lauantai 30. lokakuuta 2021

Pinkkiä pintaan ja roolia vetämään - Miika Nousiaisen Pintaremontti Kansallisteatterissa

"Imagoahan tässä kaikki yrittää rakentaa. Ukin sukupolvi rakensi rintamamiestalon, isän sukupolvi rakensi hyvinvointivaltion. Nyt rakennetaan imagoa."

Keskiviikkona 27.10.2021 ensi-iltansa Suomen Kansallisteatterin suurella näyttämöllä saanut Pintaremontti on Miika Nousiaisen romaanista dramatisoitu näytelmä, joka kertoo keski-ikäisten kaupunkilaisten ruusunpunaisista unelmista ja sateisen harmaasta todellisuudesta. Sami (ilmiömäinen Juha Varis) on avioliitosta ja lapsista haaveileva poikamies, joka ajautuu surkeista sattumuksista toiseen kroonisen valehtelunsa vuoksi. Hänen siskonsa Henna (vakuuttava Annika Poijärvi) on ahdistunut lapsettomuudestaan, mutta ennen kaikkea aviopuolisonsa välinpitämättömyydestä. Heidän äitinsä Seija (liikuttava Tiina Weckström) muistaa tuoda jokaisessa tilanteessa esille kaipuunsa saada lastenlapsia. Hän kaipaisi ihmistä, joka tarvitsisi hänen huolenpitoaan, jotta hän tuntisi olonsa tarpeelliseksi. Samin kaveri Pesonen (leppoisa Heikki Pitkänen) hoitaa oman elämänsä kustannuksella ympäri vuorokauden ikääntyneitä vanhempiaan ja Markus (luonteva Pyry Nikkilä) kolmea lastaan. Paineet ovat kovat näyttää ulospäin juuri sellaiselta kuin pitäisi näyttää. Sen tietää ehkä parhaiten näytelmän kantava voima Sini (valovoimainen Katja Küttner), joka kannustaa podcastinsa kuuntelijoita uskomaan itseensä ja unelmiinsa.

Näytelmä on kaiken kaikkiaan synkkä ja sarkastisen humoristinen. Se on yhtä aikaa sekä ahdistavan samaistuttava että mielettömän absurdi. Henkilöt elävät ankeaa arkeaan omassa asunnossaan, omassa pienessä ruudussaan, omalla alustallaan, josta kurkistavat toistensa elämään joko pintapuolisesti tai pintaa syvemmältä. Heidän suhtautumisensa toisiinsa riippuu siitä, mitä he saamiensa tietojen valossa kuvittelevat toisen ihmisen elämän olevan. Lastenlapsista haaveileva Seija esimerkiksi näkee yksinhuoltajaisä Markuksen ja hänen lastensa elämän omien silmälasiensa läpi lämpöisenä ja seesteisenä, kun todellisuudessa suljetun oven takana isältä pääsee ärräpää jos toinenkin, kun voimat eivät riitä. Sosiaalinen media reaalimaailmassa. Kaikilla muilla on oletusarvoisesti jotain, mitä itseltä puuttuu. Sanotaan, että sateen jälkeen paistaa aina aurinko. Loppuratkaisu on kuin suoraan vanhoista kunnon maalaiskomedioista yliampuvine asusteineen, kliseisine parinmuodostuksineen ja imeline loppulauluineen. Kermaa kuivakakun päälle. Pinkkiä pintaan ja roolia vetämään. Ottiko kukaan lopulta sittenkään opikseen?

Keski-ikäisten ihmisten elämä on nimensä mukaisesti keskivaiheessa. Toisaalta elämä on jo eletty, omat vanhemmat haudattu ja lapset hankittu, mutta toisaalta aikaa on vielä uusille aluille. Pintaremontti käsittelee elämää huumorin avulla. Vaikeat asiat pystyy käsittelemään paremmin, kun suhtautuu niihin lempeästi. Ensi-iltayleisö naurahteli vapautuneesti tunnistettaville arkielämän ilmiöille. Hautajaisissa on aina joku setämies, joka puhuu automatkasta ja bensan hinnoista. Terveysasemalla on aina joku lääkäri, joka kuuluttaa seuraavan asiakkaan sisään monotonisella ja tunteettomalla äänenpainolla. Leikkipuistossa on aina joku äiti, joka keskustelee ummet ja lammet kuravaatteiden uusimmista ominaisuuksista suostumatta kertomaan edes omaa nimeään, sillä eihän leikkipuistossa kukaan tiedä muita kuin lasten nimet.

'Mihin sinun hoivaviettisi kohdistuu?' kyselee käsiohjelma. Näytelmän kuluessa haluaisin halata jokaista lavalla astelevaa henkilöä. Itkeä, lohduttaa ja iloita mukana. Elää ilman kulisseja.

Kävin katsomassa esityksen Kansallisteatterin bloggariklubin kautta saadulla lipulla.

maanantai 18. lokakuuta 2021

Mary Shelley: Frankenstein

Geneveläinen Victor Frankenstein tutkii kyltymättömässä kiihkossaan tieteen eri aloja aikomuksenaan voittaa kuoleman. Hän kokoaa kuolleiden ihmisten ruumiinosista olennon, jonka hän herättää eloon. Demoninen luomus synnyttää hänessä yllättäen kauhun tunteita, minkä johdosta hän sairastuu sekä fyysisesti että henkisesti. Victor haluaisi unohtaa kokemuksensa, mutta hirviö ei jätä häntä rauhaan.

Mary Shelleyn Frankenstein on goottilaisen kauhukirjallisuuden klassikko vuodelta 1818. Tarina on niin kiinnostava, että kirjaa ei malta laskea käsistään. Siitäkin huolimatta, että Victor on mielestäni yksi ahdistavimmista kirjan päähenkilöistä ikinä. Hänen ajattelussaan ei ole mitään logiikkaa. Puhumattakaan hänen teoistaan ja drama-queen elkeistään. Herää kysymys, kuka tarinan todellinen hirviö oikein on.

"Hän ei ollut sama huoleton olento joka nuorempana oli kanssani samoillut järven rannoilla ja keskustellut hurmiossa tulevaisuudensuunnitelmistamme. Hän oli saanut kokea ensimmäisen niistä suruista joilla meitä vieroitetaan maanpäällisestä elämästä -" (s.128)

Kiinnitin huomiota henkilökuvaukseen. Elizabeth on ilmeisesti ihanteellisen naisen ilmentymä. Hänessä arvostetaan kauneutta, hyveellisyyttä, uhrautuvaisuutta, pyyteetöntä hoivaviettiä ja kaikkivoipaista rakkautta. Hänen tehtävänsä on olemuksellaan rauhoittaa kiihkomielistä miestä ja saada hymyllään miehen jälleen iloiseksi. Elizabethin kokemat negatiiviset tuntemukset tulkitaan ujoudeksi. Kirjan naisten roolina on muutenkin olla pelkästään hyvällä mielellä. Kuolinvuoteellakaan nainen ei valita, vaan näyttää suloisen autuaalta ja arvokkaalta. Victorin osana on kokea jatkuvaa kärsimystä, kurjuutta ja raakuutta. Hän näkee, että tiede on yksinomaan miehistä. Siihen sisältyy suuria tunteita, karskiutta ja kunnianhimoa. Hän on raadannasta ruokottoman näköinen. Kirjassa kuvataan suorasanaisesti ihmisten ulkonäköä. Hirviö on ulkoisesti kaikkien kammoksuma. Hän muuttuu kokemustensa myötä kuulemiensa sanojen kaltaiseksi. Hänen tarinansa aiheuttaa tunteita laidasta laitaan. Hirviössä risteilevät sekä hyvyys että pahuus kuten ihmisissäkin.

Pidin kerrontatyyliä kiinnostavana. Tuntui siltä kuin tarinan sisällä olisi tarina, jonka sisällä oli tarina. Minuun teki vaikutuksen etenkin hirviön kertomus mökissä asuvasta köyhästä perheestä. Sympatiani ja toivoni olivat kaiken aikaa perheen puolella, vaikka pelkäsinkin surullista loppuratkaisua. Kritiikkiä antaisin epäuskottavista sattumista, mitä henkilöt kohtaavat elämänsä aikana ja mitkä on selvästi kirjoitettu vain, jotta kaikki asiat sopisivat kirjeiden tyyliin kirjoitettuun tekstiin. Pidin tapahtumapaikkojen kuvailusta. Tuntui siltä kuin ihmiset joutuisivat elämään luonnon armoilla, vaikka kuinka yrittäisivät leikkiä tieteen avulla jumalaa.

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Anniina Mikama: Myrrys

Kivihalmeen talo on ottanut orvon Niilon huomaansa. Elämä on ankaraa ja työntäyteistä. Niilo kokee sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa etenkin isännän taholta. Hän joutuu syömäänkin lattialla muun väen aterioidessa pöydän ääressä. Niilon elämä saapuu käännekohtaan, kun hän näkee metsässä karhun. Tapahtumat seuraavat toisiaan, myrrys kutsutaan taloon ja ei aikaakaan kun Niilo huomaa isännän lupaavan hänet tietäjälle rengiksi. Elämänmuutos kauhistuttaa poikaa, joka haluaisi mieluummin jäädä taloon kuin joutua huhujen mukaan tuonpuoleisen olentojen kanssa taikoja tekevän metsän miehen asuinpaikkaan. Niilo kasvaa, oppii elämästä ja ymmärtää, että hänen menneisyytensä ei ole ihan sellainen kuin isäntäväki on antanut ymmärtää.

"Eikö vain pojalla ollut tullessaan karhunhammas kaulassa? Jo äitinsä oli opettanut hänet noituuteen." (s.37)

1800-luvun historiallinen Suomi herää kirjassa eloon etenkin luontokuvausten kautta. Ihminen ja luonto elävät tasapainossa keskenään. Molempien kuuluu kunnioittaa toista. Ihmisen hieman enemmän, sillä hän ei selviydy elämästä ilman hyvää luontosuhdetta. Sivut kääntyvät vinhaa vauhtia, kun kansanuskolla höystetty seikkailu vie mukanaan. Välillä tunnelmoiden viipyillään taljan alla tulen lämmössä tai katsellaan suksien päältä auringossa kimmeltävää, koskematonta hankea.

"Päivät olivat täynnä kuulasta talven valoa, ja öisin revontulet mennä suhisivat pitkin taivaankantta." (s.164)

Tykästyin henkilöistä etenkin myrrykseen, jonka jännittävään menneisyyteen päästään kurkistamaan pilkahduksen verran. Olisi kiinnostavaa kuulla lisää hänen elämäntarinastaan (ja Mirjamista), sillä moni asia jää avoimeksi. Tapahtumapaikoista eniten pidin alisesta maailmasta. Siellä saattaa tapahtua mitä vain, jos ei ole varovainen. Sinne saattaa eksyä niin, ettei osaa tietään takaisin. Tykästyin myös ajatukseen, että metsään saattaa ilmestyä polku, jolle astuessa kadottaa itsensä. Myrrys on sopivaa luettavaa syksyn pimeneviin iltoihin.

"Alinen maailma tietää menneitä ja tulevia, eikä siellä ole aikaa, vaan kaikki ajat ovat olemassa nyt ja aina, samanaikaisesti." (s.122)

Kirjaa lukiessa mieleeni muistui Jouko Halmekosken kirjoittama kirja nimeltään Orjamarkkinat. Se sisältää liikuttavia tarinoita orvoista huutolaislapsista. Niilon kova elämä on kirjaan peilaten uskottava. Isäntäväen paatuneet luonteet ja väkivalta ovat paikoitellen liiankin painostavaa luettavaa. Kirkkoherralle annan sympatiapisteet hyvyydestä. Anniina Mikama on kirjoittanut kirjaansa eläviltä tuntuvia henkilöitä ja tapahtumapaikkoja. Voisi olla ainesta jopa elokuvaan.

perjantai 1. lokakuuta 2021

Albert Camus: Sivullinen

Nuori mies elää vähäeleistä arkea töissä käyden ja velvollisuudet hoitaen. Hän seuraa näennäisen välinpitämättömästi sivusta kanssaihmisten elämää. Hän näkee ihmiset sellaisina kuin he ovat ja vastaa heille siten kuin aidosti haluaa. Mies puhuu lyhyesti ja toimii hetkessä ajattelematta eilistä tai huomista. Hänellä on vain nykyhetki, jossa hän toimii sen hetkisen tuntemuksensa pohjalta. Hän ottaa asiat vastaan sellaisinaan, sillä ulkoinen tunteilla koreileminen olisi turhaa. Tilanne ei muuttuisi mihinkään suuntaan. Mies kokee elämän fyysisinä tuntemuksina. Lämpö tukahduttaa ja kakofoniset äänet häiritsevät keskittymiskykyä. Fyysinen keho häiritsee mielen liikkeitä. Ajatukset vaativat päästä lepoon.

"Vastasin, ettei elämä koskaan muutu, ettei se missään tapauksessa ole elämää kummempaa ja että täkäläinen elämäni ei ollut minusta lainkaan hullumpaa." (s.55)

Ihmisten elämään, tekoihin ja olemassaoloon voi suhtautua välinpitämättömästi, sillä jokainen heistä on katoavainen ja korvattavissa. Millään ei ole mitään merkitystä, ja kuitenkin tällä hetkellä on kaikki merkitys. Mikään ei herätä tunteita, ja kuitenkin sisällä piilee kaikki maailman tuntemukset. Ihmiset elävät elämäänsä sillä tavalla kuin se kuuluu elää, Jumalan ohjeita noudattaen, ja kuitenkin he toimivat päivästä toiseen toistuvilla irrationaalisilla tavoilla tehden vääryyttä kanssaeläjilleen. Mitä mikään lopulta hyödyttää? Kuoleman koittaessa ei ole mitään merkitystä, että on ollut olemassa ja miten elämänsä on elänyt, jos joutuu ikuiseen kadotukseen.

"- ei merkitse paljon, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäävät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia. Mikään ei loppujen lopuksi ollut selvempää. Minähän joka tapauksessa kuolisin, tapahtuipa se sitten nyt tai kahdenkymmenen vuoden päästä. - - millaiset ajatukseni olisivat kahdenkymmenen vuoden päästä, kun minun kuitenkin olisi päädyttävä samaan. Siitä hetkestä, kun kuolee, samantekevää, miten ja milloin, asia oli päivänselvä." (s.148-149)

160 sivussa on kaikki. Niihin sisältyy koko absurdi ihmiskunta. Järjettömät järjestelmät ja päättelyketjut. Valtio ja uskonto. Kehollisuus ja henkisyys. Päivä ja yö. Eteenpäin liikkuva aika. Kuolema. Ilman elämää, sillä kaikki ihmiset on tuomittu syntymässä kuolemaan. Nousemaan alkumerestä liikkuakseen rajoitetusti kuolemansellissään. Odottamaan päivää, kun pää irtoaa ruumiista. Päivää, jota kukaan ei kohta enää muista, sillä ei ole ketään muistamassa. Kuitenkin. Tämä hetki. Tämä ajatus. Tämä tunne. Tämä taivaan värien vaihtelun kauneus. Tässä on kaikki.