Freida McFadden: Kotiapulainen

Millie muuttaa Winchestereiden luokse asuttuaan ehdonalaisvalvojaltaan salassa omassa autossaan. Hän työskentelee kotiapulaisena noudattaen perheen äiti Ninan ja tytär Cecen oikkuja. Perheen isä Andrew on puolestaan sydämellinen ja ymmärtäväinen. Millie kapuaa joka päivä rankan työpäivän jälkeen pieneen ullakkohuoneeseensa, jossa hän saa olla täysin rauhassa. Ikkunasta levittäytyy maisema takapihalle, minijääkaapissa on vesipulloja ja oven saa lukittua ulkoapäin.

"Tässä huoneessa on jotain, joka on versonut vatsanpohjaani pienen pelon siemenen." (s.14)

Kirjassa pelataan kliseillä ja kehollisuudella. Nina on miehelleen nalkuttava hienostorouva, joka on päästänyt itsensä niin sanotusti repsahtamaan. Hänen ystävänsä juoruilevat hänestä selän takana. Ninan hemmoteltu tytär Cece on epäkäytännöllisiin pitsimekkoihin puettu lapsi, joka näyttää suoraan kauhuelokuvasta revityltä. Ninan lempeä aviomies Andrew on tyrmäävän komea ja satumaisen rikas. Pisteenä iin päälle puutarhassa työskentelee huonosti kieltä osaava ulkomaalainen könsikäs Enzo, jonka ruumiillisella työllä kuritettuja lihaksia rikkaat rouvat tirkistelevät kilpaa.

"Mies katselee minua yhä. Hänen ilmeessään on jotain, mikä saa selkäpiini värisemään. Sitten hän pudistaa päätään melkein huomaamatta. Aivan kuin yrittäisi varoittaa minua." (s.17)

Kirjan tunteita herättävä tarina vangitsee mukaansa. Meno on alkupohjustuksen jälkeen ehkä vähän liiankin kieroutunutta ja vastenmielistä. Varsinkin ihan lopussa. Jokaisen pahan ihmisen takana on joku vieläkin pahempi ihminen.

"Raapimisjäljiltä. Kuin joku olisi raapinut ovea. Ja yrittänyt päästä ulos." (s.32)

TJ Klune: Kuiskailevan oven alla

Viikatehenkilö hakee Wallace Pricen hänen omista hautajaisistaan Hugon teetuvalle. Hugo auttaa lautturina kuolleita kulkemaan eteenpäin. Wallace Price on yhdenlainen Scrooge, joka ei ymmärrä ihmisten merkitystä ennen kuin henget opettavat sen hänelle. Hän on välinpitämätön ja tunteeton. Hän on elänyt elämäänsä vain työtä varten. 

"Totta, hänellä ei ollut ystäviä. Ei perhettä. Hänellä ei ollut kumppania, ei ketään, joka olisi surrut häntä, kun hän makasi kalliissa arkussa naurettavan kirkon alttarilla, mutta sen ei pitäisi olla hyvin eletyn elämän ainoa mittari." (s.138-139)

Kirjassa on lämminhenkinen, humoristinen ja yhteisöllinen tunnelma. Se käsittelee kuolemaa lempeällä tavalla elämän kautta. Kirjassa todetaan, että ihmiset tekevät kuolemaa syntymästä alkaen, joten mitä järkeä missään on, ja vastataan, että 'se on sinun elämäsi'.

"'Huoliryppyjä silmien ympärillä, mutta ei yhtään juonteita suun ympärillä. Et tainnut nauraa paljonkaan -'" (s.157)

Hugon teetupa on turvallinen ja maaginen paikka. Siellä vierailee mielenkiintoisia ja moninaisia henkilöitä, joista jokainen on elänyt omannäköisensä elämän, josta on hankala luopua. He tuntevat vihaa, surua ja epäoikeudenmukaisuutta. Kuoleman lopullisuus pelottaa ennen sen hyväksyntää. Suosittelen kirjaa nautittavaksi teekupillisen kera.

Kuparikettu & Heikki Saure: Noitakirja

Kuparikettu ja Heikki Saure kertovat kirjassa oman näkemyksensä noituuden historiasta ja nykytilasta. Heidän tavoitteenaan on ollut kirjan avulla palauttaa noitavainojen uhrien kunnia. Kaikki alkaa noituuden määrittelyllä. Noita on alkujaan Sauren mukaan tarkoittanut tietäjää ja parantajaa, joka on ollut ryhmänsä kulttuuriperinteen ylläpitäjä. Sauren käsittelyssä ovat muun muassa noin 7000-3000 vuotta vanhat kalliomaalaukset, loveen lankeaminen, haltioissaan oleminen, loitsuperinne, yrtit, parantaminen, noituminen, voimien mittelö ja lääkäri ja Kalevalan kokoaja Lönnrot.

"Sanat eivät vain tarkoita jotain, vaan ne ovat maagisesti yhteydessä toisiinsa. Loitsuissa on voimaa, jota on kutsuttu väeksi." (s.132)

Kirja kritisoi kristinuskoa kansanperinteen tuhoamisesta ja demonisoimisesta. Siinä todetaan, että noitavainot ja kansanperinteen pyhien muuttaminen pahaksi toimivat kristinuskon väkivaltaisen käännytystyön ja vakiinnuttamisen välineenä. Kirjan mukaan kristinusko asetti omat juhlansa ja omat kirkkonsa niille paikoille, missä ennen oli ollut jotain muuta. Julkiset teloitukset toimivat kansanvalistuksena, ja teloitettujen noitien omaisuus siirtyi kätevästi viranomaisille. Kirja saa pohtimaan, mitä tarinoita Suomen alueella aikoinaan kerrottiin ja mitä juhlia juhlittiin. Kirjan mukaan nykyään kuka vain voi uskoa mihin vain ja oman uskomuksensa piiriin voi ottaa haluamiaan vaikutteita eri kulttuureista. "Ei ole kirkkoa eikä komiteaa, joka määräisi, mihin ja miten pitää uskoa, miten sitä pitäisi harjoittaa ja millaisia rituaaleja saa tehdä ja millaisia ei." (s.241) Mutta silti vieläkin "monet ovat joutuneet kätkemään oman noituutensa ennakkoluulojen, halveksunnan ja uhkailujen takia." (s.9)

"Äärikristittyjen vihapuhe on silti ikävä ja laaja ilmiö. Se on henkistä väkivaltaa, joka loukkaa ja satuttaa eri tavoin tuntevia, uskovia ja ajattelevia." (s.124)

Nykynoituus pohjaa historiaan, mutta suuntaa tulevaisuuteen. Kirjassa todetaan, että ilmastonmuutos on saanut ihmiset kiinnostumaan luonnosta, luonnonuskonnoista, luonnonfilosofiasta, kestävästä kehityksestä, ekologisesta elämäntavasta, eläinten oikeuksista ja luonnon pyhistä paikoista. Kenties ihmisillä on tarve katsoa sisimpään ja löytää elämälle merkitys sukupolvien jatkumosta, kadonneesta kulttuuriperinnöstä ja alkujuurista. Kirjan mukaan noituuden ja/tai meedion avulla voidaan myös auttaa ja ohjata muita ihmisiä. Ennen uskottiin tonttuihin ja haltijoihin, kun taas nyt henkioppaisiin ja voimaeläimiin. Aiemmin oli transsi, nyt meditaatio, unien näkeminen, manifestointi ja mielikuvamatkat. Lukija saa ohjeita, kuinka tulla noidaksi ja millaiseksi noidaksi voi suuntautua. Noituuden kliseet luuta, taikasauva, loitsut, noidanhattu, pata ja kissa saavat kirjassa myös oman osansa.

"- esineitä olen kyllä ripotellut sinne tänne, niin kotiini kuin työpaikallenikin." (s.228)

Kirjan teksti on mielestäni subjektiivista ja enemmän mielipiteisiin kuin faktoihin pohjautuvaa. Kirjaa on goodreadsin arvioissa kritisoitu naiseuden määritelmästä, kritiikin puutteesta ja kulttuuriseen omimiseen kannustamisesta. En henkilökohtaisesti pidä kirjan tavoitteesta palauttaa noitavainojen uhrien kunnia, etenkin kun tutkimusten mukaan jokainen uhri ei kokenut itseään noidaksi.

Roald Dahl: Nahka ja muita novelleja

Roald Dahl on kirjoittanut kymmenen kammottavaa ja mustan huumorin sävyttämää novellia. Ne herättävät tunteita ärsytyksestä vahingoniloon ja yllättyneisyydestä inhotukseen. Novellit eivät niinkään ole pelottavia, vaikka saattavatkin aiheuttaa puistatuksia ja hampaiden kiristelyä. Novelleissa vallitsee vanhan maailman tuntu. Herrasmiehet kulkevat säätytietoisina kartanoissa, majataloissa ja taidegallerioissa. Rouvat istuvat kuuliaisina kutimiensa äärellä. Sotilaat, ulkomaalaiset ja mieleltään sairastuneet toimivat arvaamattomasti.

"- hän päästi yhden läpitunkevan kauhun huudon -" (s.81)

Äänikone kertoo miehestä nimeltään Klausner, joka haluaisi keksiä koneen, jolla voisi kuulla ääniä, joita ihmiskorva ei luonnostaan pysty kuulemaan. Genesis ja katastrofi on tarina naisesta, joka on menettänyt kaikki lapsensa ja pelkää nyt vastasyntyneen hengen puolesta. Sotilas kertoo miehestä, joka kuulee ääniä, näkee kasvoja ja muistaa huonekalujen olleen hetki sitten eri paikoissa. Mies etelästä sijoittuu uima-altaan reunalle. Amerikkalainen mies lyö arveluttavan vedon etelänmiehen kanssa yllättävin seurauksin. Vetoon liittyy Cadillac ja lihaveitsi.

"Huominen oli pahempi kuin tämä päivä. Huominen oli kaikista pahin, koska siitä tulisi tämä päivä - ja tämä päivä oli nyt." (s.42)

Toivomus on tarina lapsesta, joka hyppelee matolla ja leikkii vähän liiankin todellisen tuntuista leikkiä. Vuokraemäntä kertoo miehestä, joka saapuu Bathiin ja etsii yösijaa. Hänelle suositellaan Kello ja Lohikäärme nimistä majataloa, mutta eräs toinen paikka naulitsee hänen huomionsa. Ikkunasta kurkistaessa silmien eteen avautuu kodikas näky takkatulen edessä nukkuvasta koirasta ja nurkassa nököttävästä papukaijasta. Sellainen paikka ei voi olla muuta kuin suloinen ja lämmin.

"Hän vilkaisi nopeasti taakseen nähdäkseen miten pitkälle oli päässyt." (s.79)

William ja Mary on tarina leskestä, joka saa kirjeen puolisoltaan. Siinä hän kertoo, mitä hänelle on tapahtunut kuoleman jälkeen. Lampaalla teurastettu kertoo raskaana olevasta naisesta, joka odottaa miestään saapuvaksi kotiin rankan työpäivän jälkeen. Ruoka ei ole valmiina, sillä onhan nyt torstai, mutta pakastimesta löytyy toki lammasta. Tie taivaaseen on tarina rouva Fosterista, jonka aviomies saattaa vitkuttelullaan tahallaan hysteeriseen tilaan. Rouva pelkää myöhästyvänsä lentokoneesta. Muutenkin aviomies suhtautuu rouvalle tärkeisiin asioihin halveksivasti. Nahka kertoo miehestä, jonka selkään taiteilija tatuoi maalauksen.

"Sen jälkeen ei ollut mitään keinoa palata, ei mitään tapaa protestoida tai selittää. Minä olisin tuomittu -" (s.123)

Yllättäin nimikkonovelli Nahka ei mielestäni yltänyt parhaimmistoon. Sinne kiipesivät Toivomus, William ja Mary ja Tie taivaaseen. Ehkä myös Vuokraemäntä. Toivomus muistuttaa minua 1990-luvun nuortensarjasta Pelottaako. Siinä lapsille tapahtuu kaikkea kammottavaa. Kahdessa muussa novellissa - pieni juonipaljastus - paha saa niin sanotusti palkkansa. Vuokraemäntä on vain yksinkertaisesti karmiva. Suosittelen novellikokoelmaa luettavaksi syksyn pimeinä iltoina.

Maijastina Kahlos: Taikakirja

Magia on kulkeutunut nykyaikaan antiikin Kreikasta ja Roomasta. Maijastina Kahlos keskittyy kirjassaan tarkastelemaan vuosisatoja 400 eaa. - 600 jaa. Huomio kohdistuu ihmisten ajatteluun ja toimintaan. Ihmiset ratkoivat arkielämän haasteita käsillä olevan tiedon, rituaalien ja uskomusten avulla. He tukeutuivat ammattilaisten kuten parantajien, ennustajien ja manaajien apuun. Maijastina Kahlos on saanut inspiraatiota J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjasarjasta ja valikoinut kerrontatavaksi ja otsikoiksi Tylypahkan oppiaineet. Kirjassa antiikki kohtaa nykyajan.

"Aikalaiset yrittivät kuitenkin parhaansa mukaan, usein epätoivoisesti ja suorastaan traagisesti, selviytyä vaarallisessa maailmassa. - Magia kertoo ihmisten yrityksestä kontrolloida elämää, joka ei ole kontrolloitavissa." (s.12)

Maijastina Kahlos määrittelee magian 'tavaksi puhua asioista ja ilmiöistä, tässä tapauksessa uskomuksista ja rituaaleista, joilla uskotaan olevan poikkeuksellisia ja voimallisia vaikutuksia ja jotka usein ovat jollakin tavalla vallitsevien normien vastaisia'. Magiaa on ollut erityisesti valtakulttuurin ulkopuolinen uskonnollinen toiminta.

"Magia oli antiikin ihmisten kriisinhallintaa." (s.36)

Maijastina Kahlos esittelee kirjassaan magiaan liittyviä asioita kuten loitsuja, henkiin ja jumaliin uskomista, taikajuomia, yrttejä, ennustamista, numerologiaa, olentoja ja kuuluisia maageja. Loitsuilla uskottiin olevan voimia vaikuttaa tapahtumien kulkuun yliluonnollisesti. Niillä muun muassa ohjailtiin luonnonvoimia, parannettiin sairauksia ja sidottiin rakkauden kohde itseen. Loitsuissa saattoi olla apuna esineitä kuten omena, hyrrä ja värttinä. Kirouksilla vahingoitettiin toista etenkin kilpailutilanteissa tai varkauden uhriksi joutuessa. Ihmiset suojautuivat tällaiselta kateudelta, juoruilta ja pahalta silmältä vastaloitsujen, amulettien ja helistimien avulla. Myös henkiä saattoi hankkia apulaiseksi. Sanoissa oli voimaa. Sanotaanhan nykyäänkin lapsille, ettei saa käyttää voimasanoja tai kirosanoja. Sanaan suhtautuminen lisää sen voimaa. Myös esineet ja symbolit olivat voimallisia kuten Raamattu ja risti. Jonkin nimeen saattoi vannoa. Henkien nimillä oli voimaa.

"Taikasana abracadabra tavataan ensimmäisen kerran Quintus Serenuksen hoito-ohjeista malariakuumetta vastaan 100-luvun lopulta." (s.90)

Taikajuomiin sekoitettiin vaikka ja mitä ainesosia. Rasioihin talletettiin pyhäinjäännöksiä. Alkemia ('modernin kemian haparoiva esimuoto' s.113) yritti muuttaa aineen toiseksi. Yrttejä kerättiin loitsuja lausuen ja rituaaleja noudattaen lääkintäaineiksi tai myrkyiksi. Selittämättömiä tapahtumia kuten imeväiskuolleisuutta selitettiin pahojen olentojen kautta. Maailmassa seikkaili muutenkin kaikenlaisia olentoja kuten Feeniks-lintu, lohikäärmeet, kykloopit, sfinksit, griipit eli aarnikotkat, yksisarviset ja kentaurit. Maagit saattoivat muuttaa muotoaan eläimeksi kuten sudeksi tai muuttua näkymättömäksi. Maagisten eläinten avulla tai muuttumalla itse linnuksi saattoi lentää. Jotkut saattoivat myös ilmestyä yhdestä paikasta toiseen. Historiallisia maageja olivat muun muassa Jeesus Nasaretilainen, Simon Samarialainen ja Apollonios Tyanalainen. Eksoottisuus antoi magialle voimaa. Magia yhdistettiin egyptiläisiin, mesopotamialaisiin, persialaisiin, kaldealaisiin, meedialaisiin, syyrialaisiin ja juutalaisiin.

"Oliko tässä myös maailman vanhin tekosyy, erinomainen tapa paeta vastuuta jälkikäteen? Esimerkiksi: Käyttäydyin oudosti - olin oikeastaan henkien vallassa. Itse en oikeasti olisi tehnyt mitään näin typerää." (s.63)

Ihmiset ovat kautta aikain yrittäneet luoda hallittavia järjestelmiä. Mikä on sallittua ja mikä ei vaihtelee koko ajan. Roomalaiset hallitsijat tarvitsivat varmuutta siitä, että kukaan ei uhannut heidän valtaansa. He ottivat avukseen ennustamiseen erikoistuneita pappeja. Tavallinen kansa ennusti muun muassa luonnon, otsan, unien ja arvonnan kuten noppien avulla. Ihmiset tulkitsivat jumalallisia viestejä astrologian eli tähdistä ennustamisen ja nekromanteian eli kuolleiden avulla ennustamisen avulla. Todellisuutta yritettiin ymmärtää myös lukujen kautta. Tärkeitä lukuja olivat 3, 7, 9 ja 12.

"Tavalliselle ihmiselle ei ollut kovin selvää, missä kulki kelvollisen ja luvattomien rituaalien raja." (s.222)

Kirja on täynnä yksityiskohtaista ja kiinnostavaa tietoa. Se näyttää uskonnot ja uskomisen uudessa valossa. Kirja houkuttelee lisätutkimuksiin aiheen parissa. Voisin suositella kirjaa Harry Potter-kirjasarjan faneille, joita kiinnostaa maagisen maailman todellinen historia.

Marjo Kaartinen: Spiritistinen istunto

Spiritismi on lähtenyt liikkeelle Yhdysvalloista 1800-luvun lopulla. Marjo Kaartinen kirjoittaa spiritismistä ja Suomessa esiintyneistä spiritisteistä kiinnostavaan ja vanhahtavaan tapaan. Lukija saa eteensä näkymän maailmasta, jossa tiede ja teollisuus ovat ottaneet harppauksen ja jossa herää puhelimen ja valokuvauksen keksimisen jälkeen toivo yhteyden saamiseen myös tuonpuoleiseen. Ihmisten katseet kääntyivät sisimpään ja menneeseen. Heidät valtasi tuska, melankolia ja etsinnän kiihko. 

Marjo Kaartinen esittelee kirjassaan spiritisti Madame d'Espérancen, alkujaan rouva Reed, joka saapui Suomeen vuonna 1893. Madame piti mystisiä istuntoja yksityishenkilöiden kanssa tavoitteenaan tienaamisen sijasta ihmisten auttaminen. Spiritismi toi osallistujille lohtua ja lievitti kuoleman pelkoa. Madamen erikoisalaa olivat muun muassa esineiden liikkuminen, valoilmiöt, ihmisen levitaatio, henkien materialisaatio ja pimeässä ihmisten kasvojen piirtäminen. Istunnot tapahtuivat pimeässä. Madame jäi kiinni naamioiden ja naamiaisasujen käytöstä, kun hänestä otettiin valokuva kesken istunnon.

Marjo Kaartinen esittelee kirjassaan myös antispiritistin nimeltään Faustinus, joka saapui Suomeen vuonna 1897. Hän esiintyi avoimesti taikurina (illusionisti, loihtutaiteilija) ja pyrki todentamaan, että spiritistiset ilmiöt ovat yliluonnollisen sijasta luonnollisia. Hän oli suosittu, sillä hän ei huijannut ihmisiä. Faustinuksen erikoisalaa olivat muun muassa ajatustenluku, vatsasta puhuminen, sorminäppäryys ja selvänäköisyys. Hänen kohdallaan mainitaan myös tulevaisuuden psykologiset kokeet ja psyykkinen tutkimus.

Kirjassa kuvataan, kuinka Suomessa oli 1800-luvun lopulla korkeatasoista estradiviihdettä. Lehdissä oli arvosteluja ja toki siellä käytiin myös taikureiden kiistoja. Teksteissä näkyi ajan kuva. Naisissa hysteria oli sairaus, mutta taiteilijamiehissä hyvä ominaisuus. Naisten oletettiin menevän katsomaan esitystä vain koska mies on hurmaava. Miehet katsoivat esitystä esiintyjän taitojen vuoksi. Naiset esiintyivät nuorempina kuin olivat, mutta miehet oikean ikäisinä. Naiset olivat ajan käsityksen mukaan hyviä medioita, sillä heihin oli helpompi vaikuttaa, sillä heillä oli hysterisiä ominaisuuksia.

Voin suositella kirjaa kaikille kulttuurihistoriasta kiinnostuneille. Kirjassa on paljon yksityiskohtaista tietoa, jossa riittää tutkimista. Samalla se tarjoaa myös viihdettä, kun voi kuvitella, millaista olisi ollut olla mukana 1800-luvun lopun istunnossa täydellisessä pimeydessä valkean rouvan lipuessa kylmänä tuulahduksena huoneen läpi.

Ella Paija: Soita minulle karusellin kelloa

Teemu, Marianne ja Elina ovat kesätöissä huvipuistossa. Työ on jokaisen nuoren unelma juhlineen ja romansseineen. Tänä kesänä huvipuistossa kuitenkin tapahtuu onnettomuuksia. Pahin niistä on pienen lapsen katoaminen.

"Sienisirkuksen vierellä lapsi ryysti jäähilejuomaa, hänen huulensa olivat kylmästä siniset." (s.64)

Kirjassa on neljä kertojaääntä, joista yksi on huvipuisto itse. Lukijalle tulee jokainen nurkka tutuksi jokaista aistia käyttäen. Hattarakojun tuoksu, kummitusjunan pimeys ja vuoristoradan natina. Asiakkaiden puheensorina, karusellin tunnussävel, kaiuttimista kajahtavat kuulutukset ja lasten itku. Kesä kestää loppujen lopuksi vain hetken. Entä jos huvipuistossa joutuisi olemaan joka päivä pääsemättä sieltä pois? Miltä tuntuisi olla jatkuvasti hetken huvina ilman todellista rakkautta?

"Olen soittanut karusellin kellolla parhaat sarjani, mutta hän ei välitä." (s.163)

Huvipuistossa vallitsee todellinen Karmiva Karnevaali. Laitteet liikkuvat itsekseen, sähköjohdot sinkoilevat kipinöitä ja musiikki soi suljetusta soittimesta. Tarina lapsen katoamisesta on jokaisen vanhemman pahin painajainen. Taaperon kohtalon arvuuttelu vie järjen. Kirjan lukemisen jälkeen kukaan ei katso huvipuistoja enää samalla tavalla kuin ennen.

"Lapset kiertävät täällä kehää niin kuin vuodet, vuodenajat." (s.100)

Kaisa Häkkinen; Tanja Vaittinen: Agricolan aika

Mikael Agricola (1500-luku) oli Suomen kirjakielen isä ja uskonpuhdistaja. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1531. Hän opiskeli pyhien kirjojen kääntämistä Wittenbergin yliopistossa vuosina 1536-1539 ja aloitti julkaisutoiminnan suomeksi, muun muassa rukouskirja ja Uusi testamentti. Näin syntyi suomen yleiskirjakieli ja suomalaisen kirjallisuuden perusta. Teksti oli käännöskieltä, joka noudatti vieraan kielen rakenteita ja joka oli käännetty sanasta sanaan. Se sisälsi lainasanoja, jos vastaavaa sanaa ei ollut ennestään suomen kielessä, kuten evankeliumi, kanttori ja testamentti. Mikael Agricola nimitettiin Turun ordinariukseksi (eli piispaksi) vuonna 1554. Hän kuoli paluumatkalla Moskovasta, missä hän toimi rauhanvaltuuskunnassa talvella 1556-1557. Hautapaikka ei ole tiedossa.

"Agricola nähdään nykypäivänä kansallisena merkkimiehenä Elias Lönnrotin, Johan Ludvig Runebergin ja Johan Vilhelm Snellmanin rinnalla pitkälti siitä syystä, että 1800-luku ja kansallinen herääminen tarvitsivat hahmoja, joiden työlle voitiin antaa kansallinen merkitys. Agricolan perintö oli unohtua ennen 1800-lukua." (s.8)

Suomen kansaa hallittiin ruotsin kielellä vuodesta 1323 (Pähkinäsaaren rauha) vuoteen 1809. Suomenkielistä kirjallista perinnettä ei ollut ollenkaan, mikä on vakava puute, sillä oman kielen tehtävä on tukea ja säilyttää omaa kulttuuria. Suomen kieli nousi tasa-arvoiseksi ruotsin kielen kanssa vuonna 1863.

"Agricolan kielestä tuli malli ja perusta kaikelle myöhemmälle kirjallisuudelle." (s.102)

Agricolan Rukouskirja oli niin sanotusti pienoistietokirja, sillä se sisälsi kalenterin ja tietoja muun muassa tähtien tutkimisesta ja ennustamisesta, psykologiasta, historiasta, teologiasta ja ohjeita terveyden ja sairauksien hoitoon. Agricolan ajan lääketiede on nykyihmiselle hämmentävää luettavaa. 1500-luvun ihmiset uskoivat maakeskeisyyteen, astrologiaan ja humoraalioppiin, johon kuuluvat neljä perusnestettä (veri, lima, keltainen sappi ja musta sappi), mutta myös pahoihin henkiin, mystiikkaan ja magiaan.

"Sini Heininen on uudessa Agricola-elämäkerrassaan tähdentänyt, ettei Agricola ollut mikään suomalaisuusmies - - uskonpuhdistus nyt edellytti pyhän kirjallisuuden kääntämistä kansankielelle -" (s.20)

Kirja esittelee Mikael Agricolaa ja 1500-lukua tutkijoiden kirjoitusten kautta. Ne käsittelevät lääketiedettä, kasvitiedettä, uskontotiedettä, arkeologiaa, kielitiedettä, historiaa, kirjallisuudentutkimusta, Viipuria ja Turkua. Agricola on loppujen lopuksi esiintynyt vähän kaunokirjallisuudessa, mutta joka kerta hänen hahmonsa on ollut tarinan ilmestymisajan näköinen. Kirja on erittäin kiinnostava ja syvälle aiheeseen menevä. Sitä voi suositella kaikille, jotka ovat kiinnostuneita suomen kirjakielen synnystä.

Kristina Ohlsson: Muumiomysteeri

Herbert ja hänen ystävänsä Sally seikkailevat tällä kertaa muumioiden ympäröiminä. Eldsalassa leviää faaraokauhu. Kaikki muumioita katsoneet ovat vajonneet koomaan. Herbert ja Sally juoksevat hirviöitä karkuun. Herbert yrittää soittaa Alexanderin apuun. Hän on ollut ratkaiseva tekijä myös zombien ja ihmissusien karkottamisessa.

"Hän ei halunnut tuntea oloaan koko ajan yksinäiseksi. Eniten hän kaipasi kuitenkin sitä, ettei hänen tarvitsisi olla jatkuvasti peloissaan." (s.55)

Viimeinen kirjasarjan osa Herbertin ja Sallyn seikkailuja on täynnä jännitystä. Varhaisnuorille suunnattu kirja on sopivan pelottava ja sisältää myös arkielämän huolenaiheita. Herbertin isoisä on sairaalassa, joten poika on hermostunut, palaako hän koskaan enää kotiin. Mitä ihmisruumiille tapahtuu, kun se kuolee? Mitä sille tehdään ja mihin se laitetaan? Voiko ruumis herätä eloon?

"Kuopan pohjalla oli kaksi arkkua. Kaksi avointa arkkua. Hän tuijotti arkkuja pitkään. Sitten hän pinkaisi juoksuun." (s.47)

Mielestäni tarina on kirjasarjan kiinnostavin ja kammottavin. Muumiot ja niiden edellä kulkevat hämähäkit ovat pelottavia. Herbert on kasvanut ja kehittynyt persoonana. Tapahtumapaikat ovat perinteisiä, mutta kiehtovia: hautaholvi, hautausmaa ja metsä. Kirjoissa on hassu tapa vakuuttaa lukijalle, että tällaista tapahtuu vain Eldsalassa, joka on erityinen paikka, ja että kolmannen kerran jälkeen sielläkään ei enää tapahdu mitään vastaavaa. Kirjoja voi siis lukea turvallisin mielin.