tiistai 30. maaliskuuta 2021

Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja

Keski-ikäinen käsityöliikkeen hoitaja Jocelyne elää tuttua ja turvallista elämää yhdessä aviomiehensä Jocelynin kanssa. Heillä on kaksi aikuista lasta, minkä lisäksi he ovat läpikäyneet kolmannen lapsen menetyksen.  Jocelyne ja Jocelyn ovat arkisen onnellinen pariskunta, joka on kokenut avioliiton ylä- ja alamäet ja selvinnyt niistä sekä enemmillä että vähemmillä haavoilla. Molemmilla on omat elämänhaaveensa, jotka siintävät taivaanrannassa. Ne ovat periaatteessa mahdollisia, mutta käytännössä saavuttamattomia. Aivan kuten käsityöliikkeessä työskentelevien naisten tai Jocelynen blogia kommentoivien lukijoiden. Jokaisella heistä on omat elämän murheensa ja unelmansa. Kun Jocelyne saa käteensä 18 miljoonan euron lottovoiton, hän ei tiedä, mitä hänen kannattaisi tehdä. Mitä arkisen onnellisen elämän muuttaminen tarkoittaisi?

"Sillä tarvitsemamme asiat ovat arjen pieniä unelmia. Ne ovat pieniä hoidettavia asioita, jotka vievät meidät huomiseen, ylihuomiseen, tulevaisuuteen, ne ovat niitä pieniä asoita, jotka ostetaan ensi viikolla ja joiden kautta voimme ajatella, että ensi viikolla olemme edelleen elossa." (s.115)

Sanotaan, että raha muuttaa ihmistä. Se tuo mukanaan kasan vaikeuksia ja velvollisuuksia. Ihmiset ympärillä käyttäytyvät eri tavalla. Heidän silmänsä kiiltävät ahneudesta ja petoksesta. He eivät enää halua olla omia itsejään. He haluavat muuttua toisiksi. Ihmisiksi, joilla on kaikkea. He eivät halua tyytyä elämään, jonka jokainen päivä toistaa itseään. Turhia haaveita. Juuttumista paikoilleen. He haluavat enemmän. Joka päivälle jotain uutta ja ihmeellistä. Kalliita tavaroita. Kadehtivia naapureita. Autonkuljettajia. Steriilejä luksusliikkeitä. Ovimiesten kumarruksia. Persoonattomia asuntoja eri puolilla maailmaa. Yksinäisyyttä kaiken yltäkylläisyyden keskellä.

"Sillä kun teillä on rahaa, yhtäkkiä teistä pidetään. Yhtäkkiä tuntemattomat rakastavat teitä. Teitä kositaan. Teille lähetetään runoja. Rakkauskirjeitä. Vihakirjeitä. Teiltä pyydetään rahaa pienen leukemiapotilaan hoitoon, ja tyttö on nimeltään Jocelyne, aivan kuten Te." (s.58)

Jocelyne on sydämellinen ihminen, joka huolehtii lähimmäisistään. Hän vierailee muistisairaan isänsä luona kertoen hänelle tarinoita elämästään. Isän kanssa voi keskustella enintään kuusi minuuttia, minkä jälkeen hän unohtaa kaiken ja on aloitettava alusta. Jocelyne piirtää sanoillaan isälle ihan minkälaisen elämän hän haluaa. Isä kuuntelee silmät onnellisuutta hehkuen. Jocelyne valitsee iloiset tarinat, vaikka hänellä olisi kaikki valta tuhota toisen ihmisen arkinen onni.

"Tämä oli eilen illalla, ja isä piti elämästään." (s.154)

"Ei, minusta rahalla ei saa tällaisia asioita." (s.83)

Elämä on tässä ja nyt. Ei sitten kun menen opiskelemaan. Ei sitten kun valmistun. Ei sitten kun saan työpaikan. Ei sitten kun menen naimisiin. Ei sitten kun ostan omistusasunnon. Ei sitten kun saan palkankorotuksen. Ei sitten kun alkaa kesäloma. Ei sitten kun lapset ovat kasvaneet isoiksi. Ei sitten kun olen eläkkeellä. Ei sitten kun voitan lotossa. Elämä on tässä hetkessä. Arkisissa asioissa. Ruoan laittamisessa. Pyykin pesemisessä. Kävelylenkeissä. Ystävän naurussa. Vesisateessa. Ukkosen jyrinässä. Poutapilvissä. Onnen kyyneleissä.

"Suljin puodin ja menin kotiin." (s.36)

Kirjasta löytyy lukijalle tehtävä. Jocelyne kirjoittaa listoja asioista, joita hän haluaisi. Lukijaa kehoitetaan kirjoittamaan omia listoja kirjaa lukiessa ja pohtimaan, muuttuuko mieli kirjan edetessä loppua kohti. Tuoko raha onnea?

"Kerrohan, mitä sinä tekisit? (s.68)


perjantai 26. maaliskuuta 2021

Karina Sainz Borgo: Caracasissa on vielä yö

Adelaida hautaa rakkaan äitinsä hautausmaalle. Hänen ajatuksensa vaeltavat äidin hoidosta Venezuelan nykytilanteeseen. Hän toivoo, että äiti saisi levätä rauhassa sen sijaan, että haudanryöstäjät ilmaantuisivat paikalle ja veisivät hänen vaatteidensa lisäksi luita noituuden harjoittamiseen. Paluumatka kotiin on hengenvaarallinen, sillä moottoripyöräjengi on asettunut juhlimaan keskelle tietä. Kotiin pääseminen ei tuo helpotusta, sillä Adelaida saa todeta, että hänen kotinsa on vallattu. Hänellä ei ole enää mitään muuta kuin oma itsensä jäljellä. Ehkä ei sitäkään.

"Elämä oli muuttunut metsästysretkeksi, ja tavoite oli selvitä hengissä." (s.15)

Venezuelan rauhaisa menneisyys ja kaoottinen nykyisyys piirtyvät lukijan eteen Adelaidan ajatusten kautta. Hän muistelee lapsuuden huolettomia aikoja, kun sai vain istua ja imeskellä herkullisia luumuja. Pikku hiljaa ympäristö muuttui yhä vaarallisemmaksi. Ruokaa ei enää ollut saatavilla. Elämästä tuli selviytymistä. Vallankumous muokkasi historiaa. Adelaidan lapsuudesta tuttu johtajan kuva vaihdettiin toiseen, minkä väitettiin esittävän samaa henkilöä kuin aiemmin. Vallankumoukselliset harjoittivat oman käden oikeutta. Ihmisiä vangittiin, kidutettiin ja teurastettiin. En välttämättä olisi halunnut tietää, mitä kravatin tekeminen tarkoittaa. Kaduilla ammuskeltiin ja asuntoihin tunkeuduttiin. Kukaan ei ollut turvassa missään.

"Suljin silmäni ja vedin sisään sitä, mitä elämästäni oli vielä jäljellä. Elämä oli sitä, mitä oli tapahtunut. Mitä teimme ja mitä meille tehtiin. Meihin oli vedetty samanlainen viilto keskelle kuin kohoavalle leivälle." (s.135)

Kirja on ennen kaikkea ajatuksia herättävä. Se saa pohtimaan ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Kirja kertoo siitä, miten ihmiset toimivat ääritilanteissa ja millaisia selviytymiskeinoja he ottavat pakon edessä käyttöön. Siinä kuvataan, kuinka yhteisö toimii keskellä sekasortoa. Suosittelen jättämään takakansitekstin lukematta, jos ei halua tietää koko juonta etukäteen. Lopussa kirjailija kokee tarvetta korostaa, että tarina on fiktiota, mutta jotkin tapahtumat ovat saaneet inspiraatiota todellisista tapahtumista.

"Meitä pelotti enemmän kuin mihin sietokykymme riitti." (s.147)

Kirjan nimen merkitys avautuu viimeisen sivun viimeisissä lauseissa. Tunne on sykähdyttävä.

maanantai 22. maaliskuuta 2021

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Naisten hiljainen mielenosoituskulkue astelee Havannan kaduilla Kuubassa vuonna 2003. Tilanne purkautuu poliisien ja ihmisjoukon rynnätessä paikalle ja piestessä naiset verille. Kiinniotetut pakotetaan bussien kyytiin. Protestiliikkeessä on mukana Silvia, jonka aviomies Ernesto on oppositioliikkeen kannattajana epäinhimillisissä oloissa pidetty mielipidevanki. Silvia marssii oman henkensä uhalla sekä vankien vapauttamisen että Kuuban kansalaisten vapauden puolesta. Hän kokee olevansa vankina omassa kotimaassaan, jossa kansalaisia alistetaan mielivaltaisesti. He elävät köyhyydessä ja kurjuudessa eikä heille anneta lupaa matkustaa ulkomaille. Vähän väliä epätoivoiset ihmiset yrittävät paeta salaa veneillä. Ulkomaalaiset eivät pysty auttamaan, vaikka yrittävät neuvotella tilanteen helpottamiseksi. Kuubalaisten on tukeuduttava omaan itseensä.

"'Sitä sanotaan, että amerikkalaisten tulon myötä kaikki palaa aikaan ennen vallankumousta', Sophie pohti ääneen. 'Joidenkin mielestä silloin oli parempi ja toisten mielestä silloin oli pahempi. Minä en pysty kuvittelemaan mitään pahempaa kuin nykyhetki.'" (s.21)

Maria asuu yksin yhdessä suuren kartanon huoneista. Talo on aikoinaan kuulunut hänen suvulleen, mutta kommunismin myötä sinne on muuttanut asumaan lukuisia eri perheitä. Kaikki suvun arvotavarat on viety yhteisomistajuuteen vedoten. Marialla ei ole jäljellä enää muuta kuin menneiden hyvien aikojen muisto. Hän tuoksuttaa ikivanhaa hajuvettään ja ajattelee menetettyä rakastettuaan. Marian sukulaistyttö Sophie tapailee turistimiestä, joita Havannassa vilisee yhtenään. Turistit näkevät Kuubasta näennäisen silotellun ja iloisen pinnan. Ongelmat pyyhitään heidän silmiltään pois. He ostavat kalliita jenkkituotteita turistikaupoista ja illastavat ylellisissä ravintoloissa, kun paikalliset jonottavat tuntitolkulla saadakseen hyvällä tuurilla pari perunaa. Naiset joutuvat ansaitsemaan ruokansa kaupustelemalla. Erilaisissa viroissa olevat miehet kuten poliisit tai vankilan vartijat käyttävät heitä seksuaalisesti hyväkseen antaakseen vastineeksi katteettomia lupauksia tai vähän ruokaa. Miehet ovat enimmäkseen korruptoituneita ja alkoholiin meneviä. Heillä on salattuja lapsia siellä ja täällä. Perheväkivalta ja rikollisuus ovat yleistä. Kehenkään ei voi luottaa. Kuka vain voi olla ilmiantaja, agentti tai vakooja. Missä vain voi olla kuuntelulaitteita. Kenet vain voidaan pidättää syyttömänä. Koko ajan on oltava varuillaan. Komiteaan kuuluvat ihmiset puolustavat omaa näkemystään henkeen ja vereen. He ovat kommunistisen vallankumouksen puolella, sillä se on poistanut heidän mukaansa maasta imperialismin. Kaikkia johdatetaan yhtä lailla kuten pässiä narussa. Ihmisillä ei näytä olevan puolueetonta tietoa saatavilla.

"'Ne, joilla on liikaa kaikkea, eivät osaa arvostaa mitään.'" (s.131) 

Cecilia Samartin kirjoittaa elävästi ja vakuuttavasti Kuuban poliittisesta tilanteesta kuvitteellisten, mutta silti niin rakastettavien henkilöiden kautta. Tekstistä huokuvat merelliset tuoksut ja salsan rytmikäs kumu, mutta myös siivottomat hajut, vauvojen itku ja tappelun mäiske. Kirja johdattaa lukijan välitilaan, josta ei ole pääsyä eteen saati taakse. Pienen kopin seinät puristuvat kohti, sydän tykyttää nopeammin ja hengitys salpaantuu. Keuhkot huutavat ilmaa. Ääntäkään ei kuulu. Pelkkä kenkien kopina tiellä, kun valkoisiin pukeutuneet aaveet käyvät viimeistä kulkuaan kohti vapautta.

"- mitä iloa on elämästä, jos en saa ajatella omia ajatuksiani ja ilmaista omia tunteitani." (s.79)

Cecilia Samartin kertoo Kuubasta, jossa ihmiset ovat kerta kaikkiaan jumissa. Heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa oman elämänsä suuntaan, vaan heidän kohtalonsa on muiden mielivaltaisissa käsissä. He voivat vain selviytyä päivästä toiseen ja katsella vuosien vierimistä ohitseen aivan kuin millään ei olisi mitään merkitystä. Ihmisiä auttaa jaksamaan samanhenkinen perhe, rakkaus ja toivo. He löytävät itsestään uskomatonta rohkeutta, kun he päättävät taistella paremman tulevaisuuden puolesta.

"Se oli tehnyt hänelle sellaisen olon, että hän oli tervetullut ja kuului johonkin suurempaan. Nainen oli antanut hänelle itselleen merkityksen." (s.377)


keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Mia Couto: Plumeriaveranta

Ermelindo Mucanga asuu vaeltavana henkenä omassa haudassaan. Hänen on mentävä jonkun elävän, mutta pian kuolevan ihmisen kyytiin, jotta hän voisi kuolla kunnolla. Ermelindo asettuu poliisikomisario Izidine Naitaan, joka tutkii parhaillaan vanhainkodin johtajan murhaa. Vanhainkoti sijaitsee entisessä siirtomaavallanaikaisessa linnoituksessa. Kuulusteltavat vanhukset kertovat jokainen oman versionsa tapahtumista. He tarinoivat tarinoimisen riemusta. Heistä on mukavaa saada viimein huomiota. Kukaan ei käy katsomassa heitä muuten kuin aikeenaan varastaa heiltä. He ovat omien sanojensa mukaan joutuneet kärsimään sota-ajan ja nyt he kärsivät rauhan aikaa.

"Jokaisella on omat murheensa, jotka ovat suurempia kuin maailma." (s.95)

Mosambik elää itsenäisyyden jälkeistä aikaa, mutta siirtomaavallan aika muhii edelleen mielessä. Vanhainkodissa asuu sekä mustia että valkoisia ihmisiä, jotka miettivät, miten suhtautuivat toisiinsa ennen ja miten toimivat toistensa kanssa nyt. Kirjassa ovat esillä perinteet, myytit ja uskomukset, mutta ennen kaikkea tarinat omasta itsestä ja millaiseksi itsensä kokee. Toive, että jäisi tarinana elämään, eikä unohtuisi pimeyteen.

"Nämä vanhukset ovat se menneisyys, jota te tukahdutatte sisimmässänne. Nämä vanhukset muistuttavat teitä siitä mistä te olette lähtöisin..." (s.88)

Kirjan teksti tuntui haastavalta. Siihen oli keskityttävä kaikin voimin, mutta silti saattoi pudota kärryiltä. Minua kiinnosti, ehtiikö poliisikomisario ratkaista murhan ennen kuin hän itse kuolee. Jännitin, mikä kohtalo häntä itseään odottaa. Koin lukiessani olevani maagisen, tihenevän sumun keskellä. Kaikkialle, mihin katsoin, oli mahdollinen kuolema vastassa. Sumussa saattoi astua miinan päälle, hukkua mereen, tippua kalliolta alas tai joutua hyökkäyksen kohteeksi. Vanhukset odottivat kuoleman rajamailla, ja Ermelindo laski päiviä oman henkivaelluksensa loppuun. Izidine luuli olevansa paikalla vain työasioissa, mutta joutuikin jonon jatkoksi.

"Koko tämä maailma tekee kuolemaa" (s.68)



sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Yritän lukea kaikki Neiti Etsivät!

Haaveilin lapsena siitä, että lukisin kaikki Neiti Etsivä kirjat. Ryhdyin tuumasta toimeen ja luin kaikki, mitä kirjastosta löysin. Yritin saattaa ajatuksen loppuun kymmenen vuotta sitten, mutta noin parikymmentä kirjaa jäi vielä puuttumaan. Olen tähän mennessä lukenut 87/105 Neiti Etsivää. Tavoitteenani on tämän vuoden aikana lukea loput kirjat, jos vain löydän ne jostain käsiini, sillä kaikkia ei löydy Helmet kirjastoista.

Neiti Etsivä karjatilalla kertoo Paula Drewin matkasta Arizonaan Bessin ja Georgen sukulaisten luokse. Bet-täti ja Ed-setä eivät haluaisi tyttöjä vieraikseen, sillä tilaa koettelee tihutöiden sarja. Kaiken lisäksi siellä on nähty aavehevonen. Paula ottaa tietenkin tapauksen selvitettäväkseen. Hän loistaa tällä kertaa täydellisillä ratsastustaidoillaan. Juoni keskittyy täpäristä tilanteista selviämiseen kuten auton hyytymisestä keskelle autiomaata, kivivyöryn alle jäämisestä autiokylässä ja yli äyräiden kuihuvan joen ylittämisestä ratsastaen. Roistot ovat kaiken aikaa yhden askeleen edellä. Heistä vilahtaa vain varjo, kun he pääsevät juuri ja juuri liukkaasti pakenemaan. Onneksi tytöt saavat välillä rentoutua shoppailemalla intiaanivaatteita ja katsomalla rodeota.

"Yhtäkkiä hän kuuli niityn suunnasta pitkän, oudon vihellyksen. Ikään kuin vastaukseksi vihellykseen niittyä reunustavien puitten suojista laukkasi valkea, läpikuultava hevonen! Aave!" (s.42)

Kohtasin heti kirjan alussa haasteen, josta olen maininnut ennenkin. Minua harmittaa, kuinka Paulan ystävät kuvataan aina samalla, kapeakatseisella tavalla. Bess on pyöreä tyttö, joka haaveilee herkuista ja pojista, ja George on poikamainen tyttö, joka menee etulinjaan Paulan kanssa sillä välin, kun Bess joutuu pulaan ja vaatii pelastamista. Ulkonäkö ja ruokailutottumukset kattavat suurimman osan ystävysten persoonallisuudesta. Toki myös tyttölapsilta odotettu käytös. En jotenkin kestä, kuinka epäterveellinen suhtautuminen tytöillä on ruokaan. Ymmärrän, että kirjat ovat vanhanaikaisia, eri kirjailijoiden kirjoittamia ja massatuotannolla tehtyjä, mutta silti. En voi suositella kirjoja nykyajan lapsille, sillä ne eivät ole kestäneet aikaa.

"Bess huokasi. - Olen niin kuumissani, että taidan hakea kylmän juoman ja enköhän ota nakkisämpylän sen kaveriksi. 

George virnisti. - Syöminen on itse asiassa aikamoisen lihottava harrastus, serkkuhyvä." (s.113)

Tässä kohtaa voisi kysyä, miksi sitten aika ajoin palaan takaisin kirjojen pariin? Suurin syy on nostalgia. Kirjoja lukiessa saattaa saavuttaa pienen pilkahduksen siitä jännityksestä ja innostuneisuudesta, mitä lapsena tunsi. Paula on tuttu ja ihastuttava henkilö, vaikka välillä onkin hieman liian taitava ja täydellinen ollakseen uskottava. Tykkään myös kirjojen kansista. Ne saavat hyvälle mielelle ja nostavat hauskoja muistoja esiin.

 

Neiti Etsivä ja viulistin painajainen kertoo Seattlessa järjestettävistä kilpailuista, joihin Paulan ja Bessin sokeutunut ystävätär Deirdre osallistuu. Paula saa taas uuden tapauksen ratkaistavakseen, sillä näyttää siltä, että joku yrittää sabotoida Deirdren osallistumista kilpailuun. Onko syyllinen entinen viulunsoiton opettaja, joka on suuttunut siitä, että Deirdre teki hänen käytöksestään valituksen? Vai kanssakilpailija, koppava Brie? Vai kenties Deirdren läheisen tuttavan herra Wellsin sihteeri, joka ajattelee, että Deirdre on vain herran rahojen perässä? Entä kuka on mystinen nukkavieruihin vaatteisiin pukeutunut mies, joka varjostaa tyttöjä?

"Yhtäkkiä Paula huomasi, että näyttämön lattiassa, vain muutaman askeleen päässä Deirdrestä ammotti avoin luukku. - - Deirdre oli vaarassa pudota minä hetkenä hyvänsä tuohon mustana ammottavaan aukkoon!" (s.11)

Huomioni kiinnittyi mielenkiintoisen ja vauhdikkaan juonikuvion ohella Bessiin. Sympatiani ovat usein hänen puolellaan, kun Paula muka ystävällisesti pilkkaa häntä. Bess hieroo jalkojaan sen jälkeen, kun tytöt ovat kävelleet runsaasti. Paulan mielestä kyseessä on vain Bessin huono kunto. Hän nauraa sille, että Bess aloittaa aina uusia dieettejä ja kuntoiluohjelmia, joita ei kuitenkaan toteuta. Myöhemmin Bess toipuu stressaavasta tilanteesta lohduttamalla itseään ahmimalla herkkuja. Bess kaipaisi selvästi ystävänsä tukea pilkanteon sijaan. Hän haluaisi muuttaa elämäntapojaan, mutta häneltä puuttuvat oikeat keinot. Niitä pelkkää salaattia syövä Paula ei pysty tarjoamaan, joten toivoisin, että hän pystyisi kääntymään ammattilaisten puoleen.

"- Oli se vain niin rankka kokemus, etten taida enää koskaan olla ihan entiseni, Bess sanoi. Hän painoi lusikan jäätelöannokseensa ja haukkasi ison suupalan kermavaahtoa ja vaahterasiirappia.

- Jotenkin minusta tuntuu, että olet jo toipumassa hyvää vauhtia, Paula kiusoitteli." (s.64)

 

Neiti Etsivä ja kuiskaava patsas kuljettaa Paulan, Bessin ja Georgen Waterfordiin pursiseuran tiloihin. Rouva Merriamilla on ongelmia antiikkikirjakokoelmansa myyjän kanssa. Hän on myös ihmeissään kuiskaavan patsaan katoamisesta. Paula pukeutuu valeasuun, vaihtaa nimekseen Debbie Lynbrookin ja pestautuu töihin antiikkikauppaan voidakseen paremmin tutkia tapausta.

"Poliisimies sanoi: - Me taidammekin sitten tietää, kuka hän oli. Häntä ei ole kovin vaikea saada kiinni. Hän ansaitsee elantonsa alamaailman tappelupukarina." (s.9)

Kirjassa esiintyvät ohimennen myös Paulan isä, taloudenhoitaja Hanna Gruen, Togo-terrieri ja poikaystävä Ned Nickerson, jota kylläkin kuvataan sanoilla 'erityisen hyvä ystävä, joka tapailee tyttöä aina kuin suinkin pääsee irti joko koulustaan tai osa-aikaisesta kesätyöstään vakuutusmyyjänä'. Mukana ovat myös Burt Eddleton ja Dave Evans, jotka ovat puolestaan Georgen ja Bessin ystäviä.

"- No voi peijooni! hän huudahti. - Kuulostaa siltä, että saattaisit tarvita hiukan miehistäkin apua. Älä hämmästy, jos ilmaannun pursiseuraan." (s.19)

Neiti Etsivän maailmassa naisilla on traaginen ja romantisoitu kohtalo. Paulan äiti on kuollut, kun tyttö on ollut kolme vuotta vanha. Syytä ei kuitenkaan kerrota. Kuiskaavan patsaan mallina toiminut italialainen nainen ei koskaan selviytynyt koti-ikävästä synnyinmaataan kohtaan, vaan kuoli suruun alle kolmenkymmenen ikäisenä.

"Kun pienen tytön äiti oli kuollut, Hanna oli ottanut tehtäväkseen auttaa Paulan kasvatuksessa. Hanna Gruen oli maltillinen ja hyväntahtoinen ihminen ja aina huolissaan, kun Paula ratkoi arvoituksia." (s.6)

Tarinassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita kuten lukuisia kidnappausyrityksiä ja vähintään kolme kertaa veneellä kohti ajamista. George loistaa tässäkin kirjassa judotaidoillaan, ja Bess saa kommentteja ruokailutottumuksistaan. Vanhanaikaiset sanat ja ajankuva luovat vanhan maailman tuntua.

"- Paula, katso tuota sinistä venettä! Se on tulossa suoraan päin!" (s.58)

 

Neiti Etsivä haamujahdissa johdattaa Paulan ystävineen henkimaailman kammotusten äärelle. Nuoret osallistuvat ystävätär Helen Archerin kutsusta kesäretkelle, jonka tarkoituksena on vierailla viidessä eri kummitusten riivaamassa kohteessa. Uskovatko nuoret yliluonnollisen olemassaoloon? Vai saavatko he kenties roistot kiinni?

"- Koko juttu vaikuttaa minusta aivan liian sotkuiselta" (s.62)

Meno on kaiken kaikkiaan hurjaa. Nuoret yrittävät jahdata roistoja, jotka esittävät erilaisia rooleja aaveista mustekaloihin. Roistot eivät ole kovin fiksuja, sillä heidän uhkailunsa ovat tehottomia ja valeasunsa läpinäkyviä. He jättävät liikaa johtolankoja jälkeensä. Roistojen hyökkäysten tahti on hengästyttävä. Nuoret eivät saa hetkeäkään rauhaa. Hyökkäykset ovat myös astetta pelottavampia, sillä esimerkiksi nuorten lähellä räjähtää pommi ja ilotulitusraketteja, Ned kidnapataan ja Paula yritetään tappaa.

"Kankaan alta paljastui iso, pitkä ilmapallo.
- Kun palloon puhalletaan ilmaa, se kai muistuttaa naista, Burt sanoi." (s.20)

"Burt sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miksi mies kehitteli niin monimutkaisia ja kaiketi kalliita kummitustemppuja." (s.90)

Ned, Burt ja Dave esiintyvät tässä kirjassa rehellisesti Paulan, Bessin ja Georgen poikaystävinä. Pääparia Paulaa ja Nediä kuvataan lukuisilla ylistävillä sanoilla, kun taas sivuhenkilöillä on muutamia heikkouksia, kuten Bessillä arkuus. Tekstissä nostetaan useasti esille, kuinka Paulalle neuvotaan, että hänen on otettava mies avukseen. Tytöt muutenkin kulkevat poikien jäljessä 'turvallisuussyistä'. Käytännössä Ned tarvitsee enemmän pelastajaa kuin Paula. Paulan komea lakimies isä Carson Drew vilahtaa ohimennen kirjan sivuilla. Roistot puolestaan tunnetaan Neiti Etsivän maailmassa läpitunkevista katseista ja ulkonäön kovuudesta.

"Aikoiko mustekala hyökätä nyt hänen kimppuunsa? Paula sysäsi kuitenkin moisen ajatuksen heti mielestään ja pyrähti nopeasti Nedin luo. Onneksi rantaan ei ollut enää kovin pitkä matka. Saisiko hän vedettyä pojan sinne turvaan?" (s.31)

Tarinan yhteydessä lukijalle opetetaan tietoja kotiloista ja merenelävistä. Paula käy myös jumalanpalveluksessa, jonka aiheena on 'älä varasta'.

 

Neiti Etsivä vaarallisilla vesillä kirjassa Paula ja George matkustavat Bridgehavenin merikeskukseen Connecticutin osavaltioon. Tytöt esiintyvät peiterooleissa; Paula kesäkurssin opiskelijana ja George veneveistämön apulaisena. Heidän tehtävänään on tutkia, ketkä ovat merikeskuksessa tapahtuneiden tihutöiden takana. Onko syyllinen joku opiskelijoista kuten huonosta asenteestaan tunnettu Deke Ryan tai omiin oloihinsa opiskelemaan vetäytyvä Claire Roebling? Entä huonon näön vuoksi merimatkoilta eläköitynyt ja asiasta katkeroitunut kapteeni Gregory? Entä venemallin plagioinnista merikeskuksen johtajaa Patricia Newcombia syyttävä Vincent Silvio?

"Paulalla oli outo tunne, että joku piti heitä silmällä, vaikka hän ei nähnytkään ketään. Kylmänväristyksiä tuntien hän kiinnitti huomionsa takaisin laivaan." (s.25)

Tarinan lomassa lukijalle opetetaan tietoja merenkulkuun liittyen. Se on välillä jokseenkin huvittavaa. Paula ja George jahtaavat yhdenkin kerran roistoja takaa ja päätyvät köysivarastoon. Sen sijaan, että he yrittäisivät saada roistot kiinni, lukija saa Georgen suusta pienen luennon entisaikojen köysistä.

"Entisaikoina köydet valmistettiin tällä tavalla. Pienemmät köyden osat kierrettiin yhteen koko rakennuksen pituudelta." (s.67)

Paulan suhtautuminen läheltä piti tilanteisiin on hämmentävä. Hän haluaa unohtaa ne mahdollisimman nopeasti eikä halua puhua niistä kenenkään kanssa. Hän luottaa omiin kykyihinsä ja onnelliseen loppuun, vaikka olisi kuinka usein kuolemanvaarassa. Paulalla on valtavan suuri sisäinen motivaatio alaa kohtaan. Hän ei varmasti osaisi elää ilman, että hänellä on jokin tapaus ratkaistavanaan. Välillä tuntuu siltä, että hän on hieman tyhmänrohkea. Paulan pitäisi ajatella enemmän ennen kuin toimii. Hänen olisi syytä olla varovaisempi liikkeissään. Paula muun muassa mutisee rikosepäillyn kuullen paljastavia sanoja, mihin hänen ei uskoisi sortuvan. Hän ei ole tässä kirjassa ihan niin täydellinen.

"Paula nielaisi kuullessaan, kuinka avain kääntyi lukossa. Hän ja George jäisivät verekseltään kiinni!" (s.37)

Olen varannut kirjastosta uuden kasan Neiti Etsiviä, joihin paneudun seuraavassa aihetta koskevassa postauksessa. Lapsuuden ajan kirjojen lukeminen on kiehtovaa!

sunnuntai 7. maaliskuuta 2021

Hank Green: Ihan mieletön juttu

New Yorkissa asuva parikymppinen April May kohtaa kadun varteen ilmestyneen mystisen patsaan. Hän soittaa heti ystävälleen Andylle, vaikka kello on neljä aamuyöllä, sillä hän haluaa heti kuvata aiheesta videon. Se julkaistaan Andyn YouTube-kanavalla, ja siitä tulee viraali-ilmiö. April May on yhtäkkiä somejulkkis, jota kutsutaan televisiohaastatteluihin. Selviää, että Carliksi nimetty patsas ei ole ainoa, vaan niitä on ilmestynyt kaupunkeihin ympäri maailmaa. April May uhraa ihmissuhteensa ja koko oman identiteettinsä omistaessaan elämänsä patsasmysteerille.

"Jatkan matkaa, ja yhtäkkiä se on siinä. Menen lähemmäs, tajuan että se, mikä on ilmestynyt kadulle, on todella... siis todella poikkeuksellinen veistos." (s.10)

Kirjassa on koukuttava scifi-tarina tubettajien maailmasta. Se havainnollistaa, kuinka syvälle epätodellisuuteen ihminen voi upota. Somemaailma on auki 24 tuntia vuorokaudessa. Se ei koskaan lepää. Se vie kaiken ajan ja energian, jos haluaa pysyä pinnalla ja ihmisten mielessä. Silti joku toinen voi ottaa vallan ja viedä huomion toisaalle. Ihmiset ovat alttiita imemään vaikutteita. Heidän mielipiteensä ovat vaihtuvia ja häilyviä. Yhdellä hetkellä he ihailevat estoitta, repivät fanikuviin ja käskevät lausua repliikin videolle, mutta toisella hetkellä he yrittävät käyttää hyväkseen, järjestävät vihakampanjan ja hylkäävät armotta. Tubettajien on pidettävä ihmiset koossa oman tarinansa voimin. Heidän on keksittävä koko ajan jotain uutta ja isompaa. Heidän on oltava ajan hermolla ja askeleen edellä. Heidän on tarkkailtava klikkauksia ja tykkäyksiä. Heidän on puristettava itsestään kaikki irti ja uhrattava itsensä lopulta kokonaan.

"Minua alkoi jo pikkuisen kaduttaa, mutta en kuitenkaan halunnut luopua uudesta vapauden- ja vallantunteestani." (s.65)

Kirja muistuttaa oman yksityisyyden vaalimisen tärkeydestä. Kaikkiin ihmisiin ei voi luottaa. Omia tietojaan, omaa asuinpaikkaansa ja kuluvan päivän reittisuunnitelmaansa ei kannata ilmoittaa avoimesti somessa. Omista läheisistä on pidettävä kiinni. Myös omaa aikaa on pakko ottaa. Ihmisen terveys ei muuten kestä.

"Huolellisesti hiotuista nettipersoonista ärtyminen oli osa minun huolellisesti hiottua nettipersoonaani." (s.18)

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin kahdeksas kirja.