Kiera Cass: Kihlattu

Lady Hollis Brite elää aatelisnaisen suojattua elämää ainoana tavoitteenaan päästä kuninkaan suosioon. Hän epäröi, kun kuningas viimein osoittaa kiinnostustaan ja kun kuningattaren elämä olisi käsillä. Etenkin, kun hän tapaa ulkomaalaisen miehen, Silasin, joka vie hänen sydämensä ensi silmäyksellä.

"Hetkeksi maailma pysähtyi. Hukuin täysin hänen katseeseensa kykenemättä kääntämään päätäni. Hänen silmänsä olivat hämmästyttävän siniset -" (s.54)

Hollis elää keskellä koru- ja pukuloistoa, nauttii herkullisia aterioita ja tapaa ylhäisiä ihmisiä naapurimaan hallitsijoihin asti. Hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut muusta kuin hauskanpidosta. Hän juonittelee kevyesti ja kerää omaa hovia ympärilleen. Kuningas Jameson laittaa Hollisin opiskelemaan ja ottaa hänet mukaan päätöksentekoon. Hän kokee olevansa paras kuningas, jota kunnioitetaan ja jonka maasta pidetään. Hän pitää yllä vanhanaikaisia kuninkaallisia perinteitä, mistä osa on Hollisille vähän liikaa.

"Olin sievä. Eikä siinä ollut mitään pahaa, mutta itsessään sillä ei ollut paljon arvoa. Minäkin tiesin sen. Silti kieltäydyin häpeämästä ainoaa ansiotani." (s.117)

Kirja on kevyttä luettavaa. Ehkä liiankin höttöistä. Kiinnostavimmaksi henkilöksi nousee kuningatar Valentina. Pilkahdus hänen elämäntarinastaan on koskettavan kiehtova. Hollis puolestaan on itsekeskeinen, elämää kokematon ja kovin lapsellinen toimissaan ja ajattelussaan. Varsinkin ihastuksessaan ulkomaalaiseen mieheen, jota ei tunne ollenkaan ja jota ei edes yritä tuntea paremmin. Hän haluaa vain, että mies kehuu, katsoo häneen sinisillä silmillään ja koskettaa karheilla käsillään, sillä niistä erottaa köyhän ja rikkaan miehen toisistaan. Hollis tuntee halua kokeilla omia rajojaan. Halua paeta, kun todellisuus elämästä kuninkaan puolisona käy sietämättömäksi.

"Arvokkain asia mikä ihmisellä voi olla, on varmuus paikasta jonkun toisen sydämessä." (s.124)

Jokaisessa maassa on omat tiukat perinteensä, ja asukkailla tietyt fyysiset ominaisuutensa. Hollis on luonteeltaan kuningatar siinä mielessä, että hänellä on halu valloittaa. Hän arvostelee ulkomaalaisia ja heidän tapojaan ja vaatteitaan. Samalla hän haluaa omia toisesta kulttuurista parhaat päältä. Hän toimii äkkipikaisesti ja epäkunnioittavasti. Hämmentävintä on, että hänen sallitaan toimia kuten hän toimii ja että häntä ihaillaan. Hän on täynnä itsevarmuutta ilman häpeää. Toivon, että seuraavassa kirjasarjan osassa Hollis kasvaa ja kehittyy henkilönä. Kunpa tarina ei jatkuisi yhtä latteana kuin alkoi.

"Jos siipeni palaisivat savuna ilmaan, se olisi itse aiheutettua." (s.150)

Ei kertonut katuvansa - puhuttelevalla matkalla kirjasta lavalle

Viiden naisen vaellusreitti kulkee norjalaiselta vankileiriltä kohti Suomessa sijaitsevia kotipaikkoja. Eletään alkukesää 1945, jolloin Saksa on häviämässä sodan ja tuttavuudet ovat muuttuneet häpeällisiksi. Naisten on kuljettava eteenpäin sekä fyysisesti että henkisesti, sillä ei paikoilleenkaan voi jäädä.

"Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua." (s.346)

Tommi Kinnusen 'Ei kertonut katuvansa' pohtii naisen paikkaa sodassa ja etenkin sen jälkeen. Naiset ovat miesten tavoin tehneet töitä sodan voitto mielessään, mutta saavat teoistaan toisenlaisen rangaistuksen kuin miehet. Saksan armeijan mukaan lähteneet naiset halutaan häpäistä.

"He kaikki palanneet joutuisivat syntipukiksi sille, että tuli oli vienyt kaiken, hän itsekin. Pääsisivätkö he häpeästään koskaan, vai kutsuttaisiinko heitä hautaan saakka saksalaisten huoriksi?" (s.239)

Historiallinen romaani on moniulotteinen, ajatuksia herättävä ja tunteikas. Siinä on nykyaikainen ote. Tarina on täynnä naisten inhimillisyyttä, hämmennystä, sisukkuutta ja elämänkokemusta. He toimivat parhaaksi katsomallaan tavalla ja kantavat seuraukset kukin kykyjensä mukaan.

"Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty." (s.250)

Kirjaa lukiessa maalailin mielessäni erilaisia vaihtoehtoja, kuinka se on sovitettu näyttämölle. Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa 25.3. (medialippu saatu) istuessani huomasin tekijöiden nähneen kanssani samoja kuvia. Laakeaa, mutta vaikeakulkuista Lapin maastoa pyörivää katsomoa hyödyntäen. Musiikin rytmittämää askellusta. Oranssina palavaa taivasta ja hiiltyneitä piippuja. Takaumia menneisyydestä. Kauaksi suuntaavia katseita. Sydäntäriistäviä keskustelunaiheita. Matkantekoa läpi ajan.

"Ehkä mielekkäintä olisikin nostaa teoksesta näkökulmaksi ennemmin henkilökohtainen kriisin läpi kulkeminen. Mutta sitten kaikki muuttui ja kollektiiviset haavamme tulivat hetkessä näkyville." (Käsiohjelma. Susanna Airaksinen.)

Naiset - Irene (Heidi Herala), Veera (Ursula Salo), Aili (Aino Seppo), Katri (Lumi Aunio) ja Siiri (Seidi Haarla) - johdattavat katsojat polulle, joka vie syvälle sisimpään. Jokainen tekee elämässään valintoja sen hetkisen elämän- ja maailmantilanteen mukaan. Sodassa poikkeusajasta tulee normaalia, mutta rauhan koittaessa yksilö syyllistetään. Rakkauden ja läheisyyden kaipuusta, halusta seisoa omilla jaloillaan, kutsumuksesta auttaa, pakosta tienata elantonsa ja toiveesta päästä tekemään sitä mitä miehetkin tekevät. Jokainen joutuu kohtaamaan menneisyyden haamunsa. Selviytyäkseen ihmisen on hyväksyttävä itsensä sellaisenaan.

"Teoksessamme erämaa on yhtä lailla siellä olijoiden mielenmaisema, mutta myös fyysinen olosuhde, joka pakottaa selviytymään ja löytämään reitin kotiin." (Käsiohjelma. Vilma Mattila.)

Näytelmän naiset vaeltavat läpi miehisen maailman, jossa heidät halutaan alistaa. Normista poikkeavilta naisilta riisutaan toimijuus ja heidät häpäistään yksilöinä, jotta kukaan muu ei tekisi samalla tavalla. Naiset ovat matkan aikana näennäisesti toistensa tukena ja turvana, mutta loppujen lopuksi kukin joutuu kohtaamaan kohtalonsa yksin.

"Tällainen perustelematon ja löysästi kohdistettu, mutta kuitenkin vahinkoa tekevä viha on monille - erityisesti naisille - tuttua yhä tänäkin päivänä muun muassa nettialustoilla." (Käsiohjelma. Susanna Airaksinen.)

Naiset kommunikoivat muutamaan otteeseen yleisön kanssa haastaen viimeistään siinä hetkessä jokaisen pohtimaan omia näkemyksiään ja ajatuksiaan. Moderni musiikki, kättely yleisön kanssa ja katsomosta lavalle kävelevä näyttelijä rikkovat menneisyyden ja nykyhetken rajan herättäen ne yhtä aikaa läsnä oleviksi. Naisten huonoa kohtelua ei tapahtunut vain silloin joskus. Sitä tapahtuu nyt. Kuinka minä toimin vastaavassa tilanteessa? Sallinko jokaisen tehdä omat inhimilliset valintansa ja elää omaa elämäänsä? Oppia, kasvaa ja kehittyä? Vai pyrinkö arvostelemaan ja häpäisemään?

Holly Jackson: Kiltin tytön murhaopas

Pippa Fitz-Amobi valitsee kouluprojektinsa aiheeksi tutustua viiden vuoden takaiseen murhaan. Väitetysti itsemurhaan syyllistynyt Sal Singh on leimattu tyttöystävänsä Andie Bellin murhaajaksi. Pippa ei usko poliisien päätelmien paikkaansapitävyyteen. Hän kolkuttaa Singhin perheen oveen vastoin kouluprojektia valvovan opettajan ohjeita ja saa Salin veljen Ravin tutkimustensa tueksi. Pippa ymmärtää olevansa oikeilla jäljillä, kun hän löytää ensimmäisen uhkausviestin.

"Kuului ketjun kilinää ja kahden lukon naksahdus, ja sitten ovi avautui." (s.11)

Pippa on kuin nykyaikainen neiti etsivä. Hän seuraa vihjeitä, tutkii johtolankoja, ottaa hengenvaarallisia riskejä ja syyllistyy valehteluun ja omankädenoikeuteen. Hän on päättäväinen, sinnikäs, peloton ja itsevarma. Hänen toimensa sujuvat loppujen lopuksi vähän liiankin helposti ja sattumaan nojaten. 'Roistot' ovat yhtä yksinkertaisia kuin Neiti Etsivissä. Pipassa on luottavaisuutta ja lapsekkuutta. Hän kokee olevansa vastuussa tutkimukseen liittyvien ihmisten elämästä. Pipan identiteetti pohjautuu siihen, että hän tekee kaikki kotiläksyt ja on hyvä koulussa. 'Kiltin tytön murhaopas' on sopivan jännittävää luettavaa nuorisolle. Tarinassa on aiheita liittyen seurusteluun, kaverisuhteisiin, juhliin, päihteiden käyttöön, ulkonäköpaineisiin ja koulunkäyntiin. Pipan tutkimusten lopputulos on yllättävä.

Astrid Lindgren: Mio, poikani Mio

Yhdeksänvuotias Juhani Ville Hämäläinen istuu puiston penkillä tyhjään pilsneripulloon tuijottaen ja lähtee sieltä vapauttamansa hengen kanssa matkaan kohti Kaukaisuuden Maata, jossa hän tapaa isänsä kuninkaan, ystävänsä Jum-Jumin ja saa tietää olevansa oikeasti nimeltään Mio. Hän elää onnellista elämää, kunnes tulee aika lähteä matkaan ja taistella ritari Kaamoa vastaan.

"- Etkö sinä tiennyt, että Miramis-ratsusi koti on Hämärässä Metsässä?

- En, sitä en tiennyt, minä sanoin.

- Sinä, Mio, et sitten paljoa tiedä, sanoi Jum-Jum." (s.59)

Tarina on totinen ja surumielinen. Mio ottaa hyväksyvästi vastaan elämän kaikkine käännekohtineen. Kuoleman ajattelu on alati läsnä. Kerronnassa käytetään tyylikeinona toistoa. Kuvitus on erityisen kaunista vuoden 2021 painoksessa. Tarinaa on mahdollista analysoida ja tulkita syvällisemmin, mutta luin sen nyt lähinnä unenomaisena fantasiakertomuksena. Alussa toki ajattelin, että Jussi turvautuu mielikuvitusmaailmaan - ja kenties päihteisiin - kestääkseen ankaran elämänsä koettelemukset. Kenties kaikki on vain hänen ja Penan mielikuvitusleikkiä, sillä Kaukaisuuden Maan henkilöt ja eläimet löytyvät todellisesta maailmastakin. Mio ajelehtii tilanteesta toiseen olematta kovinkaan aktiivinen toimissaan. Ystävyys on tärkeintä. Mio on herkkä ja tunteikas lapsi. Vähän erilainen hyvä ritari, joka taistelee rohkeasti pahaa vastaan, mutta uskaltaa myös itkeä. Tykästyin kuvaukseen metsästä, joka synkkyydestään huolimatta suojelee hyväsydämisiä matkaajia. Luolissa vaeltaminen on myös kiehtovan jännittävää. Suosittelen kaikille tutustumista Lindgrenin kirjoihin.