Holly Bourne: Vuosikirja

Paige kävelee mahdollisimman huomaamattomasti pitkin koulun käytäviä. Hänen ympärillään jutellaan viimeisimmistä juoruista. Vessassa istuu itkemässä taas uusi kiusaamisen kohde. Paige saapuu perille kirjaston rauhaan ja hengittää vapaammin. Hän nappaa hyllystä kirjan ja näkee sen sivuilla tuttuja punakynällä kirjoitettuja merkintöjä, jotka parantavat hänen sisällään olevia haavoja. Paigen sydän täyttyy rakkaudesta. Kunpa hän löytäisi kirjaston kirjoihin kirjoittelijan.

"Olen olemassa, kirjoitin sivun reunaan. Kerran minä luin tämän sivun. Hengitin. Elin. En ole mitenkään erityinen, mutta olen olemassa." (s.18)

Paige on koululehden toimittaja, joka saa tehtäväkseen auttaa vuosiluokkansa pahimpia kiusaajia kokoamaan vuosikirjan. Tytöt haluavat tietenkin esiintyä sen sivuilla pääosassa, mutta samalla näyttää muut ikätoverinsa mahdollisimman huonossa valossa. Itse asiassa he haluavat syöstä mahdollisimman monen nuoren pimeyteen. Paige on tottunut olemaan huomaamaton, jotta hän ei joutuisi kiusaamisen kohteeksi. Hän ei kestäisi negatiivista huomiota varsinkin siitä syystä, että hän joutuu jo kotona sietämään julmaa henkistä väkivaltaa. Mutta nyt alkaa hänellekin riittää. Paige ei voi enää sietää sitä, että kiusaamista ei huomata, vaikka se on nuorille päivänselvää. Tieto on tuotava esille.

"Ja siinä, astumassa MINUN uutishuoneeseeni ja istuutumassa MINUN Gordonini ryhmään, olivat Grace, Amelia ja Laura - he tuoksuivat kollektiivisesti vaniljalta ja jasmiinilta ja muiden pahimmilta muistoilta." (s.39)

Kirjassa käsitellään nuorten maailmaa, johon saattaa sisältyä hyvinkin rankkoja tapahtumia kuten kiusaamista ja perheväkivaltaa. Toisaalta myös onnen hetkiä kuten ehdotonta ensi rakkauden huumaa. Holly Bournen luomasta tarinasta löytyy joukko kliseitä alkaen kissojen keskellä yksin elävästä tädistä ja päättyen ennalta-arvattavaan loppuratkaisuun. Kirja sisältää sydäntäsärkevän tarinan, joka on vain kuorrutettu imelällä siirapilla. Henkilöt ovat samanlaisia. He pitävät yllä täydellisen ja pidetyn ihmisen roolia, vaikka sisälmykset ovat jo täysin mädäntyneet. He ovat parantumattomasti sairaita. Toksisia ihmisiä, joiden löyhkä saa muut oksentamaan. He ovat niin myrkyllisiä, että heidän läsnäolonsa saa toiset ihmiset sairaiksi. Pinnan alta löytyy epävarmuutta, kateutta ja puhdasta ilkeyttä. Heidän teoistaan lukeminen aiheuttaa halun karjua ja itkeä yhtä aikaa. Heitä haluaisi ravistella. Heidät haluaisi muuttaa. Heidät haluaisi tuhota. Se on mahdotonta. Jäljelle jää vain hyväksyntä ja oikean tiedon levittäminen. Poistuminen myrkylliseltä alueelta.

"Tärkeintä on se, mitä teet, ja miten se vaikuttaa muihin." (s.297)

Voisin kuvitella, että nuortenkirja voisi teoreettisesti rohkaista nuorta lukijaansa puuttumaan kiusaamiseen hiljaisen hyväksynnän sijasta. Kaikkea ei tarvitse sietää ja seurata sivusta. Ikätovereita ei kuulu pelätä. Perheväkivallan keskellä elävä nuori puolestaan toivon mukaan etsii apua.

Toivottavasti kirja ei kuitenkaan innosta sotkemaan kirjaston kirjojen sivuja ;)

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika

Sortivatko linnanherrat maaorjiaan? Hallitsiko kirkko ihmisten elämää? Hävittikö keskiaika antiikin perinnön? Estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Uskoivatko ihmiset, että maa on litteä? Valmistivatko munkit kirjoja kirkon alaisuudessa? Oliko keskiaika julmaa ja väkivaltaista aikakautta? Poltettiinko silloin noitia? Olivatko keskiaikaiset ihmiset impulsiivisia ja lapsellisia? Käytiinkö sodat kömpelösti ritarien rynnäköillä? Oliko keskiaika pimeä? Kirjassa käsitellään edellä mainittuja kymmentä myyttiä keskiajasta kristillisen Euroopan näkökulmasta katsottuna. Sen tarkoitus on auttaa ymmärtämään historiallista aikakautta, omaa itseä ja nykyaikaa.

"Tiede etsii yleistyksiä ja abstraktioita, mutta inhimillinen maailma on loputtoman monimutkainen paikka. - Mitä suurempia kehityslinjoja historian tutkija syleilee, sitä karkeammaksi kuva muuttuu ja sitä epätarkemmin yleistys vastaa sen taakse jäävää todellisuutta." (s.7)

Minua ärsytti kirjaa lukiessa jälleen kerran tieto, että jotkut historiankirjoittajat ovat kirjoittaneet valheita kirjoihinsa. Hector Boece (n. 1465-1536) väitti, että aatelisilla herroilla olisi ollut ensiyön oikeus alustalaisiinsa. Valhe päätyi jopa Mozartin säveltämään oopperaan Figaron häät (1786) asti. Washington Irving (1783-1859) puolestaan kirjoitti tarinoita muun muassa Kolumbuksesta ja litteään maahan uskovasta kirkosta. Myöhemmät tietokirjailijat lukivat näitä keksittyjä tarinoita totena. Historiaa on muutettu tahallaan jonkin uuden aatteen hyväksi. Uudella ajalla tehtiin propagandatyötä katolisuutta vastaan. Silloin väitettiin muun muassa, että kansallisten kirjakielten luominen oli reformaation ansiota, vaikka seurakuntalaisten kieltä käytettiin latinan sijasta saarnoissa katolisuudenkin aikana. Korostamalla menneiden aikojen huonoja puolia ja lisäämällä vähän ekstraa on saatu oma aate ja aikakausi näyttämään paremmalta ja oikeutetulta. Minusta oli jälleen kerran hämmästyttävää lukea, kuinka historia muuttuu kertojan myötä. Menneisyyttä on eri aikoina tutkittu erilaisilla menetelmillä. Suoranaisia virheitä on päätynyt oppikirjoihin asti. Onneksi virheitä on pystytty myös korjaamaan. Elokuvat puolestaan käyttävät erittäin laajoja yleistyksiä tai muuttavat historian kulkua tarinaan sopivaksi. Niissä esitetyt taistelukohtaukset eivät edes yritä jäljitellä totuutta, vaan pohjautuvat esimerkiksi näyttämömiekkailuun. Minua ahdisti lukea, kuinka kirjan mukaan joissain museoissa on esineitä, joiden väitetään olevan keskiaikaisia, mutta jotka ovat oikeasti täysin keksittyjä.

"Jaloista päämääristään huolimatta renessanssiajan humanistit olivat yhdessä asiassa pahimpia: he loivat idean pimeästä keskiajasta." (s.65)

"Kuten kaikki ihmiset kaikkina aikoina keskiajan ihmiset tavoittelivat hyvää elämää siten kuin he tämän itse ymmärsivät, tiettyjen sosiaalisten normien ja materiaalisten reunaehtojen vallitessa." (s.233)

Mielestäni on mielenkiintoista pohtia, millä tavalla eri ihmiset ovat eri aikakausina nähneet maailman. Esimerkiksi 1500- ja 1600-lukujen Euroopassa ajattelu pohjautui ainakin yleisellä tasolla kristillis-aristoteeliseen maailmankäsitykseen. Tutkijat tutkivat Jumalan luomaa maailmaa. Mielestäni ihmisten ajattelua ei toisaalta voi yleistää. Parhaillaan kuluvalla ajalla ihmiset ajattelevat maailmasta lukemattomilla eri tavoilla. Olisi kiinnostavaa matkustaa tulevaisuuteen ja nähdä, kuinka kuluvan aikakauden ajattelua kuvataan. Minkä nimen aikakausi tulee saamaan? Millaisina ihmiset kuvataan?

"Juuri valistuksen traditio velvoittaa kyseenalaistamaan myös aatteen omat luomiskertomukset ja niiden sivutuotteina syntyneet myytit pimeästä keskiajasta." (s.286)

Maria Pettersson: Historian jännät naiset

Maria Pettersson on kerännyt vuosikymmenen ajan historian jännien naisten tarinoita. Naiset eivät ole sankareita tai hirviöitä, vaan jotain siltä väliltä. Heistä ei kerrota koulussa historiantunnilla, mutta heistä jälkeenjääneitä tarinoita voi lukea ainakin tämän kirjan kansien välistä.

"Maailma on kypsä kohtaamaan historialliset naiset kokonaisina ihmisinä, ei jalustalle korotettuina esikuvina. Suhtautuminen heihin on myös muuttunut historian myötä. Jotkin asiat, joita aikanaan pidettiin kauhistuttavina, ovat nyt normaaleja, ja toiset, aikanaan hyvin yleiset asiat, ovat nyt kauhistuttavia." (s.10)

Naiset ovat kohdanneet monenlaisia mielivaltaisia esteitä ja epäoikeudenmukaisuutta eri maissa eri aikakausina. He eivät ole päässeet opiskelemaan. Heidän ei ole annettu julkaista tekstejään. Heidän tekstejään ei ole uskottu heidän itsensä kirjoittamiksi. Heidän työnsä on laitettu miespuolisen sukulaisen nimiin. Heille on maksettu pienempää palkkaa kuin miehille tai ei palkkaa ollenkaan. Lahjakkaalla naisella on sanottu ollaan miehen sielu naisen ruumiissa. Naiset eivät ole saaneet urheilla. Se ei ole muun muassa 'tehnyt hyvää heidän keholleen'. Hajareisin ratsastaminen, metsästäminen, housujen käyttäminen ja pyöräileminen ovat myös olleet sopimattomien asioiden listalla. Naiset eivät ole saaneet säveltää, sillä sen on katsottu olevan epäasiallista. Naiset eivät ole saaneet äänestää. Miehet ovat tehneet päätöksiä naisten puolesta, sillä naiset ovat olleet miesten holhouksen alaisia. Onneksi on ollut myös miehiä ja yhteisöjä, jotka ovat tukeneet naisia. Naiset ovat ottaneet edistysaskeleita ja menestyneet. Heidän mukaansa on nimetty muun muassa alkuaine, yliopisto ja asteroidi.

"Mutta kuinka paljon kehittyneempi ihmiskunta olisi, jos kaikki sukupuolet olisivat saaneet toteuttaa itseään ja lahjojaan? Missä ihmislaji olisi nyt, jos puolta maailmaa ei olisi tuhansia vuosia estetty käyttämästä aivojaan?" (s.10)

Erityisesti mieleen jäivät muutamien naisten tarinat. Maria Orosa, joka pyrki 1800-luvun lopulla Filippiinien omavaraisuuteen. Syntyi muun muassa banaaniketsuppi. Persialainen prinsessa Taj-al-Saltana, joka ajoi naisten oikeuksia, mistä hänet diagnosoitiin hysteeriseksi, mikä oli 1800-luvulla keksitty psyykkinen sairaus. Kushin valtakunnan kuningatar Amanirenas, jonka yhteiskunta oli matrilineaarinen ajan laskun alun tienoilla. Etiopian keisarinna Taytu Betul, joka johti 1800-luvulla voitokkaasti joukkoja Italiaa vastaan. Etiopia ja Liberia olivat valtioita, joita ei koskaan kolonisoitu. Maria Anna Mozart, joka konsertoi veljensä Wolfgangin kanssa Euroopassa, jossa 1800-luvulla lapsinerot olivat muotia. Hän oli tiettävästi veljeään lahjakkaampi soittaja ja säveltäjä, mutta hänet pakotettiin 18-vuotiaana lopettamaan uransa ja menemään naimisiin. Voi vain arvailla, mitkä Wolfgangin sävellykset ovat oikeasti yhteistyöllä tai Marian yksin säveltämiä. Ylipapitar Enheduanna, joka eli ja kirjoitti tekstejään nuolenpääkirjoituksella noin 4200 vuotta sitten. 1900-luvun pesäpalloilija Jackie Mitchell, joka poltti ottelussa kaksi parasta miespelaajaa ja sai sen vuoksi potkut. Sen jälkeen lajin väitettiin olevan naisille sopimaton ja naispelaajan katsottiin syövän liigan uskottavuutta. Elizabeth Packard, joka 1800-luvun Yhdysvalloissa suljettiin mielisairaalaan eriävien uskonnollisten näkemystensä ja aviomiehen kanssa kohdattujen erimielisyyksien vuoksi. Naiset olivat täysin miesten holhouksen alaisia. Heillä ei ollut oikeutta omien lastensa huoltajuuteen. Heillä ei ollut omaa omaisuutta. Brittiläinen Ethel Brilliana Tweedie, joka teki 1800-luvulla tutkimusmatkan Suomeen, ja kirjoitti siitä matkakirjan.

"Monet tämän kirjan naisista ovat poikkeusyksilöitä, esimerkiksi poikkeuksellisen lahjakkaita, rikkaita tai vaikutusvaltaisia. Sen lisäksi monet ovat olleet poikkeuksellisen sinnikkäitä ja rohkeita kulkiessaan vastavirtaan ja kieltäytyessään naisille varatusta roolista. He ovat raivanneet tilaa seuraaville naissukupolville ja laajentaneet ymmärrystä siitä, mitä nainen voi tehdä ja olla. Usein he ovat maksaneet siitä kovan hinnan." (s.11)

Olen useammankin kerran pohtinut, olisiko ihmisille järkevämpää opettaa, millä vuosisadalla keksittiin mitäkin keksintöjä kuin kuka ne keksi. Väittäisin, että kukaan ei ole keksinyt asioita täysin ypöyksin. Ihmisen tiedot pohjautuvat sekä menneisyydessä eläneiden ihmisten että kanssaihmisten tietoihin, vaikka hän ei työskentelisi työparin tai -ryhmän kanssa ja vaikka hänellä ei olisi puolisoa, lapsia, sukulaisia tai tuttavia auttamassa. Väittäisin, että samoja keksintöjä ovat keksineet useat eri ihmiset suunnilleen samoihin aikoihin, joten yhden keksijän nimeäminen on aika tylyä. Tieto on kulkenut maasta toiseen ja takaisin. Mielestäni ei voida esimerkiksi puhua puhtaasti eurooppalaisista tai länsimaalaisista keksinnöistä. Mielestäni olisi kiinnostavampaa korostaa mieluummin yhdessä keksimistä kuin yksilöä. Varsinkin, kun ilmeisesti niin moni keksintö tai muu vastaava asia on kirjattu väärän henkilön nimiin. Ihmisten tarinat ovat toki kiinnostavia ja niihin on mukava tutustua omaa tietämystään syventäen.

"Naiset ja heidän saavutuksensa eivät ehkä tuntuneet (mies)historioitsijoista merkittäviltä. Joskus naisten saavutukset on kylmänviileästi kirjattu miesten nimiin niin tieteen kuin taiteenkin alalla." (s.11)

Historian jänniin naisiin oli mahtavaa tutustua. Tuntui hienolta lukea tarinoita naisista erilaisissa ammateissa ja rooleissa. Varsinkin epäsovinnaiset roolit hykerryttivät. Naiset, jotka kannustivat toisiaan sylkemään, sillä niinhän miehetkin tekevät. Kuulosti ehkä hassulta ja ällöttävältä, mutta myös vapauttavalta. Mitä kaikkea miehet voivat tehdä tämänkin päivän Suomessa, mitä naiset eivät. (Toki toisinkin päin.) Kirjan loputtua janosin lukea lisää erilaisista naisista. Tarinat avasivat jonkin, minkä en tiennyt olevan olemassa. Kyltymättömän janon.

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

1980-luvulla Iranin islamilainen vallankumous on vienyt ihmisiä vankilan epäinhimillisiin oloihin. Azar synnyttää siellä lapsen. Amir pitää itsensä järjissä askartelemalla taatelinkivistä korua omalle lapselleen. Leila uhraa elämänsä hoitaakseen vankilaan joutuneiden naisten lapsia. Aika kuluu eteenpäin. Elämä johdattaa ihmisiä eri suuntiin, kunnes vuosikymmeniä myöhemmin ihmisten uudelleen kohtaamiset saavat vanhat muistot virtaamaan.

"'Koko maailma on yhtä suurta vankilaa, Seida. Me kaikki olemme suuressa vankilassa.'" (s.176)

Sahar Delijani haluaa kertoa kirjansa kautta poliittisista syistä vangituista ihmisistä, sillä heidän tarinansa on unohdettu. Hän ammentaa tekstiä oman sukunsa vaietuista kokemuksista. Kirjan henkilöiden ajatukset pyörivät valinnan ympärillä. He joutuvat päättämään, kertovatko he sukulaisten karmeista kohtaloista eteenpäin tuleville sukupolville vai hautaavatko he salaisuudet itsensä mukana. Unohtamisen halun ymmärtää. Vihaa ja tuskaa ei ole mukava välittää eteenpäin. Tietämättömyydessä on valheellisen autuasta elää. Siellä on turvassa viholliselta, joka pyrkii vangitsemaan kaikki, joilla on piilotettuja salaisuuksia. Menneisyydestä vaikeneminen hautaa muistot, mutta pitää haavat avoimina. Ennemmin tai myöhemmin ne on pakko kohdata ja tikata umpeen, jotta ne pääsevät paranemaan. Mitä kauemmin odottaa, sitä rumemmat arvet jää. Tapahtunutta on surtava. Ihmisillä on oikeus tulla muistetuiksi. Heidän tarinoistaan voi oppia ja saada voimaa. Omilla teoillaan voi yrittää estää sen, että vastaavaa tapahtuisi uudestaan.

"Huudot ympäröivät hänet ja huutajien yö tunkeutuu hänen ihonsa alle, heidän upeat, vankkumattomat äänensä paisuvat hänen suonissaan, hänen keuhkoissaan." (s.174)

Uusi sukupolvi kasvaa aikuiseksi. Heitä asuu ulkomailla. Heidän juurensa leijuvat ilmassa. He voivat vain lukea kotimaansa uutisista olematta kunnolla osallisina maan tapahtumiin. Maa sekä vetää puoleensa että pelottaa pois luotaan. Väkivaltaisuudet, mielenosoitukset ja vankiloihin kadonneet ihmiset ovat jälleen nykyaikaa. Eikö väkivalta koskaan lopu? Nuori sukupolvi kyseenalaistaa vanhempiensa valinnat samalla, kun vanhemmat tuntevat tuskaa pohtiessaan omia menneitä valintojaan ja niiden seurauksia. Jälkiviisaana on hyvä todeta, mitä olisi aikanaan kannattanut tehdä. Päätökset syntyivät hetkessä ja pakon sanelemina, mieli ja keho murskana. Aika muuttaa tapahtumien luonnetta. Niitä ei tunnista samoiksi vuosien jälkeen. Mitä itse olisi päättänyt tehdä? Mitä päättää nyt, kun historia toistaa itseään?

"Tuntui kuin ne eivät olisi satuttaneet vain meitä, meidän sukupolveamme, vaan myös seuraavaa. Ja se oli sietämätöntä." (s.251)

Sota ei lopu silloin, kun se julistetaan loppuneeksi. Ihmisten on salattava, millä puolella taistelivat ja mitä tappioita kärsivät. Vaikenemisesta tulee elintärkeää. Vasta sukupolvien päästä voidaan saavuttaa todellinen rauha.

"Menneisyys ohjasi heidän jokaista askeltaan ja vaikutti jokaiseen päätökseen. (s.253)