maanantai 22. marraskuuta 2021

Don DeLillo: Nolla kelviniä

Jeffrey Lockhartin miljonääri-isä Ross on sijoittanut suuria summia tutkimuslaitokseen, jossa säilytetään ihmisruumiita sitä päivää varten, kun teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että ihmiset voidaan koota uudelleen ja herättää henkiin.

"'Nyt ei puhuta sielun ikuisesta elämästä. Nyt puhutaan ruumiista.'
'Ruumis jäädytetään. Elintoiminnot pysäytetään syväjäädyttämällä.'
'Ja sitten joskus tulevaisuudessa.'
'Niin. Tulee aika, jolloin osataan kumota loppuun johtaneet olosuhteet. Henki ja ruumis herätetään eloon, palautetaan elämään.'" (s.13)

Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa. Ihmiskunta nähdään rappeutuneena ja väkivaltaisena. Maailmassa ei tällä hetkellä ole hyvä elää. Tutkimuslaitos ei ole sen parempi. Se on synkkä, häiritsevä ja omituinen paikka. Sieltä löytyy järjettömiä asioita, jotka kuvastavat laitoksen suunnittelijoiden ylimielisyyttä ja jumalattomuutta. Tutkimuslaitos sulkee sisäänsä ihmiset, jotka luulevat voivansa selviytyä maailmanlopusta. He ajattelevat voivansa pidentää elämäänsä ja olevansa kuolemattomia.

"Ala laskea. Elämäsi sekunteina. Ajattele maapallon ikää, geologisia kausia, valtamerien syntyä ja katoamista. Ajattele galaksin ikää, universumin ikää. Kaikkia niitä miljardeja vuosia. Ja meitä, sinua ja minua. Me elämme ja kuolemme yhdessä välähdyksessä." (s.37)

Olisi mielenkiintoista lukea samaan maailmaan sijoittuva juonivetoinen romaani. Millaiselta maailma näyttäisi sitten, kun ihmiset herätettäisiin? Millaisia heidän kehonsa olisivat? Olisivatko he ajattelultaan samoja ihmisiä kuin kuollessaan? Toisaalta en usko, että tämän tarinan tutkimuslaitokseen suljettuja ihmisiä pystytään koskaan herättämään takaisin henkiin. He katoavat maailmanlopussa niin kuin kaikki muutkin.

lauantai 20. marraskuuta 2021

Don DeLillo: Omegapiste

Mies katselee museossa Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvaa, joka on hidastettu kestämään 24 tuntia. Aika venyy. Ihmisiä astuu sisään ja ulos. Kukaan ei jää kovin pitkäksi aikaa. Miehen huomio kiinnittyy erityisesti kahteen mieheen ja toisena ajankohtana hänen luokseen puhumaan tulleeseen naiseen.

"Olemme täällä samalla tavalla kuin kärpäset tai hiiret, paikkaan sidoksissa, emme näe emmekä tiedä mitään muuta kuin sen minkä niukka ymmärryksemme sallii." (s.76)

Elokuvaohjaaja Jim Finley matkustaa keskellä aavikkoa asuvan Richard Elsterin luokse. Hän haluaisi tehdä elokuvan, joka kuvattaisiin yhdellä otolla ja jossa entinen puolustusministeriön neuvonantaja Richard puhuisi seinä taustanaan. Muutaman päivän vierailu venyy viikoiksi. Aika kuluu, kunnes se menettää merkityksensä. Miesten verkkainen elämä muuttuu, kun Richardin tytär saapuu paikalle äitinsä lähettämänä, sillä hänellä on ilmeisesti liian tiivis suhde miesystäväänsä, josta hän tarvitsee taukoa.

"Sitä mitä me sanomme itseksi, todelliseksi elämäksi, hän sanoi, olemassaolon ytimeksi. Itseä oman tietämisensä pehmeässä mudassa, ja tietäminen tarkoittaa tietoa siitä ettei itse elä ikuisesti." (s.67)

Kirjan kerronta on tiivistunnelmaista, häiritsevää ja painostavaa. Lukija voi oikein kuulla kellon hitaan raksutuksen taustalla ja nähdä kuvia, jotka etenevät hidastettuina silmien edessä, kunnes ne kiihtyvät, kiihtyvät ja kiihtyvät hidastuakseen taas pelottavan tasaiseen rytmiinsä. Kirjassa pohditaan olemassaoloa ja aikaa. Loppu jättää tilaa omalle ajattelulle. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukukerran, sillä se on lyhykäisyydessään runsas. Pitäisikö se kenties lukea hidastettuna, hetkeen keskittyen?

"Täällä on erilaista, aika on täällä suunnaton, se on käsinkosketeltava tunne. Aika joka on ollut ennen meitä ja on meidän jälkeemme." (s.47)

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Sebastian Zöllner on päättänyt nousta maailmanmaineeseen kirjoittamalla sokeutuneen taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän matkustaa miehen luokse ja aloittaa työnsä hyökkäävällä tyylillään. Hän ei kaihda kieroimpiakaan keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi.

"'Outoa', Kaminski sanoi, 'outoa ajatella että te olette mukana minun elämässäni. Outoa eikä lainkaan miellyttävää.'
'Te olette kuuluisa. Sitähän te halusitte. Sellaisella joka on kuuluisa on elämässään joku minun kaltaiseni.' En tiennyt miksi sanoin niin." (s.100)

Kerrontatyyli on ihailtavan taidokasta, sillä kirjailija onnistuu kuvaamaan yhtä aikaa sekä Zöllnerin omaa käsitystään itsestään että muiden näkemystä hänestä. Mies on suoraan sanottuna itsekeskeinen kusipää, joka esiintyy menestyneenä ja ihailtuna maailmanmiehenä. Ihmiset eivät ole vakuuttuneita. He naureskelevat itsepintaiselle Zöllnerille hänen selkänsä takana ja antavat mielipiteensä näkyä myös kasvotusten. Zöllner on rasittavuudessaan huvittava.

"Sytytin uuden tupakan, se ei näyttänyt häiritsevän Kaminskia. Se harmitti minua hetken aikaa. Puhalsin savun siihen päin." (s. 107)

Kaminski on hykerryttävä henkilö. Zöllner ei ota selvää, onko hän lintu vai kala, seniili jänis vai ovela kettu. Kaminski vetää Zöllneriä kuin pässiä narussa ja näkee sokeudestaan huolimatta maailman selvemmin kuin muut. Hänen tekemisensä ovat koomisia. Zöllner ei mahda hänen tempuilleen mitään. Miesten välisen suhteen kehittymisen seuraaminen on kirjan parasta antia. Zöllner tavallaan opettelee, mikä elämässä on tärkeää. Kirjan loppu on hämmentävän yliampuva.


tiistai 16. marraskuuta 2021

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

35-vuotias Nora päätyy ajatukseen, että hän haluaa kuolla. Päätös syntyy päivänä, jolloin kaikki tuntuu romahtavan kasaan. Hän muun muassa menettää työpaikkansa, ja hänen kissansa löytyy kuolleena. Hän on aivan yksin. Nora havahtuu keskiyön kirjastossa, joka sijaitsee elämän ja kuoleman välissä. Hän saa tilaisuuden kurkistaa katumuksen kirjaan ja kokeilla elämänpolkuja, joille astumatta jättämistä hän harmittelee.

"'Elämän ja kuoleman välissä on kirjasto', hän sanoi. 'Kirjaston hyllyt jatkuvat ikuisesti. Jokainen kirja antaa mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?'" (s.44)

Kirjassa pohditaan elämää, omia valintoja, kanssaihmisiä, katumusta ja itsensä hyväksymistä. Tarina herättelee pohtimaan, millaista on hyvä elämä. Elämään kuuluu iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jokaisen päivän ei tarvitse olla onnellinen, jotta elämä olisi hyvä. 

"Ajatteletko koskaan sitä, miten päädyit sinne, missä olet? Kuin olisit eksynyt sokkeloon, ja se olisi kokonaan oma vikasi, koska itsepähän päätit joka kulmassa, mihin suuntaan kääntyisit?" (s.78)

Ihastuin tarinaan. Tsemppasin Noraa eteenpäin, kun hän kohtasi kaikki katumuksensa aiheet. Hän käsitteli mennyttä, omia ihmissuhteitaan ja minäkuvaansa. Hän huomasi, että kaikki ei aina ole niin kuin on itse tulkinnut. Tykästyin ajatukseen, että ohi menneet polut eivät välttämättä ole täysin suljetut, vaan ne voi ottaa myöhemmin mukaan elämään vaikka ihan vain pienessä mittakaavassa. Tykästyin rouva Elmiin, joka oli kultainen ja sanavalmis kirjastonhoitaja, joka ei antanut valmiita vastauksia, vaan luotti kokemuksen opettavan enemmän. Hän tuntui niin elävältä, että pelaisin itsekin mielelläni shakkia hänen kanssaan. Ehkä minä pelaan jo? Mikä voisi olla seuraava siirtoni elämän pelilaudalla?

"'Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin? - - Sitä, mikä tekee onnelliseksi.'" (s.79)