maanantai 5. huhtikuuta 2021

Cecilia Samartin: Mofongo

Kahdeksanvuotias Sebastian istuu salkopallon vieressä ja katselee, kuinka muut luokan lapset pelaavat jalkapalloa. Hän haluaisi lähteä juoksemaan, mutta hänen sydänvikansa estää häntä liittymästä mukaan peliin. Opettajatar Ashworth pörröttää pojan hiuksia ja kutsuu häntä parhaaksi tussitaulun pyyhkijäksi. Sebastian on pieni ja hintelä, joten hän joutuu käyttämään jakkaraa ylettyäkseen pyyhkimään koko taulun. Lääkäri on sanonut, että hän pääsisi uuteen sydänleikkaukseen, jos hän tukevoituisi. Äidillä on kuitenkin liian kiire ruokkiakseen poikaansa kunnolla. Sebastian suuntaa koulun jälkeen Bungalow Haveniin isoäidin ruokapöytään, josta löytyy lääkkeille maistuvaa laitosruokaa. Matkalla pitää varoa koulukiusaaja Keithiä, joka käskyttää Sebastiania muun muassa matkimaan apinaa. Elämä on yksitoikkoisen pysähtynyttä, kunnes eräänä päivänä Sebastian löytää isoäidin tuupertuneena lattialle.

"Muutos on elämän ainoa vakio. Tietysti jotkut muutokset on helpompi hyväksyä kuin toiset." (s.316)

Sebastian tuntee olonsa turvalliseksi isoäidin luona. Lola kertoo tarinoita menneisyydestään ja puhuu uskomuksistaan. Hän rakastaa kynttilöiden valaisemia huoneita, kotimaansa Puerto Ricon ruoan tuoksuja ja suvun kokoamista yhteen. Isoäidillä on monta haastetta selvitettävänään. Sebastianin ja Jenniferin vanhempien Glorian ja Deanin avioliitto rakoilee. Glorian ja hänen kälynsä Susanin kymmenen vuotta jatkunut vihanpito ei ota laantuakseen. Susanin tapa kasvattaa tytärtään Cindyä on kyseenalainen. Gabi-täti ei suostu asettumaan aloilleen. Lola haaveilee iloisesta puheensorinasta ja ruoanlaiton äänistä.

"'Mofongo on criollojen ruokaa, ja kun syön sitä, niin iloitsen sekä afrikkalaisen, että eurooppalaisen, että tainolaisen verenperintöni puolesta.'" (s.200)

Ihmiset keskittyvät liikaa kaikkeen turhanpäiväiseen. Sebastian toivoisi, että aikuisillekin opetettaisiin, kuinka annetaan anteeksi ja jatketaan sovussa leikkejä. Heillekin olisi hyvä ottaa jäähyrinki käyttöön. Sebastian on oikeastaan ainoa, joka kunnioittaa isoäitiään. Muut sukulaiset ovat kärkkäitä kuuntelemaan vain itseään ja omia pelkojaan pohtiessaan isoäidin kohtaloa. He haluavat paeta sen sijaan, että kohtaisivat vaikeita asioita. Sebastian suhtautuu eri tavalla elämään, kun kuolema on siinä joka hetki läsnä. Hän elää hetkessä ja arvostaa isoäitiään.

"Sebastian piti paljon enemmän tästä uudesta värikkäästä elämästä, jonka he olivat luoneet yhdessä, elämästä jonka maut ja tarinat olivat yhtä eläviä kuin aidot kynttilänliekit." (s.321-313)

Ihmiset voivat syystä tai toisesta huonosti. He reagoivat eri tavoilla kuten käpertymällä itseensä tai kiusaamalla muita. Isoäidin mielestä avoimuudella ja yhteisöllisyydellä on parantavia voimia. Hän haluaa panostaa läsnäoloon. Hän haluaa elää varomisen sijasta, sillä mikään ei kuitenkaan jatku ikuisesti, joten on turhaa tuudittautua omaan turvapaikkaan. Välillä Lola on liiankin kärkäs kertomaan omia mielipiteitään. Hän puolustautuu sillä, että hänellä ei ole yhtään aikaa hukattavana, sillä hän on aikansa loppupuolella.

"'Äiti, miksi sinä puhut koko ajan tuollaisia?' Gabi kysyi. 'Kaikille tulee vain hankala olo.' 'Voi olla, mutta jos tässä iässä alkaa kierrellä ja kaarrella, niin ehtii hautaan ennen kuin pääsee asiaan.'" (s.196-197)

Vanhempien käytös lapsiaan kohtaan on hirveää. Jokainen kirjan lapsi kärsii kotonaan. Vanhemmat puhuvat lastensa kuullen asioita, joita heidän ei tarvitsisi kuulla. He käyttävät lapsiaan keskinäisten riitojensa välikappaleena. He harjoittavat psyykkistä väkivaltaa ja luovat turvattomuutta. Lapset joutuvat ottamaan vastuun kodin yleisestä ilmapiiristä. He yrittävät tehdä kaikkensa, jotta siellä ei tulisi riidan aiheita. Lapset eivät tunne olevansa tärkeitä ja toivottuja. Aikuisten tehtävänä on luoda turvallinen kasvuympäristö lapsille. Lasten satuttaminen on sairasta ja väärin. Aikuisten tulisi lohduttaa lapsia eikä päinvastoin. Ongelmatilanteissa aikuisten tulisi ymmärtää hakea itselleen apua.

"- perheellä, suvulla ja kaikilla hänen tuntemillaan ihmisillä olisi paljon helpompaa, jos hän ei olisi syntynytkään." (s.120)

Cecilia Samartinin kirjoittama maailma on vaikuttava, koskettava ja puhuttava. Kirjan lukeminen saa ajattelemaan omaa elämää ja omia valintoja. Millainen elämä on elämisen arvoista? Onko parempi ottaa kuolettava riski kuin olla elämättä mielekästä elämää ollenkaan?

Kirja on instagramissa toimivan notfastjustfuriousbooks lukupiiriin yhdeksäs kirja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!