Tibor pelaa jalkapalloa. Verkko heilahtaa. Pilli soi. Isä seuraa tilannetta silmä kovana. Tihuttaa. Sataa vettä. Kello tikittää. Tik-tak. Tik-tak. Noemi pukee saappaat jalkaansa. Käsi pöyhii peruukkia. Sipaisu huulipunaa. Laattalattia kiiltää. Korot kopisevat. Katseet seuraavat. Inhoa. Vihaa. Halveksuntaa. Päät kääntyvät poispäin. Kiirehtivät askeleet. Häpeän kyyneleet. Kaikkialla leijailee tupakansavua.
"Olen edelleen elossa mutten tiedä kenen elämä tämä on." (s.57)
Tibor tekee testin, jonka pitäisi kertoa hänen sukupuolensa. Hän on mies, joka haluaisi olla nainen, Noemi, mutta sitten taas mies. Hän yrittää rakentaa omaa identiteettiään, mutta se on valitettavan vaikeaa yksin. Kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei tue. Ei ainakaan yhteiskunta.
"Seison paljain jaloin lammikossa, haluan olla kuningatar mustien ja valkoisten laattojen shakkilaudalla." (s.51)
Kirja on kirjoitettu kiehtovalla tavalla, jota yritän ilmentää tekstini alussa. Se on ajassa ja paikassa hyppivää. Se on rytmikästä. Se on kiihtyvää sydämen sykettä. Teksti ilmentää ahdistusta ja sekavien ajatusten limittymistä ja lomittumista. Tiborin mieli on siellä, tuolla ja kaikkialla. Hän havainnoi näkemäänsä. Muistelee tapahtunutta. Kuvittelee tulevaa. Hän on kokenut traumaattisen lapsuuden, mikä vaikuttaa häneen edelleen. Hän on hajalla, sekaisin, jakautunut. Mieli ei asetu kehoon. Tibor vihaa ruumistaan, joka ei ilmennä sitä, mitä sisältä löytyy. Keho kuuluu yhteisölle ja sen normeille, vaikka mieli haluaisi omistaa oikeudet. Ihmisellä itsellään ei ole sananvaltaa.
"Ruumiini ja minä istumme kaksin nojatuolissa ja vihaamme toisiamme." (s.63-64)
Transsukupuolisuutta käsittelevä omaelämäkerrallinen romaani on vielä kymmenen vuotta kirjoittamisensa jälkeenkin tärkeä, sillä Unkarissa on muun muassa laki, jonka mukaan ihminen ei voi muuttaa sukupuoltaan asiakirjoihin.
Tää oli kyllä erikoinen kirja kaikkine luetteloineen.
VastaaPoista