Mies herää metsässä päässään vain yksi ajatus: Anna. Hän kuulee naisen äänen huutavan apua, mutta liian myöhään, sillä nainen murhataan. Mies raahautuu sekavassa mielentilassa murhaajan hänelle sujauttaman kompassin avulla Blackheathin kartanoon. Siellä ei oteta uutista kovin hyvin vastaan, vaan miehen juttuja pidetään vain liikaa juoneen juhlijan houreina. Mies saa kuulla olevansa lääkäri Sebastian Bell, joka on kutsuttu kartanoon vieraaksi. Elämä alkaa pikku hiljaa avautua muistinsa menettäneelle Sebastianille, kunnes koittaa uusi aamu, jolloin hän saa huomata heränneensä sulhasmies Ravencourtin ruumiissa. Sama päivä on alkanut alusta, mutta vain eri näkökulmasta. Mies saa kuulla, että kartanon tytär Evelyn Hardcastle murhataan illalla ja hänen tehtävänsä on selvittää seitsemän päivän aikana ja seitsemän isännän avulla, kuka murhaaja on.
Suljetun huoneen mysteerit ovat kiehtovia - varsinkin, kun päähenkilö on jäänyt jumiin sekä aikaan että paikkaan. Kaiken lisäksi hän on vankina eri ihmisten ruumiissa. Pelottavaksi tilanteen tekee se, että päähenkilöllä ei vaikuta olevan omaa tahtoa, vaan hän toteuttaa tapahtumat siinä järjestyksessä kuin ne luonnollisesti tapahtuvat. Aivan kuin kaikki olisi pelkkää teatteria. Kuulostaa aika helpolta kulkea vain kyydissä ja tarkkailla ympäristöä murhaajan varalta, mutta päähenkilö ei tietenkään ole niin onnekas. Kartano kuhisee ihmisiä yläluokkaisista herrasmiehistä kuiskiviin sisäkköihin. Kattaus on kuin suoraan Agatha Christien romaanista hovimestareineen, keittiöemäntineen, konstaapeleineen ja lakimiehineen, joilla kaikilla on oma pikku salaisuutensa, joka ei siedä päivänvaloa. Sillä erotuksella, että tämä väki on suunnattoman väkivaltaista. Luut murtuvat ja veri roiskuu niin tiheään, että vaikuttaa siltä kuin päähenkilöllämme olisi kilpailijoita.
Ihmisiä, esineitä ja tapahtumapaikkoja sekä muita vihjeitä ilmaantui niin paljon, että huomasin joutuvani kirjoittamaan muistiinpanoja pysyäkseni mukana. Ikkunaan lentävä lintu kuolee. Matka-arkusta löytyy yksinäinen shakkinappula. Hautausmaan mullassa lojuu verinen kompassi. Kartanon emännän huoneesta on kadonnut ase. Metsälampi väräjöi odottaen seuraavaa uhriaan.
Kirjaan on sullottu kerroksia kerroksien päälle. Ei riitä, että lukija selvittää päähenkilön kanssa murhaajan henkilöllisyyttä. Hän selvittää samalla tietoja tapahtumapaikasta ja syistä, miksi ihmiset ovat jääneet sinne jumiin. Moraalisilta kysymyksiltä ei vältytä. Mitä keinoja on lupa käyttää itsensä pelastamiseksi? Kuka lopulta on pelastamisen arvoinen? Kuinka toisia ihmisiä saa kohdella? Onko kostaminen oikea ratkaisu jakaa oikeutta? Onko ihminen paha vai hänen tekonsa? Milloin on anteeksiannon aika?
Ahmin tarinaa eteenpäin niin nopeasti kuin se äänikirjaa kuunnellen oli
edes mahdollista. Huomasin uppoutuvani aivan kokonaan tarinan maailmaan
ja unohtavani kaiken muun. En malttanut lopettaa kuuntelemista, sillä
halusin palavasti tietää loppuratkaisun. Samalla pelkäsin sitä, sillä
usein itse matka on kiehtovampi kuin päämäärä. Osa loppuratkaisusta ei
tullut yllätyksenä, mutta osa aiheutti suun loksahtamista auki. Ei tässä
näin voinut käydä!
Ps. Jonkin ajan kuluttua, kun kirjan runsauden aiheuttamasta ähkystä on selvitty, voi kriittisesti pohtia, millä tavalla epämieluisat ihmiset on kuvannut kirjassa. Millainen heidän ulkonäkönsä on? Millaisia luonteenpiirteitä heillä on? Mitä tekoja he ovat tehneet? Vai onko kaikki kiinni vain päähenkilön huonosta asenteesta muita kohtaan? Hän inhoaa heidän nahkoihin joutumista ja vihaa kaikkea heihin liittyvää, joten myös kuvaa heidän kaikki ominaisuutensa irvokkaina?
sunnuntai 5. huhtikuuta 2020
sunnuntai 22. maaliskuuta 2020
Jouko Halmekoski: Orjamarkkinat
Miltä tuntuisi seisoa markkinoilla muiden kyläläisten joukossa ja tarkkailla orpolasten riviä, josta pienimmät nostettaisiin pöydälle näytille? Kuka huutaa lapsia halvimmalla tarjouksella omaan kotiinsa vuodeksi? Hän saisi kunnalta huudetun summan rahaa kattamaan lapsen hoidon. Millaista olisi katsella ympärilleen ja tietää, kuinka lapsia missäkin talossa kohdeltiin?
Seuraava teksti ei välttämättä sovi herkille lukijoille.
Suomalaista ihmiskauppaa harjoitettiin 1800-luvun alusta alkaen. Orvot tai ilman pätevää huoltajaa olevat lapset myytiin eläteiksi yksityiskoteihin kuntien organisoimissa vaivaishuutokaupoissa. Pienimmän hoitotarjouksen huutanut voitti. Sopimukset tehtiin aina vuodeksi kerrallaan. Järjestelmä yritettiin lakkauttaa 1910-luvulla, mutta silloin todettiin, että muunlainen hoito olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Joitain lapsia saatettiin silti laittaa vaivaistaloon vanhusten sekaan. Köyhäinhoitolaki astui voimaan 1923, mutta on tiedossa, että lapsia myytiin vielä vuonna 1935 - eli 85 vuotta sitten!
Jouko Halmekoski on kerännyt huutolaislasten elämäntarinoita eri puolelta Suomea. Kirjan mukaan lasten huutokauppaamisesta on yritetty vaeita. Aihe on edelleen arka. Huutolaislapset ovat kokeneet alempiarvoista kohtelua suhteessa lapsiin, jotka ovat saaneet asua omien vanhempiensa luona. Heidät on leimattu kaikella tavalla huonoiksi ihmisiksi, vaikka heidän ainoa rikoksensa on, että he ovat syntyneet vanhemmille, jotka ovat joko kuolleet tai hylänneet heidät esimerkiksi ruoan puutteen vuoksi. Eräänkin lapsen äiti oli piika, jolla ei ollut mahdollisuutta hoitaa lastaan töidensä ohella. Isännän oikeuksiin kuului käydä piikatytön luona. Piika saatettiin vaihtaa toiseen ´jos kävi hassusti´, jolloin tyttö joutui kerjuulle.
Yritän asettua lapsia taloonsa huutaneiden vanhempien asemaan ja kuvitella syitä huutolaislasten ala-arvoiselle kohtelulle. Ihmiset todennäköisesti tarvitsivat kaiken mahdollisen rahan elättääkseen ensisijaisesti oman perheensä. Vieras lapsi, joka lähtisi vuoden päästä uuteen paikkaan, olisi täysin toisarvoinen tapaus vaikeassa elämäntilanteessa. Ilkeästi puhuminen ja ankara kurinpito saattoivat auttaa viileiden välien ylläpitämisessä. Tuskin ihmiset halusivat kiintyä liiaksi lapseen, jotta pystyivät keskittymään omaan perheeseensä. Muiden lasten ilkeämielisyys selittyisi sillä, että he toimivat aikuisten esimerkin mukaisesti. Lisäksi elettiin aikoja, jolloin ihmisen säädyllä oli suuri merkitys. Vähempiosaisia pidettiin automaattisesti vähempiarvoisina. En silti pysty ymmärtämään ihmisten tekoja, vaikka yrittäisin järkeillä niitä. Etenkin sitä, että osa huutolaislapsista näki nälkää, kun heitä ei ruokittu yhtään, tai sitä, että heitä lyötiin ilman mitään syytä. Puhumattakaan vaatetuksen, hygienian ja kunnollisen yösijan puutteesta. Pakkaslumeen töitä avojaloin tekemään määrätty tyttö piti varpaansa hengissä tekemällä tarpeensa niiden päälle. Kaloja keittoon onkinut poika köytettiin kiitokseksi kaulasta pöydänjalkaan. Eikö kunta asettanut mitään rangaistuksia? Eikö kukaan käynyt tarkistamassa, oliko lapsella kaikki hyvin? Miksi lasten kasvattamisen ajateltiin toimivan parhaiten juuri väkivallan avulla? Jopa kouluissa? Miten lasten epäinhimillinen kohtelu on selitettävissä? Sota-ajalla? Pulavuosilla? Mielenterveysongelmilla? Ajatuksella pitää oma selviytyminen etusijalla? Vaikeaa elämäntilannetta symboloiva lapsi oli helppo kohde purkaa omaa pahaa oloa.
Tuohon aikaan lapsiin ja lapsuuteen suhtauduttiin eri tavalla kuin nykyään. Jokapäiväisessä elämässä oli ennen kaikkea kysymys selviytymisestä. Jokainen kynnelle kykenevä sai osallistua työntekoon, jotta perhe saisi ruokaa pöytään. Eräskin poika teki rengin töitä jo kuusivuotiaana. Toinen joutui perheen ainoana miespuolisena henkilönä yksin hevoskärryillä isäntää noutamaan juna-asemalta. Huutolaislapset lähtivät omilleen 12-15-vuotiaina ja hakeutuivat palkkatöihin. He toimivat aluksi muun muassa karjakon, piian, lapsenlikan tai rengin töissä. Osa karkasi jo paljon aiemmin. Ajat olivat rankat. Työvuoden palkaksi saatettiin luvata vaikka vain vaatteet. Elämänkumppanin saaminen oli myös haastavaa, sillä kuka olisi halunnut mennä naimisiin huonomaineisen, köyhän ja suvuttoman huutolaisen kanssa.
Joukossa on myös onnellisia tarinoita. Perheet ovat pitäneet huutolaislapsista yhtä hyvää huolta kuin omista lapsistaan. Heitä on halattu, kiitetty, ruokittu ja päästetty jopa leikkimään ja osallistumaan kiertokouluun. Lemmikit sekä arkiset puuhastelut ovat pitäneet mielen virkeinä. Aikuisena näennäisen positiivisistakin kokemuksista huolimatta jokainen huutolainen on tuntenut joutuneensa hylätyksi.
Kirjan lukemisen jälkeen jäi kylmäävä olo. Etenkin erään perheen isoäidin kohtalon vuoksi, vaikka lapset olivatkin kirjassa pääosassa. Hänen elämäänsä ja etenkin sen tapaa päättyä ei voi mitenkään käsittää. Kaikille ei tässä maailmassa ole suotu täyttä ihmisarvoa.
Seuraava teksti ei välttämättä sovi herkille lukijoille.
Suomalaista ihmiskauppaa harjoitettiin 1800-luvun alusta alkaen. Orvot tai ilman pätevää huoltajaa olevat lapset myytiin eläteiksi yksityiskoteihin kuntien organisoimissa vaivaishuutokaupoissa. Pienimmän hoitotarjouksen huutanut voitti. Sopimukset tehtiin aina vuodeksi kerrallaan. Järjestelmä yritettiin lakkauttaa 1910-luvulla, mutta silloin todettiin, että muunlainen hoito olisi tullut kunnalle liian kalliiksi. Joitain lapsia saatettiin silti laittaa vaivaistaloon vanhusten sekaan. Köyhäinhoitolaki astui voimaan 1923, mutta on tiedossa, että lapsia myytiin vielä vuonna 1935 - eli 85 vuotta sitten!
Jouko Halmekoski on kerännyt huutolaislasten elämäntarinoita eri puolelta Suomea. Kirjan mukaan lasten huutokauppaamisesta on yritetty vaeita. Aihe on edelleen arka. Huutolaislapset ovat kokeneet alempiarvoista kohtelua suhteessa lapsiin, jotka ovat saaneet asua omien vanhempiensa luona. Heidät on leimattu kaikella tavalla huonoiksi ihmisiksi, vaikka heidän ainoa rikoksensa on, että he ovat syntyneet vanhemmille, jotka ovat joko kuolleet tai hylänneet heidät esimerkiksi ruoan puutteen vuoksi. Eräänkin lapsen äiti oli piika, jolla ei ollut mahdollisuutta hoitaa lastaan töidensä ohella. Isännän oikeuksiin kuului käydä piikatytön luona. Piika saatettiin vaihtaa toiseen ´jos kävi hassusti´, jolloin tyttö joutui kerjuulle.
Yritän asettua lapsia taloonsa huutaneiden vanhempien asemaan ja kuvitella syitä huutolaislasten ala-arvoiselle kohtelulle. Ihmiset todennäköisesti tarvitsivat kaiken mahdollisen rahan elättääkseen ensisijaisesti oman perheensä. Vieras lapsi, joka lähtisi vuoden päästä uuteen paikkaan, olisi täysin toisarvoinen tapaus vaikeassa elämäntilanteessa. Ilkeästi puhuminen ja ankara kurinpito saattoivat auttaa viileiden välien ylläpitämisessä. Tuskin ihmiset halusivat kiintyä liiaksi lapseen, jotta pystyivät keskittymään omaan perheeseensä. Muiden lasten ilkeämielisyys selittyisi sillä, että he toimivat aikuisten esimerkin mukaisesti. Lisäksi elettiin aikoja, jolloin ihmisen säädyllä oli suuri merkitys. Vähempiosaisia pidettiin automaattisesti vähempiarvoisina. En silti pysty ymmärtämään ihmisten tekoja, vaikka yrittäisin järkeillä niitä. Etenkin sitä, että osa huutolaislapsista näki nälkää, kun heitä ei ruokittu yhtään, tai sitä, että heitä lyötiin ilman mitään syytä. Puhumattakaan vaatetuksen, hygienian ja kunnollisen yösijan puutteesta. Pakkaslumeen töitä avojaloin tekemään määrätty tyttö piti varpaansa hengissä tekemällä tarpeensa niiden päälle. Kaloja keittoon onkinut poika köytettiin kiitokseksi kaulasta pöydänjalkaan. Eikö kunta asettanut mitään rangaistuksia? Eikö kukaan käynyt tarkistamassa, oliko lapsella kaikki hyvin? Miksi lasten kasvattamisen ajateltiin toimivan parhaiten juuri väkivallan avulla? Jopa kouluissa? Miten lasten epäinhimillinen kohtelu on selitettävissä? Sota-ajalla? Pulavuosilla? Mielenterveysongelmilla? Ajatuksella pitää oma selviytyminen etusijalla? Vaikeaa elämäntilannetta symboloiva lapsi oli helppo kohde purkaa omaa pahaa oloa.
Tuohon aikaan lapsiin ja lapsuuteen suhtauduttiin eri tavalla kuin nykyään. Jokapäiväisessä elämässä oli ennen kaikkea kysymys selviytymisestä. Jokainen kynnelle kykenevä sai osallistua työntekoon, jotta perhe saisi ruokaa pöytään. Eräskin poika teki rengin töitä jo kuusivuotiaana. Toinen joutui perheen ainoana miespuolisena henkilönä yksin hevoskärryillä isäntää noutamaan juna-asemalta. Huutolaislapset lähtivät omilleen 12-15-vuotiaina ja hakeutuivat palkkatöihin. He toimivat aluksi muun muassa karjakon, piian, lapsenlikan tai rengin töissä. Osa karkasi jo paljon aiemmin. Ajat olivat rankat. Työvuoden palkaksi saatettiin luvata vaikka vain vaatteet. Elämänkumppanin saaminen oli myös haastavaa, sillä kuka olisi halunnut mennä naimisiin huonomaineisen, köyhän ja suvuttoman huutolaisen kanssa.
Joukossa on myös onnellisia tarinoita. Perheet ovat pitäneet huutolaislapsista yhtä hyvää huolta kuin omista lapsistaan. Heitä on halattu, kiitetty, ruokittu ja päästetty jopa leikkimään ja osallistumaan kiertokouluun. Lemmikit sekä arkiset puuhastelut ovat pitäneet mielen virkeinä. Aikuisena näennäisen positiivisistakin kokemuksista huolimatta jokainen huutolainen on tuntenut joutuneensa hylätyksi.
Kirjan lukemisen jälkeen jäi kylmäävä olo. Etenkin erään perheen isoäidin kohtalon vuoksi, vaikka lapset olivatkin kirjassa pääosassa. Hänen elämäänsä ja etenkin sen tapaa päättyä ei voi mitenkään käsittää. Kaikille ei tässä maailmassa ole suotu täyttä ihmisarvoa.
lauantai 15. helmikuuta 2020
Ilmasilta johdattaa ajatusmatkan jälkeen turvallisesti kotiin
 |
| © Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri |
Näytelmä käsittelee hyväntahtoiseen tapaan auttamisen ongelmallisuutta ja auttajan syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastaan. Auttajan on tehtävä valinta, keskittyykö hän yksilöön vai kokonaiseen ihmisjoukkoon. Hänen on hyväksyttävä oma riittämättömyytensä, sillä hän ei voi auttaa kaikkia tai luoda muutosta hetkessä. Hänen on tiedostettava oma jaksamisensa. Muita voi auttaa vain, jos pitää ensin omasta itsestään huolta. Auttamisesta ei saa tulla päätarkoitusta. Ihmisen on sallittava itselleen elämä auttamisen ulkopuolella. Auttaja ei saisi sulautua liikaa autettavan maailmaan ja antaa asioiden tulla liian lähelle. Hänen tulisi olla sopivan etäinen, mutta ei kuitenkaan liian passiivinen ja tunteeton tarkkailija. Hän saa olla armollinen itselleen virheen sattuessa, sillä siitä voi vain oppia. Auttajan maailman mittasuhteet asettuvat ainakin joiltain osin kohdilleen. Enää ei haittaa, vaikka suklaarasiassa olisi jäljellä vain ananaksia.
 |
| © Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri |
Onko autettavien jono loputon? Tuleeko maailma koskaan valmiiksi? Pääsemmekö me koskaan juhlimaan voittomaalia? Taputtamaan toista ihmistä olalle ja sanomaan ´hyvää työtä´?
Kävin katsomassa esityksen Kansallisteatterin bloggariklubin kautta saadulla ilmaisella lipulla.
torstai 6. helmikuuta 2020
Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa
"Miehen syyttävä sormi löytää aina naisen."
Kolbassa kasvanut Mariam naitetaan 15-vuotiaana yli 40-vuotiaalle miehelle, joka ottaa 20 vuoden väkivaltaisen avioliittovuoden jälkeen toisen yhtä nuoren vaimon, Lailan. Kirja kertoo kahden fiktiivisen naisen elämäntarinan suhteessa Kabulin historiallisiin tapahtumiin.
Mariamin elämänpolku on kauttaaltaan rankka. Hän kokee traumaattisen lapsuuden henkisesti manipuloivan äidin aviottomana lapsena. Isä kohtelee häntä eri tavalla kuin yhdeksää avioliitossa syntynyttä lastaan. Mariamin ajatukset ovat sekaisin, sillä äidin ja isän kertomukset hänen alullepanostaan ja syntymästään eroavat täysin toisistaan. Hän uskaltaa silti haaveilla koulunkäynnin aloittamisesta ja isälleen kelpaamisesta. Äiti on jo kauttaaltaan katkeroitunut. Hän hokee, että tytön paikka on kotona, silä maailmalla on vain kärsimystä.
Lailan perhe on tavallaan moderni. Hänen isänsä haluaa kouluttaa tyttärensä. Äiti puolestaan palvoo poikiaan, jotka kuolevat sodassa marttyyrikuoleman. Isä haaveilee amerikkalaisten anteliaisuudesta ja oman ravintolan perustamisesta, kun taas äiti haluaa jäädä maahan, jotta poikien antama uhraus ei olisi täysin turha. Laila keskittyy haaveilemaan elämästä naapurin pojan kanssa.
Mariamin ja Lailan aviomies kuvataan väkivaltaisena ja naisia alistavana ihmisenä. Hän ei siedä naisten itkua eikä sääntöjen vastaista käytöstä. Hän haluaa hallita köyhiä ja ymmärtämättömiä vaimojaan pukemalla heidät taivaansiniseen burkaan, jonka ristikon läpi maailman voi nähdä vain rajallisesti. Vaatteen pitäminen on aluksi haastavaa, mutta ajan myötä se luo naisille turvallisuuden tunteen. Se rauhoittaa, sillä ihmiset eivät voi nähdä heidän salaisuuksiaan. Naiset alkavat uskoa, että aviomies pitää huolta heidän siveydestään ja että he ovat suojelemisen arvoisia. Samaan aikaan modernit ja rikkaat afganistanilaisnaiset kulkevat kaduilla lakattuine kynsineen ja käsilaukkuineen.
Kirja tuntuu valitettavasti monen niin samankaltaisen tarinan toisinnolta. Miehet haluavat vaimojensa synnyttävän vain poikia. Tytön syntymä on tietenkin naisen syy, vaikka lääketiede on jo ajat sitten todennut, että siittiösolu kantaa sukupuolen määräävän kromosomin. Lasten tekeminen kuvataan naisille epämiellyttäväksi ja pelätyksi operaatioksi. Miehet taas kuvataan yliseksuaalisiksi dominoijiksi. Sodasta puhumattakaan. Miehille naisten raiskaaminen toimii palkintona, kun taas naiset jopa tappavat itsensä raiskatuksi joutumisen pelossa - tai sitten isät tappavat raiskatut tyttärensä. Säännöt ovat miehiä suosivia, esimerkiksi vaimon karkaaminen on rikos, mutta väkivaltaa vaimoaan kohtaan harjoittava mies on perheen yksityisasia. Miehet kuvataan empatiakyvyttöminä ja naisia orjuuttavina. Varsinkin naisten sairaaloiden lakkauttaminen on asia, jota ei pysty ymmärtämään - etenkin, jos ajattelee, että ilman naisia maailmaan ei voi syntyä poikia ja ilman synnytyssairaalaa poikienkin henki on vaarassa.
Afganistanin kohtalona on ollut selviytyä valloittajasta toisensa jälkeen. Ihmisten elämä on muuttunut sitä mukaa, kuka heille on sanellut säännöt alkaen pukeutumisesta ja päättyen käyttäytymiseen. Afganistanin arvokasta kulttuuria on tuhottu, jos sen ei ole katsottu istuvan sen hetkiseen ideologiaan. Paljon upeita tarinoita on hävinnyt kirjojen katoamisen myötä.
Mariamin ja Lailan tarina on kiehtova inhimillisyydessään. Heidän suhteensa toisiinsa on aluksi täynnä pelkoa ja epäilystä, kunnes he ymmärtävät olevansa samalla puolella ja saavansa elämästä enemmän iloa toimimalla yhdessä. Aviomiehen väkivaltaisuus ja koko Afganistanin sotaisuus jäävät päättäväisten ja periksiantamattomien naisten taustalle. He osoittavat, kuinka ääritilanteissakin ihminen voi pystyä mahdottomuuksiin.
Tämänkaltaiset kirjat kertovat kaikesta ikävästä kuten sodasta, naisten kaltoinkohtelusta, väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Olen useasti kirjoittanut, että olisi välillä mukavaa lukea onnellisia tarinoita eri maailman maista. En tiedä, olenko ainoa, joka haluaisi välillä lukea iloisia tarinoita. Luulen, että sellaiset kirjat eivät välttämättä kiinnostaisi ihmisiä. Matkastani eri maailman maiden kirjallisuuteen on tulossa todella rankka.
Kolbassa kasvanut Mariam naitetaan 15-vuotiaana yli 40-vuotiaalle miehelle, joka ottaa 20 vuoden väkivaltaisen avioliittovuoden jälkeen toisen yhtä nuoren vaimon, Lailan. Kirja kertoo kahden fiktiivisen naisen elämäntarinan suhteessa Kabulin historiallisiin tapahtumiin.
Mariamin elämänpolku on kauttaaltaan rankka. Hän kokee traumaattisen lapsuuden henkisesti manipuloivan äidin aviottomana lapsena. Isä kohtelee häntä eri tavalla kuin yhdeksää avioliitossa syntynyttä lastaan. Mariamin ajatukset ovat sekaisin, sillä äidin ja isän kertomukset hänen alullepanostaan ja syntymästään eroavat täysin toisistaan. Hän uskaltaa silti haaveilla koulunkäynnin aloittamisesta ja isälleen kelpaamisesta. Äiti on jo kauttaaltaan katkeroitunut. Hän hokee, että tytön paikka on kotona, silä maailmalla on vain kärsimystä.
Lailan perhe on tavallaan moderni. Hänen isänsä haluaa kouluttaa tyttärensä. Äiti puolestaan palvoo poikiaan, jotka kuolevat sodassa marttyyrikuoleman. Isä haaveilee amerikkalaisten anteliaisuudesta ja oman ravintolan perustamisesta, kun taas äiti haluaa jäädä maahan, jotta poikien antama uhraus ei olisi täysin turha. Laila keskittyy haaveilemaan elämästä naapurin pojan kanssa.
Mariamin ja Lailan aviomies kuvataan väkivaltaisena ja naisia alistavana ihmisenä. Hän ei siedä naisten itkua eikä sääntöjen vastaista käytöstä. Hän haluaa hallita köyhiä ja ymmärtämättömiä vaimojaan pukemalla heidät taivaansiniseen burkaan, jonka ristikon läpi maailman voi nähdä vain rajallisesti. Vaatteen pitäminen on aluksi haastavaa, mutta ajan myötä se luo naisille turvallisuuden tunteen. Se rauhoittaa, sillä ihmiset eivät voi nähdä heidän salaisuuksiaan. Naiset alkavat uskoa, että aviomies pitää huolta heidän siveydestään ja että he ovat suojelemisen arvoisia. Samaan aikaan modernit ja rikkaat afganistanilaisnaiset kulkevat kaduilla lakattuine kynsineen ja käsilaukkuineen.
Kirja tuntuu valitettavasti monen niin samankaltaisen tarinan toisinnolta. Miehet haluavat vaimojensa synnyttävän vain poikia. Tytön syntymä on tietenkin naisen syy, vaikka lääketiede on jo ajat sitten todennut, että siittiösolu kantaa sukupuolen määräävän kromosomin. Lasten tekeminen kuvataan naisille epämiellyttäväksi ja pelätyksi operaatioksi. Miehet taas kuvataan yliseksuaalisiksi dominoijiksi. Sodasta puhumattakaan. Miehille naisten raiskaaminen toimii palkintona, kun taas naiset jopa tappavat itsensä raiskatuksi joutumisen pelossa - tai sitten isät tappavat raiskatut tyttärensä. Säännöt ovat miehiä suosivia, esimerkiksi vaimon karkaaminen on rikos, mutta väkivaltaa vaimoaan kohtaan harjoittava mies on perheen yksityisasia. Miehet kuvataan empatiakyvyttöminä ja naisia orjuuttavina. Varsinkin naisten sairaaloiden lakkauttaminen on asia, jota ei pysty ymmärtämään - etenkin, jos ajattelee, että ilman naisia maailmaan ei voi syntyä poikia ja ilman synnytyssairaalaa poikienkin henki on vaarassa.
Afganistanin kohtalona on ollut selviytyä valloittajasta toisensa jälkeen. Ihmisten elämä on muuttunut sitä mukaa, kuka heille on sanellut säännöt alkaen pukeutumisesta ja päättyen käyttäytymiseen. Afganistanin arvokasta kulttuuria on tuhottu, jos sen ei ole katsottu istuvan sen hetkiseen ideologiaan. Paljon upeita tarinoita on hävinnyt kirjojen katoamisen myötä.
Mariamin ja Lailan tarina on kiehtova inhimillisyydessään. Heidän suhteensa toisiinsa on aluksi täynnä pelkoa ja epäilystä, kunnes he ymmärtävät olevansa samalla puolella ja saavansa elämästä enemmän iloa toimimalla yhdessä. Aviomiehen väkivaltaisuus ja koko Afganistanin sotaisuus jäävät päättäväisten ja periksiantamattomien naisten taustalle. He osoittavat, kuinka ääritilanteissakin ihminen voi pystyä mahdottomuuksiin.
Tämänkaltaiset kirjat kertovat kaikesta ikävästä kuten sodasta, naisten kaltoinkohtelusta, väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Olen useasti kirjoittanut, että olisi välillä mukavaa lukea onnellisia tarinoita eri maailman maista. En tiedä, olenko ainoa, joka haluaisi välillä lukea iloisia tarinoita. Luulen, että sellaiset kirjat eivät välttämättä kiinnostaisi ihmisiä. Matkastani eri maailman maiden kirjallisuuteen on tulossa todella rankka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)