sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Jenny Nordberg: Kabulin tyttöjen salaisuus

Kirjassa matkataan Jenny Nordbergin mukana Afganistaniin. Toimittaja-kirjailijan kertomat tarinat sijoittuvat vuosiin 2009-2014. Lukija pääsee kurkistamaan pojiksi muutettujen tyttöjen maailmaan ja paikallisten ajatuksiin sukupuolesta, tasa-arvosta, lasten oikeuksista ja naisten asemasta.

"Pojattomuus on paha puute, herättää sääliä." (s.27)

Jenny Nordberg selvittää patriarkaalisissa yhteiskunnissa syntyvää bacha posh ilmiötä. Tytöt saavat pojan oikeudet muuttamalla sosiaalisen sukupuolensa pojaksi. Kirjassa pohditaan laajasti afganistanilaisia sukupuolirooleja ja naisten ja tyttöjen asemaa. Elämän tarkoitus kiteytyy lisääntymiseen. Tyttöjen tehtävänä on mennä naimisiin ja poikien tehtävänä elättää perhe, johon kuuluu korkeintaan neljä vaimoa. Naisten tulee synnyttää poikia, jotta suvun maine ja asema vahvistuvat. Tytöillä ansaitaan rahaa, kun heidät naitetaan lapsina pakkoavioliittoon. Heidän avullaan maksetaan velkoja ja sovitaan riitoja. Tyttöjä ei kouluteta, sillä heidän houkuttelevuutensa avioliittomarkkinoilla laskisi. Kyse on myös turvallisuudesta. Naiset ovat miesten holhouksen alaisia. Miehillä on vapaus, mutta naisilla ei. Köyhässä ja sotaisassa maassa miehet ovat suvun ainoa turva.

"Valta on aina ollut niillä, jotka onnistuvat hallitsemaan elämän alkulähdettä, hallitsemaan naisen ruumista." (s.50)

Naisten kokema syrjintä ja turvattomuus ovat kirjassa läsnä. Naisten paikka on kotona. Heidän tehtäviinsä kuuluvat muun muassa lastenhoito ja siivous. He eivät käy töissä. Naiset poistuvat kotoa vain miehen saattamana burkaan pukeutuen. Naiset kärsivät perheväkivallasta aviomiehen ja anopin taholta. Laki ei suojaa, sillä jokaisen omalla tavallaan tulkitsema uskonto on laki. Naiset ovat epäseksuaalisia Afganistanissa. Seksuaalisessa naisessa on jotain vikaa. Urheilu, runous, musiikki ja tanssi ovat kiellettyjä, sillä ne herättävät ajatuksia romantiikasta, mikä tekee heistä huoria. Raiskattua naista rangaistaan raiskatuksi joutumisesta joko vankeusrangaistuksella tai pakkoavioliitolla raiskaajan kanssa. Afganistanissa ei ole seksuaalikasvatusta. Morsiamen tulee itkeä häissä ja kärsiä hääyönä osoittaakseen siveyttä ja kokemattomuutta. Vaimon tärkein tehtävä on synnyttää poikia. Hän käyttää keinoja tavoitteen saavuttamiseksi, kuten pukee tyttölapsen pojaksi ja syö tarvittavia ruokia. Vaimoa rangaistaan tytön synnyttämisestä. Naisia myös kuolee synnytykseen.

"Useimmille on tuntematon asia, että lapsen sukupuoli määräytyy isän mukaan, koska miehen siittiöiden kromosomit määräävät, tuleeko lapsesta tyttö vai poika." (s.28)

Afganistanissa ei ole lastenoikeuksia. Tyttösikiöitä abortoidaan. Tyttöjä ei ruokita. Köyhien perheiden pojat ja pojiksi puetut tytöt laitetaan töihin. Koulussa puheenvuoron saavat pojat. Tytöille huudellaan kaduilla ja heistä puhutaan rumasti. Isoveljien tehtävänä on suojella tyttöjä, jotta he eivät tahriinnu. Kunniamurhia ja polttoitsemurhia esiintyy.

"- tytölle on etupäässä hyväksi elää muutama vuosi poikana, ennen kuin toinen, omien synnytysten täyttämä rankka elämä alkaa." (s.87)

Kirjassa arvostellaan länsimaalaista auttamishalua. Avustusjärjestöt ovat vilpillisiä ja enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Länsimaalaiset ovat seikkailunhaluisia kuin entisaikaiset tutkimusmatkailijat. He ovat eliittiä, olivat he kotoisin mistä tahansa. Länsimaalaisten on vaikeaa ymmärtää afganistanilaisten käsitystä sukupuolesta ja sen ilmentämistä. Afganistanilaisten mielestä naiset osaavat olla miehiä, mutta miehet eivät osaa olla naisia. Tytön pukeminen pojaksi karaisee luonnetta ja on hyödyksi. Naispoliitikon on puhuttava miesten kieltä. Hänen on oltava rauhallinen, suora ja tinkimätön. Hän ei käytä liikaa sanoja tai selittele. Naisten puhe on yksityiskohtaista ja vivahteikasta, mikä hämmentää miehiä.

"- useimmissa yhteiskunnissa miehillä on paljon kovemmat paineet todistella sukupuoltaan kuin naisilla. Sotaanlähtö isänmaan kunnian ja naisten puolustamiseksi on aina ollut miehelle keino määritellä itsensä." (s.232)

Jenny Nordberg on nostanut esille kiinnostavan aiheen, josta löytyy kaikuja myös länsimaissa. Suomessakin seurataan lööpeistä, syntyykö brittihoviin uusia vauvoja ja onko esikoinen poika, tuleva kuningas.

"Pikkupoikien ja -tyttöjen pukeminen sinisiin ja vaaleanpunaisiin vaatteisiin oli Yhdysvalloissa neljäkymmentäluvulla keksitty markkinointikikka. Sitä ennen kaikki lapset puettiin enimmäkseen valkoisiin, pitsisiin ja röyhelöisiin vaatteisiin." (s.126)

perjantai 25. maaliskuuta 2022

Ikuinen paluu - kurkistus keski-ikäisen miehen elämään

Kantaesityksensä keskiviikkona 23.3.2022 Kansallisteatterin Omapohjassa saanut 'Ikuinen paluu' kertoo keski-ikäisestä kotiinsa jääneestä miehestä (Petri Manninen). Rutinoituneena ihmisenä mies toistaa samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan. Elämä tuntuu turvalliselta oman asunnon seinien sisäpuolella, kun sitten ei enää tunnukaan. Pää ei kestä yksinäisyyttä ja eristäytyneisyyttä. Mieli särkyy. Ihminen tarvitsee yhteyttä toiseen ihmiseen.

Katse seuraa miehen luontevia ja realistisia toimia. Katsojaa on ohjeistettu kumartumaan puolelta toiselle, sillä katsomoa ja miestä erottaa kolme suurta ikkunaa, joissa on paksut puitteet. Ylhäällä on kaksi tv-ruutua, joista voi nähdä sen, mitä kylpyhuoneen peili näkisi. Katsoja on kuin tirkistelijä, joka kurkkii toisen ihmisen elämään. Välillä osat vaihtuvat, kun mies katsoo näennäisesti kohti. Nousee halu ottaa kontaktia. Kyllä se siitä. Sitten. Herää tarve piiloutua. Liian intensiivistä. Väkivaltaista. Karua.

Asunto on täyttynyt muistoista. Katse eksyy etenkin säntillisesti aseteltuun riviin kirjoja, jotka henkivät halusta sivistyä. Miehen elämässä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat yhtä aikaa läsnä. Mikään ei säily ikuisesti samankaltaisena. Jossain vaiheessa on pakko tapahtua jotain joko arjen sattumuksina tai maailmaa järisyttävänä.

Naapurissa pianoa soittava henkilö (Alvar af Schultén) luo miehen elämään rytmiä. Mies kulkee vuoroin musiikin tahtiin ja vuoroin sitä vastaan. Miehen liikkeet ovat tarkkoja ja harkittuja. Rytmin vaihtuessa toimintakin vaihtuu. Etsitään yhteyttä. Otetaan elämän rytmistä kiinni.

Esitys on hivenen raskas. Hengähdystaukoja saadaan taiteesta taiteen sisällä. Inspiroidutaan. Innostutaan. Elävöidytään. Esitys on karuudessaan elvyttävä. Koetaan tunteiden koko kirjo. Elämä. Olemassaolo.

lauantai 12. maaliskuuta 2022

Bjorn Sortland: Kepler62: Terra: Sydän

Avaruusseikkailulle lähetettyjen lasten tarina on tullut päätökseen. Maapalloa hallitseva tekoäly Scorpion on voitettava, jotta kasvit voivat taas kasvaa, hyönteiset pörrätä ja ihmiset iloita. Marie vaeltaa yksin omissa ajatuksissaan. Hän on maapalloa hirmuhallinneen miehen tytär, jolla on tärkeä tehtävä edessään. Hänet on koulutettu ampumaan aseilla silmiään räpäyttämättä, mutta tällä kertaa hänen tärkein aseensa on äidiltä perinnöksi jäänyt sydänriipus.

"Pistooli tekee oloni turvalliseksi ja rauhalliseksi. Se ei ole hyvä juttu, kenenkään ei pitäisi luottaa ihmiseen, joka tuntee olonsa turvalliseksi ja rauhalliseksi ase kädessään." (s.31)

Tarinasta välittyy toive, että seuraava sukupolvi tekisi parempia päätöksiä maapallon suhteen kuin edeltävät. Ihmisten pitäisi pitää yhtä ja taistella hyvän puolesta. Heidän tärkein tehtävänsä tulisi olla elämän vaaliminen tuhoamisen ja oman edun tavoittelun sijasta.

"Melkein kukaan ei luota enää kehenkään. Kukaan ei halunnut tarttua ongelmiin. Sotiin. Saasteisiin. Pakolaisuuteen. Köyhyyteen. Me tuhosimme kaiken, mikä oli hyvää, poltimme metsät, syydimme meret täyteen muovia ja saastutimme surutta -" (s.45)

Mielestäni kirjasarjan päätösosa on onnistunut, vaikka loppu olisi voinut olla napakampi. Kirjan aiheet ja Pasi Pitkäsen kuvat ovat aika pelottavia, mutta vaikuttavia. 

Maailman tilanne tuntuu musertavalta. Kaikkialla on pelkkää pahuutta. Kuivuutta, nälkää, saasteita, sotaa ja väkivaltaa. Mitä yksi pieni lapsi voi kaiken taakan alla tehdä?

"Olen pelkkä pikkutyttö. En osaa olla johtaja tai korjata yhtikäs mitään tässä maailmassa. Missä vaiheessa aikuiset alkoivat ajatella, että maailman pelastaminen on lasten tehtävä?" (s.83)

perjantai 4. maaliskuuta 2022

Juno Dawson: Ihmemaa

Alice opiskelee St. Agnesin oppilaitoksessa. Rehtori Grafton on toista mieltä. Hän kokee, että Alice ei suoriudu opiskeluistaan niin kuin pitäisi. Alicea ei kiinnosta. Hänen ajatuksensa täyttyvät yhteiskunnallisista kysymyksistä - ja Bunnysta. Tyttö on kadonnut ja jättänyt jälkeensä vain yhden vihjeen: herttakuningatar pelikortin, jossa lukee tussilla 'Ihmemaa'.

"Arvosanat, kokeet, koulu. Niiden avulla meidät pidetään ruodussa kuin häkkikanat. Ja liittyy siihen yhteiskunnallinen asemakin. Jos on kontakteja, ei tarvitse hyviä arvosanoja. Koulumenestys on vain työväenluokan nenän edessä roikotettava porkkana, joka estää heitä nousemasta kapinaan." (s.19)

Alice kärsii mielenterveysongelmista, käy terapiassa ja syö lääkkeitä. Hän on epävarma itsestään. Oma minuus tuntuu karkaavan käsistä tai hyökkäävän kimppuun. Hän ei pääse itsensä kanssa tasapainoon. Alice piiloutuu sinisten hiusten ja epäsovinnaisen pukeutumisen taakse. Hän esiintyy torjuvana, vaikka kaipaisi hyväksyntää ja rakkautta.

"Onko meidän itsetuntomme oikeasti niin hauras, että tarvitsemme selviytyäksemme kehuja ventovierailta?" (s.98)

Alicen tarina kuvaa luokkaeroja, huumeiden värittämää bilekulttuuria, sosiaalisen median haittoja, mielenterveyttä, seksuaalisuutta ja transnaisena olemista. Etuoikeutettujen lontoolaisnuorten elämä on rajua ja merkityksetöntä. Heidän todellisuutensa näyttäytyy hulluna. Mutta eihän se haittaa. 'Melkein kaikki ovat hulluja täällä.'

"Joskus mietin, mahtoiko hän tietää. Että hänestä tulisi sellainen 'Candle in the wind' -tyyppi. Nopeaa elämää, nopea loppu." (s.207)

Alice juoksee Ihmemaassa Bunnyn perässä. Vai jahtaako hän sittenkin itseään? Hän eksyy, löytyy, katoaa ja pelastuu. Hän nauraa, itkee, ihastuu, suuttuu ja pelkää. Kuka on Alice? Kaapissa, esillä, piilossa ja näkyvillä. Rakastettuna, pilkattuna, näkymättömissä ja muiden joukossa. Löytyykö oikea Alice?

"'Täh, siis armeijaan?'
'Kuvittelee, että minusta tehdään siellä mies.'
Ehkä. Tai ruumis." (s.210)

Mielestäni Juno Dawsonin tulkinta Liisasta Ihmemaassa on viihdyttävä, tunteikas, ainutlaatuinen ja ajatuksia herättävä. Tarinan kulku on hengästyttävä. Tykästyin etenkin Catiin, joka virnisteli kuin Irvikissa ja ilmestyi paikalle kuin tyhjästä. Alkuperäisen tarinan henkilöt ja elementit on siirretty nykyaikaan ja huumehuuruiseen ympäristöön. Taidokasta.