lauantai 30. tammikuuta 2021

Alexis Kouros: Gondwanan lapset

Pieni linnunpoikanen syntyy ja kasvaa pesässä, kunnes se jää omilleen, kun emo ja sisarukset lentävät kauas pois. Sen siivet ovat liian lyhyet lentämiseen, mutta vaeltaa se osaa. Se tutkii saarta ja kohtaa erilaisia eläimiä, jotka kertovat sille oman elämänfilosofiansa. Lopulta se itsekin löytää oman tapansa elää.

"Luulen, että tarvitsen jotakin, mihin uskoa." (s.103)

Kuka minä olen? Miksi minä elän elämääni siten kuin sitä elän? Mitkä asiat vaikuttavat elämääni? Millainen elämä on mielekästä? Mitä muut ajattelevat tavastani elää? Entä jos en tunne kuuluvani omieni joukkoon? Onko minun pakko hyväksyä rajallisuuteni ja sopeutua? Mikä on elämän tarkoitus?

"Epätoivoiset, yksinäiset vuoteni, jotka olen elänyt, sisältävät jotakin, mikä tekee ne erityisiksi ja arvokkaiksi: ne ovat minun, enkä vaihtaisi niitä kenenkään toisen elämään." (s.67)

Kaikilla eläimillä on tarkoitus elämälleen. Varis kertoo puhdistavansa maailmaa, mutta linnunpoikanen pitää sitä inhottavana raadonsyöjänä. Variksen mielestä hänen elämänsä on turvallista. Hän lentää matalalla ja elää pitkään. Hämähäkki kutoo seittinsä samaan paikkaan kuin esivanhempansa, sillä hän haluaa vaalia perinnettä. Häkkilintu ei halua poistua häkistään, sillä se kokee, että ei pärjäisi sen ulkopuolella. Se on niin tottunut omaan häkkiinsä, jossa se muistelee työvuosiaan kaivoksissa.

"- Minäkin haluaisin tietää, miksi se jatkuvasti hyppää mutaan, äitisammakko jatkoi. - - - Minun ikioma erehdykseni. Kaikki riippuu siitä, miten asian ottaa. Jos toistat tahallasi ja vapaasta tahdosta jotakin erehdystä, sitä sanotaan valinnaksi tai harrastukseksi tai jopa elämäntavaksi. Jos muutkin alkavat tehdä niin, sitä voidaan kutsua perinteeksi. Siitä voi tulla jopa uskontoa." (s.12-13)

Linnunpoikasen itsensä etsimistä on mielenkiintoista seurata. Matka on sekä surullinen että hauska. Se sisältää monia oivalluksia, mutta myös epätoivon hetkiä. Se nostattaa epäilyksiä, herättää kysymyksiä ja loihtii lohtua. Se synnyttää ajatuksen siemenen, joka kasvaa, kehittyy ja rikkoo rajoja. Se on päättymätön, vailla alkua ja loppua. Se on tärkein. Koska se on matka.

"Minun täytyi kulkea kaiken tämän pimeyden läpi ja sekoittua siihen kasvaakseni." (s. 112)


maanantai 11. tammikuuta 2021

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

15-vuotias Saba naitetaan edesmenneen sisarensa aviomiehelle, joka suree rakastettunsa poismenoa väkijuomien voimalla. Onnistuneen hääyön merkkinä toimiva verinen lakana saadaan miehen virottua juuri ajoissa ripustettua koko albanialaisen kyläyhteisön ihailtavaksi. Pyryharakkana pidetystä Sabasta kehittyy oman sukunsa pää, joka pitää huolen, että kaikki oleellinen siirtyy eteenpäin sekä edeltäville että tuleville sukupolville.

Ibrahimi on kirjoittanut polveilevan tarinan erään albanialaisen suvun elämästä. Hän kuvaa nimenomaan naisten kohtaloita yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Albanialaisilta naisilta on kaikkina aikoina vaadittu siveyttä, sillä huonon naisen maine on periytynyt aina seitsemänteen sukupolveen saakka. Haureudessa eläminen tai raiskatuksi tuleminen ovat olleet naisen syytä, sillä naisen pitäisi osata kieltäytyä onneaan koettavan miehen edessä. Äidit ovat tehneet raskaitakin päätöksiä huolehtiessaan tyttäristään, joiden syntymää ei juhlittu kiväärin laukauksin kuten poikien. Ensin kommunismi, joka mahdollisti naisten koulutuksen ja työnteon, ja sitten 1970-luvun feminismi loivat naisille uudenlaisia mahdollisuuksia toimia, mutta perusperiaatteet säilyivät valitettavasti silti.

Ibrahimin kuvaama Albania on värikäs. Se käy läpi maailmansodat saksalaisiin ja italialaisiin tutustuen, kommunismin neuvostoliittolaisiin ja kiinalaisiin ystävystyen ja muurien murtumisen länteen avautuen. Siellä ennustetaan tulevaisuutta kahvinporoista, lauletaan itkuvirsiä vainajille ja palvotaan yhtä aikaa sekä kristittyjen että muslimien jumalaa. Suvuissa kulkevat tarinat verikostoista, joiden kierrettä on yritetty katkaista solmimalla avioliittoja vihollissukujen välille. Isovanhemmat tietävät kertoa tragedioista, joiden seuraukset ulottuvat kauas seuraaviin sukupolviin asti. Sukulaisten tekemät vääryydet tulevat uskomusten mukaan lopulta jonkun maksettaviksi, kuten vahingossa tapetun miehen henki kuitataan toisen suvun synnytykseen kuolleella naisella.

Pidän sukupolvikertomusten lukemisesta. Erilaiset tarinat erilaisista ihmisistä ovat kiehtovia. Minusta on ihanaa aina uudestaan ja uudestaan huomata, kuinka ihmiset muodostavat aikakausien halki kulkevia rihmastoja. Kauan sitten tapahtuneet asiat saavat merkityksen, kun huomaa niiden vaikutukset nykyisyydessä. Ibrahimi on kirjoittanut kirjaansa eläväntuntuisia henkilöitä ja todentuntuisia tapahtumia. Ehkä hieman liiankin eläviä. Jäin nimittäin suremaan etenkin kommunistisen synnytyssairaalan alaikäisiä tyttöjä ja mielisairaalaan suljettua kehitysvammaista naista.

Minusta on kiinnostavaa huomata, kuinka eri kirjojen tarinat alkavat keskustella keskenään päässäni. Luin vastikään Guzel Yakhinan romaanin Suleika avaa silmänsä, joka kertoi kulakeista. Ibrahimin kirjassa mainitaan kulakit ohimennen kommunismin uhkana. Huomasin ajattelevani Suleikaa, joka joutui työleirille, kun taas tämän kirjan nainen päätyi rakkausavioliittoon albaanin kanssa. Toki hänenkään elämänsä ei ollut helppoa, sillä puolue päätti kaikesta, kuten saako mennä yliopistoon opiskelemaan vai joutuuko palvelemaan isänmaata mieluummin peltotöissä. Edes jääkaappia ei saanut ostaa ilman lupaa. Perheitäkin saatettiin hajottaa, jos niiden jäsenet olivat alun perin jostain toisesta maasta kotoisin.

Kirjan lukeminen oli kevyttä, vaikka käsitellyt aiheet olivat raskaita. Eletty elämä ja kartutetut kokemukset voittavat, vaikka ihminen olisikin 'kuoleman siemenestä tehty'. Saban tapa pitää edesmenneet sukulaiset tietoisina elävien edesottamuksista oli elähdyttävää. Hän puhui haudoilla ja piti niistä huolta. Saban maailmassa kaikki sukupolvet olivat yhtä aikaa läsnä.


lauantai 2. tammikuuta 2021

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

Kathy muistelee elämäänsä ja etenkin lapsuuttaan Hailshamin sisäoppilaitoksessa Englannissa. Hän vietti näennäisen huolettomia päiviä maaseudun rauhassa opiskellen taidetta, keräten kirpputorilta omaa tavarakokoelmaa ja tanssien yksin suosikki kappaleensa tahtiin. Kathyn lähimmät ystävät olivat omapäinen Ruth ja kiusattu kapinoija Tommy, joiden kanssa hän kuiskaili salaisuuksia. Sisäoppilaitoksen kasvattajat olivat lapsille etäisiä ja pitivät heidät jokseenkin pimennossa ulkomaailman tapahtumista. Lapset opetettiin siihen, että he olivat erityisiä. Heidän terveydentilansa tutkittiin viikoittain ja heidän taideteoksiaan käytiin arvioimassa säännöllisesti. Mitä pidemmälle Kathy pääsee muistelmissaan, sitä kammottavampia piirteitä tarina saa osakseen.

Mietin lukiessani, miksi kirjassa keskitytään niin paljon epäolennaisiin asioihin kuten lasten tavarakokoelmista kertomiseen, taideteosten kuvailuun ja parisuhteiden analysointiin. Halusin mieluummin kuulla, mikä sisäoppilaitos oikeasti on ja miksi oppilaat vahtivat toistensa tekemisiä niin tarkasti. Minua kiinnosti laitoksen vaikenemisen kulttuuri ja tapa tehdä kuten aina ennenkin on tehty. Eniten minua hämmensi lasten haluttomuus karata. Halusin tietää lisää siitä, mitä maailmassa on tapahtunut. Sen sijaan jouduin keskittymään yksilön kokemuksiin tietämättömyyden keskellä.

Kirjassa vallitsee hämmentävä keskeneräisyyden ilmapiiri. Mikään ei ole ihan sellaista, mitä pitäisi olla. Kaikki on nuhjuista, kulunutta ja käytettyä. Kaikki on vähän vajavaista. Seinä on jaksettu maalata vain puoleen väliin tyyppisesti. Suurin ilonaihe on mennä katsomaan ruostunutta veneen raatoa. Ihmisetkin ovat keskeneräisiä. He arvioivat ja arvostelevat toisiaan, vaikka eivät tiedä, mihin ovat pyrkimässä. He vaativat toisiltaan yhteneväisyyttä ja tottelevaisuutta. Joukosta ei saa erottua olemalla oma itsensä. Kathyn ikätoverit sisäoppilaitoksessa tekivät sitä, mitä muutkin tekivät. Herää kysymys, mitä ihmisille jätetään kertomatta. Miten heitä manipuloidaan? Minkä suuremman kuvion osasia he ovat?

Kathyn elämäntarina saa pohtimaan elämän merkityksellisyyttä. Mikä tekee elämästä ihmisarvoista? Mitä tapahtumia ja asioita elämään kuuluisi sisältyä? Mitä ovat ihmisyys ja inhimillisyys? Kuka on oikea ihminen määrittelemään, mikä toiselle on hyväksi? Samassa tilanteessa olleet ihmiset saattavat muistaa kyseiset tapahtumat eri tavalla. Yhdelle niistä on voinut jäädä hyvä muisto, toiselle taas paha ja kolmas ei välttämättä muista tapahtumaa ollenkaan, sillä se on ollut hänelle merkityksetön. Mitä ihminen voi tehdä tilanteessa, jossa hänellä ei ole mahdollisuutta luoda itselleen merkityksellistä elämää? Onko hänellä ainoa mahdollisuus kuvitella itselleen elämä? Onko oikein uhrata yhden ihmisen elämä toisten puolesta? Mikä on elämän tarkoitus? Mitä ihmiselle jää elämän lopussa käteen? Kasa elämän aikana kerättyä roskaa? Vai hyviä muistoja? Vai loputon kysymysten sarja? Kuka, mitä, milloin, miksi?

Ihminen haluaa uskoa, toivoa ja luottaa parempaan tulevaisuuteen. Mennyttä ei voi muuttaa ja tapahtumia ei voi peruuttaa, mutta kaikesta voi oppia ja tietoa voi vaatia. Ennen kaikkea itse voi päättää, miten kaikkeen suhtautuu. Kerääkö itsensä ja suuntaa sinne, minne on määrä mennä, vai jääkö rypemään itsesäälissä tienposken roskakasaan?

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin kuudes ja samalla myös itseni valitsema kirja. Löysin kirjan maijalankirjastossa nimisen tilin suosittelemana. Viikoittaisissa keskusteluissa selvisi, että kaikilla lukupiiriläisillä oli kaiken aikaa paljon kysymyksiä, joihin he halusivat vastauksia. Lukeminen ei välttämättä tarjonnut vastauksia, vaan joukon lisää kysymyksiä. Lukupiiriläiset pohtivat ja hieman myös pelkäsivät loppuratkaisua, sillä vaarana oli, että käteen jäisi pelkkää tyhjää.