"Autuaita ovat köyhät, oli Madame Ludmilla kerkeä korostamaan, sillä köyhien on oleva taivasten valtakunta." (s.35)
Novelleissa kuvataan sekä lasten että aikuisten elämää, joka koostuu sekä kurjuudesta että toivon pilkahduksista. Lukija pääsee kurkistamaan tarinoiden maailmaan, josta löytyy muun muassa hylätyssä bussissa asuva perhe, auton alle heittäytyvä ja sairaalan vuoteista haaveileva mies, vuokratun ruumiin avulla lavastetuissa valvojaisissa korttia pelaava kyläyhteisö, riisipellolle presidentin pressikuvia varten kuljetettu ihmisjoukko ja satunnaisen amerikkalaisen miehen kanssa naimisiin mennyt ja luvattuun maahan muuttanut nainen.
"- monet nähdessään thaimaalaisen tai filippiiniläisen naisen otaksuvat yhä, että tämä on mukana seksibisneksessä." (s.254)
Minusta tuntuu siltä kuin novellien tarinat olisi kirjoitettu jo sata kertaa sadassa eri maassa. Kaikkialla on koettu sama pahuus, samat historian vaiheet, sama köyhyys ja kurjuus, sama sota ja rauha, samat inhimilliset tunteet. Mieli kaipaa jotain uutta. Jotain muutakin kuin ainaisia kuvauksia väkivallasta, raiskauksista, sotien kauheuksista ja köyhien ihmisten hyväksikäytöstä. Väittäisin, että onnellisiakin tarinoita on mahdollista kirjoittaa.
Miksi ulkomailta käännetään lähinnä vain ahdistavia tarinoita? Myyvätkö ne parhaiten? Miksi? Millaisia tarinoita ihmiset haluavat lukea ulkomailta? Millaisia tarinoita meidän Suomessa halutaan lukevan? Kenen tarina meille kerrotaan? Kenen tarina jää kertomatta? Kenelle ulkomaalaiset kirjailijat kirjoittavat? Millaisia tarinoita he haluavat kertoa? Millaisia tarinoita heidät pakotetaan kertomaan? Voidaanko kirjaa pitää esimerkiksi filippiiniläisenä, jos kirjailija on opiskellut ja asunut pitkään länsimaissa? Asettaako tilanne kirjailijan silmille erilaiset henkiset silmälasit kuin jos hän olisi aina asunut synnyinmaassaan?
Ilmeisesti jokaisella maalla on omat traumansa, jotka pitää purkaa ja käsitellä kirjallisuuden keinoin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!