sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Jessica Townsend: Onttorokko: Morriganin ajojahti

Kirja on saatu Kustannusosakeyhtiö Otavalta.

Nevermoor-kirjasarjan kolmannessa osassa Morrigan Korppi tutustuu Meineikkaan seuran ja meinioseppien menneisyyteen, johon Ezra Viima on upottanut viheliäisen kädenjälkensä. Nykyhetki uhkaa suistua yhtä pahaan tuhoon, sillä Nevermoorissa leviää onttorokoksi nimetty sairaus, jonka saaneet käyttäytyvät vihamielisesti ja luonteensa vastaisesti. Morrigan ajautuu keskiöön parannuskeinoa etsittäessä.

Rakastan Nevermooria! Maailmaa, jossa mikä tahansa on mahdollista. Nevermoor on sekä kiehtovan ihastuttava että pelottavan vaarallinen paikka. Siellä asuu lukemattomia erilaisia olentoja. Nevermoor tuntuu rajattomalta. Morriganin asuinpaikka hotelli Deukalion on käsittämättömän suuri. Hänen opiskelupaikkansa Meiseu on puolestaan niin suuri että varmasti kukaan ei tunne sen jokaista sopukkaa. Opiskeltavaakin riittäisi äärettömyyksiin. Missään ei tunneta rajoja. Se on yhtä aikaa sekä omaa mielikuvitusta ruokkivaa että hivenen ahdistavaa. Morrigan ei äärettömyydestä hätkähdä. Hän on rohkea ja tarmokas ja tuntee olevansa kaikkialla kuin kotonaan.

Yksikkö 919 on hioutunut hyvin yhteen. Morriganin ei enää tarvitse pyydellä erilaisuuttaan anteeksi. Hän on yksi ryhmän jäsenistä, jotka tukevat häntä aina ja ikuisesti. Toki lapsijoukossa esiintyy välillä erimielisyyksiä, mutta ne ovat aina selvitettävissä. Morrigan nauttii meinioseppänä olemisesta. Hänen itsetuntonsa paranee. Hän uskaltaa ilmaista omia mielipiteitään ja kyseenalaistaa auktoriteetteja ja yleisesti hyväksyttyjä toimintatapoja. Morrigan joutuu rankkojen tapahtumien äärelle. Hän todistaa muukalaisvihaa ja elämää poikkeusoloissa. Hän kohtaa valeuutisia ja politikointia. Morrigan ei hyväksy sitä, että henkilö leimataan tietynlaiseksi joidenkin ominaisuuksiensa perusteella. Henkilöä ei saisi leimata edeltäjiensä vuoksi. Hän ei ole tehnyt mitään väärää, joten tuomitseminen toisten samankaltaisten henkilöiden menneisyyden tekojen vuoksi on väärin. Morrigan toivoisi, että kaikki voisivat näyttää, millaisia todella ovat. Kenenkään sanoja ja tekoja ei pitäisi ylitulkita tai vääristellä sopimaan tiettyyn ennaltamäärättyyn ja syrjivään muottiin.

Nevermoor-kirjasarjassa parasta ovat toiminnantäyteiset seikkailut, monipuoliset ja sympaattiset henkilöt, maagiset ja äärettömät tapahtumapaikat, ihastuttavan synkkä tunnelma, pikku hiljaa avautuva salaisuuksien verho ja moniulotteinen pahis Ezra Viima. Tästä kirjasta omiksi suosikeiksi nousivat Sofia, Rook ja eräs henkeäsalpaava kirjasto. Jessica Townsend osaa kirjoittaa taidokkaalla tavalla Morriganin yhtä aikaa sekä turvaan että vaaraan. Lukijasta tuntuu siltä, että Morriganilla ei ole mitään hätää, vaikka hän olisi keskellä kauheuksia. Oman pehmolelun rutistaminen auttaa liian jännittävissä kohdissa. Tai kissan silittäminen. Tai magnifikatin. Jos hän antaa silittää. Kannattaa olla varovainen, sillä muuten saattaa löytää epämiellyttävän lahjan lakanoiden välistä.

torstai 13. toukokuuta 2021

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa

Nathan Glass on muuttanut takaisin lapsuutensa maisemiin Brooklyniin kuolemaan. Keuhkosyöpä ja avioero ovat vieneet voimat eikä tytärkään suostu enää pitämään yhteyttä. Pientä piristystä elämän ehtoopuolelle tuo erinäisten sattumusten kirjaaminen ylös milloin millekin käteen osuneelle paperinpalalle. Eikä aikaakaan kun Nathan kokee uuden sattumanvaraisen kohtaamisen, kun hän tapaa antikvariaatissa sisarenpoikansa Tom Woodin, joka puolestaan esittelee työnantajansa Harry Brightmanin. Naisseikkailuiltakaan ei vältytä. Nathan flirttailee kantapaikan tarjoilijalle, kun taas Tom ihailee kaukaa erästä 'kaunista täydellistä äitiä'. Hurjin seikkailu soittaa eräänä päivänä ovikelloa. Sisarentyttären tytär Lucy astuu sisälle puhumattomana ja äitinsä lähettämänä. Seuraa sattumuksia sattumusten perään eikä kirjan viimeinen sivukaan petä siinä suhteessa.

"Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla." (s.7)

Harrastan toisinaan hautausmailla kuljeskelua. Ne ovat ensinnäkin rauhallisia ja kauniita paikkoja, mutta myös täynnä vaienneita tarinoita. Olisi ihanaa voida istua kiinnostavan hautakiven äärelle, painaa näkymätöntä nappulaa ja kuunnella unohdettua elämäntarinaa, joka olisi äänikirjan tavoin tallennettu hautapaikalle. Toivoisin, että olisi tapa voida säilyttää muisto meistä kaikista. Kirja virittää ajatuksen siitä, kenellä on oikeus jäädä elämään ihmisten muistoissa kuolemansa jälkeen. Poliitikot, julkisuuden henkilöt ja keksijät päätyvät elämäkertoihin, mutta tavalliset tallustajat muistaa vain lähisukulaiset ja ystävät, joiden kuoleman jälkeen ihminen katoaa lopullisesti tyhjyyteen. Kaikki komedialliset ja traagiset sattumukset painuvat unholaan. 

"'Surkaa! Surkaa niitä kymmentä, jotka ovat nyt poissa. Surkaa niitä kymmentä, joiden elämää ei enää ole, jotka aloittavat matkan suureen tuntemattomaan. Surkaa kuolleita loputtomiin. - - Surkaa maailmaa, joka sallii kuoleman korjata meidät täältä. Surkaa!'" (s.63)

Paul Austerin kirjassa ihmiset nähdään psyko-fyysis-sosiaalisina olentoina. Hengellisyys, seksuaalisuus ja ihmissuhteet kiinnittyvät heissä erottamattomasti yhteen. Ihmisten välisistä suhteista kerrotaan lempeästi, mutta suorapuheisesti. Kirjassa käytetyn minä-kertojan vuoksi tarinaa oli miellyttävää kuunnella. Tuntui siltä kuin olisi kuunnellut Nathanin ääntä. Kirjan onnistunut käännös tuki kuunteluelämystä. Teksti soljui ja hämmästyttävät tapahtumat seurasivat toisiaan. Toki Nathan ei aina ollut helppo kuunneltava. Hän muun muassa flirttailee naimisissa olevalle tarjoilijalle, mistä tulee mieleen kaikki ällöttävät keski-ikäiset miehet, jotka katsovat oikeudekseen puhua hävyttömyyksiä naispuolisille työntekijöille kaupan kassalla asioidessaan.

"'Minä puhun nyt selviytymisvaistosta, Tom, elämänhalusta. Juonikas heittiö kelpaa minulle koska hyvänsä ennemmin kuin hurskas torvelo. Hän ei ehkä aina pelaa sääntöjen mukaan, mutta hänessä on puhtia. Ja silloin kun jostain löytyy puhti-ihminen, maailmalla on yhä toivoa.'" (s.68)

Elämä ei koskaan mene niin kuin on suunnitellut. Sen suunta voi kääntyä yhtäkkiä odottamattomille teille. Maailman surullisimmasta ihmisestä voi kuoriutua maailman onnellisin ihminen. Elämää ei kannata lakata elämästä ennen kuin se oikeasti loppuu. Sen voi tavallaan aloittaa aina uudestaan, mutta eri lähtötilanteesta ja eri näkökulmasta katsoen. Elämässä kohdatut ihmiset tulevat ja menevät. Heitä löytää ja kadottaa sitten taas uudestaan. Nathanin kohtaamiin ihmisiin ei syvennytä tarkemmin, vaan heidät nähdään sattumien kautta ohi kulkevina henkilöinä, jotka jäävät hetkeksi rinnalle, minkä jälkeen kävelevät risteävää tietä eri suuntaan. Joidenkin kohtalo jää ikuiseksi arvoitukseksi. Toki on myös heitä, jotka jäävät, mutta on lukijan mielikuvituksen varassa päätellä, mitä Nathanille ja hänen läheisilleen kirjan loppumisen jälkeen tapahtuu.

"Kun itseäni koskevat jutunaiheet loppuisivat, kirjoittaisin muistiin asioita, joita oli tapahtunut tutuilleni, ja kun sekin lähde ehtyisi, siirtyisin historian tapahtumiin, tallentaisin muiden ihmiskunnan jäsenten mielettömyyksiä maailman sivu" (s.12)

Brooklynin ilmapiiri on ristiriitainen. Yhtäällä boheemi, toisaalla yllättävän suvaitsematon. Erittäin amerikkalainen. Toisaalla pidetään tuntemattomienkin ihmisten kesken yhtä, kun toisaalla kohdellaan kaltoin jopa kaikista lähimpiä ihmisiä. Jokainen tekee sekä oikeita että vääriä päätöksiä, jotka johtavat sekä hyviin että huonoihin lopputuloksiin. Ilmapiiri on myös erittäin miehinen. Naisten roolina on pääasiassa kohdata väkivaltaa.

"Tai kun ylittää Brooklynin sillan juuri sillä hetkellä kun täysikuu nousee siltakaaren ylle eikä näe muuta kuin kirkkaankeltaisen kuun pyöreän kehrän, pelottavan ison, mielestä unohtuu että mehän asumme täällä maan päällä, ja tilalle tulee lentämisen mielikuva, siis että taksilla on siivet ja että se todella lentää avaruuden halki." (s.40)

Ihminen on onnellinen, kun hän löytää elämälleen tarkoituksen. Tärkeintä on pyrkiä löytämään jotain hyvää ja toimivaa tekemistä, joka tukee ihmisen toimijuutta. Kirjan lukeminen aiheuttaa välitöntä halua hakeutua opiskelemaan kirjallisuutta tai ainakin tutustumaan vielä laajemmin kirjallisuuteen. Sen verran paljon kirjan sivut sisältävät nimi droppailua Kafkasta Thoreauun.

keskiviikko 12. toukokuuta 2021

Mariama Ba: Pitkä kirje

Ramatulaye viettää suruaikaa aviomiehensä Modu Fallin kuoltua. Hän kirjoittaa ajatuksiaan ja tuntemuksiaan kirjeitse ystävättärelleen Aissatulle. Ramatulaye tarkastelee kriittisesti sekä omaa elämäänsä että naisen asemaa yhteiskunnassa.

"Milloin sivistynyt yhteiskunta pääsee niin pitkälle, ettei päätöksiä tehdä sukupuolen vaan todellisen arvon perusteella?" (s.111)

Kirjeromaanin keskiössä on moniavioisuuden kritisointi. Ramatulaye kokee avioliiton kokonaisvaltaisena. Se ei ole pelkästään suvunjatkamisen väline tai taloudellinen turvapaikka. Se on välittämistä ja kumppanuutta. Siitä näkökulmasta katsoen toisen vaimon mukaantulo elämään on shokki. Puhumattakaan siitä, että kuolleen miehen vaimo periytyisi sukulaismiehelle.

"Meitä halveksittiin, meidät syrjäytettiin tai vaihdettiin niin kuin kulunut tai vanhanaikainen paita heitetään pois." (s.77)

Mariama Ban kuvaamassa Senegalissa on koettu Ranskan siirtomaavallan alta irrottautuminen ja itsenäisen valtion rakentamisen aloittaminen. Ihmisten elämässä näkyvät kansanperinteiden, islamin uskon ohjeiden ja ranskalaisen koulun oppien yhteensulautuminen. Vanhojen sukupolvien on sopeuduttava uusiin ajatusmalleihin ja naisten vapautumispyrkimyksiin. Itsenäiset naiset tekevät töitä sekä työpaikoilla että kotona. Heidän tiensä päätöksentekoon on auennut, mutta paljon on vielä matkaa jäljellä.

"Me kaipasimme mennyttä mutta olimme päättäväisen edistyksellisiä." (s.42)

Ramatylaye kannattaa tasa-arvoista yhteiskuntaa, jossa ihmisen arvoa ei enää mitattaisi sukupuolen tai sukulinjan mukaan. Verenperintö ja sukujuurten merkityksellisyys näyttäytyvät sitkeimmin juurtuneina tapoina. Jalosukuiset henkilöt kaihtavat mennä naimisiin itseään alempiarvoisten kanssa.

"Jokainen ammatti ansaitsee arvostusta, olkoon se älyä tai käden taitoa, raskasta ruumiillista ponnistelua tai sukkelaa järjenjuoksua, laajoja tietoja tai muurahaisen kärsivällisyyttä vaativa." (s.48-49)

Mielestäni oli kiehtovaa lukea vuonna 1980 julkaistua senegalilaista romaania, jonka naisten asemaa käsittelevät aiheet koskettavat edelleen myös tätä päivää. Koin tekstin paikoitellen jokseenkin vaikealukuiseksi. Arvelisin sen johtuneen siitä, että kirjan käännös on jo 40 vuotta vanha. Siitä huolimatta sivuilta voi aistia Ramatylayen vahvan persoonallisuuden. Hänen elämästään olisi mielellään lukenut lisääkin. Luulen, että naisasianaisena toiminut Mariama Ba kertoi omia ajatuksiaan juurikin romaanihenkilö Ramatylayen kautta. Harmi, että kirjailijan toista kirjaa ei ole käännetty suomeksi.


tiistai 4. toukokuuta 2021

Elizabeth Acevedo: Maata jalkojen alle

Kirja on saatu Karistolta.

16-vuotias Camino asuu Dominikaanisessa tasavallassa seuranaan täti Tia ja kulkukoira. Hänen New Yorkissa töitä tekevä isänsä on lentokoneessa matkalla vierailemaan hänen luonaan.

16-vuotias Yahaira asuu New Yorkissa yhdessä vanhempiensa kanssa. Hänellä on seuranaan puutarhanhoitoa rakastava tyttöystävä Andrea. Isä on lentokoneessa työmatkalla kohti Dominikaanista tasavaltaa.

Lento ei koskaan saavu perille. 

"niin sen, että kun nappula on nostettu laudalta,
sitä on siirrettävä eteenpäin. Entiseen ruutuun se ei voi palata." (s.55)

Camino auttaa Tiaa hoitamaan naapuruston sairaita ja unelmoi lääkärin ammatista. Hän rukoilee ja uhraa esi-isien alttarilla parempaa tulevaisuutta. Haaveiden toteutuminen on isän Amerikan rahojen varassa, sillä koulujen käyminen ja mahdollinen ulkomaille muuttaminen on kallista. Caminon selän takana kärkkyy alituinen muistutus siitä, millaiselta hänen tukevaisuutensa saattaa todennäköisimmin näyttää, jos pienikin asia menee vinoon.

Yahaira muistelee isän toiveiden mukaista ja lupaavasti alkanutta uraansa shakin pelaajana ja uran lopettamiseen johtaneita syitä. Hän ei tiedä, mitä hän haluaa tulevaisuudessa tehdä. Hän vertailee itseään sekä äitiinsä että isäänsä. Yahaira tuntee olevansa dominikaanilainen, vaikka ei ole koskaan käynyt maassa.

"talomme on niitä harvoja, joissa valot yhä palavat.
Mutta nyt tuntuu ensimmäistä kertaa,
että juuri meille on tullut pimeä." (s.34)

Kirja kuvailee, kuinka läheisen kuolema vaikuttaa perheeseen ja koko sukuun - jopa naapureihin ja kyläyhteisöön. Raha-asiat ja käytännön toimet täytyy sovitella uudelleen. Ihmisille nousee monenlaisia tunteita pintaan. He tuntevat kateutta, katkeruutta, ikävää, rakkautta, vihaa, helpotusta, empatiaa ja kaipausta. Jokaisen tapa surra on erilainen, mutta yhtä hyväksyttävä. Ihmisten on otettava huomioon kulttuurierot, kielimuuri ja luokkaerot. Kateus ja katkeruus ovat loppujen lopuksi turhia tunteita, sillä jokaisella ihmisellä on omat taistelunsa taisteltavanaan eikä niitä voi arvottaa keskenään. Kenelläkään maailmassa ei ole helppoa. Takakannessa tiivistetään, että kyseessä on "säeromaani surusta, anteeksiannon vaikeudesta ja katkeransuloisista perhesuhteista". Se on koskettava tarina kahdesta nuoresta naisesta, joiden elämät ponnistavat erilaisista lähtökohdista, mutta joilla molemmilla on päättäväisyyttä ja tarmoa taistella omien periaatteidensa puolesta. Heidän tarinaansa haluaa liputtaa. Heidän suruunsa haluaa yhtyä. Heidän onnistumisilleen haluaa taputtaa. Heidän lujalle tahdolleen haluaa antaa lisää voimaa. Karjua äänensä käheäksi: Te pystytte siihen!

"Lopun elämääni istun & mietin,
mitä isäni sanoisi kullakin hetkellä.
& loihdin hänet tyhjästä:
sanansa, neuvonsa, meidän muistomme." (s.300)

Kirjailija kirjoittaa, että hän muistaa kirjansa avulla vuoden 2001 lento-onnettomuuden, jossa lento numero AA587 syöksyi maahan Queensissä, New Yorkissa. Onnettomuudessa menehtyi 260 ihmistä lentokoneessa ja viisi maassa. Yli 90% heistä oli dominikaanilaistaustaisia. Uutinen unohdettiin pian, vaikka kyseessä oli Yhdysvaltain ilmailuhistorian toiseksi tuhoisin onnettomuus. Se ei kiinnostanut suurta yleisöä, sillä se ei liittynyt terroritekoihin.

"Kenellä on merkitystä ja kuka on mediahuomion arvoinen." (s.420)


sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Entinen matematiikan professori elää elämäänsä muistisairauden kanssa. Hänen muistinsa ulottuu vain 80 minuutin päähän. Taloudenhoitaja saapuu kotiin joka aamu kuin ensimmäistä kertaa. Professori tarkistaa pukuunsa kiinnitetystä muistilapusta tilanteen paikkaansapitävyyden ja suuntaa muistilaput kahisten työpöytänsä ääreen ratkomaan matemaattisia ongelmia. Hän nauttii myös taloudenhoitajan pojan opettamisesta. Poika on saanut lempinimen Juuri neliöjuuren muotoisen päänsä mukaan. Professori ja Juuri jakavat yhteisen kiinnostuksen pesäpalloon, joka on matemaatikon unelmalaji, sillä sitä pystyy tarkastelemaan matematiikan kautta. Professori pitää itsensä elämässä kiinni matematiikan avulla. Hänen ydinolemuksensa pysyy kasassa, vaikka muistoja puuttuisi. Matematiikka piristää mieltä ja tuo iloa elämään. Rutiinit ja koskettava ystävyyssuhde Juureen luovat turvallisuuden tunnetta ja toivoa elämän jatkuvuudesta.

"Kaikenlainen hämmennys teki Professorin murheelliseksi. Jos me vain pysyisimme vaiti, hänen ei tarvitsisi tietää siitä mitä oli menettänyt, eikä tuota menetystä olisi hänen kannaltaan edes olemassa." (s.97)

Kirjan tunnelma on sydämellinen ja lämminhenkinen. Professorin elämäntilanne ei niinkään ole surullinen, vaan haikea ja elämänmyönteinen. Hän elää hetkessä, mutta pystyy matematiikan ongelmia ratkoen siintämään katseensa myös tulevaan ja kiinnittämään itsensä menneisyyteen. Hän on osa katkeamatonta jatkumoa. Toiset ovat aloittaneet matemaattisten arvoitusten esille noston jo kauan ennen häntä, ja toiset tulevat jatkamaan työtä vielä kauan hänen jälkeensä.

"Värähdän ihmetyksestä tuntiessani, kuinka maata, jolla seison, kannattelee toinen, vielä sitäkin syvempi maailma. Sinne voi mennä vain matematiikan ketjua seuraamalla - - Ainoa varma asia on se, että ketjun päässä odottaa totuus." (s.129-130)

Ajattoman ystävyyden kuvaus oli liikuttavaa. Taloudenhoitajan suhtautuminen asiakkaaseen elävänä ja tuntevana ihmisenä oli ihailtavaa. Silmäni kyyneltyivät kirjan loputtua. Professori tuntui todelliselta henkilöltä. Hänen hellyyttävä tarinansa toi lohtua. Sydän pakahtui, kun luki ihmisistä, jotka suhtautuivat erilaisuuteen ja sairastuneeseen myötätuntoisesti ja empaattisesti.

"Professorin kaipaama hiljaisuus sijaitsi sydämessä, paikassa, jonne ulkomaailman häly ei kantautunut." (s.102)

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiirin kymmenes kirja ja samalla viimeinen, jonka lukemiseen osallistun. Lukupiiriin kuuluminen on ollut uskomattoman avartava kokemus. Olen lukenut kirjoja, joihin en olisi ikinä tarttunut ilman lukupiiriä. Yhteiset viikottaiset keskustelut kerran viikossa ovat olleet kiinnostavia ja antoisia. Vaalin muistoa ja lähden innolla uusien lukuhaasteiden pariin!