. Sosiaalinen media reaalimaailmassa. Kaikilla muilla on oletusarvoisesti jotain, mitä itseltä puuttuu. Sanotaan, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Loppuratkaisu on kuin suoraan vanhoista kunnon maalaiskomedioista yliampuvine asusteineen, kliseisine parinmuodostuksineen ja imeline loppulauluineen. Kermaa kuivakakun päälle. Pinkkiä pintaan ja roolia vetämään. Ottiko kukaan lopulta sittenkään opikseen?

Keski-ikäisten ihmisten elämä on nimensä mukaisesti keskivaiheessa. Toisaalta elämä on jo eletty, omat vanhemmat haudattu ja lapset hankittu, mutta toisaalta aikaa on vielä uusille aluille. Pintaremontti käsittelee elämää huumorin avulla. Vaikeat asiat pystyy käsittelemään paremmin, kun suhtautuu niihin lempeästi. Ensi-iltayleisö naurahteli vapautuneesti tunnistettaville arkielämän ilmiöille. Hautajaisissa on aina joku setämies, joka puhuu automatkasta ja bensan hinnoista. Terveysasemalla on aina joku lääkäri, joka kuuluttaa seuraavan asiakkaan sisään monotonisella ja tunteettomalla äänenpainolla. Leikkipuistossa on aina joku äiti, joka keskustelee ummet ja lammet kuravaatteiden uusimmista ominaisuuksista suostumatta kertomaan edes omaa nimeään, sillä eihän leikkipuistossa kukaan tiedä muita kuin lasten nimet.

'Mihin sinun hoivaviettisi kohdistuu?' kyselee käsiohjelma. Näytelmän kuluessa haluaisin halata jokaista lavalla astelevaa henkilöä. Itkeä, lohduttaa ja iloita mukana. Elää ilman kulisseja.

Kävin katsomassa esityksen Kansallisteatterin bloggariklubin kautta saadulla lipulla.

maanantai 18. lokakuuta 2021

Mary Shelley: Frankenstein

Geneveläinen Victor Frankenstein tutkii kyltymättömässä kiihkossaan tieteen eri aloja aikomuksenaan voittaa kuoleman. Hän kokoaa kuolleiden ihmisten ruumiinosista olennon, jonka hän herättää eloon. Demoninen luomus synnyttää hänessä yllättäen kauhun tunteita, minkä johdosta hän sairastuu sekä fyysisesti että henkisesti. Victor haluaisi unohtaa kokemuksensa, mutta hirviö ei jätä häntä rauhaan.

Mary Shelleyn Frankenstein on goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikko vuodelta 1818. Tarina on niin kiinnostava, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Siitäkin huolimatta, että Victor on mielestäni yksi ahdistavimmista kirjan päähenkilöistä ikinä. Hänen ajattelussaan ei ole mitään logiikkaa. Puhumattakaan hänen teoistaan ja drama-queen elkeistään. Herää kysymys, kuka tarinan todellinen hirviö oikein on.

"Hän ei ollut sama huoleton olento joka nuorempana oli kanssani samoillut järven rannoilla ja keskustellut hurmiossa tulevaisuudensuunnitelmistamme. Hän oli saanut kokea ensimmäisen niistä suruista joilla meitä vieroitetaan maanpäällisestä elämästä -" (s.128)

Kiinnitin huomiota henkilökuvaukseen. Elizabeth on ilmeisesti ihanteellisen naisen ilmentymä. Hänessä arvostetaan kauneutta, hyveellisyyttä, uhrautuvaisuutta, pyyteetöntä hoivaviettiä ja kaikkivoipaista rakkautta. Hänen tehtävänsä on olemuksellaan rauhoittaa kiihkomielistä miestä ja saada hymyllään miehen jälleen iloiseksi. Elizabethin kokemat negatiiviset tuntemukset tulkitaan ujoudeksi. Kirjan naisten roolina on muutenkin olla pelkästään hyvällä mielellä. Kuolinvuoteellakaan nainen ei valita, vaan näyttää suloisen autuaalta ja arvokkaalta. Victorin osana on kokea jatkuvaa kärsimystä, kurjuutta ja raakuutta. Hän näkee, että tiede on yksinomaan miehistä. Siihen sisältyy suuria tunteita, karskiutta ja kunnianhimoa. Hän on raadannasta ruokottoman näköinen. Kirjassa kuvataan suorasanaisesti ihmisten ulkonäköä. Hirviö on ulkoisesti kaikkien kammoksuma. Hän muuttuu kokemustensa myötä kuulemiensa sanojen kaltaiseksi. Hänen tarinansa aiheuttaa tunteita laidasta laitaan. Hirviössä risteilevät sekä hyvyys että pahuus kuten ihmisissäkin.

Pidin kerrontatyyliä kiinnostavana. Tuntui siltä kuin tarinan sisällä olisi tarina, jonka sisällä oli tarina. Minuun teki vaikutuksen etenkin hirviön kertomus mökissä asuvasta köyhästä perheestä. Sympatiani ja toivoni olivat kaiken aikaa perheen puolella, vaikka pelkäsinkin surullista loppuratkaisua. Kritiikkiä antaisin epäuskottavista sattumista, mitä henkilöt kohtaavat elämänsä aikana ja mitkä on selvästi kirjoitettu vain, jotta kaikki asiat sopisivat kirjeiden tyyliin kirjoitettuun tekstiin. Pidin tapahtumapaikkojen kuvailusta. Tuntui siltä kuin ihmiset joutuisivat elämään luonnon armoilla, vaikka kuinka yrittäisivät leikkiä tieteen avulla jumalaa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Anniina Mikama: Myrrys

Kirja on saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

Kivihalmeen talo on ottanut orvon Niilon huomaansa. Elämä on ankaraa ja työntäyteistä. Niilo kokee sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa etenkin isännän taholta. Hän joutuu syömäänkin lattialla muun väen aterioidessa pöydän ääressä. Niilon elämä saapuu käännekohtaan, kun hän näkee metsässä karhun. Tapahtumat seuraavat toisiaan, myrrys kutsutaan taloon ja ei aikaakaan kun Niilo huomaa isännän lupaavan hänet tietäjälle rengiksi. Elämänmuutos kauhistuttaa poikaa, joka haluaisi mieluummin jäädä taloon kuin joutua huhujen mukaan tuonpuoleisen olentojen kanssa taikoja tekevän metsän miehen asuinpaikkaan. Niilo kasvaa, oppii elämästä ja ymmärtää, että hänen menneisyytensä ei ole ihan sellainen kuin isäntäväki on antanut ymmärtää.

"Eikö vain pojalla ollut tullessaan karhunhammas kaulassa? Jo äitinsä oli opettanut hänet noituuteen." (s.37)

1800-luvun historiallinen Suomi herää kirjassa eloon etenkin luontokuvausten kautta. Ihminen ja luonto elävät tasapainossa keskenään. Molempien kuuluu kunnioittaa toista. Ihmisen hieman enemmän, sillä hän ei selviydy elämästä ilman hyvää luontosuhdetta. Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun kansanuskolla höystetty seikkailu vie mukanaan. Välillä tunnelmoiden viipyillään taljan alla tulen lämmössä tai katsellaan suksien päältä auringossa kimmeltävää, koskematonta hankea.

"Päivät olivat täynnä kuulasta talven valoa, ja öisin revontulet mennä suhisivat pitkin taivaankantta." (s.164)

Tykästyin henkilöistä etenkin myrrykseen, jonka jännittävään menneisyyteen päästään kurkistamaan pilkahduksen verran. Olisi kiinnostavaa kuulla lisää hänen elämäntarinastaan (ja Mirjamista), sillä moni asia jää avoimeksi. Tapahtumapaikoista eniten pidin alisesta maailmasta. Siellä saattaa tapahtua mitä vain, jos ei ole varovainen. Sinne saattaa eksyä niin, ettei osaa tietään takaisin. Tykästyin myös ajatukseen, että metsään saattaa ilmestyä polku, jolle astuessa kadottaa itsensä. Myrrys on sopivaa luettavaa syksyn pimeneviin iltoihin.

"Alinen maailma tietää menneitä ja tulevia, eikä siellä ole aikaa, vaan kaikki ajat ovat olemassa nyt ja aina, samanaikaisesti." (s.122)

Kirjaa lukiessa mieleeni muistui Jouko Halmekosken kirjoittama kirja nimeltään Orjamarkkinat. Se sisältää liikuttavia tarinoita orvoista huutolaislapsista. Niilon kova elämä on kirjaan peilaten uskottava. Isäntäväen paatuneet luonteet ja väkivalta ovat paikoitellen liiankin painostavaa luettavaa. Kirkkoherralle annan sympatiapisteet hyvyydestä. Anniina Mikama on kirjoittanut kirjaansa eläviltä tuntuvia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Voisi olla ainesta jopa elokuvaan.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Albert Camus: Sivullinen

Nuori mies elää vähäeleistä arkea töissä käyden ja velvollisuudet hoitaen. Hän seuraa näennäisen välinpitämättömästi sivusta kanssaihmisten elämää. Hän näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat ja vastaa heille siten kuin aidosti haluaa. Mies puhuu lyhyesti ja toimii hetkessä ajattelematta eilistä tai huomista. Hänellä on vain nykyhetki, jossa hän toimii sen hetkisen tuntemuksensa pohjalta. Hän ottaa asiat vastaan sellaisinaan, sillä ulkoinen tunteilla koreileminen olisi turhaa. Tilanne ei muuttuisi mihinkään suuntaan. Mies kokee elämän fyysisinä tuntemuksina. Lämpö tukahduttaa ja kakofoniset äänet häiritsevät keskittymiskykyä. Fyysinen keho häiritsee mielen liikkeitä. Ajatukset vaativat päästä lepoon.

"Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ollut minusta lainkaan hullumpaa." (s.55)

Ihmisten elämään, tekoihin ja olemassaoloon voi suhtautua välinpitämättömästi, sillä jokainen heistä on katoavainen ja korvattavissa. Millään ei ole mitään merkitystä, ja kuitenkin tällä hetkellä on kaikki merkitys. Mikään ei herätä tunteita, ja kuitenkin sisällä piilee kaikki maailman tuntemukset. Ihmiset elävät elämäänsä sillä tavalla kuin se kuuluu elää, Jumalan ohjeita noudattaen, ja kuitenkin he toimivat päivästä toiseen toistuvilla irrationaalisilla tavoilla tehden vääryyttä kanssaeläjilleen. Mitä mikään lopulta hyödyttää? Kuoleman koittaessa ei ole mitään merkitystä, että on ollut olemassa ja miten elämänsä on elänyt, jos joutuu ikuiseen kadotukseen.

"- ei merkitse paljon, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäävät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia. Mikään ei loppujen lopuksi ollut selvempää. Minähän joka tapauksessa kuolisin, tapahtuipa se sitten nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. - - millaiset ajatukseni olisivat kahdenkymmenen vuoden päästä, kun minun kuitenkin olisi päädyttävä samaan. Siitä hetkestä, kun kuolee, samantekevää, miten ja milloin, asia oli päivänselvä." (s.148-149)

160 sivussa on kaikki. Niihin sisältyy koko absurdi ihmiskunta. Järjettömät järjestelmät ja päättelyketjut. Valtio ja uskonto. Kehollisuus ja henkisyys. Päivä ja yö. Eteenpäin liikkuva aika. Kuolema. Ilman elämää, sillä kaikki ihmiset on tuomittu syntymässä kuolemaan. Nousemaan alkumerestä liikkuakseen rajoitetusti kuolemansellissään. Odottamaan päivää, kun pää irtoaa ruumiista. Päivää, jota kukaan ei kohta enää muista, sillä ei ole ketään muistamassa. Kuitenkin. Tämä hetki. Tämä ajatus. Tämä tunne. Tämä taivaan värien vaihtelun kauneus. Tässä on kaikki.


tiistai 28. syyskuuta 2021

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär

Ronja syntyy ryöväreitten joukkoon Matiaksenvuoren linnassa. Hän on resuisten ja kovia kokeneiden roistojen silmäterä. Kaikki iloitsevat ja nauravat Ronjan nähdessään. Etenkin Matias-isä loistaa rakkaudesta. Ryövärintytär kasvaa nopeasti. Pian hän jo elää ja oppii yksin metsässä. Hän kokee päivien auringonpaisteen ja kosken kuohut. Öisin hänellä on seuranaan hämärän olennot kakkiaisista pönthiittisiin. Ankarimmat vastustajat ovat ajattaria, jotka haluavat vain kuolemaa. Elämä kulkee tuttuja polkuja, kunnes eteen ilmestyy Birk, joka on vihatun borkaryövärien johtajan poika.

"Kaikki oli äkkiä käynyt niin nurinkuriseksi ja ikäväksi. Miksi piti olla näin? Se Birk - Ronjahan oli ilahtunut nähdessään hänet ensi kerran! Ja kun hän nyt vihdoinkin tapasi ikäisensä, miksi sen piti olla pieni inhottava Borkaryöväri?" (s.47)

Tarina on yhtä aikaa sekä hellyttävän ihana että riipaisevan surullinen. Siinä on ajatonta tunnelmakuvausta, mutta myös vanhojen aikojen kyseenalaista nostalgiaa. Tarina kertoo elämän kiertokulusta, mutta myös uusista ajatuksista ja muutoksen tarpeellisuudesta. Voisin kuvitella, että kirjan lukeminen synnyttäisi joka lukukerralla uusia ajatuksia riippuen lukijan iästä ja lukemisen ajankohdasta. Mieleen nousee tarinaa lukiessa koko tunteiden kirjo. Kaikki on kerrottu ihanan herkästi. Pidin etenkin luontokuvauksista ja ajatuksesta, että ihminen ei voi omistaa ketään tai mitään.

"Mutta vasta nyt, nähdessään sen pimeänä ja ihmeellisenä, nähdessään kaikki suhisevat puut, Ronja tajusi mitä metsät ovat, ja hän nauroi hiljaa vain siksi että jokia ja metsiä oli olemassa." (s.22)

Ronja ryövärintytär on melkein kuin Romeon ja Julian toisinto. Kahden vastakkaisen ja sukupolvien takaista vihanpitoa harjoittavan joukon nuoret kohtaavat toisensa ja tapailevat salaa. Toisaalta tarina on kuin suoraan Tolkienin Keskimaasta taistelevine ihmisineen ja mystisine olentoineen. Metsään kätkeytyy vaikka minkälaista asukasta. Nauroin ääneen Ronjan tragikoomiselle kohtaamiselle kakkiaisten kanssa. Heidän olemuksensa ja puhetyylinsä olivat huvittavia, vaikka tilanne itsessään oli vaarallinen. Tarinassa kiinnostavinta onkin se, että hyvä ja paha ovat yhtä aikaa läsnä. Voima tarvitsee vastavoiman. Päivä yön. Ilo surun. Elämä kuoleman.

"Siellä alhaalla hän olisi halunnut olla, omassa hiljaisessa vihreässä maailmassaan. Eikä täällä Helvetinkuilussa, missä Matiasryövärit ja Borkaryövärit olivat nyt vastakkain ja tuijottivat toisiaan heitä erottavan kuilun yli." (s.49)

torstai 23. syyskuuta 2021

Holly Bourne: Vuosikirja

Paige kävelee mahdollisimman huomaamattomasti pitkin koulun käytäviä. Hänen ympärillään jutellaan viimeisimmistä juoruista. Vessassa istuu itkemässä taas uusi kiusaamisen kohde. Paige saapuu perille kirjaston rauhaan ja hengittää vapaammin. Hän nappaa hyllystä kirjan ja näkee sen sivuilla tuttuja punakynällä kirjoitettuja merkintöjä, jotka parantavat hänen sisällään olevia haavoja. Paigen sydän täyttyy rakkaudesta. Kunpa hän löytäisi kirjaston kirjoihin kirjoittelijan.

"Olen olemassa, kirjoitin sivun reunaan. Kerran minä luin tämän sivun. Hengitin. Elin. En ole mitenkään erityinen, mutta olen olemassa." (s.18)

Paige on koululehden toimittaja, joka saa tehtäväkseen auttaa vuosiluokkansa pahimpia kiusaajia kokoamaan vuosikirjan. Tytöt haluavat tietenkin esiintyä sen sivuilla pääosassa, mutta samalla näyttää muut ikätoverinsa mahdollisimman huonossa valossa. Itse asiassa he haluavat syöstä mahdollisimman monen nuoren pimeyteen. Paige on tottunut olemaan huomaamaton, jotta hän ei joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Hän ei kestäisi negatiivista huomiota varsinkin siitä syystä, että hän joutuu jo kotona sietämään julmaa henkistä väkivaltaa. Mutta nyt alkaa hänellekin riittää. Paige ei voi enää sietää sitä, että kiusaamista ei huomata, vaikka se on nuorille päivänselvää. Tieto on tuotava esille.

"Ja siinä, astumassa MINUN uutishuoneeseeni ja istuutumassa MINUN Gordonini ryhmään, olivat Grace, Amelia ja Laura - he tuoksuivat kollektiivisesti vaniljalta ja jasmiinilta ja muiden pahimmilta muistoilta." (s.39)

Kirjassa käsitellään nuorten maailmaa, johon saattaa sisältyä hyvinkin rankkoja tapahtumia kuten kiusaamista ja perheväkivaltaa. Toisaalta myös onnen hetkiä kuten ehdotonta ensi rakkauden huumaa. Holly Bournen luomasta tarinasta löytyy joukko kliseitä alkaen kissojen keskellä yksin elävästä tädistä ja päättyen ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun. Kirja sisältää sydäntäsärkevän tarinan, joka on vain kuorrutettu imelällä siirapilla. Henkilöt ovat samanlaisia. He pitävät yllä täydellisen ja pidetyn ihmisen roolia, vaikka sisälmykset ovat jo täysin mädäntyneet. He ovat parantumattomasti sairaita. Toksisia ihmisiä, joiden löyhkä saa muut oksentamaan. He ovat niin myrkyllisiä, että heidän läsnäolonsa saa toiset ihmiset sairaiksi. Pinnan alta löytyy epävarmuutta, kateutta ja puhdasta ilkeyttä. Heidän teoistaan lukeminen aiheuttaa halun karjua ja itkeä yhtä aikaa. Heitä haluaisi ravistella. Heidät haluaisi muuttaa. Heidät haluaisi tuhota. Se on mahdotonta. Jäljelle jää vain hyväksyntä ja oikean tiedon levittäminen. Poistuminen myrkylliseltä alueelta.

"Tärkeintä on se, mitä teet, ja miten se vaikuttaa muihin." (s.297)

Voisin kuvitella, että nuortenkirja voisi teoreettisesti rohkaista nuorta lukijaansa puuttumaan kiusaamiseen hiljaisen hyväksynnän sijasta. Kaikkea ei tarvitse sietää ja seurata sivusta. Ikätovereita ei kuulu pelätä. Perheväkivallan keskellä elävä nuori puolestaan toivon mukaan etsii apua.

Toivottavasti kirja ei kuitenkaan innosta sotkemaan kirjaston kirjojen sivuja ;)

lauantai 18. syyskuuta 2021

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika

Sortivatko linnanherrat maaorjiaan? Hallitsiko kirkko ihmisten elämää? Hävittikö keskiaika antiikin perinnön? Estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Uskoivatko ihmiset, että maa on litteä? Valmistivatko munkit kirjoja kirkon alaisuudessa? Oliko keskiaika julmaa ja väkivaltaista aikakautta? Poltettiinko silloin noitia? Olivatko keskiaikaiset ihmiset impulsiivisia ja lapsellisia? Käytiinkö sodat kömpelösti ritarien rynnäköillä? Oliko keskiaika pimeä? Kirjassa käsitellään edellä mainittuja kymmentä myyttiä keskiajasta kristillisen Euroopan näkökulmasta katsottuna. Sen tarkoitus on auttaa ymmärtämään historiallista aikakautta, omaa itseä ja nykyaikaa.

"Tiede etsii yleistyksiä ja abstraktioita, mutta inhimillinen maailma on loputtoman monimutkainen paikka. - Mitä suurempia kehityslinjoja historian tutkija syleilee, sitä karkeammaksi kuva muuttuu ja sitä epätarkemmin yleistys vastaa sen taakse jäävää todellisuutta." (s.7)

Minua ärsytti kirjaa lukiessa jälleen kerran tieto, että jotkut historiankirjoittajat ovat kirjoittaneet valheita kirjoihinsa. Hector Boece (n. 1465-1536) väitti, että aatelisilla herroilla olisi ollut ensiyön oikeus alustalaisiinsa. Valhe päätyi jopa Mozartin säveltämään oopperaan Figaron häät (1786) asti. Washington Irving (1783-1859) puolestaan kirjoitti tarinoita muun muassa Kolumbuksesta ja litteään maahan uskovasta kirkosta. Myöhemmät tietokirjailijat lukivat näitä keksittyjä tarinoita totena. Historiaa on muutettu tahallaan jonkin uuden aatteen hyväksi. Uudella ajalla tehtiin propagandatyötä katolisuutta vastaan. Silloin väitettiin muun muassa, että kansallisten kirjakielten luominen oli reformaation ansiota, vaikka seurakuntalaisten kieltä käytettiin latinan sijasta saarnoissa katolisuudenkin aikana. Korostamalla menneiden aikojen huonoja puolia ja lisäämällä vähän ekstraa on saatu oma aate ja aikakausi näyttämään paremmalta ja oikeutetulta. Minusta oli jälleen kerran hämmästyttävää lukea, kuinka historia muuttuu kertojan myötä. Menneisyyttä on eri aikoina tutkittu erilaisilla menetelmillä. Suoranaisia virheitä on päätynyt oppikirjoihin asti. Onneksi virheitä on pystytty myös korjaamaan. Elokuvat puolestaan käyttävät erittäin laajoja yleistyksiä tai muuttavat historian kulkua tarinaan sopivaksi. Niissä esitetyt taistelukohtaukset eivät edes yritä jäljitellä totuutta, vaan pohjautuvat esimerkiksi näyttämömiekkailuun. Minua ahdisti lukea, kuinka kirjan mukaan joissain museoissa on esineitä, joiden väitetään olevan keskiaikaisia, mutta jotka ovat oikeasti täysin keksittyjä.

"Jaloista päämääristään huolimatta renessanssiajan humanistit olivat yhdessä asiassa pahimpia: he loivat idean pimeästä keskiajasta." (s.65)

"Kuten kaikki ihmiset kaikkina aikoina keskiajan ihmiset tavoittelivat hyvää elämää siten kuin he tämän itse ymmärsivät, tiettyjen sosiaalisten normien ja materiaalisten reunaehtojen vallitessa." (s.233)

Mielestäni on mielenkiintoista pohtia, millä tavalla eri ihmiset ovat eri aikakausina nähneet maailman. Esimerkiksi 1500- ja 1600-lukujen Euroopassa ajattelu pohjautui ainakin yleisellä tasolla kristillis-aristoteeliseen maailmankäsitykseen. Tutkijat tutkivat Jumalan luomaa maailmaa. Mielestäni ihmisten ajattelua ei toisaalta voi yleistää. Parhaillaan kuluvalla ajalla ihmiset ajattelevat maailmasta lukemattomilla eri tavoilla. Olisi kiinnostavaa matkustaa tulevaisuuteen ja nähdä, kuinka kuluvan aikakauden ajattelua kuvataan. Minkä nimen aikakausi tulee saamaan? Millaisina ihmiset kuvataan?

"Juuri valistuksen traditio velvoittaa kyseenalaistamaan myös aatteen omat luomiskertomukset ja niiden sivutuotteina syntyneet myytit pimeästä keskiajasta." (s.286)

lauantai 4. syyskuuta 2021

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Maria Pettersson on kerännyt vuosikymmenen ajan historian jännien naisten tarinoita. Naiset eivät ole sankareita tai hirviöitä, vaan jotain siltä väliltä. Heistä ei kerrota koulussa historiantunnilla, mutta heistä jälkeenjääneitä tarinoita voi lukea ainakin tämän kirjan kansien välistä.

"Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia." (s.10)

Naiset ovat kohdanneet monenlaisia mielivaltaisia esteitä ja epäoikeudenmukaisuutta eri maissa eri aikakausina. He eivät ole päässeet opiskelemaan. Heidän ei ole annettu julkaista tekstejään. Heidän tekstejään ei ole uskottu heidän itsensä kirjoittamiksi. Heidän työnsä on laitettu miespuolisen sukulaisen nimiin. Heille on maksettu pienempää palkkaa kuin miehille tai ei palkkaa ollenkaan. Lahjakkaalla naisella on sanottu ollaan miehen sielu naisen ruumiissa. Naiset eivät ole saaneet urheilla. Se ei ole muun muassa 'tehnyt hyvää heidän keholleen'. Hajareisin ratsastaminen, metsästäminen, housujen käyttäminen ja pyöräileminen ovat myös olleet sopimattomien asioiden listalla. Naiset eivät ole saaneet säveltää, sillä sen on katsottu olevan epäasiallista. Naiset eivät ole saaneet äänestää. Miehet ovat tehneet päätöksiä naisten puolesta, sillä naiset ovat olleet miesten holhouksen alaisia. Onneksi on ollut myös miehiä ja yhteisöjä, jotka ovat tukeneet naisia. Naiset ovat ottaneet edistysaskeleita ja menestyneet. Heidän mukaansa on nimetty muun muassa alkuaine, yliopisto ja asteroidi.

"Mutta kuinka paljon kehittyneempi ihmiskunta olisi, jos kaikki sukupuolet olisivat saaneet toteuttaa itseään ja lahjojaan? Missä ihmislaji olisi nyt, jos puolta maailmaa ei olisi tuhansia vuosia estetty käyttämästä aivojaan?" (s.10)

Erityisesti mieleen jäivät muutamien naisten tarinat. Maria Orosa, joka pyrki 1800-luvun lopulla Filippiinien omavaraisuuteen. Syntyi muun muassa banaaniketsuppi. Persialainen prinsessa Taj-al-Saltana, joka ajoi naisten oikeuksia, mistä hänet diagnosoitiin hysteeriseksi, mikä oli 1800-luvulla keksitty psyykkinen sairaus. Kushin valtakunnan kuningatar Amanirenas, jonka yhteiskunta oli matrilineaarinen ajan laskun alun tienoilla. Etiopian keisarinna Taytu Betul, joka johti 1800-luvulla voitokkaasti joukkoja Italiaa vastaan. Etiopia ja Liberia olivat valtioita, joita ei koskaan kolonisoitu. Maria Anna Mozart, joka konsertoi veljensä Wolfgangin kanssa Euroopassa, jossa 1800-luvulla lapsinerot olivat muotia. Hän oli tiettävästi veljeään lahjakkaampi soittaja ja säveltäjä, mutta hänet pakotettiin 18-vuotiaana lopettamaan uransa ja menemään naimisiin. Voi vain arvailla, mitkä Wolfgangin sävellykset ovat oikeasti yhteistyöllä tai Marian yksin säveltämiä. Ylipapitar Enheduanna, joka eli ja kirjoitti tekstejään nuolenpääkirjoituksella noin 4200 vuotta sitten. 1900-luvun pesäpalloilija Jackie Mitchell, joka poltti ottelussa kaksi parasta miespelaajaa ja sai sen vuoksi potkut. Sen jälkeen lajin väitettiin olevan naisille sopimaton ja naispelaajan katsottiin syövän liigan uskottavuutta. Elizabeth Packard, joka 1800-luvun Yhdysvalloissa suljettiin mielisairaalaan eriävien uskonnollisten näkemystensä ja aviomiehen kanssa kohdattujen erimielisyyksien vuoksi. Naiset olivat täysin miesten holhouksen alaisia. Heillä ei ollut oikeutta omien lastensa huoltajuuteen. Heillä ei ollut omaa omaisuutta. Brittiläinen Ethel Brilliana Tweedie, joka teki 1800-luvulla tutkimusmatkan Suomeen, ja kirjoitti siitä matkakirjan.

"Monet tämän kirjan naisista ovat poikkeusyksilöitä, esimerkiksi poikkeuksellisen lahjakkaita, rikkaita tai vaikutusvaltaisia. Sen lisäksi monet ovat olleet poikkeuksellisen sinnikkäitä ja rohkeita kulkiessaan vastavirtaan ja kieltäytyessään naisille varatusta roolista. He ovat raivanneet tilaa seuraaville naissukupolville ja laajentaneet ymmärrystä siitä, mitä nainen voi tehdä ja olla. Usein he ovat maksaneet siitä kovan hinnan." (s.11)

Olen useammankin kerran pohtinut, olisiko ihmisille järkevämpää opettaa, millä vuosisadalla keksittiin mitäkin keksintöjä kuin kuka ne keksi. Väittäisin, että kukaan ei ole keksinyt asioita täysin ypöyksin. Ihmisen tiedot pohjautuvat sekä menneisyydessä eläneiden ihmisten että kanssaihmisten tietoihin, vaikka hän ei työskentelisi työparin tai -ryhmän kanssa ja vaikka hänellä ei olisi puolisoa, lapsia, sukulaisia tai tuttavia auttamassa. Väittäisin, että samoja keksintöjä ovat keksineet useat eri ihmiset suunnilleen samoihin aikoihin, joten yhden keksijän nimeäminen on aika tylyä. Tieto on kulkenut maasta toiseen ja takaisin. Mielestäni ei voida esimerkiksi puhua puhtaasti eurooppalaisista tai länsimaalaisista keksinnöistä. Mielestäni olisi kiinnostavampaa korostaa mieluummin yhdessä keksimistä kuin yksilöä. Varsinkin, kun ilmeisesti niin moni keksintö tai muu vastaava asia on kirjattu väärän henkilön nimiin. Ihmisten tarinat ovat toki kiinnostavia ja niihin on mukava tutustua omaa tietämystään syventäen.

"Naiset ja heidän saavutuksensa eivät ehkä tuntuneet (mies)historioitsijoista merkittäviltä. Joskus naisten saavutukset on kylmänviileästi kirjattu miesten nimiin niin tieteen kuin taiteenkin alalla." (s.11)

Historian jänniin naisiin oli mahtavaa tutustua. Tuntui hienolta lukea tarinoita naisista erilaisissa ammateissa ja rooleissa. Varsinkin epäsovinnaiset roolit hykerryttivät. Naiset, jotka kannustivat toisiaan sylkemään, sillä niinhän miehetkin tekevät. Kuulosti ehkä hassulta ja ällöttävältä, mutta myös vapauttavalta. Mitä kaikkea miehet voivat tehdä tämänkin päivän Suomessa, mitä naiset eivät. (Toki toisinkin päin.) Kirjan loputtua janosin lukea lisää erilaisista naisista. Tarinat avasivat jonkin, minkä en tiennyt olevan olemassa. Kyltymättömän janon.

tiistai 31. elokuuta 2021

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

1980-luvulla Iranin islamilainen vallankumous on vienyt ihmisiä vankilan epäinhimillisiin oloihin. Azar synnyttää siellä lapsen. Amir pitää itsensä järjissä askartelemalla taatelinkivistä korua omalle lapselleen. Leila uhraa elämänsä hoitaakseen vankilaan joutuneiden naisten lapsia. Aika kuluu eteenpäin. Elämä johdattaa ihmisiä eri suuntiin, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten uudelleen kohtaamiset saavat vanhat muistot virtaamaan.

"'Koko maailma on yhtä suurta vankilaa, Seida. Me kaikki olemme suuressa vankilassa.'" (s.176)

Sahar Delijani haluaa kertoa kirjansa kautta poliittisista syistä vangituista ihmisistä, sillä heidän tarinansa on unohdettu. Hän ammentaa tekstiä oman sukunsa vaietuista kokemuksista. Kirjan henkilöiden ajatukset pyörivät valinnan ympärillä. He joutuvat päättämään, kertovatko he sukulaisten karmeista kohtaloista eteenpäin tuleville sukupolville vai hautaavatko he salaisuudet itsensä mukana. Unohtamisen halun ymmärtää. Vihaa ja tuskaa ei ole mukava välittää eteenpäin. Tietämättömyydessä on valheellisen autuasta elää. Siellä on turvassa viholliselta, joka pyrkii vangitsemaan kaikki, joilla on piilotettuja salaisuuksia. Menneisyydestä vaikeneminen hautaa muistot, mutta pitää haavat avoimina. Ennemmin tai myöhemmin ne on pakko kohdata ja tikata umpeen, jotta ne pääsevät paranemaan. Mitä kauemmin odottaa, sitä rumemmat arvet jää. Tapahtunutta on surtava. Ihmisillä on oikeus tulla muistetuiksi. Heidän tarinoistaan voi oppia ja saada voimaa. Omilla teoillaan voi yrittää estää sen, että vastaavaa tapahtuisi uudestaan.

"Huudot ympäröivät hänet ja huutajien yö tunkeutuu hänen ihonsa alle, heidän upeat, vankkumattomat äänensä paisuvat hänen suonissaan, hänen keuhkoissaan." (s.174)

Uusi sukupolvi kasvaa aikuiseksi. Heitä asuu ulkomailla. Heidän juurensa leijuvat ilmassa. He voivat vain lukea kotimaansa uutisista olematta kunnolla osallisina maan tapahtumiin. Maa sekä vetää puoleensa että pelottaa pois luotaan. Väkivaltaisuudet, mielenosoitukset ja vankiloihin kadonneet ihmiset ovat jälleen nykyaikaa. Eikö väkivalta koskaan lopu? Nuori sukupolvi kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat samalla, kun vanhemmat tuntevat tuskaa pohtiessaan omia menneitä valintojaan ja niiden seurauksia. Jälkiviisaana on hyvä todeta, mitä olisi aikanaan kannattanut tehdä. Päätökset syntyivät hetkessä ja pakon sanelemina, mieli ja keho murskana. Aika muuttaa tapahtumien luonnetta. Niitä ei tunnista samoiksi vuosien jälkeen. Mitä itse olisi päättänyt tehdä? Mitä päättää nyt, kun historia toistaa itseään?

"Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa. Ja se oli sietämätöntä." (s.251)

Sota ei lopu silloin, kun se julistetaan loppuneeksi. Ihmisten on salattava, millä puolella taistelivat ja mitä tappioita kärsivät. Vaikenemisesta tulee elintärkeää. Vasta sukupolvien päästä voidaan saavuttaa todellinen rauha.

"Menneisyys ohjasi heidän jokaista askeltaan ja vaikutti jokaiseen päätökseen. (s.253)

maanantai 30. elokuuta 2021

Blogi täyttää 6 vuotta!

 

Kirjablogini täyttää tänään kuusi vuotta!

Blogivuoden kohokohtia:

Kirjagram

Tässä vaiheessa en enää osaa erottaa instatiliäni ja blogiani toisistaan, sillä koen, että ne kuuluvat niin erottamattomasti yhteen. Harrastan nykyään kirjallisuutta ja unelmointia nimenomaan instatilini kautta, josta seuraajat voivat halutessaan tulla blogini puolelle lukemaan tekstejäni pidemmässä muodossa. Rakastan kuvien ottamista, etenkin retkeilyä kirjan kanssa. Tykkään, että kuvissa näkyy kuluva vuodenaika. Pidän keskusteluista, kirjoista innostumisesta ja toisten ihmisten inspiroimisesta ja kannustamisesta. Harrastuksesta on tullut elämäntapa.

Minulla on ollut kirjagramissa muutamia projekteja.

Kuuluin #notfastjustfuriousbooks nimiseen instagramissa toimivaan lukupiiriin viime syksystä kevääseen. Luin kymmenen kirjaa, joihin en olisi ikinä muuten tarttunut, mikä oli kiinnostavaa ja avartavaa. Samaan tahtiin lukeminen ja kerran viikossa luetusta instagramin puolella keskusteleminen oli hauskaa. Kirjat olivat: Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun, Marisha Rasi-Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja, Katy Colins: Määränpää Thaimaa, Hiro Arikawa: Matkakissan muistelmat, Denise Rudberg; Hugo Rehnberg: Niin se sitten meni, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina, Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä, Hank Green: Ihan mieletön juttu, Cecilia Samartin: Mofongo ja Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja.

Keksin keväällä 2020, että voisin haastaa itseni lukemaan muiden lempikirjoja. Olen tähän mennessä lukenut viisi kirjaa. Ne kaikki ovat olleet viiden tähden lukukokemuksia: Joel Egloff: Taju kankaalla, Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat, Kasuo Ishiguro: Ole luonani aina (jonka ehdotin yllä mainitun lukupiirin luettavaksi omalla vuorollani), Alexis Kouros: Gondwanan lapset ja Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa.

Ostin itselleni Kalevalan. Osallistuin helmikuussa irisbookish instatilin pitäjän Iiriksen järjestämään #28päivääKalevalaa nimiseen kimppalukuun, jonka tarkoituksena oli lukea Kalevala Kalevalan päivään mennessä. Runot ihastuttivat, naurattivat ja tylsistyttivät. Tykästyin Lemminkäiseen, jonka koin komedialliseksi henkilöksi.

Järjestin yhteistyössä anniinasbooks instatilin pitäjän Anniinan kanssa #maailmalukuhaaste2021 nimisen lukuhaasteen, joka kesti toukokuusta elokuuhun. Tarkoitukseni oli lukea kirjoja eri puolilta maailmaa ja erityisesti kirjailijoilta, jotka ovat kotoisin Aasiasta, Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Tavoitteena oli lukea niin sanotusti ei-länsimaista kirjallisuutta.

Maailman ympäri -lukuhaaste

Luin kuluneen blogivuoden aikana 26 kirjaa ympäri maailmaa henkilökohtaiseen lukuhaasteeseeni lukea kirja jokaisesta maailman maasta siten, että kirjailija on syntynyt kyseisessä maassa ja kirjoittaa kyseisestä maasta. Olen kokenut lukumatkan sekä antoisaksi että raskaaksi. Maailmalta käännetään enimmäkseen kirjallisuutta, joka käsittelee kyseisten maiden kipukohtia. Kirjailijat ovat halunneet ikuistaa paperille vaiettuja tarinoita surullisista ihmiskohtaloista.

Lapsuuden haaveen toteutuminen

Haaveilin lapsena, että jonain päivänä olisin lukenut kaikki Neiti Etsivä kirjasarjan kirjat, joita on suomennettu 105 kappaletta. Tänä kesänä haave toteutui, sillä luin viimeisetkin puuttuvat kirjat. Lapsuuden kirjojen lukeminen oli hauskaa. Kirjat sisältävät toki runsain mitoin arveluttavia asenteita ja epäloogisuuksia, mutta kaiken kaikkiaan niissä on runsain mitoin seikkailua. Nykyajan lapsille en missään nimessä suosittelisi kirjoja, mutta aikuisille ne toimivat nostalgian vuoksi. Samalla voi tarkastella kriittisesti tekstistä nousevia huomiota herättäviä asioita.

Ihmisten tapaaminen

Tässä kuussa näin pitkästä, pitkästä aikaa muita kirjabloggaajia Helsingissä Oodin luona. Tapasin kahtena eri päivänä myös kahta eri kirjagrammaajaa. Samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kohtaaminen on piristävää ja inspiroivaa.



Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet kirjablogiani! <3

 

sunnuntai 15. elokuuta 2021

Tiina Miettinen: Piikojen valtakunta

Tiina Miettinen on koonnut kirjan "Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla" väitöskirjansa "Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun (2012)" pohjalta. Haastavaa tekemisessä on ollut lähteiden puute, sillä rahvas on esiintynyt vain käräjäpöytäkirjoissa ja tilastoissa. 

"Vain harvoin naisista löytyy tarkempia tietoja, sillä tiedot kirjautuivat vain, jos tapahtui jotain poikkeuksellista. Harvalle naiselle kuitenkaan tapahtui. Niinpä asiakirjoja lukemalla naisten elämä näyttäytyy alistettuna, eikä naisia juuri näy asiakirjoissa." (s.166)

Erilaisten elämäntarinoiden lukeminen on kiehtovaa. Varsinkin lähdemateriaalin rivien väliin kurkistaminen. Kauan sitten eläneiden naisten ajatuksia ja motiiveja voi vuosisatojen takaa vain arvailla. Naiset joko rakastuivat tai solmivat liiton järkisyistä tai halusivat kiivetä ylempään säätyyn. Puolison iällä ei ollut merkitystä. Naiset pitivät huolta omista oikeuksistaan kihlauksen ja avioliiton aikana. He saattoivat myös olla menemättä ollenkaan naimisiin. Naiset huolehtivat oman osansa suvun hengissä pitämisestä ahkeralla työpanoksellaan tai matkasivat muihin maisemiin piikomaan, sillä rippikoulun käynyttä naista ei voinut kukaan määrätä pysymään aloillaan. Naisilla saattoi olla aviottomia lapsia, ensimmäisen avioliiton lapsia ja seuraavien avioliittojen lapsia tai ei lapsia ollenkaan. Avioeron saattoi saada karkaamalla (mutta silloin sai peräänsä kiinniottajia) tai puolison hylättyä tai tehtyä aviorikoksen, mutta se oli vaikeaa ja naista leimaavaa. Naiset pystyivät nostamaan statustaan olemalla vaikkapa kuninkaan rakastajattaria. Eräskin nainen päätyi kuningattareksi asti. Tarinoiden kautta välittyy naisten maailma, jossa periaatteessa mikä tahansa on mahdollista.

"Avioliiton pyhyys ja sen suojeleminen oli äärimmäisen tärkeää. Naimisissa olevan miehen lankeemus naimattoman naisen kanssa voitiin sallia, mutta naimisissa olevan naisen lankeemusta ei koskaan. Ero oli siinä, että naineen naisen syrjähyppy vaaransi suhteesta mahdollisesti syntyvän lapsen isyyden määrityksen." (s.89)

Täytyy kyllä sanoa, että lukemieni tietokirjojen valossa en haluaisi elää 1600-luvulla. (Tosin löytyy sieltä hyviäkin puolia.) Suomessa ei ollut kunnollisia teitä, joten kuljettiin paljon veneellä. Ihmisillä oli pula ruoasta. Terveydenhoito toimi parantajien ja välskärien voimin. Oikeudenkäynneissä vatvottiin muun muassa sukuriitoja, avioliittoon ja siveellisyyteen liittyviä asioita ja noituusepäilyjä. Rangaistukset olivat kovat sakoista kuolemantuomioon. Muun muassa lapsen synnyttäminen avioliitossa olevalle miehelle (vaikka mies olisi raiskannut), lapsen kuolema synnytyksen jälkeen (lapsenmurhasta syyttäminen) ja kaksinnaiminen johtivat kuolemaan. Merille kadonneen aviomiehen tilalle ei kannattanut hankkia uutta, jos ukko ilmestyisikin ovelle. Rangaistukset annettiin eri tavalla eri ihmisten kohdalla, vaikka rikos olisi sama. Ihmisen asema yhteiskunnassa ja todistajien määrä ja asema vaikuttivat paljon siihen, millainen tuomio annettiin. Ulkomailta saattoi saapua ryöstäjiä tai sotilaita kaappaamaan ihmisiä orjuuteen. Ruotsi, johon Suomi kuului, määräsi niin sanottuja ylimääräisiä miehiä armeijaansa sotaretkille, kaivoksiin tai muihin töihin (muun muassa palkollisasetus), joten väestö koostui pääasiassa naisista, joiden vastuulla oli lapsista ja tilasta huolehtiminen. Naiset olivat miesten holhouksen alaisia (vuoteen 1864 asti), mutta ainakin 30-vuotisen sodan aikana ainoita, jotka saattoivat tehdä kaikki työt. Naiset saattoivat harjoittaa omaa ammattiaan kuten välskärin tai krouvarin toimea, vaikka olivat naimisissa. Kirkko piti kirjaa ihmisten uskonnon harjoittamisesta ja ehtoollisella käymisestä. Kuolleisuus oli suurta. Tuskin kukaan eli vanhuuteen asti. Työkyvyn menettänyt ihminen menetti myös oman arvonsa. Tiivis suku- ja kyläyhteisö huolehti toki omistaan. Tilalla asuivat lapset, tädit, sedät ja muut sukulaiset, jotka olivat selviytyneet elämän koettelemuksista hengissä. Leskeksi jääneiden kannatti hankkia nopeasti uusi puoliso, jotta elannon hankkiminen ja lasten saaminen eli elämän jatkuminen olisi turvattuna. Naisten ei tarvinnut olla neitsyitä avioituessaan. Muutenkin ihmiset menivät naimisiin yli 30-vuotiaina kerättyään ensin varallisuutta perheen perustamista varten. Kaikki kynnelle kykenevät tekivät töitä sukupuolesta riippumatta. Naiset saattoivat lähteä koettamaan onneaan toisille tiloille piian asemassa. Ihmiset olivat luku- ja kirjoitustaidottomia. He eivät välttämättä tienneet omaa ikäänsä. Ihmiset kuuluivat eri säätyihin. Aateliset elivät omaa elämäänsä. Heidän avioliittonsa olivat järjestettyjä. Nainen, joka meni naimisiin muun kuin aatelisen kanssa, menetti perintömaansa. Häneltä vaadittiin kauneutta, oppineisuutta ja kodinhoidollisia taitoja. Ylellisyysasetus takasi sen, että koreasti pukeutuminen kuului vain ylempisäätyisille.

"Patriarkaalisuus maanomistuksen ja perheen ihanteena vahvistui 1600-luvun kuluessa. Se merkitsi, että sekä omaisuus että ammatti siirtyivät mieslinjaa pitkin pienessä ydinperheessä sukupolvelta toiselle." (s.115)

Rakastan sukupuiden tutkimista. Olen tietokirjoja lukiessa joutunut entistä enemmän kasvokkain totuuden kanssa, että suvun jäseniksi merkityt ihmiset eivät välttämättä olekaan verisukulaisia. Niin sanottuja oikeita sukulaisia on mahdotonta tietää. Varsinkin aatelisten joukossa oman pojan puuttuessa adoptoitiin poika, jotta suku ei sammuisi. Oikeastihan verisuku silti sammui. Toisaalta muutenkin on mahdotonta seurata sukulinjaa. Varsinkin jos katsotaan sukua sekä miehen että naisen näkökulmasta. Sukuhaaroja on lukemattomia ja ne ulottuvat tavoittamattomiin.

"Jos naimisissa oleva isäntämies syyllistyi luvattomaan suhteeseen, hän taatusti teki parhaansa salatakseen asian. Isäntä saattoi naittaa naisen alustalaiselleen korvausta vastaan tai maksaa rengille, jotta tämä ottaisi lapsen nimelleen." (s.117)

Kirjassa on kurkistuksia menneisyydessä eläneiden naisten elämään. Historian näkee yleensä yleistyksinä. Kirjassa nostetaan esille yksilöitä ja poikkeustapauksia aikakauden yleisestä linjasta. Kaikki eivät kokeneet samankaltaista kohtaloa kuten vaikka elokuvissa annetaan ymmärtää. Kirja tuo esille erilaisia näkökulmia.

"Jotkut joutuivat vaikeuksiin, mutta suurin osa pärjäsi ja selviytyi. Ne, joiden kävi huonosti, ovat jättäneet näkyvät jälkensä asiakirjoihin." (s.169)