sunnuntai 28. helmikuuta 2021

#28päivääKalevalaa

Hyvää Kalevalan päivää!

Vuosi sitten ostin uuden kirjahyllyn ja täytin sen minulle tärkeillä kirjoilla. Halusin hankkia Kalevalan, mutta jostain syystä se jäi haaveeksi. Tässä kuussa osallistuin instagramissa Irisbookish tilin järjestämään '28 päivää Kalevalaa' haasteeseen. Sen innoittamana kävelin viimein kirjakauppaan ja ostin Kalevalan omakseni.

Tutkin ensin kirjan rakennetta alusta loppuun. Kyseessä oli SKS:n uusin painos 'Kalevala ja opas sen lukemiseen'. Luin ja selasin tekstejä, kunnes viimein tartuin itse runoihin. Ihmiset sanovat usein, että joidenkin kirjojen lukemiselle täytyy löytyä oikea aika. Olen hieman vieroksunut Kalevalaa. Sen käsittely koulussa ei ollut kiinnostavaa, vaan jokseenkin luotaantyöntävää. Tässä kuussa luin Kalevalaa kuin vettä vain. Tuntui, että ymmärsin kaiken. Teksti lauloi ja minä kuljin mukana. Hurjia taisteluja, kosintareissuja, yliluonnollisuutta ja tuonelan uhkaa. Kalevala osoittautui raa'aksi. Se sisälsi monia syntytarinoita ja elämänohjeita, joita väistyvä sukupolvi lauloi nuorisolle. Eräät ikuisuuden kestävät häät ottivat koville, mutta sitten matka jatkui taas joutuisasti. Minusta oli hauskaa huomata, että Kalevalassa henkilöiden piti usein tehdä asiat kolme kertaa ennen kuin ne onnistuivat. Matkatkin kestivät usein kolme päivää. Ei kahta ilman kolmatta.

Kalevalassa esiintyvät henkilöt elivät ja hengittivät. Lemminkäinen nousi tekstistä yli muiden. Hän oli miltei komediallinen henkilö. Hän lähti pohjoiseen varmaan ainakin viisi kertaa, vaikka melkein aina kävi huonosti. Hän ei koskaan ottanut opikseen, vaan oli aikamoisen itsepäinen. Lemminkäisen äitiä kävi kyllä sääliksi.

Kalevalan lukeminen sinkosi minut suomalaiseen perinnemaisemaan, mikä innoitti lukemaan lisää kotimaista kirjallisuutta. Poimin Runebergin päivän innoittamana lukulistalle Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Lisäksi voisin viimein lukea kirjat, joiden lukemisen vältin kouluaikoina, kuten Aleksis Kiven Seitsemän veljestä.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Tomek Tryzna: Tyttö Ei-Kukaan

8-luokkalaisen Marian perhe muuttaa maaseudulta kaupunkiin. Kaikki on uutta ja outoa. Kukaan ei ole auttamassa nuorta maalaistyttöä. Hänen on etsittävä koulu ihan yksin, kestettävä luokkakavereiden pilkanteko ja huolehdittava koko perheestä koulupäivän jälkeen. Äiti polttaa tupakkaa ketjussa, isä ryyppää alkoholia työpäivän jälkeen ja pikkuveli kaipaa vaipanvaihtajaa. Maria hoitaa lastenhoidon ja valmistaa ruoan. Eräänä päivänä varakkaan perheen tyttö Kasia ottaa hänet siipiensä suojaan. Romaniasuun pukeutuva muusikko elää omien sääntöjensä mukaan, puhuu suoraan ja joutuu vaikeuksiin. Lapsellinen Maria kokee, millaista on olla aito kaupunkilaisnuori.

"Kun unohdun mietteisiini, menee sormi heti suuhun, oikean käden peukalo, ja imen sitä niin kuin tuttia. Kaikki nauravat, että noin iso tyttö ja imee peukaloa." (s.15)

Maria käy läpi murrosiän tuomia haasteita. Hän pohtii omaa elämäänsä ja sukuaan. Hän ajattelee isoisäänsä, joka kuoli sodassa ja joka ei koskaan päässyt muuttamaan Brasiliaan. Maria pohtii mielenterveysongelmia. Hän ajattelee itsemurhan tehneen sanoja, joiden mukaan pahin sairaus on elämä ja parannuskeino on kuolema. Maria miettii uskontoa ja kirkossa käyntiä. Hän ajattelee syntejä ja ripittäytymistä. Marialla on vilkas mielikuvitus ja erilainen tapa ajatella.

"Mistä minä sen tietäisin miksi itken? Ei se ole minun syyni että itken. Enkä minä itke, jokin minussa itkee. Mutta minähän se itken enkä saa lakkaamaan.

Vihdoin itku menee ohi." (s.51)

Tomek Tryznan 1980-luvun Puola on yhtä aikaa sekä armoton että välinpitämätön. Aikuiset ovat menettäneet toivonsa. He eivät jaksa kasvattaa seuraavaa sukupolvea, vaan takertuvat heihin. He ovat juuttuneita omaan tekemättömyyteensä, josta heidän on mahdotonta kaivautua irti. He eivät edes halua, eivät edes yritä. Sama toivottomuus kulkeutuu heidän lapsilleen, joilla ei ole mitään mahdollisuutta nousta ylös vanhempiensa kaivamasta kuopasta. Maailmalla ei ole mitään tarjottavaa. Se on väritön ja vihamielinen. Sen paino on liian raskas kannettavaksi. Se on liian hirveä.

"Hänen silmissään on jotain kummallista. Kuin vihaa mutta ei se ole vihaa. Se on jotain muuta, jotain hirveän kummallista." (s.68)

Kirjan lukeminen oli raskasta. Marian kohtaamia kipuja ei toivoisi kenellekään. Teksti hämmensi, haastoi ja liikutti. Se oli paikoin käsittämätöntä. Kirjan loppuminen ei suonut rauhaa ja helpotusta. Se pysäytti tuijottamaan tyhjin silmin ikkunasta ulos, kunnes se hätkähdytti hereille ja käski ottamaan lapion käteen ja kaivamaan tien kohti parempaa aikaa. 


tiistai 16. helmikuuta 2021

Trevor Noah: Laiton lapsi

Eteläafrikkalainen Trevor Noah kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan humoristiseen sävyyn, sillä onhan hän ammatiltaan koomikko. Kaikki alkaa siitä, kun hän syntyi sveitsiläisen isän ja afrikkalaisen äidin lapseksi. Hän oli värillinen lapsi, jonka synnyttäminen oli rikos. Mies saattoi saada rangaistukseksi viisi ja nainen neljä vuotta vankeutta. Lapsi saatettiin viedä lastenkotiin. Tämän vuoksi Trevor eli suurimman osan ajasta piilossa sisätiloissa ja erossa isästään. Hän kasvoi mustien naisten maailmassa, sukkuloi eri rotujen ja kielten välillä ja käytti äidiltään oppimaansa viisautta selvitäkseen lukuisista kiperistä tilanteista.

"Apartheidin nerokkuus oli siinä, että se onnistui saamaan ihmiset, jotka muodostivat väestön ylivoimaisen enemmistön, kääntymään toisiaan vastaan. Se oli tosiasiassa erillisvihaa, apart hate." (s.13)

"Yhdysvalloissa alkuperäiskansat suljettiin pakolla reservaatteihin, ja siellä oli orjuus, jota seurasi rotuerottelu. Kuvittele, että nuo kaikki kolme asiaa tapahtuisivat yhdelle ihmisryhmälle samanaikaisesti. Sitä oli apartheid." (s.34)

Rotuerottelu aiheutti sen, että mustat joutuivat turvautumaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen saadakseen päivittäiset askareensa hoidettua. Heitä ei esimerkiksi huolittu linja-autoihin, joten heidän oli luotava oma kuljetusjärjestelmänsä. Koululuokatkin oli jaoteltu a- ja b-luokkiin. B-luokalle joutumisesta tuli ikuinen merkintä ja se huononsi tulevaisuuden näkymiä. Luokalle joutuivat tietysti vain mustat. Etelä-Afrikan mustalla väestöllä ei ollut mitään mahdollisuuksia nousta ghetosta. Siitä pitivät huolen sekä järjestelmä että asukkaat itse. Kukaan ei saanut erottua joukosta, ei hyvässä eikä pahassa. Jokaisen piti edustaa omaa rotuaan niin kuin yhteisölle oli iskostettu. Jokaisen piti tietää oma paikkansa. Valkoiset puolestaan eristäytyivät korkeiden muurien taakse. He asuivat kuin luksusvankiloissa pelätessään mustia rikollisia.

"- kaikilta mustilta olisi viety kansalaisuus ja heidät olisi siirretty kotimaihin eli bantustaneihin, puoli-itsenäisille mustien asuinalueille - - ghetoissa, jotka oli rakennettu valkoisten alueiden lähistölle mustien työläisten asuinalueiksi. - Jos heidän työlupansa jostain syystä peruutettiin, heidät voitiin karkottaa takaisin bantustaniinsa." (s.38)

Etelä-Afrikka ei ollut värillisille helpoin paikka asua, vaikka apartheid oli päättynyt. Trevor huomasi, että hän ei kuulunut mihinkään ryhmään. Hänellä ei ollut selkeitä sukujuuria. Hän oli sekoitus kaikesta. Hän koki olevansa ulkopuolinen. Hän oli klovni, joka hauskuutti muita. Hän oli sekä kaikkien kaveri että loputtoman yksinäinen.

"Etelä-Afrikan värillisten historia on tässä suhteessa pahempi kuin Etelä-Afrikan mustien. Niin paljon kuin mustat ovat joutuneet kärsimään, he sentään edes tietävät, keitä he ovat. Värilliset eivät tiedä." (s.148)

Kirjassa parasta on äidin ja pojan suhteen kuvaus. Äiti oli uskonnollinen nainen, joka kävi sunnuntaisin kolmessa eri kirkossa. Hänen ja Noahin keskustelut Jeesuksesta ovat hulvattomia. Äiti voitti väittelyt aina. Hän oli vahvatahtoinen ja kulki aina omaa tietään. Asenne oli hyödyllinen väkivaltaisella alueella asuessa, vaikka joskus saattoikin tuntua siltä, että äiti oli liiankin uhkarohkea. Trevor Noah ei säästele sanojaan kehuessaan äitiään tapahtumien kuvailun kautta.

"Äidillä oli tapana viedä minut puistoon, jossa hän antoi minun juosta itseni uuvuksiin ja kuluttaa energiaa. Hän otti mukaan frisbeen ja heitteli sitä, ja minä juoksin ottamaan sen kiinni ja toin takaisin hänelle. -- Niinpä vasta kun aloin viettää aikaa puistossa valkoisten ja heidän lemmikkieläintensä kanssa, tajusin, että äiti koulutti minua kuin koiraa." (s.104)

Kirjassa mainitaan ohimennen oikeudenkäynnit, joissa ihminen voitiin tuomita noituudesta. Esimerkiksi joku voitiin tuomita siitä, että hän oli kutsunut salaman taivaalta tappamaan naapurinsa. Sanotaan myös, että mustilla ei ole lemmikkeinä kissoja, sillä ne ovat noitia. Minusta olisi mielenkiintoista lukea aiheesta enemmän.

"Eikä asianajajasi voi käyttää argumenttia 'Noituutta ei ole olemassa.' Ei todellakaan. Koska silloin häviät juttusi." (s.50)


tiistai 9. helmikuuta 2021

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

16-vuotias Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia hallitsee valtakuntaansa yksinvaltiaana. Hän on kerännyt ympärilleen lasittarien hovin, jonka hän pitää aisoissa alistavien lempinimien avulla. Uusin hieman pyöreä ja liikaa omia mielipiteitä omaava lasitar nimetään Imupaperiksi. Sadeia on tottunut saamaan kaiken, joten kuullessaan valtameren takana asuvasta Surukauriin kansasta, hän päättää lähteä uhkarohkealle matkalle. Kansa uskoo, että surukauriit kertovat jokaiselle ihmiselle hänen surutaakkansa. 6-vuotias Uli viettää kauriin kanssa koko yön, mitä ei ole koskaan aiemmin tapahtunut. Pojan suru johdattaa kansan ennenkokemattomien tapahtumien äärelle.

"Oli äänetöntä, pysähtynyttä, oli vain prinsessa Sadeian kauneuden pakottava läsnäolo, se oli kuin kiivas rytmi kaikkialla ilmassa heidän ympärillään." (s.28)

Enorannan teksti on kaunista ja viipyilevää. Hän on kirjoittanut henkilöistään uskottavan ahdistavia, kirjan nimen mukaisesti lasinteräviä ja surunhauraita. Teksti tuntuu ajoittain jopa liian negatiiviselta. Sen lukeminen on haastavaa, sillä kertoja vaihtuu tiuhaan. Henkilöitä on paljon, ja heidät on nimetty vaikeilla nimillä. Osalla heistä on useampia eri kutsumanimiä. Eniten pidän Tirilaiasta. Hänen tarinansa on varmasti surullisin kaikista. Olisin halunnut lukea hänestä enemmänkin. Aiheet vaihtuvat jatkuvasti. Ajatuksia heitetään oikealle ja vasemmalle, mutta mihinkään ei oikein tartuta. Ainoastaan kaipaus ja rakkaus pysyvät.

"Minun itsetuntoni tai ihmisarvoni ei riipu tämän ihmisen mielipiteistä" (s.21)

Kirjassa parasta on Surukauriin saari. Sen asukkailla on oma ainutlaatuinen kulttuurinsa, jota ulkopuoliset eivät ole päässeet koskettamaan. Pidän sumunsalpaajasta, jonka tehtävänä on suojella saaren asukkaita, huolehtia seremonioista ja kouluttaa seuraavaa sukupolvea saaren tavoille. Jännittävintä saarella on viidakkolaakso, jossa asuu apinoita, hämähäkkejä, käärmeitä ja lihansyöjäkasveja. Asukkaiden käsitys kuolemasta on surullisen kaunis. He ajattelevat kuollutta ihmistä hajonneiden tietoisuuksien utuna. Ihminen on kaikkialla ja ei missään. Häntä ei saa koottua enää kasaan.

"- edessäpäin he saattoivat vielä nähdä kaistaleita sinistä kirkasta taivasta, joka ei tiennyt myrskystä mitään, vai tiesikö taivas aina kaiken mitä taivaalla tapahtui?" (s.147)

Juoni on jollain tasolla ajatusten virtaa. Etenkin nuoria lukijoita kiinnostavat varmasti pohdiskeltavat aiheet kuten parisuhde, sukupuoliroolit, kehonkuva, orjuus, sota, luonnonkatastrofit, kulkutaudit, politiikka, uskonto, kulttuuri ja hengellisyys. Tapahtumissa näkyy todellisen maailman vaikutus kuten ilmeiset viittaukset löytöretkiin.

"- miten aika oli venyvää kuin kaikista tahmein hämähäkinseitti, miten se näytti yhtä aikaa pitkältä ja lyhyeltä kuin karhunkorennon siipi-" (s.137)

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin seitsemäs kirja. Lukupiiriläiset kokivat kirjan lukemisen raskaaksi. Näkökulman alituinen vaihtuminen, tapahtumattomuus ja henkilöiden vaikeat nimet tuskastuttivat. Sadeian hallitseman valtakunnan matriarkaalisuus ja miesten orjuuttaminen herättivät sekä ihastusta että vihastusta. Kirja vaatii mielestäni muutaman päivän sulattelua lukemisen jälkeen. Sitä on katsottava välimatkan päästä nähdäkseen sen ansiot.