maanantai 26. huhtikuuta 2021

Stuart Turton: Pimeitten vetten paholainen

Kirja on saatu Kustannusosakeyhtiö Otavalta.

Vuonna 1634 Itä-Intian yhdistyneen kauppakomppanian alus Saardam purjehtii Bataviasta kohti Amsterdamia. Se kuljettaa mukanaan aatelisia, musketöörejä, merimiehiä, rahvasta ja mystistä Laitetta, joka turvaisi kenraalikuvernööri Jan Haanin tulevaisuuden. Puhumattakaan kuuluisasta vangista Samuel Pippsistä, jonka seikkailuista kertovat Sherlock Holmes tyyppiset tarinat ovat kaikille tuttuja. Matkaan lähdetään huonoin entein, sillä satamassa spitaalinen ennustaa alukselle tuhoa, ja matkan alkaessa purjeeseen ilmestyy paholaisen, Vanhan Tomin, merkki. Osaisiko Samuel Pipps ratkaista arvoituksen vankilastaan käsin vai onko kaikki hänen suojelijansa Arent Hayesin älyn varassa?

"Saardamin lastina on synti, ja kaikkia, jotka lähtevät sen mukaan, kohtaa armoton tuho." (s.15)

Luin vuosi sitten 'Turtonilta Evelynin seitsemän kuolemaa', joka on erittäin jännittävä kirja, joten odotukseni olivat korkealla tämän kirjan suhteen. Nautin siitä, kuinka Turtonilla on kyky luoda elävä maailma lukijan silmien eteen. Hänen tyylinsä kirjoittaa on omintakeinen. Hänen henkilöhahmonsa ovat erikoisia ja kiehtovia. Välillä toki myös hivenen kyseenalaisia. Tapahtumat ovat hurjan mystisiä.

"Merirosvot vaanivat, myrskyt pieksevät ja tämä kirottu rauhaton meri yrittää paiskata meidät karille." (s.74)

Kirjan henkilöt ovat toinen toistaan kiinnostavampia. Tykkäsin lukea eniten kenraalikuvernöörin vaimosta Sara Wesselistä ja hänen tyttärestään Liasta, joka on suunnattoman lahjakas tiedenaisen alku, mutta joka joutuu pitämään taitonsa piilossa noituusepäilyjen vuoksi. Eihän noin nuori ihminen ja vielä kaiken lisäksi nainen voi olla lahjakas. Laivan matkustajat uskovat yhtä aikaa sekä kristinuskon jumalaan että enteisiin ja vanhoihin uskomuksiin. Mielikuvitus laukkaa, kun laivalla alkaa tapahtua kummia.

"Se johtui noista mustetahran kaltaisista silmistä. Ne olivat samanlaiset kuin Lialla, paitsi että Lian silmät säteilivät elämää. Hänen aviomiehensä silmät olivat tyhjät kuin kaksi reikää, joista sielu oli kauan sitten valunut ulos." (s.27)

Pimeitten vetten paholainen on jännittävä suljetun paikan mysteeri. Laiva seilaa alkeellisin menetelmin keskellä suunnatonta valtamerta, joka saattaa käydä minä hetkenä hyvänsä arvaamattomaksi. Itse matkanteon lisäksi huolena on merimiesten ja musketöörien pitäminen kurissa. Laivalla vallitsee ihan omat sääntönsä. Väärässä paikassa kulkiessa saattaa päästä jopa hengestään. Kapina on aina odottamassa nurkan takana. 

"Tuulessa hulmuten, keskellä purjeen valkeaa lakeutta, paistoi tuhkalla piirretty kuva: silmä, joka veti häntää perässään." (s.74)

Luin kirjaa herkeämättömällä mielenkiinnolla, kunnes eteeni laskeutui puolivälin suvantovaihe. Tarina kulki verkkaisesti, kun arvoitusta ratkaistiin hitaasti ja hartaudella. Loppua kohti vauhti kiihtyi, kunnes yllättävä ratkaisu iskeytyi vasten kasvoja. Olin kirjan alussa kiinnittänyt huomioni yhteen selvään johtolankaan, mutta en ollut osannut yhdistää sitä mihinkään. Kirjan lopussa sain myhäillä itsekseni arvoituksen viimein ratkettua. Olisin tosin toivonut, että ratkaisu olisi jätetty siihen sen sijaan, että sitä seliteltiin turhaan auki. En malta odottaa, että Turton kirjoittaa lisää jännittäviä kirjoja luettavaksi!

"'Kolme vuotta sitten sinä pyysit, että opettaisin taitoni sinulle, ja tein sinusta oppipoikani', Sammy sanoi Arentin vastahakoisuudesta ärtyneenä. 'Nyt sinun on aika tehdä se, mitä oppipojan kuuluu.'" (s.35)

lauantai 24. huhtikuuta 2021

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Julia ja Erik matkustavat koko kesälomaksi Maitolahteen yhdessä lastensa Alicen ja Antonin kanssa. Äiti haaveilee pitävänsä kirjoittajaretriittiä seuraavan romaaninsa parissa sillä välin, kun isä viettää laatuaikaa lasten kanssa ihania lapsuuden ajan muistoja luoden. Naapuriin on asettunut asumaan ekopessimistinen yhteisö, joka sotkee perheen suunnitelmat. Joukossa on Julian lapsuudenystävä Marika, jonka edesottamuksia hän on käsitellyt ensimmäisessä romaanissaan. Alice ihastuu Marikan poikaan Leoon ja viettää hänen kanssaan aikaa, jolloin Anton jää ilman leikkikaveria. Poika ei voi tukeutua äitiinsä, joka näyttäytyy hänelle ensimmäistä kertaa itsellisenä ihmisenä. Anton ei ole enää pikku lapsi, mutta ei vielä tarpeeksi vanhakaan. Erik huomaa jääneensä yksin. Hänet valtaa 37-vuotiaana keski-iän kriisi. Hän on saanut työpaikastaan potkut, lapset eivät enää tarvitse häntä ja vaimokin näyttäytyy uudessa valossa. Naapurin Kati houkuttelee luokseen, mutta kylään saapuva velipoika Anders ehtii ensin. Veli on yrittänyt etsiä itseään maailmalla, mutta huomaa olleensa siellä yhtä eksyksissä kuin kotimaassa. Kaikilla on paineita siitä, kuinka omaa elämää kuuluisi elää. Kesän päättyminen näyttää, millaisiin ratkaisuihin perheenjäsenet lopulta päätyvät.

"Niinpä me elämme tavattoman porvarillisesti, suunnilleen kuin olisimme palanneet viisikymmentäluvulle. - - Ajattele nyt, avioliitto on jälleen suosiossa, siitä on tullut taas tavoiteltu. Mutta emme kuitenkaan ole siihen täysin tyytyväisiä, haluamme olla vapaita ja pitää kaikki ovet avoinna. Haluamme lapsia, jotta elämässä llisi sisältöä, mutta samalla haluamme elää itsekkäästi." (s.132)

Kirjan henkilöt ovat oman elämänsä käännekohdassa. He pohtivat, millaisena elämä näyttäytyy ja mitä omalla elämällä haluaisi seuraavaksi tehdä. Kesämökillä oleminen etäännyttää sopivasti todellisuudesta. Sieltä löytyy aivan oma maailmansa. Uudet asiat tuntuvat yhtäkkiä hyvinkin tärkeiltä, kun taas ennen loman alkua kotona mietityt asiat hämärtyvät muistissa. Roskaruokalaatikot kasaantuvat keittiön pöydälle, oluttölkit kerääntyvät laatikoihin ja nukkumaanmenoajat paukkuvat niin lapsilla kuin aikuisillakin. Ajatukset liitelevät maailman parantamisessa - tai ehkä mieluiten juuri välinpitämättömyydessä. Suurin kysymys on, voiko ikuiseen kesään jäädä makaamaan vai pitääkö itseä ottaa niskasta kiinni ja tehdä asioille jotain. Muutos vaatii aina voimia ja suurta ponnistusta. Täytyy vain uskaltaa ottaa ensimmäinen askel ja ymmärtää, että elämän ei kuulu noudattaa mitään tiettyä käsikirjoitusta.

"'Mutta jos te sanotte, ettei enää voi tehdä mitään, miksei voisi vain jatkaa elämäänsä niin kuin ennenkin? Ei kai silloin ole väliä, vaikka eläisi laput silmillä, täydellisessä tietämättömyydessä?'

'Minä otan mieluummin punaisen pillerin. Haluan nähdä, miten syvä kaninkolo on.'" (s.80)

Ihmiset elävät elämäänsä tavoitteellisesti. He eivät koskaan pysähdy nauttimaan hetkestä, vaan haaveilevat aina seuraavasta päämäärästä. He eivät ole koskaan tyytyväisiä. He eivät ole ikinä turvassa. Päämäärä on aina saavuttamattomissa. Maailma lähenee loppuaan. Elämä ei tule koskaan saavuttamaan lakipistettään. Kannattaako edes yrittää?

Vai voisiko olla niin, että olisikin jo perillä?

"Kun kasvaa aikuiseksi eikä voi enää olla yhtä puhtaasti onnellinen, tajuaa että on myös päästettävä irti -" (s.114)

torstai 22. huhtikuuta 2021

Olen kohta lukenut kaikki Neiti Etsivät!

Haaveilin lapsena, että lukisin kaikki Neiti Etsivä kirjat. Tavoitteenani on tämän vuoden aikana saattaa haave päätökseen. Olen tähän mennessä lukenut 91/105 Neiti Etsivää. Lapsuuden ajan kirjojen lukeminen on kiehtovaa!

 

Neiti Etsivä ja turkisvarkaat kertoo rouva ja herra Channingista, jotka kaupittelevat naisihmisille halvalla turkiksia ja osakkeita. Drewin perheen taloudenhoitaja Hanna sortuu myös ostopuuhiin. Paula saa selville, että turkikset ovat varastettuja ja osakkeet tekaistuja. Paula, Bess ja George jahtaavat rikollisia ympäri lähiseutua. Ylimääräisiä ongelmia aiheuttaa se, että rouva Channing esiintyy Paulan nimellä varkauksia tehdessään.

"Paula otti takkinsa rintataskusta lompakon. Hän avasi sen ja näytti äkkiä ällistyvän. Ajokortti ja kaikki muut henkilöllisyystodistukset olivat poissa!" (s.17)

Kiinnitin huomioni siihen, kuinka Paula ja hänen ystävättärensä esitellään lukijalle. Paula kuvataan täydelliseksi. Hän muistelee tällä kertaa hiihtolomaa, jonka aikana oppi niin taitavaksi, että voitti vasta-alkajien pujottelukilpailun naistensarjan. Paula on selvästi hyvin kilpailuhenkinen. Hänelle ei kelpaa mikään muu kuin voitto. Hän osaa kuitenkin vaatimattomammin luistella ja mäkihypätä. George kuvataan urheilulliseksi. Perheen taloudenhoitaja toteaa Paulalle, että hän ei ikinä totu siihen, että tytöllä on pojan nimi. Bess kuvataan persoksi herkuille. Hän kertoo Paulan luokse tullessaan, että hän on mieluiten sisällä, ja ehdottaa karkkien tekemistä. Lukijalle todetaan, että Bess syö mielellään makeisia eikä paljon välitä painostaan. Kirjan sivuilla esiintyvät myös herra Drew, Togo-koira ja New Yorkissa asuva Eloise-täti, joka työskentelee opettajattarena. Myös Ned, Burt ja Dave pääsevät osallisiksi seikkailuun.

"Bess näytti huolestuvan. - Entä jos pojat eivät pääsekään tulemaan? Siellä pohjoisessa ei ole turvallista ilman miehiä. Niillä seuduilla on karhuja ihan vilisemällä!" (s.96)

Tarina on erittäin nopeatempoinen. Hyvä kun Paula jaksaa pysyä aloillaan edes kahden virkkeen verran. Hän matkustelee miltei päättömästi sinne ja tänne. Mihinkään ei pysähdytä pitkäksi aikaa. Ainakaan lukija ei saa nauttia pysähdyksistä kovin kauan, sillä yhtäkkiä onkin seuraava päivä tai seuraava matka tai seuraava vieras tulossa kylään. Yhtäkkiä Paula juoksee roistojen perässä, mutta yhtäkkiä hän onkin tanssimassa päivällisten jälkeen. Hän puuhastelee sitä ja tätä ja vähän kolmatta. Ei ole ihme, että hän kaatuu väsyneenä sänkyyn. Tarina on siinä mielessä hämmentävä, että se nojaa sattumuksille. Paula saa vihjeitä ja kohtaa ratkaisuja ihan umpimähkään. Tarina on kaiken kaikkiaan sekava.

"Äkkiä hän kumartui ottamaan jotain sängyn alta. Se oli pieni, musta nimilappu, jollaisia kaupat kiinnittivät myytäviin tavaroihin. Lapussa oli teksti: Madonvillen tutkisliike.

-Tässä on johtolanka! Paula ajatteli mielissään." (s.37)

Kirjassa syödään paljon lihaa. Siinä ollaan myönteisiä turkistarhaukselle ja metsästykselle. Paulan tapaama eränkävijä John Horn selviytyy tilanteesta kuin tilanteesta lumisilla korpimailla. Keinoista annetaan kiitosta 'intiaaneille'. Neiti Etsivissä on erikoista se, että kirjat yrittävät tavallaan sivistää lukijoita jostain tietystä aiheesta, ylistää Yhdysvaltojen moninaisuutta ja kannustaa olemaan yhtä etevä kuin Paula. Kirjojen loppu on aina samanlainen, sillä roistot aina tunnustavat rikoksensa. Paulasta myös yritetään lähes aina 'päästä lopullisesti eroon'.

 

Neiti Etsivä ja kolmastoista helmi johdattaa Paulan ja hänen isänsä Carson Campbell Drewin matkalle Japaniin. Jalokivikauppias Mr.Moto ilmoittaa lakimiehelle varkaudesta, minkä jälkeen hän itsekin katoaa. Isä ja tytär tutkivat johtolankoja ja tutustuvat samalla helmiin, jalokiviin ja japanilaiseen kulttuuriin.

"Mr. Moto ei halunnut kääntyä poliisin puoleen siitä syystä, että pelkäsi varkauden voivan aiheuttaa kansainvälisiä selkkauksia." (s.6)

Tämän kirjan roistot ovat samantyyppisiä kuin miltei kaikki muutkin Neiti Etsivä kirjojen roistot. He lähettävät Paulalle viestejä, uhkailevat puhelimitse, yrittävät seurata häntä ja pyrkivät satuttamaan tai jopa surmaamaan hänet. He eivät osaa näytellä viatonta, vaan puhuvat epäilyttävästi tai lähtevät juoksemaan karkuun. Heillä on löysät taskut täynnä vihjeitä, jotka tippuvat maahan heidän jälkeensä. Rikoksen selvittäminen on tyypillisen nopeatahtista ja epäloogista. Paula ryntäilee paikasta toiseen, saa hyvin vähän selville, kohtaa sattumia ja keskittyy varakkaan yhdysvaltalaisen elämäntyyliin pitäen huolta kalliiden ostosten tekemisestä ja lounailla istumisesta. Hän myös pukeutuu kerran perinteiseen japanilaiseen asuun ollakseen valeasussa. Kirjan maailma on vanhanaikainen ja yksinkertaistettu. Siellä tilataan kaukopuheluita, tutkitaan puhelinluetteloita ja mennään paikan päälle. Tavarat ovat harvinaisia ja ainutlaatuisia.

"Talon emäntä kertoi olleensa aikoinaan tanssijattarena ja tietävänsä kaiken kasvojen meikkaamisesta. - Olen aivan vakuuttunut siitä, että saan muutetuksi sinut japanilaiseksi tytöksi." (s.44)

Kirjassa esiintyvät myös Bess, George, taloudenhoitaja Hanna Cruen ja Togo-koira sekä pikaisesti Ned, Burt ja Dave. Neiti Etsiviä lukiessani olen jäänyt jumiin siihen, kuinka ruoasta ja syömisestä kirjoitetaan. Bess esitellään heti kirjan ensimmäisellä sivulla ylipainoiseksi tytöksi, joka pitää kaikesta syötäväksi kelpaavasta. Ihminen voi olla ylipainoinen monesta syystä eikä vain siitä, että hän syö tahallaan liikaa. George puolestaan esitellään tytöksi, jota ruoka ei kiinnosta. Se on mielestäni huono asia, sillä urheilijana Georgen tulisi huolehtia riittävästä syömisestään. Minusta on hämmentävää, kuinka paljon 80- ja 90-luvun kirjoissa ja tv-ohjelmissa törmää ruokavalistukseen, joka nykyajan silmälasien läpi katsottuna on epätervettä. Niissä kun tyttöjä kehotetaan syömättömyyteen. Ruoasta puheenollen Hanna Cruenin saadessa esittelyvuoron hän tekee Paulan isän lempijälkiruokaa sitruuna-marenkipiirasta. Viime kirjassa suosikki oli omenapiiras. Yksityiskohdat vähän muuttuvat.

 

Neiti Etsivä ja teatterilaivan arvoitus vie Paulan, Bessin ja Georgen New Orleansiin. Mardi Gras -karnevaalit ovat tulossa ja jokilaiva pitäisi saada kuntoon, mutta korjaustöitä sabotoidaan mystisesti. Ovatko asialla kenties voodoo-uskonnon harjoittajat, jotka kokoontuvat täyden kuun aikaan harjoittamaan menojaan? Mikä osuus Bessin ja Georgen sukulaisen Donna Maen uudella sulhasella Alexilla on asiassa? Entä jätetyllä sulhasehdokkaalla Charlesilla?

"Kun nuoret lähestyivät suvantoa, jossa teatterilaiva oli, he alkoivat erottaa tasaista tomtomien jytkettä. - Laivavanhus näytti todella aavemaiselta ja epätodelliselta kuun valossa varjojen tanssiessa sen kansilla." (s.103)

Neiti Etsivä kirjoissa korostuu ihmisten erilainen taloudellinen ja sosiaalinen asema. Donna Maen perheellä on palvelijoita, jotka asuvat omissa tiloissaan. Paulankin perheellä on oma taloudenhoitaja, joka on alisteisessa asemassa suhteessa herra Drewiin ja Paulaan, vaikka hänestä yritetäänkin puhua kuin huoltajasta ja huolenpitäjästä. Neiti Etsivä kirjoissa erotellaan ihmiset myös eri rotuihin, joita eksotisoidaan. Käytössäännöt ja sukupuoliroolitkin ovat tarkkoja. Mielenterveysongelmien kuvaus on myös vanhanaikaista.

"Kapteeni Runcie halusi välttämättä mukaan. Mutta hän sanoi myös: - Olen teitä kaikkia paljon vanhempi ja tahtoisin antaa yhden neuvon. Ei tyttöjä tähän miesjahtiin. Ne tyypit ovat aivan liian vaarallisia." (s.145)

Tarina on suhteellisen jännittävä, sillä tytöt joutuvat alituisiin onnettomuuksiin milloin autonsa, milloin kanoottien tai laivan kanssa. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka tässäkin kirjassa pojat keksivät, että Paula, Bess ja George kaipaisivat miehistä tukea tutkimuksissaan. Bess toteaa, että 'porukassa on voimaa, etenkin, jos se sattuu olemaan miesporukka'. Pojat haluaisivat mennä tutkimuspaikalle ensimmäisinä, jotta tyttöjen ei tarvitsisi ottaa turhia riskejä. Pojat ovat Nedin, Burtin ja Daven sijasta tällä kertaa paikalliset asukkaat Charles, Frank ja Jack, kunnes tyttöjen oikeat poikaystävät saapuvat paikalle juhlimaan karnevaaleja.

 "Alus tärähti ankarasti, keikahti sitten ympäri ja heitti matkustajansa synkkään mustaan veteen!" (s.57)

Paulan tapa ratkoa arvoituksia on jälleen kerran hämmentävä. Hän kohtaa sattumia, jotka johdattavat oikeille jäljille. Hän törmää roistojen tiputtamiin vihjeisiin, jotka ovat sellaisia, että lukija voi vain ihmetellä, että miksi ihmeessä roistot kuljettavat sellaisia asioita mukanaan. Muutenkin roistot ovat erittäin ajattelemattomia toimissaan. Aivan kuin he haluaisivat jäädä kiinni. Paula vaikuttaa välillä kaikkitietävältä kertojalta, joka jostain ihmeen syystä osaa etukäteen kertoa, mitä tulee tapahtumaan.

"Kierroksen päätyttyä alakannelle tikkaiden viereen Paula kumartui yhtäkkiä poimimaan jotain kansilautojen välistä. - Ensimmäinen johtolanka! hän huudahti." (s.69)



Neiti Etsivä ja pahanilmanlintu kirjassa Oscar Thurston ei halua myydä maatilaansa, jossa sijaitsee pieni eläintarha ja harvinaisia lintuja, joten roistot yrittävät pelotella tihutöillä ja taikauskolla hänet suostumaan myyntiin. Maatilan paikalle halutaan rakentaa kerrostaloja. Paula ehdottaa erilaista ratkaisua, joka takaisi eläintarhan säilymisen virkistysalueena. Neiti Etsivästä kuoriutuu hivenen luontoaktivistia, joka taistelee sortajia vastaan. Ehtivätkö Paula, Bess ja George sekä Ned, Burt ja Dave vakuuttaa kaupunginvaltuuston jäsenet vai jyrätäänkö maatila maan tasalle?

"Luulen, että tarkoitus oli ennustaa meille onnettomuutta. Onneksi isäni ja minä emme usko sellaisiin asioihin." (s.27)

Huomioni kiinnittyy siihen, että useissa kirjoissa Paula ei kerro kaikkia tietojaan poliiseille, vaan jättää ratkaisevia tietoja itselleen. Hän vaarantaa siten oman henkensä. Salailu on hämmentävää. En ymmärrä sen syytä. Minua ihmetyttää myös Paulan vaatimattomuus ja välttelevä asenne tilanteissa, joissa hänen pitäisi myöntää asiakkaalle olevansa varteenotettavana etsivänä tutkimassa tapausta lakimies isänsä sijasta. Hänen ystäviensä on pakko puhua hänen puolestaan, kehua hänen taitojaan ja menestystään alalla ja vakuutella hänen pätevyyttään. Opiskelijatyttö Kammy pyytää Paulaa soittamaan puhelun puolestaan, kun hänen pitäisi kysyä itselleen erästä asiaa. Ilmeisesti Neiti Etsivän maailmassa on epäkohteliasta olla itsevarma ja puhua omasta puolestaan. Kolmas hämmentävä seikka on terveydenhuolto. Paula soittaa ambulanssin sijasta lankapuhelimella aina tohtorin paikalle. Sairaalat ja lääkärien vastaanotot sentään mainitaan. Neljäntenä voisi mainita seikan, että kirjassa taikauskoiset ihmiset on mahdollista hypnotisoida tai saattaa hypnoottiseen tilaan. Paula ei ole suvaitsevainen tai ymmärtäväinen erilaisia uskomuksia kohtaan. Eurooppa, Afrikka ja Itämaat mystifioidaan. Niistä kotoisin olevat asiat esitetään pelottavina ja outoina. Viides hämmennystä herättävä asia on ihmisten helppo huijaaminen. He joutuvat tukeutumaan lakimiehen apuun, jotta heille ei tehdä röyhkeää vääryyttä. Eniten kuitenkin hämmästyin siitä, että tässä kirjassa eräs roisto kuvataan komeaksi ja lihaksikkaaksi. Yleensä roistot ovat kirjoissa Paulan mielestä ulkoisesti epämiellyttävän näköisiä.

"Nainen näytti vähän säikähtäneeltä siksi, että Paulan kaltainen ihastuttava nuori tyttö yritti jäljittää rikollista, mutta ei sanonut mitään muuta kuin näkemiin." (s.75)

Paula loistaa tällä kertaa balettitanssijan taidoillaan. Hänen entinen koulutoverinsa Evelyn Hatch ihmettelee, että hänestä on tullut ammattitanssijan sijasta salapoliisi. Taloudenhoitaja Hanna Gruenista puolestaan ilmenee uusi, tapauksen kannalta hyödyllinen piirre. Hän nimittäin harrastaa lintujen tutkimista. Paula ja Ned ovat tässäkin kirjassa ilmiömäisen hyviä uimareita, jotka yllätettyinä ja veteen väkivalloin työnnettyinäkin taipuvat täydelliseen sukellukseen. Mikään virta ei ole kyllin voimakas hukuttaakseen heidät. Tarinassa oli iso kasa omituisuuksia, mutta se oli silti nopealukuinen ja kiinnostava.

"Heti kun musiikki alkoi, hän huomasi voivansa helposti esittää yksinkertaisia liikkeitä, sitten monimutkaisempia itseluottamuksen kasvaessa. Joitakin ammattitanssijoita tuli näyttämölle ja he taputtivat." (s.61-62)

Lapsuuden ajan kirjoja on kiehtovaa lukea uusin silmin! Täytyy pian taas lainata uusi pino kirjoja!

tiistai 13. huhtikuuta 2021

Ernesto Sabato: Tunneli

Taidemaalari Juan Pablo Castel näkee naisen tarkastelevan maalaustaan erilailla kuin kukaan muu. Hän kuvittelee, kuinka nainen on ainoa ihminen maailmassa, joka ymmärtää häntä. Hänestä tulee kokonaisvaltaisen vainoharhainen ja pakkomielteinen naisen suhteen. Castel etsii naisen käsiinsä ja tivaa häneltä vastauksia kysymyksiinsä. Hän ei ole tyytyväinen kuulemaansa, joten hän kysyy kysymyksiä eri tavoilla yhä uudestaan ja uudestaan. Hän vainoaa naista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Hän vahingoittaa naista sekä henkisesti että fyysisesti, joka kerta yhä pahemmalla tavalla - kunnes murhaa naisen.

"Oli yksi ihminen joka kykeni minua ymmärtämään. Mutta juuri hänet minä tapoin." (s.11)

Juan Pablo Castel kertoo tarinaansa vankilassa, jonne hän on joutunut murhattuaan Maria Iribarnen. Hän kertoo tapahtumista, jotka johtivat murhaan, mutta ennen kaikkea ahdistuksesta ihmisyyttä kohtaan. Castel on vainoharhainen sosiopaatti, joka elää omille kuvitelmilleen. Hänen kertomansa tapahtumat ovat painajaismaisia, väkivaltaisia ja painostavia. Haluaisin lukijana vain päästä pois, mutta Castel vain jatkaa puhumista. Hän puhuu ja puhuu enkä voi sulkea korviani. En pääse pakoon. Karkuun. Pois. Äkkiä. Tunnelin päässä ei näy valoa. Piina on todellinen.

"Toisinaan uskon että millään ei ole mitään merkitystä. Synnymme tuskissamme pienenpienellä kiertotähdellä joka jo miljoonia vuosia on kuokenut kohti tyhjyyttä: me kasvamme, taistelemme, sairastamme, kärsimme, aiheutamme kärsimystä, huudamme, kuolemme, toiset kuolevat ja toiset syntyvät aloittaakseen tämän hyödyttömän komedian jälleen alusta." (s.40)

Kirjan edetessä Castelin ahdistus tiivistyy lukijan rintaan pieneksi puristavaksi möykyksi, joka etsii epätoivoisesti tietään ulos ennen kuin se ehtii vallata koko kehon. Hän on liikaa. Hän on koko ajan liikaa. Hän valtaa alaa välittämättä yhtään muista ihmisistä. Hän tarttuu kiinni ja puristaa kädestä. Hän tivaa vastauksia. Oikeita vastauksia. Mutta niitä ei tule, joten hän keksii omia. Lukemattomia eri vastauksia. Lukemattomia eri tilanteita. Kapeakatseisesti. Putkinäöllä. Kulkien omassa tunnelissaan. Eteenpäin. Juokse eteenpäin. Valo kajastaa. Castel jää pimeyteen.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Akram Ailisli: Kiviset unet

1980-luvun lopun Azerbaidzanissa tunnettu näyttelijä Sadai Sadygly viedään bakulaiseen sairaalaan. Hänet on hakattu pahasti, kun hän on yrittänyt auttaa kuoliaaksi pahoinpideltyä armenialaista vanhusta. Hän on kotoisin Nahitsevanista, kylästä nimeltään Ailis, jossa turkkilaiset sotilaat suorittivat armenialaisten joukkomurhan. Sadai Sadygly näkee unia synnyinseudustaan, jossa kaikilla armenialaisten taloja vallanneilla on psyykkinen sairaus. Yksikään perhe ei saa rauhaa, sillä jumala ei voi antaa anteeksi julmuuksia.

"Ja saman tien alkoi luotisade, tuntui kuin taivas putoaisi, ylhäältä putoaisi tuhkaa. Nousi sellainen huuto, jollaista kukaan ei ollut kuullut sitten maailman luomisen." (s.70)

Neuvostoliitto on hajoamassa ja azerien ja armenialaisten välit taas kiristymässä. Armenialaisia joukkohakataan keskellä kirkasta päivää. Heidän itsemurhiaan lavastetaan heittämällä heitä parvekkeelta alas ja kirjoittamalla jäähyväiskirjeitä. Maan historia on yhtä eri kansojen ja uskontokuntien taistelua, jolle ei näy loppua.

"Ensin tulivat toiset ja tappoivat, sitten tulivat toiset ja tappoivat. Jos sytytettäisiin yksi kynttilä jokaiselle pelkästään viime vuosituhannen aikana syyttömästi tapetulle, noiden kynttilöiden loiste olisi kirkkaampi kuin kuunvalo." (s.142-143)

Tarina huokuu inhimillisyyttä. Se vetoaa ihmisten moraaliin ja oikeudentajuun. Kansakuntia on tullut ja mennyt. Kukaan tällä hetkellä omassa valtiossaan asuva ei voi väittää olleensa paikalla ensin. Heitä ennen on ollut lukuisia muitakin kansoja, joita ennen on ollut vielä lukuisampia kansoja, joten on järjetöntä taistella oikeudesta maahan. Ihmisten on parempi elää sovussa toistensa kanssa. Tiedostaa menneet sodat, pyhittää pahat teot ja rakentaa parempaa tulevaisuutta.

"Näen jatkuvasti painajaisunia, jotka ovat toinen toistaan kauheampia. - Ihmiset ovat muuttuneet niin, että en tunne heitä enää." (s.119)

Kirjan kansilehdessä kerrotaan, että Akram Ailisli on itse syntynyt Ailisin kylässä, josta kirja kertoo. Häneltä on riistetty kirjan julkaisemisen jälkeen kansalliskirjailijan arvo. Azerbaidzanilaiset ovat loukkaantuneet kirjan tavasta kuvata armenialaisia ja järjestäneet mielenosoituksia, joissa kirjailijan kuvia ja kirjoja on poltettu. Akram Ailisli on sanonut toivovansa rauhaa kansojen välille.

"Maailman on pakko tulla kohta näkyviin sumuverhon takaa." (s.129)

Kirja on kaikin puolin raskaslukuinen. Aihe on ahdistava, ja teksti on haastavaa. Alaviitteet helpottavat asioiden ymmärtämistä, mutta alituinen tekstissä poukkoilu hidastaa lukemista. Kirja vaatii aikaa. Sitä ei lue yhdeltä istumalta, sillä se haastaa pysähtymään ja ajattelemaan. Kirjan kiinnostavimmaksi elementiksi nousee teatterin ja politiikan suhde toisiinsa, josta haluaisin lukea lisää. Teattereissa on läpi aikojen esitetty poliittisia näytelmiä, joilla on yritetty vaikuttaa kansaan ja näyttää vallanpitäjät hyvässä valossa.

"Kaikki hänen ympärillään tuntui olevan pelkkää petosta ja korruptiota." (s.126-127)

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Karen M. McManus: Kaksi voi säilyttää salaisuuden

Kaksoset Ellery ja Ezra Corcoran muuttavat Echo Ridgeen isoäitinsä luokse, sillä heidän äitinsä Sadie on joutunut vieroitusklinikalle hoitoon. Sadie ei ole koskaan päässyt yli kaksossiskonsa Sarahin katoamisesta 23 vuotta sitten. Echo Ridgessä asuvan Malcolmin perhe kärsii puolestaan viiden vuoden takaisesta murhatapauksesta, sillä kaupunkilaisten vihaiset katseet ovat kiinnittyneet isoveli Declaniin, joka on seurustellut murhatun Lacey Kilduffin kanssa. Menneisyys palaa kummittelemaan, kun kulttuurikeskuksen kylttiin maalataan sanat 'Murhamaa jatko-osa tulossa pian' ja jälleen kerran yksi nuorista katoaa.

"- punaiset kirjaimet valuvat verisinä valkoisella kivellä:
'Täällä taas
valitse kuningattaresi, Echo Ridge
Hauskaa homecomingia'" (s.57)

Ellery seuraa herkeämättömällä mielenkiinnolla rikoksia kirjoista ja televisiosta, sillä hän on aina kärsinyt äitinsä onnettoman kohtalon vuoksi. Hän yrittää selvittää Echo Ridgen rikosvyyhtiä enemmän ja vähemmän onnistuneesti tarkkaillen kaupungin asukkaita ja mahdollisia johtolankoja. Hän menee jopa yhdessä veljensä kanssa töihin teemapuisto Kauhufarmille, entiseen Murhamaahan, josta murhattu Lacey on aikoinaan löydetty. Ellery tarkkailee kaupunkia myös löytääkseen mahdollisia isäehdokkaita, sillä hänellä ei ole käsitystä omasta isästään. Hänen äitinsä Sadie on seurustellut nuorena poikien kanssa, jotka edelleen asuvat kaupungissa. Vance Puckett on nykyään kyläjuoppo, Chad McNusty komissario ja Peter Nilsson lakiasiaintoimiston omistaja.

"Kauhufarmin menestys perustuu siihen, miten suuresti ihmiset rakastavat säikkymistä turvallisessa ympäristössä. On jotain syvästi, perustavanlaatuisesti tyydyttävää kohdata hirviö ja päästä pakoon vahingoittumattomana." (s.181)

Echo Ridge High on tyypillinen amerikkalainen koulu, jossa urheilijat pitävät valtaa ja jossa ei-valkoiset ja soittokunta nörtit saavat kuulla alituista nälvimistä. Malcolmin siskopuoli Katrin Bennett on ehdolla tanssiaisten kuningattareksi ja käskyttää ystäviään Brookea ja Viviä. Hänen isänsä Peter Nilsson on Edgo Ridgen kermaa. Malcolm viettäisi aikaansa mieluummin parhaan ystävänsä Mia Kwonin kanssa kuin pyntättynä pukuun hyväntekeväisyystilaisuudessa. Seurapiireihin pääseminen on hänen äidilleen niin tärkeää, että hän ei voi kieltäytyä. Uuden avioliiton ja Peterin vuoksi kaupungin asukkaat suhtautuvat murhasyytösten riivaamaan perheeseen suopeammin. Kaupunkilaiset ovat jämähtäneet samoihin rooleihin kuin koulussa. Konstaapeli Ryan Rodriguez takeltelee epävarmana kuulustellessaan entistä koulun kuningasta ja jalkapalloilijaa Declan Kellyä. Muutenkin elämä Echo Ridgessä on yhtä valtapeliä.

"'Tunnelma on kuin Maissilapsissa ikään', Ezra mutisee ja skannaa käytävää. Hän ei ole väärässä. Olemme olleet Echo Ridgen lukiolla vasta viisitoista minuuttia, mutta olen jo nähnyt enemmän vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ihmisiä kuin koskaan ennen samaan aikaan yhdessä paikassa." (s.60)

Echo Ridgen asukkaat ovat läpeensä kiinnostavia. Heistä kenestäkään ei voi tietää, mihin he lopulta kykenevät. Ympäristö on jännittävä Halloween teemaisine puistoineen, metsäpolkuineen ja synkkiä salaisuuksia piilottelevine hautausmaineen. Karen M. McManus onnistuu tällä kertaa huijaamaan minua niin paljon, että murhaaja selviää minulle vasta silloin, kun se paljastetaan. Etsin syyllistä väärästä paikasta. Luulin tarinan toteuttavan samankaltaista tyyliä kuin mitä kirjoissa 'Yksi meistä valehtelee' ja 'Yksi meistä on seuraava' on nähty. En osannut yhtään edes aavistaa. Echo Ridgestä olisi kiinnostavaa lukea lisää. Kirja jää elävänä mieleen. Varsinkin lopun synkkä, kuiskattu salaisuus.

"Haluan tehdä jotakin. Menetettyjen tyttöjen hyväksi, ja niiden, jotka jäivät heitä suremaan." (s.86)

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Cecilia Samartin: Mofongo

Kahdeksanvuotias Sebastian istuu salkopallon vieressä ja katselee, kuinka muut luokan lapset pelaavat jalkapalloa. Hän haluaisi lähteä juoksemaan, mutta hänen sydänvikansa estää häntä liittymästä mukaan peliin. Opettajatar Ashworth pörröttää pojan hiuksia ja kutsuu häntä parhaaksi tussitaulun pyyhkijäksi. Sebastian on pieni ja hintelä, joten hän joutuu käyttämään jakkaraa ylettyäkseen pyyhkimään koko taulun. Lääkäri on sanonut, että hän pääsisi uuteen sydänleikkaukseen, jos hän tukevoituisi. Äidillä on kuitenkin liian kiire ruokkiakseen poikaansa kunnolla. Sebastian suuntaa koulun jälkeen Bungalow Haveniin isoäidin ruokapöytään, josta löytyy lääkkeille maistuvaa laitosruokaa. Matkalla pitää varoa koulukiusaaja Keithiä, joka käskyttää Sebastiania muun muassa matkimaan apinaa. Elämä on yksitoikkoisen pysähtynyttä, kunnes eräänä päivänä Sebastian löytää isoäidin tuupertuneena lattialle.

"Muutos on elämän ainoa vakio. Tietysti jotkut muutokset on helpompi hyväksyä kuin toiset." (s.316)

Sebastian tuntee olonsa turvalliseksi isoäidin luona. Lola kertoo tarinoita menneisyydestään ja puhuu uskomuksistaan. Hän rakastaa kynttilöiden valaisemia huoneita, kotimaansa Puerto Ricon ruoan tuoksuja ja suvun kokoamista yhteen. Isoäidillä on monta haastetta selvitettävänään. Sebastianin ja Jenniferin vanhempien Glorian ja Deanin avioliitto rakoilee. Glorian ja hänen kälynsä Susanin kymmenen vuotta jatkunut vihanpito ei ota laantuakseen. Susanin tapa kasvattaa tytärtään Cindyä on kyseenalainen. Gabi-täti ei suostu asettumaan aloilleen. Lola haaveilee iloisesta puheensorinasta ja ruoanlaiton äänistä.

"'Mofongo on criollojen ruokaa, ja kun syön sitä, niin iloitsen sekä afrikkalaisen, että eurooppalaisen, että tainolaisen verenperintöni puolesta.'" (s.200)

Ihmiset keskittyvät liikaa kaikkeen turhanpäiväiseen. Sebastian toivoisi, että aikuisillekin opetettaisiin, kuinka annetaan anteeksi ja jatketaan sovussa leikkejä. Heillekin olisi hyvä ottaa jäähyrinki käyttöön. Sebastian on oikeastaan ainoa, joka kunnioittaa isoäitiään. Muut sukulaiset ovat kärkkäitä kuuntelemaan vain itseään ja omia pelkojaan pohtiessaan isoäidin kohtaloa. He haluavat paeta sen sijaan, että kohtaisivat vaikeita asioita. Sebastian suhtautuu eri tavalla elämään, kun kuolema on siinä joka hetki läsnä. Hän elää hetkessä ja arvostaa isoäitiään.

"Sebastian piti paljon enemmän tästä uudesta värikkäästä elämästä, jonka he olivat luoneet yhdessä, elämästä jonka maut ja tarinat olivat yhtä eläviä kuin aidot kynttilänliekit." (s.321-313)

Ihmiset voivat syystä tai toisesta huonosti. He reagoivat eri tavoilla kuten käpertymällä itseensä tai kiusaamalla muita. Isoäidin mielestä avoimuudella ja yhteisöllisyydellä on parantavia voimia. Hän haluaa panostaa läsnäoloon. Hän haluaa elää varomisen sijasta, sillä mikään ei kuitenkaan jatku ikuisesti, joten on turhaa tuudittautua omaan turvapaikkaan. Välillä Lola on liiankin kärkäs kertomaan omia mielipiteitään. Hän puolustautuu sillä, että hänellä ei ole yhtään aikaa hukattavana, sillä hän on aikansa loppupuolella.

"'Äiti, miksi sinä puhut koko ajan tuollaisia?' Gabi kysyi. 'Kaikille tulee vain hankala olo.' 'Voi olla, mutta jos tässä iässä alkaa kierrellä ja kaarrella, niin ehtii hautaan ennen kuin pääsee asiaan.'" (s.196-197)

Vanhempien käytös lapsiaan kohtaan on hirveää. Jokainen kirjan lapsi kärsii kotonaan. Vanhemmat puhuvat lastensa kuullen asioita, joita heidän ei tarvitsisi kuulla. He käyttävät lapsiaan keskinäisten riitojensa välikappaleena. He harjoittavat psyykkistä väkivaltaa ja luovat turvattomuutta. Lapset joutuvat ottamaan vastuun kodin yleisestä ilmapiiristä. He yrittävät tehdä kaikkensa, jotta siellä ei tulisi riidan aiheita. Lapset eivät tunne olevansa tärkeitä ja toivottuja. Aikuisten tehtävänä on luoda turvallinen kasvuympäristö lapsille. Lasten satuttaminen on sairasta ja väärin. Aikuisten tulisi lohduttaa lapsia eikä päinvastoin. Ongelmatilanteissa aikuisten tulisi ymmärtää hakea itselleen apua.

"- perheellä, suvulla ja kaikilla hänen tuntemillaan ihmisillä olisi paljon helpompaa, jos hän ei olisi syntynytkään." (s.120)

Cecilia Samartinin kirjoittama maailma on vaikuttava, koskettava ja puhuttava. Kirjan lukeminen saa ajattelemaan omaa elämää ja omia valintoja. Millainen elämä on elämisen arvoista? Onko parempi ottaa kuolettava riski kuin olla elämättä mielekästä elämää ollenkaan?

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin yhdeksäs kirja.