Unelmien aika

Edie O'Sullivan asuu yksin kolmen kissansa kanssa. Hän viettää mielellään aikaansa ystävänsä Rigan seurassa, mutta naapureitaan hän ei voi sietää. Hän on muutenkin herkästi negatiivisia tunteitaan näyttävä. Hänen mieltään painaa edelleen 20 vuoden takainen ero avovaimosta. Veljenpojanpoika Sean on hänen elämänsä tärkein ihminen. Hän on toiminut pojan äitinä tämän vanhempien kuoltua. Sean työskentelee Weymouthin poliisissa komisariona. Hänellä on aviomies Liam ja toivottavasti pian myös adoptiotytär Juniper. Edien elämä muuttuu, kun hän löytää ovensa takaa palapelinpaloja sisältävän lahjapaketin ja haasteen yrittää estää neljän ihmisen murha ennen joulua. "Aina joulukuussa hän tunsi olevansa kuin rikkinäisistä muistoista kokoon harsittu haamu." (s.30) Edie O'Sullivan pohtii alituiseen anagrammeja. Mielestäni aihe on tylsää luettavaa. Kirjaan on upotettu lukijalle kaksi peliä. Ensimmäisessä pitää etsiä anagrammeja ja toisessa päätellä palapelinpaloista englanninkielinen...

Lily Armitage palaa Endgamen sukukartanoon saadakseen selville äitinsä murhaajan. Hän on elänyt kuluneet 21 vuotta kuin unessa. Kartanolla odottaa vuosittainen joulupeli, jonka palkintona on tänä vuonna kartanon omistajuus. Sukulaiset ratkovat arvoituksia ilman puhelimia ja lumimyrskyn saartamina. Kunnes tapahtuu taas murha. "Koko talo oli kuin monikerroksinen hauta." (s.164) Kirjassa pohditaan äiti-tytär-suhdetta, raskautta, adoptiota, syrjintää, biseksuaalisuutta ja traumoja. Vakavista aiheista ja tapahtumista huolimatta kirjan henkilöt käyttäytyvät tunteettomasti. He ovat yksiulotteisia ja epäuskottavia. Teksti on tönkköä koruilua, turhaa sanahelinää, ärsyttävää toistoa ja epäsopivaa keveyttä. Kirjassa ei ole aitoa jännitystä nimeksikään. Täytyy todeta, että en pitänyt kirjasta. Lukeminen olisi pitänyt jättää kesken jo heti alussa, kun kartanon korni nimi Endgame tulee ilmi. En ole varma, onko kirjan tarkoitus olla tragedia, komedia vai farssi. Vai ihan vain floppi. "...