Mary Shelley: Frankenstein

Geneveläinen Victor Frankenstein tutkii kyltymättömässä kiihkossaan tieteen eri aloja aikomuksenaan voittaa kuoleman. Hän kokoaa kuolleiden ihmisten ruumiinosista olennon, jonka hän herättää eloon. Demoninen luomus synnyttää hänessä yllättäen kauhun tunteita, minkä johdosta hän sairastuu sekä fyysisesti että henkisesti. Victor haluaisi unohtaa kokemuksensa, mutta hirviö ei jätä häntä rauhaan.

Mary Shelleyn Frankenstein on goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikko vuodelta 1818. Tarina on niin kiinnostava, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Siitäkin huolimatta, että Victor on mielestäni yksi ahdistavimmista kirjan päähenkilöistä ikinä. Hänen ajattelussaan ei ole mitään logiikkaa. Puhumattakaan hänen teoistaan ja drama-queen elkeistään. Herää kysymys, kuka tarinan todellinen hirviö oikein on.

"Hän ei ollut sama huoleton olento joka nuorempana oli kanssani samoillut järven rannoilla ja keskustellut hurmiossa tulevaisuudensuunnitelmistamme. Hän oli saanut kokea ensimmäisen niistä suruista joilla meitä vieroitetaan maanpäällisestä elämästä -" (s.128)

Kiinnitin huomiota henkilökuvaukseen. Elizabeth on ilmeisesti ihanteellisen naisen ilmentymä. Hänessä arvostetaan kauneutta, hyveellisyyttä, uhrautuvaisuutta, pyyteetöntä hoivaviettiä ja kaikkivoipaista rakkautta. Hänen tehtävänsä on olemuksellaan rauhoittaa kiihkomielistä miestä ja saada hymyllään miehen jälleen iloiseksi. Elizabethin kokemat negatiiviset tuntemukset tulkitaan ujoudeksi. Kirjan naisten roolina on muutenkin olla pelkästään hyvällä mielellä. Kuolinvuoteellakaan nainen ei valita, vaan näyttää suloisen autuaalta ja arvokkaalta. Victorin osana on kokea jatkuvaa kärsimystä, kurjuutta ja raakuutta. Hän näkee, että tiede on yksinomaan miehistä. Siihen sisältyy suuria tunteita, karskiutta ja kunnianhimoa. Hän on raadannasta ruokottoman näköinen. Kirjassa kuvataan suorasanaisesti ihmisten ulkonäköä. Hirviö on ulkoisesti kaikkien kammoksuma. Hän muuttuu kokemustensa myötä kuulemiensa sanojen kaltaiseksi. Hänen tarinansa aiheuttaa tunteita laidasta laitaan. Hirviössä risteilevät sekä hyvyys että pahuus kuten ihmisissäkin.

Pidin kerrontatyyliä kiinnostavana. Tuntui siltä kuin tarinan sisällä olisi tarina, jonka sisällä oli tarina. Minuun teki vaikutuksen etenkin hirviön kertomus mökissä asuvasta köyhästä perheestä. Sympatiani ja toivoni olivat kaiken aikaa perheen puolella, vaikka pelkäsinkin surullista loppuratkaisua. Kritiikkiä antaisin epäuskottavista sattumista, mitä henkilöt kohtaavat elämänsä aikana ja mitkä on selvästi kirjoitettu vain, jotta kaikki asiat sopisivat kirjeiden tyyliin kirjoitettuun tekstiin. Pidin tapahtumapaikkojen kuvailusta. Tuntui siltä kuin ihmiset joutuisivat elämään luonnon armoilla, vaikka kuinka yrittäisivät leikkiä tieteen avulla jumalaa.

Anniina Mikama: Myrrys

Kirja on saatu arvostelukappaleena WSOY:ltä.

Kivihalmeen talo on ottanut orvon Niilon huomaansa. Elämä on ankaraa ja työntäyteistä. Niilo kokee sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa etenkin isännän taholta. Hän joutuu syömäänkin lattialla muun väen aterioidessa pöydän ääressä. Niilon elämä saapuu käännekohtaan, kun hän näkee metsässä karhun. Tapahtumat seuraavat toisiaan, myrrys kutsutaan taloon ja ei aikaakaan kun Niilo huomaa isännän lupaavan hänet tietäjälle rengiksi. Elämänmuutos kauhistuttaa poikaa, joka haluaisi mieluummin jäädä taloon kuin joutua huhujen mukaan tuonpuoleisen olentojen kanssa taikoja tekevän metsän miehen asuinpaikkaan. Niilo kasvaa, oppii elämästä ja ymmärtää, että hänen menneisyytensä ei ole ihan sellainen kuin isäntäväki on antanut ymmärtää.

"Eikö vain pojalla ollut tullessaan karhunhammas kaulassa? Jo äitinsä oli opettanut hänet noituuteen." (s.37)

1800-luvun historiallinen Suomi herää kirjassa eloon etenkin luontokuvausten kautta. Ihminen ja luonto elävät tasapainossa keskenään. Molempien kuuluu kunnioittaa toista. Ihmisen hieman enemmän, sillä hän ei selviydy elämästä ilman hyvää luontosuhdetta. Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun kansanuskolla höystetty seikkailu vie mukanaan. Välillä tunnelmoiden viipyillään taljan alla tulen lämmössä tai katsellaan suksien päältä auringossa kimmeltävää, koskematonta hankea.

"Päivät olivat täynnä kuulasta talven valoa, ja öisin revontulet mennä suhisivat pitkin taivaankantta." (s.164)

Tykästyin henkilöistä etenkin myrrykseen, jonka jännittävään menneisyyteen päästään kurkistamaan pilkahduksen verran. Olisi kiinnostavaa kuulla lisää hänen elämäntarinastaan (ja Mirjamista), sillä moni asia jää avoimeksi. Tapahtumapaikoista eniten pidin alisesta maailmasta. Siellä saattaa tapahtua mitä vain, jos ei ole varovainen. Sinne saattaa eksyä niin, ettei osaa tietään takaisin. Tykästyin myös ajatukseen, että metsään saattaa ilmestyä polku, jolle astuessa kadottaa itsensä. Myrrys on sopivaa luettavaa syksyn pimeneviin iltoihin.

"Alinen maailma tietää menneitä ja tulevia, eikä siellä ole aikaa, vaan kaikki ajat ovat olemassa nyt ja aina, samanaikaisesti." (s.122)

Kirjaa lukiessa mieleeni muistui Jouko Halmekosken kirjoittama kirja nimeltään Orjamarkkinat. Se sisältää liikuttavia tarinoita orvoista huutolaislapsista. Niilon kova elämä on kirjaan peilaten uskottava. Isäntäväen paatuneet luonteet ja väkivalta ovat paikoitellen liiankin painostavaa luettavaa. Kirkkoherralle annan sympatiapisteet hyvyydestä. Anniina Mikama on kirjoittanut kirjaansa eläviltä tuntuvia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Voisi olla ainesta jopa elokuvaan.

Albert Camus: Sivullinen

Nuori mies elää vähäeleistä arkea töissä käyden ja velvollisuudet hoitaen. Hän seuraa näennäisen välinpitämättömästi sivusta kanssaihmisten elämää. Hän näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat ja vastaa heille siten kuin aidosti haluaa. Mies puhuu lyhyesti ja toimii hetkessä ajattelematta eilistä tai huomista. Hänellä on vain nykyhetki, jossa hän toimii sen hetkisen tuntemuksensa pohjalta. Hän ottaa asiat vastaan sellaisinaan, sillä ulkoinen tunteilla koreileminen olisi turhaa. Tilanne ei muuttuisi mihinkään suuntaan. Mies kokee elämän fyysisinä tuntemuksina. Lämpö tukahduttaa ja kakofoniset äänet häiritsevät keskittymiskykyä. Fyysinen keho häiritsee mielen liikkeitä. Ajatukset vaativat päästä lepoon.

"Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ollut minusta lainkaan hullumpaa." (s.55)

Ihmisten elämään, tekoihin ja olemassaoloon voi suhtautua välinpitämättömästi, sillä jokainen heistä on katoavainen ja korvattavissa. Millään ei ole mitään merkitystä, ja kuitenkin tällä hetkellä on kaikki merkitys. Mikään ei herätä tunteita, ja kuitenkin sisällä piilee kaikki maailman tuntemukset. Ihmiset elävät elämäänsä sillä tavalla kuin se kuuluu elää, Jumalan ohjeita noudattaen, ja kuitenkin he toimivat päivästä toiseen toistuvilla irrationaalisilla tavoilla tehden vääryyttä kanssaeläjilleen. Mitä mikään lopulta hyödyttää? Kuoleman koittaessa ei ole mitään merkitystä, että on ollut olemassa ja miten elämänsä on elänyt, jos joutuu ikuiseen kadotukseen.

"- ei merkitse paljon, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäävät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia. Mikään ei loppujen lopuksi ollut selvempää. Minähän joka tapauksessa kuolisin, tapahtuipa se sitten nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. - - millaiset ajatukseni olisivat kahdenkymmenen vuoden päästä, kun minun kuitenkin olisi päädyttävä samaan. Siitä hetkestä, kun kuolee, samantekevää, miten ja milloin, asia oli päivänselvä." (s.148-149)

160 sivussa on kaikki. Niihin sisältyy koko absurdi ihmiskunta. Järjettömät järjestelmät ja päättelyketjut. Valtio ja uskonto. Kehollisuus ja henkisyys. Päivä ja yö. Eteenpäin liikkuva aika. Kuolema. Ilman elämää, sillä kaikki ihmiset on tuomittu syntymässä kuolemaan. Nousemaan alkumerestä liikkuakseen rajoitetusti kuolemansellissään. Odottamaan päivää, kun pää irtoaa ruumiista. Päivää, jota kukaan ei kohta enää muista, sillä ei ole ketään muistamassa. Kuitenkin. Tämä hetki. Tämä ajatus. Tämä tunne. Tämä taivaan värien vaihtelun kauneus. Tässä on kaikki.

Astrid Lindgren: Ronja ryövärintytär

Ronja syntyy ryöväreitten joukkoon Matiaksenvuoren linnassa. Hän on resuisten ja kovia kokeneiden roistojen silmäterä. Kaikki iloitsevat ja nauravat Ronjan nähdessään. Etenkin Matias-isä loistaa rakkaudesta. Ryövärintytär kasvaa nopeasti. Pian hän jo elää ja oppii yksin metsässä. Hän kokee päivien auringonpaisteen ja kosken kuohut. Öisin hänellä on seuranaan hämärän olennot kakkiaisista pönthiittisiin. Ankarimmat vastustajat ovat ajattaria, jotka haluavat vain kuolemaa. Elämä kulkee tuttuja polkuja, kunnes eteen ilmestyy Birk, joka on vihatun borkaryövärien johtajan poika.

"Kaikki oli äkkiä käynyt niin nurinkuriseksi ja ikäväksi. Miksi piti olla näin? Se Birk - Ronjahan oli ilahtunut nähdessään hänet ensi kerran! Ja kun hän nyt vihdoinkin tapasi ikäisensä, miksi sen piti olla pieni inhottava Borkaryöväri?" (s.47)

Tarina on yhtä aikaa sekä hellyttävän ihana että riipaisevan surullinen. Siinä on ajatonta tunnelmakuvausta, mutta myös vanhojen aikojen kyseenalaista nostalgiaa. Tarina kertoo elämän kiertokulusta, mutta myös uusista ajatuksista ja muutoksen tarpeellisuudesta. Voisin kuvitella, että kirjan lukeminen synnyttäisi joka lukukerralla uusia ajatuksia riippuen lukijan iästä ja lukemisen ajankohdasta. Mieleen nousee tarinaa lukiessa koko tunteiden kirjo. Kaikki on kerrottu ihanan herkästi. Pidin etenkin luontokuvauksista ja ajatuksesta, että ihminen ei voi omistaa ketään tai mitään.

"Mutta vasta nyt, nähdessään sen pimeänä ja ihmeellisenä, nähdessään kaikki suhisevat puut, Ronja tajusi mitä metsät ovat, ja hän nauroi hiljaa vain siksi että jokia ja metsiä oli olemassa." (s.22)

Ronja ryövärintytär on melkein kuin Romeon ja Julian toisinto. Kahden vastakkaisen ja sukupolvien takaista vihanpitoa harjoittavan joukon nuoret kohtaavat toisensa ja tapailevat salaa. Toisaalta tarina on kuin suoraan Tolkienin Keskimaasta taistelevine ihmisineen ja mystisine olentoineen. Metsään kätkeytyy vaikka minkälaista asukasta. Nauroin ääneen Ronjan tragikoomiselle kohtaamiselle kakkiaisten kanssa. Heidän olemuksensa ja puhetyylinsä olivat huvittavia, vaikka tilanne itsessään oli vaarallinen. Tarinassa kiinnostavinta onkin se, että hyvä ja paha ovat yhtä aikaa läsnä. Voima tarvitsee vastavoiman. Päivä yön. Ilo surun. Elämä kuoleman.

"Siellä alhaalla hän olisi halunnut olla, omassa hiljaisessa vihreässä maailmassaan. Eikä täällä Helvetinkuilussa, missä Matiasryövärit ja Borkaryövärit olivat nyt vastakkain ja tuijottivat toisiaan heitä erottavan kuilun yli." (s.49)