Taiteilija Ellen matkustaa kesähuvilalleen maalaamaan tauluja. Hän saa apulaisekseen Taimin, joka ihailee taiteilijaa. Taimi haluaisi olla yhtä vapaa kuin Ellen, joka saa tehdä ihan mitä hän haluaa.
"- Taimi oli vakoillut taiteilijaa monena kesänä ja lumoutunut siitä elämästä mitä huvilalla vietettiin." (s.25)
Sekä Ellen että Taimi pohdiskelevat oman sisimpänsä kanssa. Ellen käy läpi menneisyyttään ja ajattelee elämän kiertokulkua. Hän tarkastelee luontoa ympärillään. Keväästä kuljetaan kesään ja lopulta syksyyn ja talveen. Maalausten kuvat heräävät eloon ja sitten katoavat. Ellenin oma elämä on jo talven puolella. Taimi pohtii omaa identiteettiään. Mieli kaipaisi maailmalle, mutta yhteisö pitää tiukasti sisällään. Sielu haluaisi tanssia ja maalata, mutta keho luo vain vääristynyttä kuvaa. Taimi etsii itseään ja omia vahvuuksiaan. Hän on elämänsä kevään puolella.
"Kesästä hän ei olisi halunnut irrota, ei vierottua. Äidin rinnalta ei lapsi halua pois. Hän itki katoavaisuutta. Hän kammoksui tomunsa tuoksua. Hän haistoi kalman." (s.176)
Tarina on kaunis, tunnelmallinen ja koskettava. Näen vieläkin Ellenin ja Taimin silmieni edessä elelemässä huvilalla. Tärpätti ja maali tuoksuvat. Tuuli humisee puissa. Linnut sirkuttavat. Vanha puu narahtaa. Kynä raapustaa kirjettä paperille. Ihastuin viipyilevään kuvaukseen taiteilijan elämästä. Pysähtyneisyyden illuusion taustalla voi tuntea lähenevän muutoksen. Aika raksuttaa eteenpäin. Katto vuotaa joka päivä yhä useammasta reiästä. Illat viilenevät. Luonto käy taloksi.
"Tänä kesänä Ellen ei maalannut puita eikä virtaavaa vettä eikä mustaa purtta järvellä. Hän taisteli siivekkään kanssa ja laittoi kukkia maljakoihin." (s.85)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!