maanantai 22. marraskuuta 2021

Don DeLillo: Nolla kelviniä

Jeffrey Lockhartin miljonääri-isä Ross on sijoittanut suuria summia tutkimuslaitokseen, jossa säilytetään ihmisruumiita sitä päivää varten, kun teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että ihmiset voidaan koota uudelleen ja herättää henkiin.

"'Nyt ei puhuta sielun ikuisesta elämästä. Nyt puhutaan ruumiista.'
'Ruumis jäädytetään. Elintoiminnot pysäytetään syväjäädyttämällä.'
'Ja sitten joskus tulevaisuudessa.'
'Niin. Tulee aika, jolloin osataan kumota loppuun johtaneet olosuhteet. Henki ja ruumis herätetään eloon, palautetaan elämään.'" (s.13)

Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa. Ihmiskunta nähdään rappeutuneena ja väkivaltaisena. Maailmassa ei tällä hetkellä ole hyvä elää. Tutkimuslaitos ei ole sen parempi. Se on synkkä, häiritsevä ja omituinen paikka. Sieltä löytyy järjettömiä asioita, jotka kuvastavat laitoksen suunnittelijoiden ylimielisyyttä ja jumalattomuutta. Tutkimuslaitos sulkee sisäänsä ihmiset, jotka luulevat voivansa selviytyä maailmanlopusta. He ajattelevat voivansa pidentää elämäänsä ja olevansa kuolemattomia.

"Ala laskea. Elämäsi sekunteina. Ajattele maapallon ikää, geologisia kausia, valtamerien syntyä ja katoamista. Ajattele galaksin ikää, universumin ikää. Kaikkia niitä miljardeja vuosia. Ja meitä, sinua ja minua. Me elämme ja kuolemme yhdessä välähdyksessä." (s.37)

Olisi mielenkiintoista lukea samaan maailmaan sijoittuva juonivetoinen romaani. Millaiselta maailma näyttäisi sitten, kun ihmiset herätettäisiin? Millaisia heidän kehonsa olisivat? Olisivatko he ajattelultaan samoja ihmisiä kuin kuollessaan? Toisaalta en usko, että tämän tarinan tutkimuslaitokseen suljettuja ihmisiä pystytään koskaan herättämään takaisin henkiin. He katoavat maailmanlopussa niin kuin kaikki muutkin.

lauantai 20. marraskuuta 2021

Don DeLillo: Omegapiste

Mies katselee museossa Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvaa, joka on hidastettu kestämään 24 tuntia. Aika venyy. Ihmisiä astuu sisään ja ulos. Kukaan ei jää kovin pitkäksi aikaa. Miehen huomio kiinnittyy erityisesti kahteen mieheen ja toisena ajankohtana hänen luokseen puhumaan tulleeseen naiseen.

"Olemme täällä samalla tavalla kuin kärpäset tai hiiret, paikkaan sidoksissa, emme näe emmekä tiedä mitään muuta kuin sen minkä niukka ymmärryksemme sallii." (s.76)

Elokuvaohjaaja Jim Finley matkustaa keskellä aavikkoa asuvan Richard Elsterin luokse. Hän haluaisi tehdä elokuvan, joka kuvattaisiin yhdellä otolla ja jossa entinen puolustusministeriön neuvonantaja Richard puhuisi seinä taustanaan. Muutaman päivän vierailu venyy viikoiksi. Aika kuluu, kunnes se menettää merkityksensä. Miesten verkkainen elämä muuttuu, kun Richardin tytär saapuu paikalle äitinsä lähettämänä, sillä hänellä on ilmeisesti liian tiivis suhde miesystäväänsä, josta hän tarvitsee taukoa.

"Sitä mitä me sanomme itseksi, todelliseksi elämäksi, hän sanoi, olemassaolon ytimeksi. Itseä oman tietämisensä pehmeässä mudassa, ja tietäminen tarkoittaa tietoa siitä ettei itse elä ikuisesti." (s.67)

Kirjan kerronta on tiivistunnelmaista, häiritsevää ja painostavaa. Lukija voi oikein kuulla kellon hitaan raksutuksen taustalla ja nähdä kuvia, jotka etenevät hidastettuina silmien edessä, kunnes ne kiihtyvät, kiihtyvät ja kiihtyvät hidastuakseen taas pelottavan tasaiseen rytmiinsä. Kirjassa pohditaan olemassaoloa ja aikaa. Loppu jättää tilaa omalle ajattelulle. Kirja kestää ehdottomasti useammankin lukukerran, sillä se on lyhykäisyydessään runsas. Pitäisikö se kenties lukea hidastettuna, hetkeen keskittyen?

"Täällä on erilaista, aika on täällä suunnaton, se on käsinkosketeltava tunne. Aika joka on ollut ennen meitä ja on meidän jälkeemme." (s.47)

keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Daniel Kehlmann: Minä ja Kaminski

Sebastian Zöllner on päättänyt nousta maailmanmaineeseen kirjoittamalla sokeutuneen taidemaalari Manuel Kaminskin elämäkerran. Hän matkustaa miehen luokse ja aloittaa työnsä hyökkäävällä tyylillään. Hän ei kaihda kieroimpiakaan keinoja tavoitteensa saavuttamiseksi.

"'Outoa', Kaminski sanoi, 'outoa ajatella että te olette mukana minun elämässäni. Outoa eikä lainkaan miellyttävää.'
'Te olette kuuluisa. Sitähän te halusitte. Sellaisella joka on kuuluisa on elämässään joku minun kaltaiseni.' En tiennyt miksi sanoin niin." (s.100)

Kerrontatyyli on ihailtavan taidokasta, sillä kirjailija onnistuu kuvaamaan yhtä aikaa sekä Zöllnerin omaa käsitystään itsestään että muiden näkemystä hänestä. Mies on suoraan sanottuna itsekeskeinen kusipää, joka esiintyy menestyneenä ja ihailtuna maailmanmiehenä. Ihmiset eivät ole vakuuttuneita. He naureskelevat itsepintaiselle Zöllnerille hänen selkänsä takana ja antavat mielipiteensä näkyä myös kasvotusten. Zöllner on rasittavuudessaan huvittava.

"Sytytin uuden tupakan, se ei näyttänyt häiritsevän Kaminskia. Se harmitti minua hetken aikaa. Puhalsin savun siihen päin." (s. 107)

Kaminski on hykerryttävä henkilö. Zöllner ei ota selvää, onko hän lintu vai kala, seniili jänis vai ovela kettu. Kaminski vetää Zöllneriä kuin pässiä narussa ja näkee sokeudestaan huolimatta maailman selvemmin kuin muut. Hänen tekemisensä ovat koomisia. Zöllner ei mahda hänen tempuilleen mitään. Miesten välisen suhteen kehittymisen seuraaminen on kirjan parasta antia. Zöllner tavallaan opettelee, mikä elämässä on tärkeää. Kirjan loppu on hämmentävän yliampuva.


tiistai 16. marraskuuta 2021

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

35-vuotias Nora päätyy ajatukseen, että hän haluaa kuolla. Päätös syntyy päivänä, jolloin kaikki tuntuu romahtavan kasaan. Hän muun muassa menettää työpaikkansa, ja hänen kissansa löytyy kuolleena. Hän on aivan yksin. Nora havahtuu keskiyön kirjastossa, joka sijaitsee elämän ja kuoleman välissä. Hän saa tilaisuuden kurkistaa katumuksen kirjaan ja kokeilla elämänpolkuja, joille astumatta jättämistä hän harmittelee.

"'Elämän ja kuoleman välissä on kirjasto', hän sanoi. 'Kirjaston hyllyt jatkuvat ikuisesti. Jokainen kirja antaa mahdollisuuden kokeilla toisenlaista elämää. Millaista elämäsi olisi voinut olla, jos olisit tehnyt toisenlaisia valintoja? Jos voisit perua sen, mitä kadut, tekisitkö jotakin toisin?'" (s.44)

Kirjassa pohditaan elämää, omia valintoja, kanssaihmisiä, katumusta ja itsensä hyväksymistä. Tarina herättelee pohtimaan, millaista on hyvä elämä. Elämään kuuluu iloja ja suruja, onnistumisia ja epäonnistumisia. Jokaisen päivän ei tarvitse olla onnellinen, jotta elämä olisi hyvä. 

"Ajatteletko koskaan sitä, miten päädyit sinne, missä olet? Kuin olisit eksynyt sokkeloon, ja se olisi kokonaan oma vikasi, koska itsepähän päätit joka kulmassa, mihin suuntaan kääntyisit?" (s.78)

Ihastuin tarinaan. Tsemppasin Noraa eteenpäin, kun hän kohtasi kaikki katumuksensa aiheet. Hän käsitteli mennyttä, omia ihmissuhteitaan ja minäkuvaansa. Hän huomasi, että kaikki ei aina ole niin kuin on itse tulkinnut. Tykästyin ajatukseen, että ohi menneet polut eivät välttämättä ole täysin suljetut, vaan ne voi ottaa myöhemmin mukaan elämään vaikka ihan vain pienessä mittakaavassa. Tykästyin rouva Elmiin, joka oli kultainen ja sanavalmis kirjastonhoitaja, joka ei antanut valmiita vastauksia, vaan luotti kokemuksen opettavan enemmän. Hän tuntui niin elävältä, että pelaisin itsekin mielelläni shakkia hänen kanssaan. Ehkä minä pelaan jo? Mikä voisi olla seuraava siirtoni elämän pelilaudalla?

"'Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin? - - Sitä, mikä tekee onnelliseksi.'" (s.79)

torstai 11. marraskuuta 2021

Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kirjailijan urasta haaveileva nuoriherra Cem päätyy Öngöreniin kaivonkaivajan apulaiseksi. Hän tarvitsee rahaa opintoja varten eikä kirjakaupassa työskentelystä tienaa yhtä paljon yhtä nopeasti. Cem huomaa pian joutuneensa todelliseen elämänkouluun. Maanpinnan alta paljastuu aina uudenlaisia kerroksia aivan kuten mestari Mahmutin kertomista tarinoista. Cemistä tuntuu siltä kuin he kaivautuisivat maan keskipisteen sijasta kohti taivasta. Totuus ja tarut sekoittuvat keskenään. Cemin elämä muuttuu kohtalokkaaksi.

"Isä ei ottanut meihin yhteyttä pitkään aikaan. Joskus kävi niin, etten saanut mieleeni isän kasvoja. Silloin minusta tuntui kuin sähköt olisivat menneet äkisti poikki ja kaikki olisi kadonnut silmistäni." (s.14)

Orhan Pamuk rakentaa moninaista kuvaa vuosien saatossa kerrostuneesta Istanbulista. Paljon on rakennettu uutta, mutta paljon on vanhaa jäänyt, jos vain tietää, mistä tutkia. Paljon on unohdettu, mutta paljon on vielä löydettävissä, jos vain tietää, keneltä kysyä. Kirja kertoo yhteisöstä ja sen kulttuuriperimästä. Se maalaa silmien eteen isien ja poikien päättymättömän ja muinaisen tarinan. Se on kertomus sukupolvien jatkumosta. Isät siirtävät sekä traumojaan että unelmiaan pojilleen, joiden tehtävänä on yrittää irrottautua ja itsenäistyä. Tilanne tuntuu isää kaipaavista pojista sekä ahdistavalta että välttämättömältä. Äidit yrittävät kasvattaa pojistaan toisenlaisia miehiä, mutta huomaavat epäonnistuvansa kohtalon kanssa kamppailussa joka kerta. Heidän osakseen jää ikiaikainen itku, joka puhdistaa ja auttaa kasvamaan. Aikuiseksi kasvaneet pojat huomaavat ponnisteluistaan huolimatta muistuttavansa isäänsä ja menneensä äitinsä kaltaisen naisen kanssa naimisiin. Tarina yhtä aikaa muuttuvaisesta ja ikiaikaisesta Turkista on sekä turvallinen että pelottava. Ihmisen elämään kuuluu tiettyjä vaiheita, mikä on luonnollista, mutta se voi myös tuntua vankilalta, josta ei pääse pois.

"Me kaikki haluamme vahvan ja päättäväisen isän, joka kertoo mitä saa tehdä ja mitä ei. Miksi? Siksikö että meidän on vaikea päättää, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, mikä on hyvää ja oikein, mikä taas syntiä ja väärin? Vai siksi, että meillä on alati tarve kuulla, että emme ole syyllisiä ja syntisiä?" (s.190-191)

Mielestäni kirja toimisi paremmin ilman loppuun laitettua punatukkaisen naisen monologia, sillä se sisältää liikaa toistoa ja selittelyä. Siinä solmitaan kaikki langanpäät yhteen, mikä kyllä onnistuu lukijalta itseltäänkin. Kirja tarvitsee naisen monologin loppuun ollakseen uskollinen tarinan muinaisille näytelmäteksteille ja kirjan idealle. Olisin toivonut lopun siinä tapauksessa olevan kiinnostavampi.

"Mistä mahtoi kieliä se, että ihminen heitti arvostamansa ja rakastamansa esineen kaivoon ja unohti sen?" (s.84)

sunnuntai 7. marraskuuta 2021

Hanna-Riikka Kuisma: #syyllinen

Kirjan nelikymppinen kertojaminä on pidätyssellissä henkirikoksesta epäiltynä syyskuussa 2020. Hänen ajatuksensa poukkoilevat sosiaalisen median pariin ja tilanteeseen sopiviin häshtägeihin. Tarinassa siirrytään ajassa taaksepäin saman vuoden alkuun. Minäkertoja elää sekuntiaikataulun mukaista somevaikuttajan elämää, joka on selvästi karannut käsistä. Hän tekee korjaamattomia virheitä, saa negatiivista palautetta ja joutuu brutaalin pilkan kohteeksi. Hän ei osaa lopettaa, vaan upottaa itseään yhä syvemmälle somen suohon.

"Kännykkä ei kilahda päivitysten merkiksi. Ei tarvitse ahdistua suosituimpien somevaikuttajien täydellisestä elämästä, eikä pelätä ja murehtia koko ajan. Kukaan ei odota minulta mitään. Minä en odota itseltäni mitään." (s.10)

Kirja kertoo ihmisen minäkuvasta ja sen vääristymisestä, sosiaalisen median haitoista ja someriippuvuudesta, lapsuuden traumoista, syömishäiriöistä, vaikeasta äiti-tytär-suhteesta ja koulukiusaamisen pitkäkestoisista vaikutuksista. Minäkertoja ei käsittele ahdistustaan, vaan turvautuu toksiseen positiivisuuteen. Hän turruttaa itsensä viettämällä kaiken aikansa sosiaalisen median maailmassa. Hän haluaisi olla ihailtu ja menestynyt, mutta käyttää vääriä ja arveluttavia keinoja haaveensa saavuttamiseksi. Somekulissi alkaa elää omaa elämäänsä niin, että hän ei itsekään enää tiedä, mikä on tarua ja mikä totta.

"Piip piip vettä, piip piip kiitollisuusharjoitus, piip piip peilin eteen huutamaan, että minä se olen upea. Ei nyt, en pysty, en jaksa. Ääni kuulokkeissa sanoo, että kyllä sinä jaksat. Huokaan. Päätän valmistaa ruokaa." (s. 29)

Kirjan lukeminen saa pohtimaan sosiaalisen median käyttöä. Some on oikeastaan pelkkää harhaa. Siellä olevat ihmiset eivät loppujen lopuksi muodosta mitään selkeää yhteisöä. Jokainen yrittää saada oman äänensä kuuluville. Hetki ihmisten huulilla, mutta kohta jo unohtunut. Some on oman henkilöbrändin muodostamista, algoritmeja vastaan taistelua, fomosta kärsimistä, tykkäysmäärien tuijottamista, kommenttien kalastelua ja nettikiusaamisen kohteeksi joutumista. Sosiaalinen media voi aiheuttaa riippuvuutta. Puhelinta on pakko vilkuilla koko ajan. Tuntuu siltä, että sosiaalinen elämä ja ihmiset ovat siellä, vaikka oikeita ihmisiä tapaa vain oikeassa elämässä. Some vaikuttaa negatiivisesti elämänhallintaan, jos siellä viettää pitkiä aikoja kerralla ja jos sitä ei voi lakata ajattelemasta. Se haittaa arkea, keskittymiskykyä ja unensaantia. Somen käyttöön on hyvä asettaa aikaraja ja pitää huoli, että elämään sisältyy muutakin ja että somea ei käytä samaan aikaan kuin esimerkiksi viettää aikaa ystävän kanssa. Someen ei myös kannata kirjoittaa ihan mitä sattuu, vaan pitää huolta omasta yksityisyydestään.

"Makaan sängyssä ja tuijotan ruutua turtana. En muista, milloin olen viimeksi syönyt, käynyt suihkussa tai pedannut vuodetta." (s.113)

lauantai 6. marraskuuta 2021

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Lucy Barton makaa sairaalavuoteella, jonka päätyyn istahtaa yllättäen hänen äitinsä. Päivät ja yöt kuluvat eletystä elämästä tarinoiden. Vaikeat aiheet kierretään, vaietaan ja unohdetaan. Tunteita ei saa näyttää. Huomionkipeys ja rakastetuksi itsensä tuntemisen kaipuu ovat raastavan kovia, mutta niin ovat vuosien saatossa rakentuneet käytänteetkin. Äiti ja tytär pitävät kiinni omista tavoistaan ilmaista itseään ja välittämistään. Heidän välisensä jännite pysyy yllä loppuun asti.

"'Äiti, miten sinä tänne pääsit?' minä kysyin.
'No, lentokoneella.'" (s.9-10)

Kirjassa käsitellään eriarvoisuutta köyhyyden ja huono-osaisuuden näkökulmasta katsoen. Lapset kärsivät tilanteesta eri tavalla kuin aikuiset. Heidän kohtalonaan on kantaa ylisukupolvista traumaa. Aikuisten mielenterveysongelmat aiheuttavat lapsissa turvattomuuden tunnetta. He kokevat rakkaudettomuutta ja jäävät vaille huolenpitoa, mikä vaikuttaa heidän kykyynsä selviytyä elämästä ja huolehtia puolestaan omista lapsistaan. He takertuvat kaikkiin ihmisiin, jotka vähänkään vaikuttavat välittävän heistä, oli kyseessä vaikka vain lääkäri.

"Nykyään, kun elämäni on muuttunut täysin, käy joskus niin, että kun muistelen entisiä aikoja, huomaan ajattelevani: eihän se nyt niin kamalaa ollut. Mutta on myös niitä odottamattomia hetkiä - - kun tulen tietoiseksi pimeydestä, että suustani on karata uikahdus - - Sillä lailla useimmat meistä varmaan selviävät elämästä, puolittain tietoisina, puolittain epätietoisina, väistellen väläyksiä muistoista, jotka eivät voi olla totta. Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on." (s.15-16)

Kerrontatyyli on elävää. Tapahtumat liikkuvat aikatasosta toiseen Lucy Bartonin muistojen mukana. Lucy on päättänyt selviytyä totaalisella irtiotolla menneisyydestä. Elämällä on tapana kiertää kehää eikä kaikkea pääse karkuun. Vanhat ja unohdetut asiat täytyy kohdata uudestaan. Asiat muuttavat ajan myötä muotoaan. Kaikki ei näytä enää samalta kuin ennen.

"Minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää." (s.82)

Tarina vetoaa tunteisiin. Silmät kostuvat ajatellessa yksin sairaalavuoteessa makaavaa ja kuolevaa ihmistä ja riipaisevaa itkua itkevää ja äitiä huutavaa yksin jätettyä lasta. Ihminen kaipaa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Hän janoaa hyväksyntää, välittämistä ja yhdessäoloa. Ihminen tarvitsee yhteisön tukea ja turvaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Mistä lukija löytää paikkansa Helsingin kirjamessuilla?


Vierailin 30.-31.10.2021 Helsingin kirjamessuilla somevaikuttajan passilla, jonka sain akkreditoiduttuani messukeskuksen sivuilla.

Suuntasin sekä lauantaina että sunnuntaina kulkuni suoraan kirjagrammaajien (eli kirjallisuutta instagramissa harrastavien) tapaamiseen. Vaihdoin pari sanaa ennen kuin ihmiset hajaantuivat ympäri messuhallia. Haaveena olisi, että ensi vuonna tapaamiset voisi sopia omaan paikkaansa, jossa voisi keskustella rauhassa. Ilmoille nousi unelmia omasta messupisteestä ja jopa lavaohjelmasta. Onko lukijan paikka kulkea näkymättömänä messuhallin kujilla vai voisiko hän astua esiin ja kertoa suurelle yleisölle omasta tavastaan harrastaa?

Innostuin siitä, että äänikirjat tuotiin esille Töölönlahti-lavalla. Kuuntelin keskustelua, jossa todettiin, että kotityöt ovat kokeneet vallankumouksen, sillä kirjaa voi kuunnella vaikka pyykätessä. Iltakävely ja pitkä ajomatka ovat myös oivallisia paikkoja äänikirjan kuuntelulle. Mielestäni on ollut mukavaa, että äänikirjat ovat kokeneet uuden tulemisen, sillä se hyödyttää myös kirjallisuuden saavutettavuutta. Kaikki ihmiset eivät pysty syystä tai toisesta esimerkiksi sairauden tai vamman vuoksi lukemaan fyysistä kirjaa. Mielestäni oli mukavaa kuulla positiivista keskustelua äänikirjoista. Tuli tunne, että lukijat otettiin monimuotoisemmin huomioon.

Bloggaajana kiinnostuin Suomen kirjailijaliiton järjestämästä keskustelusta, jossa Annamari Marttinen ja Aleksanteri Kovalainen esittivät näkemyksiään aiheesta kritiikki kirjailijan silmin. Keskustelussa todettiin, että kritiikki on siirtynyt blogeihin. Koen itse, että blogeissa (ja kirjainstassa) tekstit ovat pääasiallisesti lukukokemuksia, jotka on suunnattu toisille harrastajille. Tarkoituksena on herättää muissa lukijoissa keskustelua, vinkata hyväksi todettuja kirjoja ja esittää mielipiteitä huonoista lukukokemuksista. Koen ammattilaiskriitikoiden ja bloggaajien keskinäisen vertailun hämmentävänä. Marttinen totesi, että bloggaajat tekevät tärkeää työtä. Kovalainen harmitteli, että asiantuntemus on hävinnyt ja kritiikkien taso laskenut. Hän totesi esimerkkinä, että lukijalta vaaditaan taitoa lukea intertekstuaalisia viitteitä. Myöhemmin hän totesi siihen suuntaan, että lukija tulkitsee kirjan omalla tavallaan sen luettuaan. Kirja elää omaa elämäänsä sen jälkeen, kun se on poistunut painosta. Siitä keskustellaan ja sitä tulkitaan. Julkinen keskustelu on kaiken a ja o. Lukija tietää parhaiten, mitä kirja tarkoittaa. Keskustelussa harmiteltiin, kuinka Helsingin Sanomat on saanut kohtuuttoman suuren merkityksen. Kritiikit vaikuttavat apurahojen hakemiseen, myyntiin ja kirjastojen varausjonoihin. Keskustelussa esitettiin väite, että ulkomaiset kirjat saavat myönteistä kritiikkiä, kun taas kotimaiset haaleita tai nyrpeitä. Kovalainen totesi, että kirjallisuus on menettänyt paikkaansa julkisessa tilassa. Kirjoista ei enää tehdä monien sivujen juttuja, vaan sen sijaan kirjailijasta ilmestyy henkilökuvia lehdissä lehtien myynnin vuoksi ja kirja näkyy pienenä jutun yhteydessä. Kirjapuheen ja kirjan merkityksen lisäämistä kaivataan. Olisiko siten aika keksiä uudet keinot keskustella ja kirjoittaa kirjallisuudesta, jos vanhat eivät enää toimi? Mikä lukijan paikka olisi keskustelijana ja kirjoista kirjoittajana?