Maja Lunde: Lumisisko

Aatto on poika, joka on syntynyt jouluaattona. Hän rakastaa syntymäpäiväänsä ja joulua, mutta tänä vuonna näyttäisi siltä kuin 11-vuotissyntymäpäivät ja jouluaatto olisi peruttu. Aaton isosisko Suvi on nimittäin kuollut edeltävänä kesänä. Suru on tehnyt äidistä ja isästä pelkkiä vääränlaisia kopioita itsestään. Pikkusiskokaan ei ole enää oma räjähtävä itsensä. Aatto löytää lohtua uimahallissa uimisesta yhdessä ystävänsä Jonin kanssa. Eräänä päivänä hän kohtaa Hetan, joka kurkistelee sisään uimahallin ikkunasta. Hän on iloinen ja elämänjanoinen tyttö, joka rakastaa joulua ja luistelemista. Harmaa varjo saapuu uudelleen Aaton elämään, kun Hetan kotitalon portille astelee synkkä mies.

"Villa Kuistin lämpö tuntui minussa vieläkin. Ajatella, hän asui sellaisessa talossa, ja ajatella, heillä oli jo kaikki joulukoristeet valmiina! Meillä kotona ei ollut vielä edes yhden yhtä pientä joulutähteä. Äiti ja isä eivät varmaan olleet vielä huomanneet, että jouluun oli enää vain viikko." (s.36)

Luin jo toisen jouluisen kirjan, jossa lapsi auttaa aikuisia käsittelemään suruaan. Aikuiset eivät halua kohdata tapahtunutta ja tunteitaan, vaan tukahduttavat ne ja haluavat vain unohtaa ajan kanssa kaiken. He piilottavat surusta muistuttavat asiat pois näkyviltä. Lapset kannustavat iloitsemaan eletyistä yhteisistä hetkistä. Kuolleet ihmiset elävät kauniissa muistoissa ja ovat heiltä opituissa asioissa edelleen läsnä.

"Suvi oli opettanut minut kihartamaan lahjanarua. Ja kun hän paketoi omia lahjojaan, hän antoi minun aina kihartaa narun, koska tiesi minun pitävän siitä. Sellainen Suvi oli, sellaisia kauniita asioita hän teki, eikä minuun sattunut ajatella sitä. Ihan kuin hän olisi täällä vähän, vaikka hän olikin kuollut." (s.84)

Lumisisko on surullinen, lämmin ja rakastettava tarina. Voisi kuvitella, että sen avulla voisi käsitellä omaa surua ja läheisen menetystä. Lisa Aisaton kuvitukset ovat aivan omaa luokkaansa. Niistä huokuvat lähimmäisenrakkaus, armollisuus ja joulun ihme. Ne ovat tunteikkaita ja eläviä. Niiden pariin voi pysähtyä kuulostelemaan, tunnustelemaan ja hengittämään. Tarina saa pohtimaan omaa suhdetta jouluun. Mikä joulussa on itselle merkityksellistä?

Catherine Doyle: Ebenezerinkadun ihme

George on menettänyt äitinsä kolme vuotta sitten auto-onnettomuudessa. Hänen Hugo-isänsä suree vaimonsa menetystä niin kovasti, että hän on päättänyt peruuttaa kaikki tulevat joulut, sillä ne muistuttavat kipeästi tapahtuneesta. Georgen mielestä ratkaisu ei ole reilu. Flo-mummu on samaa mieltä. Eräänä päivänä George astuu sisälle maagiseen puotiin ja tutustuu hyllyltä löytyvän pyrypallon suomiin joulun ihmeisiin, jotka auttavat Hugoa pääsemään yli surusta ja vihasta.

"'Minulla on itse asiassa hassu tunne, että joulu löytää takaisin luoksemme pikemmin kuin arvaammekaan.'" (s.39)

Kirjan tarina on uudelleentulkinta Charles Dickensin Saiturin joulusta. George pääsee isänsä kanssa seikkailulle menneeseen, nykyiseen ja tulevaan maailmaan. He kohtaavat surua, vihaa ja pelkoa, mutta kaiken taustalla häilyy toivo ja elämänilo. Harmaus väistyy värien tieltä. Elämä jatkuu eikä kauniita muistoja vie kukaan pois.

"'Hänen kannattaisi nukkua jouluna niin paljon kuin voi. Hän tekee kaiken vaikeaksi kaikille.'" (s.37)

Tykästyin Marleyn puotiin, josta saattaa löytää ihan mitä tahansa. Siellä ovat tallessa kaikki tärkeät esineet, jotka ilmestyvät näkyville juuri, kun niitä tarvitaan. Voisin kuvitella, että nuoret lukijat nauraisivat etenkin Jekkunen-puutontun toilailuille. Tarinassa on sopivasti jännitystä, naurua ja joulun taikaa.

"'Eikä tonttu murhaa meitä, isä. Se on tehty puusta. Näetkö sitä paitsi missään asetta?'

'Sillä voi olla jotain hatussaan.'

George pyöräytti silmiään. 'Sillä ei ole mitään hatussaan.'

'Siitä tulikin mieleeni', Jekkunen sanoi riiputellessaan jalkojaan hyllyn reunan yli. 'Minulla on jotain hatussani.'

'AHAA!' Georgen isä karjaisi." (s.114)

Lopussa kirjailijalta kysytään, millainen hänen oma pyrypallonsa olisi ja minkä ihmeen se soisi. Kysymyksen avulla voi itsekin pohtia, mikä osa elämästä on muuttunut harmaaksi ja kaipaisi lisää värejä.

Don DeLillo: Nolla kelviniä

Jeffrey Lockhartin miljonääri-isä Ross on sijoittanut suuria summia tutkimuslaitokseen, jossa säilytetään ihmisruumiita sitä päivää varten, kun teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että ihmiset voidaan koota uudelleen ja herättää henkiin.

"'Nyt ei puhuta sielun ikuisesta elämästä. Nyt puhutaan ruumiista.'

'Ruumis jäädytetään. Elintoiminnot pysäytetään syväjäädyttämällä.'

'Ja sitten joskus tulevaisuudessa.'

'Niin. Tulee aika, jolloin osataan kumota loppuun johtaneet olosuhteet. Henki ja ruumis herätetään eloon, palautetaan elämään.'" (s.13)

Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa. Ihmiskunta nähdään rappeutuneena ja väkivaltaisena. Maailmassa ei tällä hetkellä ole hyvä elää. Tutkimuslaitos ei ole sen parempi. Se on synkkä, häiritsevä ja omituinen paikka. Sieltä löytyy järjettömiä asioita, jotka kuvastavat laitoksen suunnittelijoiden ylimielisyyttä ja jumalattomuutta. Tutkimuslaitos sulkee sisäänsä ihmiset, jotka luulevat voivansa selviytyä maailmanlopusta. He ajattelevat voivansa pidentää elämäänsä ja olevansa kuolemattomia.

"Ala laskea. Elämäsi sekunteina. Ajattele maapallon ikää, geologisia kausia, valtamerien syntyä ja katoamista. Ajattele galaksin ikää, universumin ikää. Kaikkia niitä miljardeja vuosia. Ja meitä, sinua ja minua. Me elämme ja kuolemme yhdessä välähdyksessä." (s.37)

Olisi mielenkiintoista lukea samaan maailmaan sijoittuva juonivetoinen romaani. Millaiselta maailma näyttäisi sitten, kun ihmiset herätettäisiin? Millaisia heidän kehonsa olisivat? Olisivatko he ajattelultaan samoja ihmisiä kuin kuollessaan? Toisaalta en usko, että tämän tarinan tutkimuslaitokseen suljettuja ihmisiä pystytään koskaan herättämään takaisin henkiin. He katoavat maailmanlopussa niin kuin kaikki muutkin.

Don DeLillo: Omegapiste

Mies katselee museossa Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvaa, joka on hidastettu kestämään 24 tuntia. Aika venyy. Ihmisiä astuu sisään ja ulos. Kukaan ei jää kovin pitkäksi aikaa. Miehen huomio kiinnittyy erityisesti kahteen mieheen ja toisena ajankohtana hänen luokseen puhumaan tulleeseen naiseen.

"Olemme täällä samalla tavalla kuin kärpäset tai hiiret, paikkaan sidoksissa, emme näe emmekä tiedä mitään muuta kuin sen minkä niukka ymmärryksemme sallii." (s.76)

Elokuvaohjaaja Jim Finley matkustaa keskellä aavikkoa asuvan Richard Elsterin luokse. Hän haluaisi tehdä elokuvan, joka kuvattaisiin yhdellä otolla ja jossa entinen puolustusministeriön neuvonantaja Richard puhuisi seinä taustanaan. Muutaman päivän vierailu venyy viikoiksi. Aika kuluu, kunnes se menettää merkityksensä. Miesten verkkainen elämä muuttuu, kun Richardin tytär saapuu paikalle äitinsä lähettämänä, sillä hänellä on ilmeisesti liian tiivis suhde miesystäväänsä, josta hän tarvitsee taukoa.

"Sitä mitä me sanomme itseksi, todelliseksi elämäksi, hän sanoi, olemassaolon ytimeksi. Itseä oman tietämisensä pehmeässä mudassa, ja tietäminen tarkoittaa tietoa siitä ettei itse elä ikuisesti." (s.67)

Kirjan kerronta on tiivistunnelmaista, häiritsevää ja painostavaa. Lukija voi oikein kuulla kellon hitaan raksutuksen taustalla ja nähdä kuvia, jotka etenevät hidastettuina silmien edessä, kunnes ne kiihtyvät, kiihtyvät ja kiihtyvät hidastuakseen taas pelottavan tasaiseen rytmiinsä. Kirjassa pohditaan olemassaoloa ja aikaa. Loppu jättää tilaa omalle ajattelulle. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukukerran, sillä se on lyhykäisyydessään runsas. Pitäisikö se kenties lukea hidastettuna, hetkeen keskittyen?

"Täällä on erilaista, aika on täällä suunnaton, se on käsinkosketeltava tunne. Aika joka on ollut ennen meitä ja on meidän jälkeemme." (s.47)