tiistai 29. lokakuuta 2019

Helsingin kirjamessujen punainen lanka: Syrjäyttääkö puhelin kirjat?



Kävin Helsingin kirjamessuilla bloggaajapassilla. Viikonloppu alkoi Gummerus Kustannuksen kirjabloggaajille ja kirjagrammaajille järjestämällä lounaalla Camilla Greben kanssa. Sain kustantamolta ilmaiseksi kirjailijan uusimman kirjan Horros ja pyysin siihen tilaisuuden lopussa omistuskirjoituksen. Camilla Grebe oli sydämellinen ja helposti lähestyttävä kirjailija, jonka teos vaikuttaa todella kiinnostavalta. Se on tavallaan osa kirjasarjaa, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä osana. Kuuntelin myöhemmin päivällä pätkiä Camilla Greben lavahaastatteluista. Hän kertoi, että ajankohtainen aihe sosiaalinen media näkyy Horroksessa. Hän koki, että puhelin on kirjan pahin kilpailija. Grebe oli sitä mieltä, että lasten olisi hyvä lukea pitkiä kertomuksia kielen ymmärryksen vuoksi. Hän kertoi tuntevansa huijarisyndrooman oireita aina kirjoitettuaan uutta kirjaa noin parisataa sivua. Silloin hän kyseenalaistaa kokoaikaiseksi kirjailijaksi ryhtymisensä, mikä olikin pitkä prosessi. Grebe mainitsi kirjoittavansa kirjojen henkilöistä kuvaukset ja etsivänsä netistä kuvan, miltä henkilö voisi näyttää. Juonikin on jollain tavalla selvillä, mutta se saattaa kesken kaiken lähteä uusille urille. Camilla Grebe kertoi tutkivansa erikoisia asioita netistä kuten tietoja murhapaikoista ja aseista. Julkisissa kulkuvälineissä murhista siskon kanssa puhelimitse puhuminen saattaa myös herättää hämmennystä.



Viihdyin eniten Kruununhaka lavan luona, sillä siellä keskusteltiin monista mielenkiintoisista tietokirjoista. Jouni Tikkanen kertoi Lauma nimisestä kirjastaan, mikä käsittelee 1880-luvun lastensurmia ja susivihaa Suomessa. Hän halusi kirjoittaa kaikilla aisteilla, joten hän kulki metsässä nelinkontin ja tutki sen hajumaailmaa. Hän huomasi, että maailma tuoksui nykyään erilaiselta, sillä 1880-luvun metsistä puuttui riista, jolloin sudet pyrkivät ihmisten läheisyyteen. Susia houkuttivat hajut ihmisten luona. Epätoivoisimmat sudet saattoivat hyökätä lasten kimppuun, mutta lastensurmat eivät silti olleet yleisiä, vaikka niistä löytyy paljon uutisia. Sudet metsästettiin melkein sukupuuttoon. Niiden pyynti oli viinan sävyttämää hauskanpitoa, mistä seurasi sudennahkaa näyttämällä palkkio. Marko Lamberg kertoi Noitaäiti kirjastaan, joka käsittelee noitavainoja. Hän koki, että ihmisen ei pidä antautua hysterian valtaan. Nykyaikana noitavainot ilmenevät somehysteriana, minkä tavoitteena ei ole kuolemantuomion langettaminen, vaan ihmisen maineen menetys.



Lapset olivat näkyvästi esillä, vaikka Timo Parvela koki, että kirjamessujen suurin panostus laitetaan aina ihan muualle kuin lasten kirjallisuuteen. Parvela juhli 30-vuotista taivaltaan kirjailijana ja muisteli kuluneita vuosia. Yhtenäiskulttuurin hajoamisen ja monikulttuuristumisen myötä kirjoissa ei enää voi eikä oikein ole suotavaakaan käyttää samankaltaista huumoria kuin aikoinaan. Vanhoihin satuihin ja sanontoihin on turha viitata, kun moni lapsista ei niitä enää nykyään tunne. Timo Parvela kertoi haluavansa kirjoissaan ottaa huomioon nykyajan lukijan, jolla ei ole kykyä sietää sitä, että tyydytys ei tule nopeasti. Kirjojen luvut ovat lyhentyneet ja kuvien määrä lisääntynyt, jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Kuvat toimivat tavallaan palkintoina. Parvela oli huolissaan lasten lukemisesta. Hän ehdotti, että lapsille ei tulisi sanoa, että heidän pitäisi lukea, vaan lapsille pitäisi puhua kirjoista niiden nimillä. Aikuisten pitäisi lisätä tietoa siitä, mitä kirjoja he voisivat lukea. Aikuisten tulisi nostaa näkymätön näkyväksi. Parvelan mielestä kysymys on ennen kaikkea asioiden arvottamisesta. Kirjallinen ympäristö saisi olla koko ajan läsnä, jotta lukemisesta ei muodostuisi mikään erityinen asia, vaan kirjat olisivat osa jokaisen elämää kuten ilma, jota hengitetään. Timo Parvela oli negatiivinen suhteessa peleihin. Hän koki, että pelit syrjäyttävät kirjat. Hän ei nähnyt, että lapset pelaisivat pelejä niiden tarinoiden, vaan ainoastaan toiminnan vuoksi. Näkemyksen kuulemisen jälkeen pelejä mainostaneen messupisteen ohi käveleminen tuntui hivenen erilaiselta. Tarvitseeko nostalgista Mariota ja rakasta kirjaa asettaa vastakkain? Kai ne voivat oleskella tässä meidän maailmassamme sulassa sovussa? Vai puhunko vain Parvelan mainitseman pelisukupolven suulla? Onko tilanne oikeasti niin paha?





Sinikka ja Tiina Nopola viettivät Heinähatun ja Vilttitossun 30-vuotista juhlavuotta. Sisarukset vakuuttivat olleensa itse lapsina kilttejä tyttöjä. Sen vuoksi heistä onkin ollut hauskaa keksiä kuvitteellisia henkilöitä ja elää heidän elämäänsä. Uusimman kirjan kirjoittamisen myötä he pääsivät tutustumaan kanoihin, jotka osoittautuivat älykkäämmiksi olennoiksi kuin olisi voinut uskoa. Sisaruksista huokui vanhanajan huumori, mutta tokaisu, että heidän nuoruutensa niin sanotut huonot tytöt eivät lopulta joutuneetkaan hunningolle, vaan kaikki pääsivät naimisiin, särähti korvaan.



Kirjamessut ilman kirjojaan signeeraavaa Mauri Kunnasta eivät olisi kirjamessut ollenkaan. Hänen näkemisensä tuo nostalgisen tunnelman. Uusi tuttavuus oli puolestaan Alnilam niminen messupiste, jossa myytiin kaikenlaisia tavaroita, joihin kirjagramissakin törmää. Tiimalaseja, kompasseja, sulkakyniä, nidottuja kirjoja ja Harry Potter aiheisia tavaroita! Olisin halunnut ostaa kaiken, mutta en sitten ostanut mitään. Terveiset vaan, että minua saa lahjoa tämän messupisteen tuotteilla :)



lauantai 12. lokakuuta 2019

Vihainen leski elää kuin viimeistä päivää

© Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri
"Millä nimellä 70-vuotiaita kutsutaan? Ikäihmisiksi? Varttuneeksi väeksi? Seniorikansaksi? Kypsiksi aikuisiksi? Ovatko 80-vuotiaat sitten ylikypsiä?"

Torstaina 10.10.2019 ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä saanut Vihainen leski on Minna Lindgrenin romaanista dramatisoitu näytelmä, mikä kertoo leskeksi jääneestä Ulliksesta, joka yrittää etsiä elämälleen uutta sisältöä. Kaksitoista vuotta kestäneen omaishoitajuuden aikana hän on menettänyt yhteytensä ystäviinsä ja harrastuksiinsa - ylipäänsä kaikkeen itselleen kuuluvaan. Ullis päättää laittaa punaiset korkokengät jalkaansa, kopauttaa kannat yhteen, jättää hyvästit Kansasille ja lähteä Stadiin etsimään itseään.

Ulliksen elämä on kuin suoraan tragikoomisesta Tuhkimo sadusta. Hän on raatanut koko elämänsä muiden hyvinvoinnin eteen; hoitanut kodin, kasvattanut lapset ja huolehtinut aviomiehestään. Ullis on ollut vankina omassa kodissaan vain, koska on ollut velvollisuudentuntoinen ja pelännyt muiden arvostelevia puheita. Leskeksi jäätyään hänen oletetaan huolehtivan aikuisista lapsistaan ja lastensa lapsista sekä takaavan heille hyvän perinnön. Kaikki käskevät tekemään lisää töitä. Hyvät kampaamohaltiat muuttavat Ulliksen ulkomuodon vaaleaksi ja puhtaaksi neitokaiseksi, joka on valmis löytämään unelmiensa prinssin. Mies löytyy musiikkitalon narikan luota, mutta katoaa tähtipölyyn. Neitokainen jää päiväunelmoimaan miehestä ja laulaa luikauttaa räystäällä sirkuttaville lintusille - tai siis rakennusmiehille - ja sieltä prinssi lentääkin kuin enkeli ja hukuttaa neidon kaiken parantaviin suudelmiin.
© Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri
Näytelmä muistuttaa meille kaikille, kuinka on tervettä olla hyvällä tavalla itsekäs ja kuinka 70-vuotiaanakin on lupa unelmoida. Ihmiset ovat kärkkäitä sanomaan toisilleen, mitä missäkin iässä saa tehdä. Aikuisten lasten on vaikea nähdä omaa äitiään itsellisenä ihmisenä, jos hän on viettänyt koko elämänsä muita varten. Ulliksen itsekkyys menee välillä katkeruuden puolelle, kun pitkään padotut tunteet pääsevät viimein valloilleen. Vuosien mielipaha puretaan arvostelemalla nykyajan maailmaa. Ulliksen jäljellä olevat ystävät kaipaavat takaisin nuoruuteen. He yrittävät elää kaiken uudestaan vielä kun ehtivät, vaikka kroppa ei enää kestäisi ja mieli ei pysyisi mukana. He eivät haluaisi pysähtyä miettimään oman elämänsä rajallisuuttta, vaan ravaavat mieluummin senioridiskoissa ottamassa muutaman neuvoa-antavan ja etsimässä yhden illan seuraa. Ulliksen unelmana on löytää vakaa ja turvallinen parisuhde, sillä entinen aviomies oli puhumatonta ja viinaan menevää sorttia.

Näytelmässä on draamaa, komediaa, musiikkia, romantiikkaa ja alavatsalihaksia vahvistavaa hotjoogaa. Tälle näytelmälle ei ole ikärajaa, mutta se sopii parhaiten ihmisille, jotka elävät samaa elämänvaihetta tai joilla on vanhenevat vanhemmat. Se saa ajattelemaan omaa suhtautumistaan vanhenemiseen. Kuinka vanhuksen on lupa käyttäytyä? Saako hän tehdä virheitä ja hölmöjä päähänpistoja?
© Harri Hinkka, Helsingin Kaupunginteatteri

Kävin katsomassa näytelmän Helsingin kaupunginteatterilta saadulla kutsuvieraslipulla.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Lauri on tehnyt itsemurhan hyppäämällä junan alle lukuvuoden ensimmäisenä koulupäivänä. Hänen siskonsa jää selviytymään surusta. Hän vaeltaa metsään ja istuutuu kivelle, jonka Lauri on hänelle kerran osoittanut. Sisko juttelee ajatuksissaan veljelleen yrittäen ymmärtää hänen tekoaan. Hän haluaisi löytää syyn - tai syyllisen - voiko hänessä itsessään olla syytä. Mitä koulussa oikein tapahtui? Miksi opettajat eivät huomanneet mitään? Mitä mieltä Laurin tunteneet koululaiset ovat? Voisiko olla mahdollista, että junan alta löytynyt poika ei ollutkaan Lauri? Laurin kuolema vaikuttaa kaikkiin. Laurin äiti jää työkyvyttömäksi ja isä muuttaa Tallinnaan asumaan. Ihmiset neuvovat, miten tapahtunutta kuuluisi surra.

"meinaat että se luuli selviävänsä?
ehkä se tunsi olevansa ikuinen
haavoittumaton, voikukka
joka nousee aina uudelleen"

Veli seuraa siskoa joka paikkaan - ajatukset eivät irtoa hänestä koskaan. Tapahtumaa kelaa jatkuvasti alusta loppuun ja lopusta alkuun. Kymmenen vuotta siihen menee. Siinä vaiheessa Lauri on jo kaunis muisto.

Kirja on surullinen, seesteinen, koskettava ja ajatuksia herättävä. Se voi helpottaa surutyön tekemistä ja oman käden kautta edesmenneen ihmisen muistelemista.


Helmet lukuhaaste 2019: 47. Kirjassa on alle 100 sivua

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Everstinnan elämänpolku puhuttaa

© Otto-Ville Väätäinen, Helsingin Kaupunginteatteri
Everstinnan ajaton ja myyttinen hahmo astelee lavalle hämärään kietoutuneena. Hän on alkukantainen, voimakas ja kaikkivoipa, mutta kirkkaassa valossa hänen olemuksensa rapistuu kaiken kokeneeksi ja kaiken menettäneeksi naiseksi, joka hakee villien soiden sijasta lohdutusta enää vain viinapullon uumenista.

Keskiviikkona 2.10.2019 ensi-iltansa Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä saanut Everstinna on Rosa Liksomin romaanista dramatisoitu näytelmä, joka kertoo Heidi Heralan tulkitsemana tarinan naisen henkisestä kasvusta ylpeästä natsiaatteen kannattajasta alistetuksi pikku vaimoksi ja lopulta katkeraksi vanhukseksi. Everstinna on aktiivinen, omien muistojensa tulkki, joka ammentaa elämänvoimansa Lapin ikiaikaisesta maaperästä. Hän kirmaa pitkin maita ja mantuja milloin seksuaalisessa kiihkossaan milloin sodanhurmoksessa. Hän antautuu koko ruumiinsa ja sielunsa voimin elämän kiihkeän rytmin vietäväksi. Everstinna kokee olevansa eniten elossa sodan keskellä - ainakin siihen saakka, kunnes sodan julmuudet tunkeutuvat kotitalon seinien sisäpuolelle makuukamariin asti. Hän kertoo oman elämänpolkunsa omassa tahdissaan; raadollisesti, mitään sensuroimatta, seksuaalisia halujaan peittelemättä, avuttomuutensa myrkyllisen rakkauden edessä hyväksyen.

Näytelmä on everstinnan muistojen kerrostuma, mistä eletty elämä sinkoilee pieninä välähdyksinä ja painajaismaisina kuvina. Heidi Herala muuntautuu eri ikäiseksi ilmeiden, eleiden ja asennonvaihdosten sekä kävelytyylin muutosten avulla. Hän pitää vahvalla eläytymisellään yleisön mielenkiinnon otteessaan. Heralan apuna toimivat sekä äänimaisema että valot, joiden avulla tilaan tuodaan katsojan mielikuvituksen varassa ihmisiä everstinnan elämästä. Pelottavinta oli joutua keskelle äänin ja valoin toteutettua konekivääritulta. Minun teki oikeasti mieli suojautua. Eläydyn yleensä näytelmiin hyvin voimakkaasti, joten minun oli kyseisenlaisina hetkinä tietoisesti nostettava itseni ulos tarinasta ja tarkkailla everstinnan elämän sijasta Heidi Heralan näyttelijäntyötä ja yleisön reaktioita. Katsomossa näkyi järkytyksen kyyneleitä ja ahdistuneita painonsiirtoja. Siellä kuului tukahdutettuja henkäyksiä ja hersyvää naurua. Itseltäni pääsi tahaton naurahdus Heralan onnistuneiden ilmeiden vuoksi. Pudistelin päätäni ihmetyksestä, kuinka ihminen voi olla taitava. Herala otti katsojat estoitta mukaan näytelmään kutsuen heitä milloin milläkin nimellä. Itse pääsin yhdeksi viidestä rakastajattaresta. Välillä everstinnan muistot tulivat liiankin iholle hänen kätellessään katsojia tai läimäyttäessään jotakuta selkään.

Sukupolvet toistensa jälkeen katsovat samaa taivasta ja ajattelevat everstinnan tavoin samoja elämän peruskysymyksiä. Tulin surulliseksi ajatuksesta, että aika kulkisi sykleittäin. Voisimmeko viimein ottaa opiksemme, taittaa ajan kuvion halki ja tasoittaa sen kulkemaan eteenpäin kohti parempaa ihmisyyttä?

© Otto-Ville Väätäinen, Helsingin Kaupunginteatteri

Kävin katsomassa näytelmän Helsingin kaupunginteatterilta saadulla kutsuvieraslipulla.

tiistai 1. lokakuuta 2019

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki

"Ainoastaan ihmisten maailmassa vuosiluvuilla oli merkitystä."

Luin kirjasarjan ensimmäisen osan noin vuosi sitten ja totesin, että taidan jättää tarinan omalta osaltani kesken. Koin, että se ei ollut niin mielenkiintoinen, että jaksaisin lukea sitä eteenpäin. Sain helmet lukuhaastetta ajatellen kirjagramin puolelta suosituksen tarttua kirjasarjan toiseen osaan, joten päätin antaa sille uuden mahdollisuuden.

Tarina oli alusta alkaen mukaansatempaava juonivetoisuutensa vuoksi. Eriskummalliset lapset seikkailivat eri aikakaudelta toiselle. He tapasivat vuoren huipulle piiloutuneita puhuvia eläimiä ja kiertolaisiksi naamioituneita eriskummallisia aikuisia. He poikkesivat myös friikkisirkuksessa. Lasten päämääränä oli päästä Lontooseen, mistä he yrittäisivät löytää ymbrynen, joka muuttaisi neiti Peregrinen linnunhahmosta takaisin ihmiseksi. Samalla he pyrkivät pelastamaan oman olemassaolonsa, sillä he tarvitsivat oman ymbrynen suojelusta selviytyäkseen. Ympärillä riehuva maailmansota asetti vielä oman lisähaasteensa.

Matkan aikana Jacob Portman tutustui omaan eriskummalliseen kykyynsä, mikä liittyi kuorioiden aistimiseen. Siitä oli hyötyä, sillä hirviömäiset olennot olivat jatkuvasti eriskummallisten lasten kintereillä. Mielenkiintoisimmat kyvyt olivat mielestäni eräillä kaksospojilla, jotka olivat sokeita ja näkivät oman ääntelynsä avulla. Mikä ääni heistä lähtikään, kun joku yritti erottaa heidät! Surullisinta oli seurata erään pojan hiljalleen katoamista, sillä hänen kykynsä liittyi näkymättömyyteen.

Eriskummalliset lapset ovat tottuneet elämään vain itseään ajatellen, mutta matkan aikana he joutuivat kyseenalaistamaan ajattelumaailmansa. Onko oikein pelastaa hädän hetkellä vain itsensä? Onko kenenkään mahdollista elää irrallaan muusta maailmasta? Kuinka ennakkoluuloisessa maailmassa sitten voisi elää? Onko tavallisilla ihmisillä mitään merkitystä, kun heidän kohtalonsa on sinetöity jo aikoja sitten? Onko historiaa mahdotonta muuttaa?

Kirja päättyi shokkipaljastukseen, joten olisin halunnut jäädä vielä edes vähäksi aikaa eriskummallisten lasten maailmaan. Seuraava kirjasarjan osa on saatavilla vain englanniksi ja se on melkein 500 sivua pitkä, joten jään vielä ainakin joksikin aikaa odottamaan mahdollista suomennosta.


Helmet lukuhaaste 2019: 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja