Akram Ailisli: Kiviset unet

1980-luvun lopun Azerbaidzanissa tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly viedään bakulaiseen sairaalaan. Hänet on hakattu pahasti, kun hän on yrittänyt auttaa kuoliaaksi pahoinpideltyä armenialaista vanhusta. Hän on kotoisin Nahitsevanista, kylästä nimeltään Ailis, jossa turkkilaiset sotilaat suorittivat armenialaisten joukkomurhan. Sadai Sadygly näkee unia synnyinseudustaan, jossa kaikilla armenialaisten taloja vallanneilla on psyykkinen sairaus. Yksikään perhe ei saa rauhaa, sillä jumala ei voi antaa anteeksi julmuuksia.

"Ja saman tien alkoi luotisade, tuntui kuin taivas putoaisi, ylhäältä putoaisi tuhkaa. Nousi sellainen huuto, jollaista kukaan ei ollut kuullut sitten maailman luomisen." (s.70)

Neuvostoliitto on hajoamassa ja azerien ja armenialaisten välit taas kiristymässä. Armenialaisia joukkohakataan keskellä kirkasta päivää. Heidän itsemurhiaan lavastetaan heittämällä heitä parvekkeelta alas ja kirjoittamalla jäähyväiskirjeitä. Maan historia on yhtä eri kansojen ja uskontokuntien taistelua, jolle ei näy loppua.

"Ensin tulivat toiset ja tappoivat, sitten tulivat toiset ja tappoivat. Jos sytytettäisiin yksi kynttilä jokaiselle pelkästään viime vuosituhannen aikana syyttömästi tapetulle, noiden kynttilöiden loiste olisi kirkkaampi kuin kuunvalo." (s.142-143)

Tarina huokuu inhimillisyyttä. Se vetoaa ihmisten moraaliin ja oikeudentajuun. Kansakuntia on tullut ja mennyt. Kukaan tällä hetkellä omassa valtiossaan asuva ei voi väittää olleensa paikalla ensin. Heitä ennen on ollut lukuisia muitakin kansoja, joita ennen on ollut vielä lukuisampia kansoja, joten on järjetöntä taistella oikeudesta maahan. Ihmisten on parempi elää sovussa toistensa kanssa. Tiedostaa menneet sodat, pyhittää pahat teot ja rakentaa parempaa tulevaisuutta.

"Näen jatkuvasti painajaisunia, jotka ovat toinen toistaan kauheampia. - Ihmiset ovat muuttuneet niin, että en tunne heitä enää." (s.119)

Kirjan kansilehdessä kerrotaan, että Akram Ailisli on itse syntynyt Ailisin kylässä, josta kirja kertoo. Häneltä on riistetty kirjan julkaisemisen jälkeen kansalliskirjailijan arvo. Azerbaidzanilaiset ovat loukkaantuneet kirjan tavasta kuvata armenialaisia ja järjestäneet mielenosoituksia, joissa kirjailijan kuvia ja kirjoja on poltettu. Akram Ailisli on sanonut toivovansa rauhaa kansojen välille.

"Maailman on pakko tulla kohta näkyviin sumuverhon takaa." (s.129)

Kirja on kaikin puolin raskaslukuinen. Aihe on ahdistava, ja teksti on haastavaa. Alaviitteet helpottavat asioiden ymmärtämistä, mutta alituinen tekstissä poukkoilu hidastaa lukemista. Kirja vaatii aikaa. Sitä ei lue yhdeltä istumalta, sillä se haastaa pysähtymään ja ajattelemaan. Kirjan kiinnostavimmaksi elementiksi nousee teatterin ja politiikan suhde toisiinsa, josta haluaisin lukea lisää. Teattereissa on läpi aikojen esitetty poliittisia näytelmiä, joilla on yritetty vaikuttaa kansaan ja näyttää vallanpitäjät hyvässä valossa.

"Kaikki hänen ympärillään tuntui olevan pelkkää petosta ja korruptiota." (s.126-127)

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden

Kaksoset Ellery ja Ezra Corcoran muuttavat Echo Ridgeen isoäitinsä luokse, sillä heidän äitinsä Sadie on joutunut vieroitusklinikalle hoitoon. Sadie ei ole koskaan päässyt yli kaksossiskonsa Sarahin katoamisesta 23 vuotta sitten. Echo Ridgessä asuvan Malcolmin perhe kärsii puolestaan viiden vuoden takaisesta murhatapauksesta, sillä kaupunkilaisten vihaiset katseet ovat kiinnittyneet isoveli Declaniin, joka on seurustellut murhatun Lacey Kilduffin kanssa. Menneisyys palaa kummittelemaan, kun kulttuurikeskuksen kylttiin maalataan sanat 'Murhamaa jatko-osa tulossa pian' ja jälleen kerran yksi nuorista katoaa.

"- punaiset kirjaimet valuvat verisinä valkoisella kivellä:

'Täällä taas

valitse kuningattaresi, Echo Ridge

Hauskaa homecomingia'" (s.57)

Ellery seuraa herkeämättömällä mielenkiinnolla rikoksia kirjoista ja televisiosta, sillä hän on aina kärsinyt äitinsä onnettoman kohtalon vuoksi. Hän yrittää selvittää Echo Ridgen rikosvyyhtiä enemmän ja vähemmän onnistuneesti tarkkaillen kaupungin asukkaita ja mahdollisia johtolankoja. Hän menee jopa yhdessä veljensä kanssa töihin teemapuisto Kauhufarmille, entiseen Murhamaahan, josta murhattu Lacey on aikoinaan löydetty. Ellery tarkkailee kaupunkia myös löytääkseen mahdollisia isäehdokkaita, sillä hänellä ei ole käsitystä omasta isästään. Hänen äitinsä Sadie on seurustellut nuorena poikien kanssa, jotka edelleen asuvat kaupungissa. Vance Puckett on nykyään kyläjuoppo, Chad McNusty komissario ja Peter Nilsson lakiasiaintoimiston omistaja.

"Kauhufarmin menestys perustuu siihen, miten suuresti ihmiset rakastavat säikkymistä turvallisessa ympäristössä. On jotain syvästi, perustavanlaatuisesti tyydyttävää kohdata hirviö ja päästä pakoon vahingoittumattomana." (s.181)

Echo Ridge High on tyypillinen amerikkalainen koulu, jossa urheilijat pitävät valtaa ja jossa ei-valkoiset ja soittokunta nörtit saavat kuulla alituista nälvimistä. Malcolmin siskopuoli Katrin Bennett on ehdolla tanssiaisten kuningattareksi ja käskyttää ystäviään Brookea ja Viviä. Hänen isänsä Peter Nilsson on Edgo Ridgen kermaa. Malcolm viettäisi aikaansa mieluummin parhaan ystävänsä Mia Kwonin kanssa kuin pyntättynä pukuun hyväntekeväisyystilaisuudessa. Seurapiireihin pääseminen on hänen äidilleen niin tärkeää, että hän ei voi kieltäytyä. Uuden avioliiton ja Peterin vuoksi kaupungin asukkaat suhtautuvat murhasyytösten riivaamaan perheeseen suopeammin. Kaupunkilaiset ovat jämähtäneet samoihin rooleihin kuin koulussa. Konstaapeli Ryan Rodriguez takeltelee epävarmana kuulustellessaan entistä koulun kuningasta ja jalkapalloilijaa Declan Kellyä. Muutenkin elämä Echo Ridgessä on yhtä valtapeliä.

"'Tunnelma on kuin Maissilapsissa ikään', Ezra mutisee ja skannaa käytävää. Hän ei ole väärässä. Olemme olleet Echo Ridgen lukiolla vasta viisitoista minuuttia, mutta olen jo nähnyt enemmän vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ihmisiä kuin koskaan ennen samaan aikaan yhdessä paikassa." (s.60)

Echo Ridgen asukkaat ovat läpeensä kiinnostavia. Heistä kenestäkään ei voi tietää, mihin he lopulta kykenevät. Ympäristö on jännittävä Halloween teemaisine puistoineen, metsäpolkuineen ja synkkiä salaisuuksia piilottelevine hautausmaineen. Karen M. McManus onnistuu tällä kertaa huijaamaan minua niin paljon, että murhaaja selviää minulle vasta silloin, kun se paljastetaan. Etsin syyllistä väärästä paikasta. Luulin tarinan toteuttavan samankaltaista tyyliä kuin mitä kirjoissa 'Yksi meistä valehtelee' ja 'Yksi meistä on seuraava' on nähty. En osannut yhtään edes aavistaa. Echo Ridgestä olisi kiinnostavaa lukea lisää. Kirja jää elävänä mieleen. Varsinkin lopun synkkä, kuiskattu salaisuus.

"Haluan tehdä jotakin. Menetettyjen tyttöjen hyväksi, ja niiden, jotka jäivät heitä suremaan." (s.86)

Cecilia Samartin: Mofongo

Kahdeksanvuotias Sebastian istuu salkopallon vieressä ja katselee, kuinka muut luokan lapset pelaavat jalkapalloa. Hän haluaisi lähteä juoksemaan, mutta hänen sydänvikansa estää häntä liittymästä mukaan peliin. Opettajatar Ashworth pörröttää pojan hiuksia ja kutsuu häntä parhaaksi tussitaulun pyyhkijäksi. Sebastian on pieni ja hintelä, joten hän joutuu käyttämään jakkaraa ylettyäkseen pyyhkimään koko taulun. Lääkäri on sanonut, että hän pääsisi uuteen sydänleikkaukseen, jos hän tukevoituisi. Äidillä on kuitenkin liian kiire ruokkiakseen poikaansa kunnolla. Sebastian suuntaa koulun jälkeen Bungalow Haveniin isoäidin ruokapöytään, josta löytyy lääkkeille maistuvaa laitosruokaa. Matkalla pitää varoa koulukiusaaja Keithiä, joka käskyttää Sebastiania muun muassa matkimaan apinaa. Elämä on yksitoikkoisen pysähtynyttä, kunnes eräänä päivänä Sebastian löytää isoäidin tuupertuneena lattialle.

"Muutos on elämän ainoa vakio. Tietysti jotkut muutokset on helpompi hyväksyä kuin toiset." (s.316)

Sebastian tuntee olonsa turvalliseksi isoäidin luona. Lola kertoo tarinoita menneisyydestään ja puhuu uskomuksistaan. Hän rakastaa kynttilöiden valaisemia huoneita, kotimaansa Puerto Ricon ruoan tuoksuja ja suvun kokoamista yhteen. Isoäidillä on monta haastetta selvitettävänään. Sebastianin ja Jenniferin vanhempien Glorian ja Deanin avioliitto rakoilee. Glorian ja hänen kälynsä Susanin kymmenen vuotta jatkunut vihanpito ei ota laantuakseen. Susanin tapa kasvattaa tytärtään Cindyä on kyseenalainen. Gabi-täti ei suostu asettumaan aloilleen. Lola haaveilee iloisesta puheensorinasta ja ruoanlaiton äänistä.

"'Mofongo on criollojen ruokaa, ja kun syön sitä, niin iloitsen sekä afrikkalaisen, että eurooppalaisen, että tainolaisen verenperintöni puolesta.'" (s.200)

Ihmiset keskittyvät liikaa kaikkeen turhanpäiväiseen. Sebastian toivoisi, että aikuisillekin opetettaisiin, kuinka annetaan anteeksi ja jatketaan sovussa leikkejä. Heillekin olisi hyvä ottaa jäähyrinki käyttöön. Sebastian on oikeastaan ainoa, joka kunnioittaa isoäitiään. Muut sukulaiset ovat kärkkäitä kuuntelemaan vain itseään ja omia pelkojaan pohtiessaan isoäidin kohtaloa. He haluavat paeta sen sijaan, että kohtaisivat vaikeita asioita. Sebastian suhtautuu eri tavalla elämään, kun kuolema on siinä joka hetki läsnä. Hän elää hetkessä ja arvostaa isoäitiään.

"Sebastian piti paljon enemmän tästä uudesta värikkäästä elämästä, jonka he olivat luoneet yhdessä, elämästä jonka maut ja tarinat olivat yhtä eläviä kuin aidot kynttilänliekit." (s.321-313)

Ihmiset voivat syystä tai toisesta huonosti. He reagoivat eri tavoilla kuten käpertymällä itseensä tai kiusaamalla muita. Isoäidin mielestä avoimuudella ja yhteisöllisyydellä on parantavia voimia. Hän haluaa panostaa läsnäoloon. Hän haluaa elää varomisen sijasta, sillä mikään ei kuitenkaan jatku ikuisesti, joten on turhaa tuudittautua omaan turvapaikkaan. Välillä Lola on liiankin kärkäs kertomaan omia mielipiteitään. Hän puolustautuu sillä, että hänellä ei ole yhtään aikaa hukattavana, sillä hän on aikansa loppupuolella.

"'Äiti, miksi sinä puhut koko ajan tuollaisia?' Gabi kysyi. 'Kaikille tulee vain hankala olo.' 'Voi olla, mutta jos tässä iässä alkaa kierrellä ja kaarrella, niin ehtii hautaan ennen kuin pääsee asiaan.'" (s.196-197)

Vanhempien käytös lapsiaan kohtaan on hirveää. Jokainen kirjan lapsi kärsii kotonaan. Vanhemmat puhuvat lastensa kuullen asioita, joita heidän ei tarvitsisi kuulla. He käyttävät lapsiaan keskinäisten riitojensa välikappaleena. He harjoittavat psyykkistä väkivaltaa ja luovat turvattomuutta. Lapset joutuvat ottamaan vastuun kodin yleisestä ilmapiiristä. He yrittävät tehdä kaikkensa, jotta siellä ei tulisi riidan aiheita. Lapset eivät tunne olevansa tärkeitä ja toivottuja. Aikuisten tehtävänä on luoda turvallinen kasvuympäristö lapsille. Lasten satuttaminen on sairasta ja väärin. Aikuisten tulisi lohduttaa lapsia eikä päinvastoin. Ongelmatilanteissa aikuisten tulisi ymmärtää hakea itselleen apua.

"- perheellä, suvulla ja kaikilla hänen tuntemillaan ihmisillä olisi paljon helpompaa, jos hän ei olisi syntynytkään." (s.120)

Cecilia Samartinin kirjoittama maailma on vaikuttava, koskettava ja puhuttava. Kirjan lukeminen saa ajattelemaan omaa elämää ja omia valintoja. Millainen elämä on elämisen arvoista? Onko parempi ottaa kuolettava riski kuin olla elämättä mielekästä elämää ollenkaan?

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin yhdeksäs kirja.

Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja

Keski-ikäinen käsityöliikkeen hoitaja Jocelyne elää tuttua ja turvallista elämää yhdessä aviomiehensä Jocelynin kanssa. Heillä on kaksi aikuista lasta, minkä lisäksi he ovat läpikäyneet kolmannen lapsen menetyksen.  Jocelyne ja Jocelyn ovat arkisen onnellinen pariskunta, joka on kokenut avioliiton ylä- ja alamäet ja selvinnyt niistä sekä enemmillä että vähemmillä haavoilla. Molemmilla on omat elämänhaaveensa, jotka siintävät taivaanrannassa. Ne ovat periaatteessa mahdollisia, mutta käytännössä saavuttamattomia. Aivan kuten käsityöliikkeessä työskentelevien naisten tai Jocelynen blogia kommentoivien lukijoiden. Jokaisella heistä on omat elämän murheensa ja unelmansa. Kun Jocelyne saa käteensä 18 miljoonan euron lottovoiton, hän ei tiedä, mitä hänen kannattaisi tehdä. Mitä arkisen onnellisen elämän muuttaminen tarkoittaisi?

"Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomiseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asoita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa." (s.115)

Sanotaan, että raha muuttaa ihmistä. Se tuo mukanaan kasan vaikeuksia ja velvollisuuksia. Ihmiset ympärillä käyttäytyvät eri tavalla. Heidän silmänsä kiiltävät ahneudesta ja petoksesta. He eivät enää halua olla omia itsejään. He haluavat muuttua toisiksi. Ihmisiksi, joilla on kaikkea. He eivät halua tyytyä elämään, jonka jokainen päivä toistaa itseään. Turhia haaveita. Juuttumista paikoilleen. He haluavat enemmän. Joka päivälle jotain uutta ja ihmeellistä. Kalliita tavaroita. Kadehtivia naapureita. Autonkuljettajia. Steriilejä luksusliikkeitä. Ovimiesten kumarruksia. Persoonattomia asuntoja eri puolilla maailmaa. Yksinäisyyttä kaiken yltäkylläisyyden keskellä.

"Sillä kun teillä on rahaa, yhtäkkiä teistä pidetään. Yhtäkkiä tuntemattomat rakastavat teitä. Teitä kositaan. Teille lähetetään runoja. Rakkauskirjeitä. Vihakirjeitä. Teiltä pyydetään rahaa pienen leukemiapotilaan hoitoon, ja tyttö on nimeltään Jocelyne, aivan kuten Te." (s.58)

Jocelyne on sydämellinen ihminen, joka huolehtii lähimmäisistään. Hän vierailee muistisairaan isänsä luona kertoen hänelle tarinoita elämästään. Isän kanssa voi keskustella enintään kuusi minuuttia, minkä jälkeen hän unohtaa kaiken ja on aloitettava alusta. Jocelyne piirtää sanoillaan isälle ihan minkälaisen elämän hän haluaa. Isä kuuntelee silmät onnellisuutta hehkuen. Jocelyne valitsee iloiset tarinat, vaikka hänellä olisi kaikki valta tuhota toisen ihmisen arkinen onni.

"Tämä oli eilen illalla, ja isä piti elämästään." (s.154)

"Ei, minusta rahalla ei saa tällaisia asioita." (s.83)

Elämä on tässä ja nyt. Ei sitten kun menen opiskelemaan. Ei sitten kun valmistun. Ei sitten kun saan työpaikan. Ei sitten kun menen naimisiin. Ei sitten kun ostan omistusasunnon. Ei sitten kun saan palkankorotuksen. Ei sitten kun alkaa kesäloma. Ei sitten kun lapset ovat kasvaneet isoiksi. Ei sitten kun olen eläkkeellä. Ei sitten kun voitan lotossa. Elämä on tässä hetkessä. Arkisissa asioissa. Ruoan laittamisessa. Pyykin pesemisessä. Kävelylenkeissä. Ystävän naurussa. Vesisateessa. Ukkosen jyrinässä. Poutapilvissä. Onnen kyyneleissä.

"Suljin puodin ja menin kotiin." (s.36)

Kirjasta löytyy lukijalle tehtävä. Jocelyne kirjoittaa listoja asioista, joita hän haluaisi. Lukijaa kehoitetaan kirjoittamaan omia listoja kirjaa lukiessa ja pohtimaan, muuttuuko mieli kirjan edetessä loppua kohti. Tuoko raha onnea?

"Kerrohan, mitä sinä tekisit? (s.68)