Blogi täyttää 5 vuotta!

Kirjablogini täyttää tänään viisi vuotta!

Kulunut blogivuosi on ollut kaiken kaikkiaan hurja. Viime syksy oli täynnä vauhtia, kun taas kevät oli ymmärrettävistä syistä täysin lamaantunut. En ole koskaan kirjoittanut niin vähän blogipostauksia kuin tänä vuonna. Siihen on vaikuttanut varmasti myös se, etten ole enää osallistunut Helmet lukuhaasteeseen, ja myös se, että olen kärsinyt lukujumista. Tuntuu siltä kuin kirjoissa olisi pelkkiä ankeuttajia. Jotta syntymäpäiväjuhlat eivät menisi itkuksi niin keskitytään siihen, mikä blogivuoden aikana oli mukavaa.

Uuden vuoden kynnyksellä iloitsin siitä, kuinka olen pystynyt blogin avulla keskittymään omien unelmieni toteuttamiseen. Totesin, että omia haaveita pystyy toteuttamaan, kun tekee tarvittavia valintoja. Nautin siitä, kuinka keskityin kulttuuriin; kirjallisuuteen, teatteriin, balettiin, sirkukseen ja museoihin. Olin tyytyväinen päätöksestäni jatkaa parin vuoden tauon jälkeen näyttelemisen harrastamista. Olin oppinut paljon uutta sekä päässyt kokeilemaan monenlaisia asioita ja tapaamaan inspiroivia ihmisiä.

Blogivuoden kohokohtia:

Kirjagram ja lukupiirit

Rakastan kirjagramia, sillä siellä riittää loputtomasti tekemistä. Sieltä saa inspiraatiota valokuvaamiseen, kirjoittamiseen ja lukemiseen. Tykkään selailla kauniita kirjakuvia, etsiä kirjavinkkejä, vastata kyselyihin ja päivittää stooreja. Kirjoitin alkuvuodesta inspiraation vallassa Kirjabloggaajien joukkopako! nimisen postauksen, johon sain paljon kommentteja. Sitä on myös klikattu hurjan monta kertaa. Raflaavan otsikon takana totean, että kirjablogit ja kirjainsta eivät sulje toisiaan pois, vaan täydentävät ihanasti toisiaan.

Tänä vuonna kirjagrammaajat ovat perustaneet erilaisia lukupiirejä. Keväällä osallistuin Lukuisa nimisen kirjagrammaajan järjestämälle lukupiirille, jossa luettiin Joyce Carol Oatesin Blondi. Oli mukava tuntea kuuluvansa ryhmään, jonka jäsenet lukivat yhtä aikaa samaa kirjaa ja ajattelivat ehkä samaan aikaan samoja ajatuksia. Lukupiirissä luettiin tietyt sivut viikon aikana ja keskusteltiin luetusta viikon lopussa. Tässä kuussa liityin Not Fast Just Furious Books lukupiiriin. Tarkoituksena on lukea uusi kirja edellisen loputtua. Lukupiirissä oleminen on yhteisöllistä ja hauskaa. Se toimii hyvänä lukujumin karkoittajana.

Lukuhaasteet

Luin kaksi Pieni runotyttö kirjaa marraskuussa 2019 päättyneeseen Montgomery-lukuhaasteen. Vuoden 2019 lopussa sain sen vuoden Helmet lukuhaasteen päätökseen. Suoritin haasteen jo neljännen kerran peräkkäin lukemalla 50 kirjaa eli yhden kirjan jokaiseen haastekohtaan. Totesin, että vaikka olen saanut haasteen kautta runsaasti iloa ja jännitystä lukuhetkiin, niin minun on pidettävä haasteesta taukoa voidakseni keskittyä paremmin muihin haasteisiin kuten Maailman ympäri lukuhaasteeseen.

Erilaiset tapahtumat

Lokakuussa 2019 vierailin bloggaajapassilla Helsingin kirjamessuilla. Viikonloppu alkoi Gummerus Kustannuksen kirjabloggaajille ja kirjagrammaajille järjestämällä lounaalla Camilla Greben kanssa. Sain kustantamolta ilmaiseksi kirjailijan uusimman kirjan Horros ja pyysin siihen tilaisuuden lopussa omistuskirjoituksen. Kirjamessuilta mieleen jäi yleinen huoli siitä, että puhelin syrjäyttäisi kirjojen lukemisen. Mielestäni ne eivät ole toistensa vihollisia, vaan voivat yhdessä tuoda jotain lisää lukemisharrastukseen.

Ehdin käydä bloggaajan asemassa kuusi kertaa teatterissa ennen kuin ne laitettiin keväällä kiinni. Upein kokemus oli ehdottomasti Pieni merenneito -musikaalin näkeminen ja ´Ursulan´ kanssa yhteiskuvaan pääseminen.


Olen tässä lopussa yleensä pohtinut seuraavaa blogivuotta. Nyt en uskalla toivoa muuta kuin hyvää terveyttä itse kullekin. Toivottavasti kirjallisuus tuo meille kaikille lohtua, uusia ideoita, viihdykettä sekä oppimisen kokemuksia.

Kiitos kaikille, jotka olette seuranneet matkaani harrastukseni parissa! <3

Kristiina Bruun: Kaikki mikä on sinun

Eletään vuotta 1991. Anna on matkustanut vaihto-oppilaaksi Teksasiin, mistä hän on haaveillut pikku tytöstä asti. Hänen hartain toiveensa on löytää itselleen amerikkalainen mies. Lapsellisen nuoren naisen ei ole helppoa kulkea kohteliaisuuksia latelevien poikien maailmassa. Heitä on vaikea tulkita, sillä heidän kulttuurinsa eroaa niin paljon suomalaisesta. Anna löytääkin sielunkumppanuuden paremmin bangladeshilaisen Taufiqin kanssa. Poika puhuu paljon kotimaansa historiasta ja elämästä sodan keskellä. Anna tuntee itsensä sivistyneeksi ja suvaitsevaiseksi. Hän harmittelee, kuinka islam nähdään länsimaissa negatiivisessa sävyssä. Anna on nopea liikkeissään suostuessaan Taufiqin kanssa avioliittoon ja muuttamaan ainakin vuodeksi Bangladeshiin. Hän lähtee matkaan tietämättä oikeastaan mitään siellä vallitsevista käytännön oloista, tavoista ja käytössäännöistä.

Taufiqin sukulaistäti Taslima elää elämäänsä kahdestaan tyttärensä kanssa. Hänen onneton avioliittonsa itsensä valitseman miehen kanssa on siinä pisteessä, että aviomies on muuttanut muualle asumaan uuden naisensa kanssa. Taslima ei silti voi erota miehestään, vaan hänen on pidettävä kuuliaisen vaimon kulissia yllä. Salaa hän haaveilee mahdollisuudesta hypätä länsimaalaisen miehen matkaan ja elää vapaana bangladeshilaisen kulttuurin velvoitteista. Taufiqin perheen autonkuljettajaksi palkattu Delwar on mielissään hyvästä asemastaan. Hänen isänsä kuoltua hän on ainoa, joka voi elättää äidin ja pikkuveljen. Hän haaveilee omasta vaimosta ja perheestä, joista hän voisi myös huolehtia. Äidillä onkin pian 14-vuotias lapsivaimo mietittynä. Tytön omalla perheellä ei nimittäin ole enää varaa ruokkia tyttöä. Äiti uskoo, että järjestetty avioliitto on toimivin ratkaisu.

Ihmisten välinen kanssakäyminen on loppujen lopuksi sattumanvaraista. Kaikki riippuu siitä, miten kukakin tulkitsee, kuinka missäkin tilanteessa tulisi toimia. Kulttuuri ja uskonto sanovat yhtä, mutta itse saattaakin niiden sisällä olla eri mieltä. Sitten pitää taiteilla jossain välimaastossa, jotta kukaan ei mahdollisesti pahastuisi. Pieni tutkiminen paljastaa, että Kristiina Bruun on Annan tavoin opiskellut Teksasissa ja mennyt naimisiin bangladeshilaisen miehen kanssa. Kirjailija on varmasti käyttänyt omia kokemuksiaan kirjan materiaalina. Kirja kertoo ennen kaikkea erilaisten kulttuurien ja erilaisten ihmisten kohtaamisesta aikana, jolloin ei ollut helppoa löytää tietoa ja elettiin pitkälti ennakkoluulojen varassa. Yhteistä kaikille on huoli siitä, mitä yhteisö sanoisi, jos yksi sen jäsenistä toimisi vallitsevien tapojen vastaisesti. Suomalaisen Annan vanhemmat pelkäävät, mitä naapurit sanovat. Taufiqin suku miettii, kuinka kauan kestäisi ennen kuin Anna haluaisi erota miehestään ja lähteä pois kuten kaikki muutkin länsimaalaiset vaimot ennen häntä. Suomalaiset pohtivat, kuinka alistavasti muslimimies kohtelee vaimoaan. Bangladeshilaiset ajattelevat, että länsimaiset tytöt ovat huonoja, kun taas kotimaan tytöt ovat siveitä. Länsimaalaisten pelastajasyndroomastakin tulee palautetta, vaikka siitä ei ihan kyseistä sanaa käytetäkään. Parasta ovat erilaisten ihmisten kohtaamiset, joissa ennakkoluulot hälvenevät, hymy on herkässä ja yhteinen sävel löytyy - ja ne 5000 vieraan häät, joissa annetaan lahjaksi vain kultakoruja, koristellaan kädet hennalla ja suljetaan isät neuvottelemaan omaisuuden jakamisesta!

Kirjassa on kaiken aikaa havaittavissa kaipuu jonnekin muualle. Halun lähteestä ei oikein saa otetta. Miksi Anna on aina haaveillut ulkomaille muutosta? Miksi hän ei sitten ole kiinnostunut ottamaan selvää vieraista kulttuureista? Miksi hän haluaa elää omassa kuplassaan välittämättä ympärillä tapahtuvista asioista? Miksi hän haluaa siten olla epäkohtelias ja asettaa itsensä vaaralle alttiiksi? Miksei hän ymmärrä, että ihminen on kokonaisvaltainen olento, jolla on suku, kotimaa ja menneisyys, jota ei voida pyyhkiä hänestä irti? Miksi miehen koti ja kulttuuri ovat tärkeämpiä kuin naisen? Miksi naisen on seurattava miestä ja mukautettava elämänsä miehen tahtoon? Ei ole yksinkertaista mennä naimisiin eri maasta kotoisin olevan kanssa ja muuttaa itselleen vieraaseen maahan. On luonnollista kaivata omia tuttuja lapsena opittuja rutiineja. Anna kasvaa ja kehittyy eläessään bangladeshilaisen kulttuurin keskellä, yrittäessään keksiä itselleen mielekästä tekemistä palveluskunnan tehdessä kaikki kotiin liittyvät askareet ja etsiessään omalle elämälleen mielekästä tarkoitusta aviomiehen ollessa kaiken aikaa töissä. Hän pohtii, onko ruoho yhtään sen vihreämpää siellä kuin täällä. Onko järkevää haluta sitä, mitä jollakin toisella on, eikä olla koskaan tyytyväinen siihen, mitä on? Mitä itsenäisyys ja vapaus valita kenellekin merkitsevät? Mistä parempi tulevaisuus löytyy?

Luin kirjan, sillä kuulun instagramissa toimivaan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin. Lukupiiriläiset kuvaavat kirjaa saippuapalaksi, joka yrittää koko ajan karata otteesta. Mihinkään asiaan ei syvennytä kunnolla. Asioista annetaan pieni pilkahdus, mutta sitten ne taas katoavat. Epäselviäkin kohtauksia löytyy, niin että ei oikein tiedä, mitä tapahtuu. Henkilöt hämmentävät, sillä he tekevät ensin yhtä ja sitten yhtäkkiä toista. Kaikki on häilyväistä ja epävakaata. Mutta ehkä maailma on sellainen. Ihminen oppii ja kehittyy, välillä ottaa takapakkia ja sitten taas jatkaa eteenpäin.

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Pojan syntyessä lamppu viedään oven eteen. Tytön syntyessä lamppu sammutetaan.

12-vuotias Sophie pakotetaan muuttamaan Haitista New Yorkiin äitinsä luokse. Heidän kohtaamisensa on raju, sillä se herättää henkiin sellaisia menneisyyden tapahtumia, joiden käsittelystä ei selviydy ilman ammattilaisten apua. Sophie kaipaa takaisin Haitiin, sillä hänen koko elämänsä on siellä. Hänen äitinsä on aikanaan matkustanut Amerikkaan rahan ja isomman maailman perässä. Hän haluaa vaalentaa ihoaan valkaisuvoiteilla ja seurustella amerikkalaisen miehen kanssa. Sophien ja hänen äitinsä välit särkyvät, kun hänen äitinsä päättää länsimaisten tapojen ihannoinnista huolimatta toteuttaa haitilaisia perinteitä ´koettamalla´ tytärtään ollakseen varma hänen puhtaudestaan.

Köyhien haitilaisten naisten elämä rakentuu perimätiedon varaan. He siirtävät seuraavalle sukupolvelle sen, mitä heidän äitinsä ja isoäitinsä ovat heille opettaneet. Osa tavoista on hyödyllisiä, mutta osa henkisesti ja fyysisesti vahingollisia. Sophie käsittelee sukupolvelta toiselle siirtyvää traumaa liittyen neitsyyskulttiin. Hän yrittää katkaista ja parantaa sen. Hän tiedostaa, että haitilainen mies haluaa neitsyen. Hääyön jälkeen on kunnia asia laittaa verinen lakana esille. Äitien tehtävänä on vartioida tyttäriensä puhtautta. Heille on opetettu, että jos lapsi häpäistään niin äitikin häpäistään. Turmeltunut tytär ei kelpaa aviomiehelle ja saatetaan lähettää takaisin kotiin. Äidit tekevät kuten heidän täytyy, vaikka he itse näkisivät painajaisia omista koetuksistaan, sillä heidän ruumiinsa eivät kuulu heille. Sophie kuvastaa kulttuurin murrosvaihetta. Hän symbolisoi vapautta. Hän haluaa parantua.

Uuteen maailmaan astuminen ei ole helppoa. Siitä seuraa ongelmia, joita ei välttämättä tule ajatelleeksi. Haitissa kaikki myyvät kilpaa mitä tahansa saadakseen rahaa ruokaan. New Yorkissa ruoka on niin halpaa, että sitä sortuu ahmimaan, vaikka ei olisi tarvetta syödä varastoon silloin, kun ruokaa on saatavilla. Haitista maahan muuttaneille on Sophien äidin mukaan tärkeää pikaisesti oppia puhumaan englantia, sillä paikalliset pilkkaavat ja lyövät herkästi erilaisia ihmisiä.

Edwidge Danticatin romaanin Haiti levittäytyy silmien eteen synkkänä ja surullisena paikkana. Näen, muistan, hengitän on tarina kahden kulttuurin välissä elämisestä, menneisyyden trauman käsittelystä, mielenterveysongelmista, perinteiden säilyttämisestä, naisten elämästä ja sukupolvien välisestä kuilusta sekä äiti-tytär-suhteesta.

Salla Simukka: Lukitut

"Tämä on meidän tarinamme"

Simukka, Salla: Lukitut
Julkaistu: 2020
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: Tammi
Sivumäärä: 284

Metsäjoen vankila täyttyy 16-17-vuotiaista nuorista, joiden oletetaan tulevaisuudessa tekevän rikoksen. Heidän on tunnustettava tuleva rikoksensa ja kaduttava sitä ennen kuin he täyttävät kahdeksantoista vuotta, jotta heidät voidaan vapauttaa vankilasta. Muussa tapauksessa he joutuvat kärsimään rangaistuksensa. Muunsukupuolinen Vega tarkkailee vankilan elämää etäältä, tummaihoinen Kaspian selviytyy rustaamalla runoja ja Kiinasta adoptoitu kurvikas Meea hakee seuraa Johanneksen kanssa seurustelevasta Oliverista, joka tulee helposti toimeen kaikkien kanssa. Johannes on kovia kokenut alkoholistiperheen poika, kun taas Oliver on rikas ja välitön. Nuoret yrittävät parhaansa mukaan sopeutua vankilassa elämiseen ja keksiä syytä sinne joutumiseen. Tilanne tuntuu epäreilulta. Jokainen heistä haluaisi kapinoida ´systeemiä´ vastaan. Kukaan heistä ei osaa odottaa, että joku heistä kuolisi sen vuoksi.

" - Sä et näytä...

Johannes nielaisi lauseen loppuun ja näytti nololta.

- Runopojalta? Miltä ne sitten näyttää? Kaspian haastoi." (s.61)

Vankilan kasvottomat vartijat kontrolloivat nuorisoa uhkaamalla heitä rangaistuksilla. He ovat pakottaneet nuoret yhteen ja samaan tilaan, saman tehtävän äärelle. Nuoret eivät suostu lokeroitaviksi. He haluavat itse määritellä itsensä. He muodostavat omia ryhmiään, jotka reagoivat tapahtuneeseen omalla ainutlaatuisella tavallaan. Nuorten ihmisten ajatusmaailma on maailmoja syleilevää. He ajattelevat tietävänsä kaikesta kaiken ja olevansa kaiken yläpuolella, vaikka todellisuudessa he ovat vasta oman minän rakentamisen ja maailman ymmärtämisen alkumetreillä. He ovat niin kiinni itsessään, että eivät näe, mitä ympärillä oikeasti tapahtuu. Heistä omat ongelmat tuntuvat maailman tärkeimmiltä, vaikka tosiasiassa muita ei heidän asiansa kiinnosta niin paljon kuin he luulevat. Heissä on liikuttavaa, kuinka he puhuvat sujuvasti yhtä, mutta tekevät silti toista. He ovat ehdottomia omissa mielipiteissään, vaikka muuttavat niitä heti huomenna. He vaativat suvaitsevaisuutta itseään kohtaan, mutta ajattelevat pahaa muista. He jäävät helposti jumiin siihen, mikä määrittelee heidät erilaiseksi. Nuorten maailma on alati muuttuvaista ja dramaattista. He tutustuvat nopeasti uusiin ihmisiin ja etääntyvät vanhoista ystävistä. He ihastuvat ja jättävät. He liikkuvat laineilla edes takaisin, mutta koko ajan kohti horisonttia.

"Olette täällä täysin turvassa eikä mikään tai kukaan voi vahingoittaa teitä, kun noudatatte sääntöjä." (s.23)

Dystooppisen tarinan voi lukea symbolisena. Joukko nuoria on tuomittu ennalta ja lukittu omaan lokeroonsa. Heidät ja heidän tulevaisuutensa on määritelty heihin liitettävien ennakkoluuloisten ominaisuuksien perusteella. He yrittävät pyristellä niistä irti, löytää itsensä ja luoda omannäköisen tulevaisuutensa. Salla Simukka saa nuorten ääneen soimaan uskottavasti.

Malin Persson Giolito: Suurin kaikista

Maria Nordberg astuu sisälle käräjäoikeuden istuntosaliin. Hän näkee siellä huolestuneet vanhempansa ja nälkäiset toimittajat sekä omasta kannastaan varmat asianajajat. 18-vuotias Maria, tuttavallisemmin Maja, ajattelee kaikkia niitä tapahtumia, mitkä johdattivat hänet tähän tilanteeseen äidin ostamassa liian pienessä, valkoisessa puserossa, jonka hän haluaisi vaihtaa toiseen heti tilaisuuden tullen. Yhdeksän pitkää kuukautta sitten hän seisoi Djursholmin lukion luokkahuoneessa ainoana ihmisenä, jota ei juuri hetki sitten oltu ammuttu. Nyt hänen pitäisi vakuuttaa kaikki siitä, että hän on syytön tapahtuneeseen.

"Mitä tehdä, jos on vaikea tietää, mikä on totta ja kuka valehtelee?"

Jännittävä oikeussalidraama kuvaa nuoren ihmisen ajatuksia tilanteessa, jossa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Oma kohtalo on vieraiden ihmisten käsissä. Maja voi vain kertoa oman kantansa asianajajalleen ja toivoa, että hän kykenee vakuuttamaan keräämillään teknisillä todisteilla ja toteuttamillaan taidokkailla puheenvuoroillaan sekä tuomarin että lautamiehet siitä, että hänet kannattaisi vapauttaa syytteistä massamurhiin ja murhan yllyttämiseen.

"Minun olisi pitänyt kuolla, mutta minä en kuollut, vaan olen yhä elossa. Anteeksi. Olen pahoillani. Ei ollut tarkoitus."

Maja katselee muita naisia vankilan ulkoiluhetkenä. Hän yrittää keksiä erilaisia tarinoita siitä, mistä syystä joku olisi tuomittu. Pahuus saa aina palkkansa. Vai voisiko vankilaan joutua vahingossa? Ihmiset lukevat iltapäivälehtiä ja vakuuttavat itselleen olevansa hyviä ihmisiä, jotka eivät koskaan joutuisi lehden otsikoihin syytettynä rikoksesta. He ravistelevat itseään etsiessään syytetystä pahuudesta kieliviä luonteenpiirteitä, jotka sulkisivat hänet 'muihin', pois 'meistä'. He seuraavat lööppejä viikkotolkulla, mutta eivät silti tule muistamaan lopputulosta. He luottavat itsensä antaman tuomion paikkaansapitävyyteen.

"Hän on vakuuttunut siitä, että tietää minusta kaiken, kuka minä olen ja miksi olen. Mitä olen tehnyt. - Katsokaa kaikki Maja Nordbergiä: murhaajaa, hirviötä, tuossa hän istuu!"

Maja pohtii omaa elämänpolkuaan ja päätyy siihen, että kaikki on loppujen lopuksi sattumaa. Hän miettii, miksi juuri hän kohtasi Sebastianin. Hän halveksii vanhempiensa reaktiota, kun he ensi kerran kohtasivat pojan. Rikkaan perheen kultakimpale sai aina kaiken haluamansa. Hän teki mitä huvitti ja sai kaiken anteeksi. Tottakai Sebastianin kanssa oli ihanaa. Aluksi. Rikkaille kaikki oli suurta. Valitettavasti myös ongelmat.

"Elää elämänsä onnellisena loppuun asti rakastamansa miehen kanssa, se toimii vain kirjoissa. - Eikä rakkaus pelasta ketään ikuiseen elämään."

Muistanko vuosia kirjan lukemisen jälkeen, tuomittiinko Maja massamurhasta vai päästettiinkö hänet vapaaksi? En. Tulen muistamaan nuoren tytön pelon, epävarmuuden ja sekavuuden tunteen. Rukouksen siitä, että koko elämä olisi edessäpäin eikä iäksi riistetty.

Kuinka monta Neiti Etsivää luin 24 tunnissa

Huomasin kevään lopulla, kuinka ihmiset harrastivat lukumaratoneja jonkun lapsuuden ajan kirjasarjan parissa. Päätin viettää erään kesäkuisen keskiviikon pelkästään Neiti Etsiviä lukien. Lainasin kirjastosta kaikki kynnelle kykenevät kirjat ja valmistauduin 24 tuntia kestävään lukuputkeen. Tosiasiassa en tulisi lukemaan niin pitkään, sillä minun oli pakko nukkuakin, mutta päätin yllytyshulluna kokeilla, kuinka paljon pystyisin lukemaan.



Aloitin lukemisen kello puoli 9. Neiti Etsivä ja valepuvun arvoitus nimisen kirjan aiheena olivat Yhdysvaltoihin muuttaneet eurooppalaiset. Tarinan tyyli oli pinnallinen. Se oli myös raskaslukuinen, sillä siinä keskityttiin lähinnä kuvailemaan nopealla tahdilla lukuisia puheluita, vierailuja ja lounaita. Toki mukana oli hämäräperäisiä takaa-ajoja. Kiinnitin huomioni siihen, kuinka henkilöiden ulkonäköä kuvattiin. Muun muassa Bess parka on aina vain pelkkä pullea ystävä ilman muita ominaisuuksia, paitsi parantumatonta romanttisuutta. Huomasin myös feministisiä piirteitä. 'Röyhkeä nuori nainen' Paula opetti Lisaa olemaan rohkea ja pitämään kiinni omista oikeuksistaan. Paljastui, että Paula, joka osaa mitä vain ja on imagoltaan samankaltainen hahmo kuin Barbie, osasi tällä kertaa puhua ranskaa. Kirjan lukemiseen meni melkein koko päivä, sillä puuhastelin tietysti kaikkea muutakin. Tämä johtui etenkin siitä, että kirja ei ollut kovin hyvä.



Aloitin kello kolmen aikoihin kirjan Neiti Etsivä Atlantilla, joka imaisi minut täysillä mukaansa. Siinä oli minun lapsuuteni Neiti Etsivä! Paljon toimintaa jalokivivarkauden selvittämiseen liittyen. Tällä kertaa mukana oli Bessin ja Georgen lisäksi eteläafrikkalainen Petra. Pidän eniten suljetun paikan mysteereistä, joten valtamerialus oli kiinnostava tapahtumapaikka. Erikoisia rikollisista teki heidän käyttämänsä viittomakieli. Mainio vanhanaikainen seikkailu!



Aloitin kello puoli 10 Kadonneen elokuvan arvoituksen. Upeat filmitähdet ja mystisen varkauden selvittäminen saivat jäädä puolessa välissä kesken, sillä päätäni alkoi painaa kuin Paulalla, mutta väsymyksestä toisin kuin Paulalla, joka ehdittiin siihen mennessä kolkata jo kaksi kertaa. Auts.

Luin lukumaratonin aikana 2,5 kirjaa. Hyvä suoritus tällaiselle levottomalle ja hitaalle lukijalle. Lukumaraton oli hauska nostalgiamatka lapsuuden kirjoihin! Luin kolmannen kirjan loppuun seuraavana päivänä. Se oli ihastuttava vanhanajan elokuvatähtineen ja perinteisine seikkailuineen.

Lopuksi pieni huomautus siitä, että tämä postaus oli tarkoitus julkaista heti kesäkuussa, mutta jäi syystä jos toisesta roikkumaan. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan sanotaan.

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

'Aina on joku joka unohtaa katsoa uutiset tai seisoo väärässä paikassa. Asioita vain tapahtuu.'

Tyttö menettää äitinsä lentokoneesta irronneen jäälohkareen tippuessa tämän päälle. Kuolemaa on vaikea ymmärtää, sillä siitä ei jää konkreettista jälkeä kuten Hercule Poirotin murhatutkimuksessa käytettyjä ihmisen piirrettyjä ääriviivoja. Tytöllä on vain muistot äidistä, mutta ne eivät riitä, sillä 'muistoilla ei ole ruumista'. Hän keskittyy tarkkailemaan merkkejä äidistä. Se on helppoa, sillä kaikki jäi äidiltä kesken. Satu jäi kesken, remontti jäi kesken, äiti jäi kesken. Tuntuu siltä kuin kotona olisi äidin kokoinen reikä. 'Jäljelle jäi vain hikisiä poliiseja ja puuvärejä puristavia luokkakavereita.'

Isä ottaa vaimonsa kuoleman raskaasti. Hän menee rikki. Hän vuotaa, ulvoo ja jossittelee. Hän ei osaa olla oma itsensä, sillä vaimo oli se, joka 'määritteli hänen ääriviivansa'. Vaimo kertoi, milloin oli minkäkin askareen aika. Nyt aika ei liiku. Mikään ei etene. Isä on jumissa. Hän pelkää taivasta. Se on liian auki. Isä pelkää hapertuvaa ruumista. Sen sisään hiipii salaa kuolemaa aiheuttavia ongelmia. Tulee aika, kun hän ei tunne mitään, ja tulee aika, kun suru on viimein käsitelty.

Täti voittaa lotossa pääpotin ja ostaa kartanon lampaineen kaikkineen. Hän jaksaa tukea sukulaisiaan surun keskellä. Hän auttaa, kunnes voittaa lotossa toisen kerran. Se saa hänet murtumaan ja nukkumaan kolme viikkoa putkeen. Ihmiset käsittelevät kriisejä eri tavoilla. Kukin kulkee omaa reittiään ja tulee tietoiseksi siitä tosiasiasta, että asioille ei ole selitystä. Asioita vain tapahtuu. Asioita ei tapahdu koskaan. Asioita melkein tapahtuu. Maailma jatkuu meidän kanssamme tai ilman meitä. Ihmisen on kaaoksessa tukeuduttava turvaa luoviin rutiineihin.

Kirjassa pohditaan elämää ja kuolemaa tavoilla, jotka vuorotellen itkettävät ja naurattavat. Huomioidut asiat ovat osuvia, mutta lempeitä. Ne kuvaavat ihmistä helläkätisesti. Ihmisen olemukseen kuuluu puhumattomuus mitä tulee kuolemaan. Kukaan ei halua keskustella siitä suoraan. Lapsi tekee omat päätelmänsä toteamalla 'kun syö niin kasvaa aikuiseksi ja kuolee, miksei kukaan ole piirtänyt maitopurkin kylkeen kuolemaa'. Miksi lapsille ei puhuta kuolemasta? 'Jeesus oli ristillä ja yhtäkkiä oli aamu.'

Kuolema tulee ajatuksiin yöllä. Sitä ei voi nähdä eikä sitä voi ymmärtää. Se vaikuttaa äärettömältä ja pelottavalta. Siitä saattaa kuulla merkkejä, kun se hiljaa ja vääjäämättömästi hiipii kohti. Lattian narahtelua, ovenkarmin paukahtelua, uuninluukun kohahtelua. Kuoleman ajattelu saa tuntemaan kuin 'talo kuuluisi öisin jollekulle toiselle'. Yön pimeys muistuttaa taivaasta ja avaruudesta, jossa kiidämme hurjaa vauhtia, vaikka emme tule ajatelleeksi sitä. Kuolemaa ei myös tule aina ajatelleeksi. Kunnes jokin murikka sinkoaa halki ajan ja paikan vasten kasvoja.

Sadut ja vertauskuvat ovat läsnä. Ihminen oppii leikin ja tarinoiden avulla. Perhe on astunut kuin Liisa ihmemaahan. Herttakuningatar on leikannut äidin pään poikki. Muu perhe ei osaa enää olla omassa kehossaan. Heiltä puuttuvat Liisan kakunpalat, jotka kutistaisivat heidät 'siihen muotoon kuin lääkäri käskee'. Kani heristelee kelloaan ja hokee kiireestä. Aika kuluu. Kohta se loppuu. Tule jo. Mennään. Eletään vielä kun ehditään.