Eveliina Talvitie: Kunniaton mutta vapaa

Afgaanityttö syntyy Iranissa vuonna 1989. Hän kasvaa ympäristössä, jossa on syrjintää sekä uskonnon että sukupuolen perusteella. Hän oppii näkemään miehet raakalaismaisina ja yliseksuaalisina. Ilman isää hän on isän sukulaisten armoilla. Tyttö haaveilee vapaammasta ja turvallisemmasta elämästä.

"-Afganistanissa pojattomat vanhemmat saattavat kasvattaa ja pukea tytöt pojiksi. Heillä on oma nimityskin: bacha posh, äiti kertoi.

Siinäpä ratkaisu moniin ongelmiini, ajattelin.

Jos rupeaisin pojaksi, minun ei tarvitsisi käyttää huivia eikä palvella koko ajan muita." (s.26)

Afgaanitytön tarina sisältää sekä iloja että suruja. Eniten epäkohtia. Tytön mieleen on varmasti jäänyt vahvempi jälki ahdistavista tapahtumista kuin onnellisista. Väkivallalla kotona ja koulussa kasvattaminen, köyhyys ja lapsityövoiman käyttö, afgaanipakolaisten syrjintä ja mielivaltainen kohtelu, uskonnon kokonaisvaltaisuus ja kyseenalaistamattomuus ja vääräuskoisten teloitukset. Toivoa tarinaan luo hyvältä isältä saadut opit.

"Unelmoin hetkestä, jona kiskoisin hijabin päästäni viimeisen kerran. Leikkaisin ehkä hiuksenikin lyhyiksi. Saattaisin ajella pääni jopa kokonaan kaljuksi." (s.78)

Kirjassa kerrotaan, että 'Azadehin tarina noudattaa todellisia tapahtumia', mutta nimet ja paikat on muutettu turvallisuussyistä. Mielestäni on tärkeää, että vaiennetut äänet pääsevät kuuluviin. Kirjassa nousee esille, millaista on elää elämää, jota johdattelee uskonto, jota kukin johtaja ja virassa oleva tulkitsee omalla tavallaan. Elämä on silloin epävakaata, hämmentävää ja turvatonta. Ei voi tietää, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Eläminen on stressaavaa. Kirjassa kuvaillaan, millaista on olla pakolainen. Uuteen maahan sopeutuminen on kokonaisvaltaista. Sitä ei varmasti pysty ymmärtämään, jos sitä ei ole itse kokenut. Vaikeaa sopeutuminen on varsinkin silloin, kun muut pakolaiset yrittävät manipuloida uusia tulokkaita toimimaan haluamallaan tavalla. Entistä haastavammaksi kotoutumisen tekee viranomaisten kädettömyys ja valtaväestön tuen puute.

"Ymmärsin kuitenkin koko ajan selvemmin, ettei elämämme ollutkaan muuttumassa vapaammaksi." (s.109)

Azadeh haastaa länsimaisen sivistysvaltion käsitteen. Hän nostaa esille Suomen lähisuhdeväkivallan, joka muistuttaa kunniaväkivaltaa. Hän mainitsee mielenterveysongelmat ja toimimattoman pakolaisjärjestelmän. Hän puhuu vanhusten laitostumisesta ja heidän elämänsä ilottomuudesta ja virikkeettömyydestä. Azadeh korostaa, että väkivalta ei kuulu mihinkään kulttuuriin eikä siltä saa sulkea silmiään. Hän puhuu ihmisten aidoista kohtaamisista. Vaikuttamisesta. Kirjan lukeminen saa pohtimaan, kuinka Suomesta voisi tehdä paremman paikan elää.