Vanhus kulkee portaikossa, työtön ei näe kuuta ja lapset kärsivät nälästä. Kolmetoista lyhyttä tarinaa kurkistavat hämyiseen maailmaan, jossa ihmiset kokevat alkoholismia, vammautumista, kodittomuutta ja yksinäisyyttä. Joku tuijottaa puhelinta eikä näe mitä ympärillä tapahtuu. Toinen elää terveellisesti ja oppikirjan mukaan, mutta kohtaa silti loppunsa kuten kaikki muutkin. Lempitarinani on Sammalpeitto, jossa ikimetsä jatkuu silmänkantamattomiin ja jossa metsään sulautunut peikkomuori nukkuu lempeää untaan. "Odotamme hiljaista ja hämärää aikaa. Hämärässä ymmärrys kirkastuu." (s.65) Olipa kummallinen kirja. Yllätyin tarinoiden sisällöstä. Huomasin kirjan talvella Sinebrychoffin museossa 'Yö' näyttelyssä sijainneessa lukunurkkauksessa ja päätin lainata sen kirjastosta. Kirja oli nopealukuinen ja vähintäänkin erikoinen. "Täällä ei ole mitään jälkiä ihmisen toimista." (s.10)
Tintti ja Viima pääsevät ukille ja mummille yökylään sillä välin, kun äiti ja isä menevät häihin, jotka on tarkoitettu vain aikuisille. Tintti tuntee ikävää. Ero äidistä ja isästä tuntuu vaikealta. "Ikäväkin kasvaa kasvamistaan. Se paisuu suuremmaksi kuin jumppapallo ja vierii sitten alas patjalle." Mielestäni on ihanaa, että lastenkirjassa kuvataan, kuinka aikuisillekin voi tulla ikävä. Hekin kaipaavat toisia, joista he ovat erossa. "- Ei ikävä ole vaarallista. Sehän kertoo vain siitä, että rakastaa toista -" Noora Katton kuvitus on ilmeikästä, värikästä ja pehmeää. Ikävä on kuvitettu konkreettiseksi sinisen väriseksi olennoksi, jonka koko pienenee ja suurenee. Sen ilmeet vaihtelevat hurjistuneesta lempeään. "- Haluan äidin ja iskän, hän nyyhkyttää." Kirjan lopussa pohditaan, mikä auttaa ikävään. Listalta löytyy halaus, puhuminen, unilelu, rutiinit ja mukava tekeminen. Tintti saa esimerkiksi leipoa omenapiirakkaa. Jäin pohtimaan kohtausta, jossa lapset ov...