torstai 31. joulukuuta 2020

Kohti uutta vuotta 2021!

Alkuvuodesta en olisi ollenkaan osannut kuvitella, että vuosi kuluisi kotisohvan nurkassa kirjoja lukien ja asmr-kirjastohuoneiden äänet taustalla kuuluen. Nautin Hartwall areenalla Hans Zimmerin musiikista ja Disney on Ice esityksestä sekä Kansallisteatterissa Ilmasillan ennakkonäytöksestä. Yhtäkkiä kaikki laitettiin kiinni. Kirjastotkin. Muutin samaan aikaan uuteen asuntoon ja ostin uuden kirjahyllyn, joka täyttyi sekä omista vanhoista että verkon kautta tilatuista kirjoista. Elämä muuttui myös ulkoilupainotteiseksi. Pyöräilin ja vierailin museoissa. Kävin kansalliskirjastossa, mistä olin haaveillut pitkään. Kaipasin ihmisten tapaamista, teatteria ja erilaisia tilaisuuksia. Keskityin nauttimaan pienistä ilon hetkistä. Vaikka vain leivoksen ostamisesta kirjablogini synttärien kunniaksi.

Luetut kirjat

Luin vuoden aikana 48 kirjaa. Edellisinä vuosina olen lukenut 64, 57, 73 ja 75 kirjaa, joten se on pienin luku vähään aikaan. Luin tänä vuonna 17 kotimaista kirjaa ja 31 ulkomaista kirjaa. Paras lukemani kirja oli Joel Egloffin Taju kankaalla. Toinen viiden tähden lukukokemus oli Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat. Kokeilin kesäkuussa 24 tunnin lukumaratonia lapsuuden kirjojen parissa. Jaksoin lukea vain 2,5 Neiti Etsivä kirjaa. Lukumaratonit eivät oikein ole minua varten. Keksin kysyä ihmisten lempikirjoja instagramissa ja luvata lukea yhden niistä. Luin vuoden aikana kolme eri lempikirjaa. Aion jatkaa lempikirjojen kyselyä uutenakin vuonna. Olen iloinen, että sain syksyllä viimein luettua Bram Stokerin Draculan, mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Ensi vuonna olisi hienoa viimein lukea Taru sormusten herrasta loppuun. Voisin kirjoittaa lukemastani lukupäiväkirjaa.

Maailman ympäri

Oma henkilökohtainen haasteeni on lukea kirjoja kaikista maailman maista. Kirjailijan täytyy olla kotoisin kyseisestä maasta, ja kirjan tapahtumien tulee sijoittua kyseiseen maahan. Tänä vuonna luin haasteeseen 13 kirjaa. Olen lukenut haasteeseen yhteensä 33/195 kirjaa.

Kirjagram ja lukupiirit

Kirjoitin alkuvuodesta inspiraation vallassa Kirjabloggaajien joukkopako! nimisen postauksen. Siinä totean, että kirjablogit ja kirjainsta täydentävät ihanasti toisiaan. Kirjagramissa parasta on keskustelu ja kirjavinkit. Kirjojen kuvaaminen on hauska harrastus lukemisen ohella.

Tänä vuonna tutustuin instagramissa toimiviin lukupiireihin. Lukuisa niminen tili järjesti keväällä lukupiirin Joyce Carol Oatesin Blondin ympärille. Lukupiirissä luettiin tietyt sivut viikon aikana ja keskusteltiin luetusta viikon lopussa. Kesällä liityin notfastjustfuriousbooks nimiseen lukupiiriin, jossa on yksitoista jäsentä, joista jokainen valitsee vuorotellen luettavan kirjan. Lukupiirissä on menossa jo kuudes kirja. Luettavista kirjoista keskustellaan kerran viikossa instagramin yksityisviestien puolelle perustetussa ryhmässä.

Toiveet vuodella 2021

Näinä aikoina en uskalla toivoa muuta kuin hyvää terveyttä itse kullekin. Toivottavasti viimeistään vuoden päästä olisimme siinä tilanteessa, että voisimme taas järjestää kirjabloggaajien ja -grammaajien tapaamisia. Teatteriinkin on suunnaton ikävä. Annetaan kirjallisuuden tuoda meille lohtua siihen asti.

Toivotaan parempaa uutta vuotta 2021!


keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Matt Haig: Tyttö joka pelasti joulun

9-vuotias Amelia Toivorinta työskentelee nokikolarina Lontoossa. Hän on tyttö, joka pelasti ensimmäisen joulun toivomalla ja uskomalla taikaan. Nyt ajat ovat muuttuneet, sillä hänen äitinsä on sairastunut vakavasti hengitettyään monet vuodet nokea. Äiti lupaa Amelialle hyvät oltavat hänen kuoltuaan, sillä hän on sopinut tytölle paikan köyhäintaloon. Amelia on kauhuissaan, sillä köyhäintalo on toivottomin paikka maailmassa, sillä sieltä puuttuu kokonaan ilo. Joulupukilla ei mene sen paremmin, sillä peikot hyökkäävät tonttuvaaraan aiheuttaen korvaamatonta tuhoa. Tarvitaan suoranainen ihme, jotta tulevaisuuden joulut saadaan pelastettua.

Charles Dickens, jonka Joulukertomuksesta tarina on selvästi saanut innoituksensa, kävelee kirjan sivuille. Herra Karmivassa ja herra Scroogessa on jotain samaa. Mies on ottanut elämäntehtäväkseen tuottaa lähimmäisilleen kurjuutta. Kirjassa vallitsee kaiken kaikkiaan toiveikas tunnelma, vaikka välillä mennään hyvinkin synkkiin aiheisiin. Piristystä tuovat kissa Nokikuono, joka pitää aina Amelian puolta, sekä vanha tuttu Totuuskeiju. Hauskoja ovat myös pienet tontut sekä lempeä Mary, joka lisää värittömään velliin sokeria piristääkseen kanssaihmisiä.

Tämä koko perheen luettavaksi sopiva kirja kertoo kasvamisesta ja ymmärryksen laajenemisesta. Ympärillä oleva maailma näyttäytyy toisenlaisena kuin lapsena. Se on lohduton, turvaton ja vaarallinen paikka. Siellä on köyhyyttä, sairautta, kuolemaa ja ilkeitä ihmisiä. Onneksi jokainen voi yrittää omalla toiminnallaan luoda maailmaan toivoa ja iloa. Kirja opettaa toisten huomioonottamista ja hyvän levittämistä. Ei kannata kuunnella tarinakeijujen valheita ja mennä mukaan lietsomaan epäsopua.

Kaikki on mahdollista, kun uskoo.

Hyvää joulun aikaa!


sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Jung Chang: Kiinan viimeinen keisarinna

Kiinan viimeinen keisarinna Cixi (1835-1908) valittiin keisarin jalkavaimoksi vuonna 1852. Hän muutti Kielletyn kaupungin haaremiin, synnytti keisarille ensimmäisen poikalapsen ja aloitti tarmokkaan työnsä Kiinan modernisoimiseksi. Keisarin kuolema vuonna 1861 helpotti Cixin toimia, sillä hän pääsi käytännössä hallitsemaan viisivuotiaan poikansa sijasta, vaikka pojan virallinen äiti olikin leskikeisarinna. Cixi junaili itselleen saman arvonimen ja asetti valtaistuimelle sen jälkeen vielä kaksi adoptiolasta, jotta valta säilyisi hänellä itsellään (toki ajoittain lasten kasvaessa hän oli aina hetken syrjässä). Samalla hän raivasi adoptiolapsen oikeat vanhemmat pois politiikasta. Cixin hallitessa Kiinaan perustettiin rautatie, kaivoksia, sanomalehtiä, lennätinjärjestelmä, koulutusjärjestelmä, ajanmukainen armeija ja laivasto. Tuontiruoalla saatiin väkiluku kasvuun. Julmimmat rangaistukset ja tyttöjen jalkojensitomisperinne lakkautettiin (Cixin omat jalat olivat normaalit, sillä hän oli mantsu). Haave perustuslaillisesta monarkiasta laitettiin alulle, mutta se muuttui perustuslailliseksi tasavallaksi Cixin kuoltua.

"Cixi itse oli taitava matkimaan lintujen laulua ja kykeni houkuttelemaan lintuja ojennetuille käsivarsilleen. - - Jopa kalat saatiin suostuteltua hyppäämään Cixin kämmenelle." (s.235)"

Kirja kuvaa muodollisen ja perinteitä noudattavan Kiinan hovin elämää äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Aikalaiset pitivät tarkkaa kirjaa keisarin ja hovin liikkeistä, terveydentilasta ja poliittisista päätöksistä. Mielestäni on silti mahdollista, että kaikkea ei ole kirjoitettu muistiin tai että asioita on voitu kaunistella tai valehdella. Nykyisessä kommunistisessa Kiinassa Cixi kuvataan julmana ja väkivaltaisena tyrannina, kun taas kirjailija esittää hänet parhaimmassa valossa ja ylistää hänen urotekojaan. Kirjan mukaan Cixi on taitava, länsimyönteinen, uudistushaluinen ja pidetty hallitsija. Hän ihaili Brittien naishallitsija kuningatar Viktoriaa, joka sai toimia samassa tilassa miesten kanssa, kun taas Cixi istui sermin takana.

"Poliittiset voimat, jotka ovat Cixin jälkeen hallinneet Kiinaa, alkoivat myös pian hänen kuolemansa jälkeen tahallisesti solvata häntä ja mustata hänen saavutuksiaan - voidakseen väittää pelastaneensa Kiinan hänen jättämästään sekasorrosta." (s.489)

Kirjan mukaan Kiinan ulkopolitiikka ei sujunut kovinkaan mairittelevasti. Kiinalaiset olisivat halunneet elää omien tapojensa mukaan, mutta länsimaat tunkeutuivat väkisin sen rajojen sisäpuolelle. Britit aloittivat surullisen kuuluisan oopiumin myymisen, lähetyssaarnaajat levittivät uskontoa enemmän länsimaalaisia tapojaan ja yhdysvaltalaiset pitivät kiinalaisia maahanmuuttajia orjinaan. Kristityt lainrikkojat eivät joutuneet vastaamaan teoistaan, sillä kirkko katsoi, että kristityn sanaa uskottiin, kun taas pakanan eli kiinalaisen sanalla ei ollut mitään merkitystä. Kiinalaiset puolestaan syyttivät kristittyjä sateen jumalan loukkaamisesta, kun säässä ilmeni ongelmia. Kristityt taas pitivät kiinalaisia seremonioita epäjumalanpalvontana. Cixin hallitessa Kiina kävi lukuisia sotia, joista se selvisi enemmän tai vähemmän huonosti. Kiina menetti alueitaan Saksalle, Venäjälle, Iso-Britannialle ja Ranskalle. Kiinalaiset syyttivät Cixin laittavan rahaa mieluummin turhuuksiin kuten kesäpalatsin uudelleenrakentamiseen ja syntymäpäiväjuhliin kuin sotakalustoon. Kirjan mukaan sisäpolitiikka kärsi kyseisten tappioiden ja länsimaalaisten ajatusten ja tavaroiden maahan tunkeutumisen vuoksi. Kiinalaiset päättivät kapinoida. Kuuluisin heistä oli Villikettu. 

"Länsimaissa kiinalaiset kuvattiin stereotyyppisesti likaisina ja kurjina hahmoina saastaisissa oopiumiluolissa. Kuvaus oli hyvin epäoikeudenmukainen, kun otetaan huomioon oopiumiriippuvuuden alkuperä." (s.433)

Mielenkiintoisinta oli lukea aikalaiskuvauksia naisten ja eunukkien elämästä haaremissa. Hovin valtapeli oli kuin suoraan tv-sarjasta. Ihmisiä rangaistiin keksityistä rikoksista ja teloitettiin vähäpätöisistä rikkeistä. Heitä pakotettiin itsemurhiin ja murhattiin myrkyttämällä. Naiset tekivät myös omasta halustaan itsemurhia, jos heidän puolisonsa kuolivat, sillä sitä pidettiin arvostettavana tekona, josta sai palkinnon kuten oman riemukaaren. Kansa ei jäänyt toiseksi. Kokonainen perhe saattoi polttaa itsensä talonsa mukana ja palvelusväki haudata itsensä elävältä maahan. Hovin naimakaupat hoidettiin katselmuksen avulla. Joukko rekisteriin kirjattuja tyttöjä kuljetettiin keisarin ohi ja määrättiin joko jalkavaimoiksi tai prinsseille puolisoiksi. Keisarin elämä oli uskomattoman suojattua. Hänen maailmansa käsitti vain kielletyn kaupungin. Hän opiskeli vain kiinalaisia klassikoita. Mielenkiintoista oli myös kiinalaisten suhtautuminen hautausmaihin. He uskoivat, että kuolleiden henkiä ei saanut häiritä. Erityisen kiinnostavaa oli kiinalaisten tapa lepytellä eri henkiä ylistämällä heitä. He paransivat sairauksia ja toivoivat parempaa satoa palvomalla henkiä. Heillä oli myös vankka usko astrologiaan. Ei mikään ihme, että kiinalaiset suhtautuivat epäilevästi länsimaalaisiin opettajiin, jotka kertoivat heille luonnontieteistä. Kiinalaiset eivät voineet olla varmoja, olivatko kerrotut asiat tosia. Minusta oli kiinnostavaa lukea tieteen ja uskomusten yhteentörmäyksistä. Hyvänä esimerkkinä valokuvaus, jota kiinalaiset eivät pystyneet käsittämään, vaan luulivat lastenkoteja perustettavan, jotta länsimaalaiset voisivat silpoa kiinalaisia lapsia ja käyttää osia valokuvauksessa.

"Eräiden eunukkien mukaan neiti Aluten isä lähetti keisarin kuoltua tyttärelleen ruokalaatikon, mutta kun tytär avasi laatikon ja näki sen olevan tyhjä, hän tiesi isänsä sanovan, että hänen pitäisi nälkiinnyttää itsensä hengiltä. Hän teki työtä käskettyä, ja häntä ihailtiin suuresti sen takia, että hän tuotti kunniaa isälleen." (s.151)

Kirjan lukeminen oli viihdyttävää ja mielenkiintoista, mutta sai myös pohtimaan edellä mainittujen asioiden paikkaansapitävyyttä ja lähdekriittisyyttä. Kirjan loppuminen aiheutti akuuttia tarvetta lukea Kiinan viimeisestä keisarista. Lisää kiinnostaisi tietää myös lohikäärmeistä, joita pidetään keisarin symbolina.


torstai 17. joulukuuta 2020

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Lapsijoukko leikkii, juoksee, varastelee ja laulaa hökkelikylä Paratiisissa. He täyttävät vatsansa guavoilla ja mielensä profeetan sanoilla Jeesuksesta - joka parantaa maksua vastaan - mielellään Amerikan dollareissa. Tulevaisuuden haaveet siintävät kaukana Zimbabwesta. Kulta haaveilee matkustavansa tätinsä luokse Amerikkaan, jossa hän aikoo hankkia itselleen lamborghinin.

"Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut." (s.147)

NoViolet Bulawayo kertoo maailmasta lasten ja nuorten näkökulmasta katsoen. Kulta ja hänen ystävänsä ihmettelevät, tutkivat, nauravat ja kauhistelevat. He uhittelevat ja heittävät ihmisiä kivillä. He eivät ymmärrä kaikkea ympärillään tapahtuvaa. He tarkkailevat sivusta olematta tapahtumien keskiössä. He ovat naiveja, uteliaita ja uhkarohkeita. He ovat selviytyjiä. Kulta joutuu liian nuorena hoitamaan ulkomailta huonossa kunnossa kotiin palaavaa isäänsä. Chipo silittää pyöristyvää vatsaansa ja pelkää kuolevansa synnytykseen. Kovanaama poseeraa turistien kuvissa ja pohtii vasta jälkeenpäin, mitä tarkoitusta varten kuvia otetaan ja mihin niitä käytetään. Sbho laulaa niin kovaa kuin kurkusta lähtee saadakseen enemmän tavaraa länsimaalaisten avustustyöntekijöiden kuormasta.

"Me käännytään ja nähdään että molemmat BBC:n miehet on tulleet takaisin. - - Millaista leikkiä te oikein leikitte äsken? Silloin Kovanaama pukee paidan takaisin ylle ja sanoo: Ettekö te näe että tämä on totta?" (s.144-145)

Amerikassa teini-ikään päässyt Kulta oppii, millaista on tuntea maailmantuskaa. Hän itse kasvaa ja kehittyy, kun Zimbabween jäänyt perhe pysyy samanlaisena ja etääntyy. He eivät enää ymmärrä toisiaan. Menneisyyden Zimbabwea ei enää ole eikä tule koskaan enää olemaan. Sitä on raakaa vaatia takaisin heille, joilla on siihen oikeus, sillä heitä ei kohta enää ole olemassa muualla kuin maan povessa. Moni seuraavasta sukupolvesta asuu maailmalla ja on omaksunut uudenlaisia elämäntapoja. Eri paikoissa asuvat ihmiset arvottavat väheksyen toistensa ajatusmaailmaa ja kokemuksia. Amerikassa Kulta oppii, että itselleen paremman tulevaisuuden luominen ei ole paikasta vaan mielestä kiinni, sillä jokaisessa paikassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Kaikkialla on omat haasteensa.

"He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta." (s.148)

Kirjan lukemisesta tulee hämmentynyt ja ahdistunut olo. Zimbabwelaiset huutelevat kiinalaisille työntekijöille ja käskevät heidän palata takaisin sinne, mistä ovat tulleet. He järjestävät verisiä mellakoita ajaakseen valkoiset ja seka-avioliitoista syntyneet jälkeläiset pois maasta. He muuttavat Amerikkaan, jossa amerikkalaiset haukkuvat heidän ulkonäköään, puhetapaansa, kulttuuriaan ja käskevät palata takaisin Afrikkaan. Kaikkialla vallitsee viha toisia kohtaan. Amerikkalainen tyttö sairastuu bulimiaan, yrittää itsemurhaa ja istuu masentuneena valtavan tavaramäärän keskellä ökykartanossa. Zimbabwelainen kahta työtä tekevä täti yrittää laihduttaa, oppia amerikkalaisen aksentin ja pukeutua muotivaatteisiin. Zimbabwessa asuvat sukulaiset vaativat itselleen rahaa, valittavat nälkää ja syyttävät amerikkalaisen elämäntavan omaksumisesta. Kukaan ei ole tyytyväinen elämäänsä. Aina vaaditaan muutosta ja tavoitellaan parempaa. Kukaan ei voi missään hyvin.

"Minä olen afrikkalainen, se sanoo. Tämä on piru vie minunkin maani, minun isäni syntyi täällä, minä olen syntynyt täällä aivan kuten tekin!" (s.121)

Vanhemman sukupolven on opittava päästämään irti ja hyväksyttävä maailman jatkuva muutostila. Heidän ajatuksensa paremmasta tulevaisuudesta ei välttämättä ole samanlainen kuin seuraavan sukupolven näkemys. Kaikista ei voi tulla Amerikassa lääkäreitä, lakimiehiä tai 'ihan mitä vain haluaa'. Ensinnäkin on erittäin vaikea saada tarvittavat oleskeluluvat (paitsi jos onnistuu mennä naimisiin paikallisen kanssa) ja toisekseen on aloitettava pohjalta huonopalkkaisia hanttihommia tehden ja säästettävä rahaa lukukausimaksuihin, jos edes pääsee haluamaansa opiskelupaikkaan. Jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus rakentaa tulevaisuuttaan ja etsiä onnellisuutta omalla tavallaan.

"Tuntuu että täällä ollaan jonkinlaisessa kamalassa sadussa, vaikka jossakin niistä Raamatun järjettömistä osista, joissa Jumala rankaisee ihmisiä niiden syntien takia -" (s.152)

Amerikkalainen unelma on harhaa. Se on harvojen etuoikeus. Useimmat eivät voi sitä koskaan saavuttaa. Miksi niin moni sitten yrittää tavoitella mahdotonta? Amerikka on täynnä sinne ympäri maailmaa muuttaneita toiveikkaita ihmisiä, joiden silmien loiste vähä vähältä himmenee. He jäävät väärän valintansa vangeiksi, jumiin joutomaahan, kiinni kaduille, väistelemään poliisien luoteja. Heidän lapsensa voivat huonosti eivätkä halua tietää mitään vanhempiensa kotimaista.

"Taivas on tylsä. - - Se on ihan tasainen ja niin valkoinen ettei missään ole väriä ja kaikki on liian hyvässä järjestyksessä." (s.105)

Ihmiset ovat kyltymättömiä tavoitellessaan aina vain enemmän ja nauttiessaan paremmuuden tunteesta. He ruokkivat itseään uutisilla huono-osaisista, jotka puolestaan käyttävät itsekästä auttamisen nälkää häikäilemättömästi hyväkseen. Molemmat hengittävät myrkyllistä ilmaa toistensa avulla. Molemmat ymmärtävät olevansa ikuisesti pyörivän kehän vankeja. He, jotka pääsevät kepulikonstein karkuun, huomaavat vain liittyneensä vastapuolen leiriin.

"Olimme menossa ryöstettyjen mustien poikien ja tyttärien perään, niin, me olimme menossa." (s.241)

NoViolet Bulawayo on kirjoittanut viiden tähden kirjan, joka ravistelee, hellii, satuttaa, nauraa, pilkkaa, antaa anteeksi. Se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan töytäisee lempeän itsevarmasti elämään omaa elämää, jossa vallitsee sekä tietoisuus menneestä että omat henkilökohtaiset pyrkimykset.

lauantai 12. joulukuuta 2020

Yuri Herrera: Kartellin trubaduuri

Kapakkalaulaja herättää huumeparonin huomion esityksellään ja pääsee siten näkemään meksikolaisen huumekartellin toimintaa. Hän kirjoittaa lauluja ylistääkseen Kuningasta, syö ensimmäistä kertaa vatsansa täyteen herkkupöydästä ja tapaa uusia maailmoja avaavan Tytön. Maailma kääntyy ympäri. Syttyy sota. Yhtäkkiä kukaan ei ole turvassa. Veri virtaa ja liha maatuu. Kuninkaasta kirjoitetut laulut aiheuttavat irvistyksiä, herkut muuttuvat tomuksi ja Tyttö vaihtuu ongelmia tuovaksi Hupakoksi. Herää ymmärrys. Valta vaihtuu. Kuningas seuraa toistaan. Heitä tulee ja menee. Mikään ei ole pysyvää, paitsi vuolaana virtaava veri ja pulskiksi lihovat madot.

"Mies oli Kuningas, jonka ympärillä kaikki oli merkityksellistä." (s.8)

Kartellin trubaduuri on lyhyt ja sadunomainen vilkaisu meksikolaiseen huumeiden sävyttämään elämään. Siellä poliitikoilla tai papeilla ei ole sananvaltaa, sillä sen hetkisen 'kuninkaan' sana on laki. Kukaan ei loppujen lopuksi ole todellinen tilanteen herra. Kukaan ei ole pysyvä kuningas. Väkivaltainen bisnes niittää kyltymättömästi satoa. Sitä ei voi kukaan pysäyttää, sillä aina tulee uusia herran paikalle pyrkiviä. Entä naiset sitten? Heidän paikkansa on joko kaduilla miesten armoilla tai näennäisessä turvassa palatsissa, kunnes valta vaihtuu ja katu kutsuu taas.

"Tämän takia palvelemme häntä. - - antaaksemme hänelle voimaa. Mitä olemme yksinämme? Emme mitään." (s.58)


perjantai 11. joulukuuta 2020

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu

Nikolas on köyhä poika, jolla on leluinaan vain kelkka ja nauriista tehty nukke. Hänen kirvesmiehenä elantonsa ansaitseva isänsä haaveilee rikastumisesta ja muiden ihailun kohteeksi pääsemisestä. Eräänä päivänä hänelle tarjoutuu tilaisuus tienata huomattava summa rahaa liittymällä tonttuvaaraa etsivään retkikuntaan. Nikolas jää kotiin tyrannimaisen Charlotta-tädin hoiviin, mutta päättää karata isänsä perään.

"Joulussa oli aina taikaa. Ja haluaisin mieluummin lelun, joka on tehty rakkaudella, kuin lelun, joka on hirveän kallis." (s.51)

Poika nimeltä Joulu muistuttaa Marko Leinon Joulutarinaa, sillä tässäkin kirjassa kerrotaan joulupukin syntytarina. Kirja kertoo uskosta ihmeisiin ja oman paikan löytämisestä maailmassa. Sen yleinen tunnelma on melankolinen, mutta sitä lukiessa saa myös nauraa ääneen. Tonttujen lisäksi on hauska tutustua myös peikkoihin ja keijuihin sekä yhteen juustosta haaveilevaan hiireen.

"- Miika oli metsähiiri, ja koska metsässä ei ollut lehmiä tai vuohia, se ei ollut koskaan edes nähnyt tai haistanut juustoa, saati sitten maistanut sitä. Kaikkien hiirien tavoin Miika kuitenkin uskoi juuston olemassaoloon ja tiesi, että se maistuisi äärettömän herkulliselta, jos sitä vain joskus pääsisi maistamaan." (s.21)

Kirja sopii sekä lapsille että aikuisille ja etenkin yhdessä perheen kanssa luettavaksi. Sen tapahtumat herättävät varmasti kysymyksiä ja ihmetystä. Tarina kannustaa ahneuden ja itsekkyyden sijasta hyvyyteen ja yhteistyöhön. Annan ainoan miinuksen siitä, että vaikka tarina sijoittuu Suomeen niin siinä on silti ulkomaalaisen joulupukin elementtejä kuten lentäviä poroja, mitkä eivät ainakaan omasta mielestäni kuulu suomalaisen joulupukin repertuaariin.

"'Älä tee liikaa töitä, isä', Nikolas sanoi. 'Sinunkin pitää joskus leikkiä.'" (s.12)


sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu

Pakanallinen kallorumpu nostaa menneet sielut haudoistaan ja kuljettaa heidät näyttämökuvien halki takaisin maan poveen. Keskiössä on itse Carl Gustaf Mannerheim. Legenda saa lihaa ja verta ympärilleen. Häntä riepotellaan hänen omassa kodissaan, jonka yläkerta on varattu aatelisille ja alakerta palvelusväelle. Kaksi erillistä maailmaa, joiden välistä hienoista rajaa ei ole lupa ylittää. Huono-osaisten tehtävänä on kärsiä, sairastaa ja piileskellä verhoissa, kun rikkaat koreilevat parhaissa pyhäasuissaan viinilasit käsissään. Kallorumpu ohjaa ihmisten askelia ja muodostaa ryppyjä kiiltokuvaan. Sophie-neidin hameen alta pilkottaa sukkahousujen silmäpako ja kasvoilla häivähtää hieman liian päihtynyt ilme ja tyytymättömyys elämään. Hänet on kahlehdittu esittämään elämässään vain yhtä roolia karmaisevan mauttomissa kulisseissa. Carl Gustaf, oikeastaan vain vuokralainen, on kerännyt ympärilleen voitonmerkkejä, jotka lähemmin tarkasteltuna ovat pelkkä kokoelma roskaa. Hän itsekin on vain hienoilla vaatteilla verhottua hieltä haisevaa hyllyvää lihaa ja maksaläiskiä.

"Olen tehnyt työtäni pimeydessä, usein hämmentyneenä, mutta työni epävarmuus on muuttunut intohimoksi. Sen, mikä minua polttaa, näytän tänään. Olen palava mies." (s.79)

Kertojana toimiva elokuvantekijä, joka väittää kerran asuneensa Carl Gustafin talossa, järjestää elokuvalleen yhden ja ainoan esityksen. Häntä hermostuttaa. Hän haluaa, että kaikki sujuu täydellisesti. Hän haluaa pakkomielteisesti hallita kuuluisasta perheestä annettua kuvaa edes hetken. Hän tarkkailee ihmisten reaktioita ja toivoo heidän jäävän elokuvan loppuun asti. Elokuvantekijä on hullu taiteilija ja kulisseissa hiiviskelijä. Hän haluaa paljastaa vuoden 1935 tapahtumat ja Carl Gustafin heikkoudet ihmisille. Hän riisuu miehen alastomaksi ja näyttää hänet inhimillisenä ja omat luontaiset tarpeensa tyydyttävänä olentona. Hän nostaa esille miehen vallan ja sen muille aiheuttamat välilliset tai välittömät seuraukset. Hän ei säästele miehen laiminlyötyä tytärtä eikä illallisille saapuvia poliitikkoja, näyttelijöitä tai syöjättäreksi kutsumaansa laulajatarta. Hän ei unohda edes viallista lattialautaa, vaan korostaa jokaista säröä täydellisyydessä.

" - syntyy tarina, joka on usein alkulähdettään mielenkiintoisempi. Sanat niittaavat paikoilleen ohimeneviä tunnelmia, epämääräisiä aavistuksia ja jopa asioita, joita ei ollenkaan ollut. Kaikki ne tähtäävät samaan, totuuden muodostamiseen, ja niin totuus saa muunnelman avulla uuden hahmon, joka on alkuperäistä suurempi -" (s.353)

Kallorumpu on hämmentävä historiallinen romaani, jossa fakta ja fiktio kieppuvat toisiaan kohti. Kerronta on elävää, salaperäistä ja kohtalokasta. Lukija tuntee jokaisella aistillaan, kuinka jotain on vääjäämättömästi nousemassa esille. Se tuoksuu ilmassa, kuuluu kohinana ja maistuu homehtuneelta. Kirjan lukeminen on yhtä aikaa sekä kiehtovaa että puistattavaa. Kaikki esille nostetut asiat ovat liikaa. Ne haluaisi pienen kurkistuksen jälkeen sysätä takaisin omaan vaihtoehtoiseen historiaansa. Kuopata syvälle maan uumeniin ja heittää iso kerros multaa päälle. Odottaa, kunnes usva tiivistyy ympärille, ja aloittaa tarinan alusta.

"Tulehan lähemmäksi, annahan kun vedän sinut tähän, jotta voin kuiskata ensimmäisen salaisuuden. Oletko kuullut tämmöisestä?" (s.175)

Lainasin kirjan kirjastosta Lumiomena-blogin Katjan suosituksesta, kun olin kertonut käyneeni Mannerheim-museossa. Kiitos vinkistä! Voin suositella sekä museossa käyntiä että kirjan lukemista.