keskiviikko 24. huhtikuuta 2019

Sarah Crossan: Yksi

16-vuotiaat Grace ja Tippi menevät ensimmäistä kertaa lukioon. He joutuvat kohtaamaan muiden teinien arvostelevat katseet. Tilanteen haastavuutta lisää tyttöjen ulkoinen olemus, sillä he ovat siamilaiset kaksoset. Grace ja Tippi ovat sinnikkäitä tapauksia. He ovat tottuneet siihen, että he herättävät muissa ihmisissä pelkoa, hämmennystä ja kauhua. He joutuvat sietämään alituista kysymysten tulvaa, sillä ihmiset ovat uteliaita kuulemaan heidän elämästään. Moni säälii heitä ja pitää heidän kohtaloaan tragediana. He itse ovat toista mieltä.

Kirja kertoo tarinan siitä, millaista on olla kaksi yhdessä kehossa. Siamilaisten kaksosten täytyy ajatella elämäänsä yhtenä, sillä heidän on tehtävä yhtä aikaa samoja asioita ja kouluttauduttava samaan ammattiin. Heistä kertyy paljon kuluja muun muassa psykologikäyntien ja erikoisvalmisteisten vaatteiden vuoksi. Siamilaiset kaksoset joutuvat pohtimaan seurustelemista ja muita arkielämän valintoja aivan eri tasolla kuin muut. Teini-ikäiset Grace ja Tippi pohtivat paljon, mitä he haluaisivat tehdä ennen kuolemaansa. Kuolema on heidän elämässään alituisesti läsnä, sillä yleisesti tiedetään, että siamilaiset kaksoset kuolevat nuorena. Tytöt päättävät kartuttaa elämänkokemustaan tupakoimalla, juomalla alkoholia ja kokeilemalla kannabista, vaikka ne rasittavatkin heidän herkkää kehoaan.

Kirjassa pohditaan, kuinka kukaan ei ole täysin kokonainen. Kaikilla on omat taakkansa kannettavanaan. Gracen ja Tippin isä on alkoholisti, joka syyttää tyttäriään tilastaan, vaikka tosiasiassa hän on se, joka ainoastaan on vastuussa omista teoistaan. Kaksosten äiti kantaa ylihuolehtivan naisen taakkaa. Heidän siskonsa puolestaan sairastaa anoreksiaa. Pohdinnan alla ovat myös eettiset kysymykset. Kaksoset miettivät, onko sallittua tienata rahaa dokumentin avulla, sillä tienaavathan bikinimallitkin esittelemällä itseään. Kirjan koskettavin teema liittyy siamilaisten kaksosten toisistaan erottamiseen. Leikkaus on erittäin vaarallinen, sillä siihen voi helposti kuolla. Selviytyneet kaksoset saattavat kuolla myös hieman leikkauksen jälkeen. Toisaalta leikkaus saattaa pidentää toisen selviytyneen kaksosen elinikää. Leikkaamatta jättäminen on ilmeisesti usein terveyttä heikentävää ja kuolemaan johtavaa.

Kirjan pohjana on käytetty oikeita tapahtumia. Tutkin netistä lisää tietoa siamilaisista kaksosista. Löysin naiset, jotka työskentelevät opettajina ja matkustelevat maailmalla. He vaikuttivat positiivisilta ja inspiroivilta ihmisiltä. Olisi mielenkiintoista tietää lisää heidän kaltaisistaan siamilaisista kaksosista - kuinka he ovat selviytyneet, miten ihmiset ovat heihin suhtautuneet ja kuinka nykyaikainen lääketiede on heitä auttanut.


Helmet lukuhaaste 2019:  18. Eurooppalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Agatha Christie: Varjossa auringon alla

Vaarallisen kaunis näyttelijätär Arlene Marshall sekoittaa hotellivieraiden elämän. Hän saa miehet ajattelemaan petollisia ajatuksia ja naiset luomaan paheksuvia katseita. Hercule Poirot aavistaa varjon laskeutuneen auringossa kylpevän lomahotellin ylle. Arlenen salarakas Patrick Redfern ja vanhapiika Emily Brewster löytävätkin pian ruumiin. Arlene Marshall on murhattu.

Hercule Poirotin lomamatka muuttuu työntäyteiseksi, kun hän selvittää murhaajan henkilöllisyyttä. Hän kerää eriskummallisia johtolankoja ja muovaa niiden avulla vakuuttavan kokonaisuuden. Ikkunasta heitetty lasipullo, rannalta löytyneet sakset ja vesi, jota kukaan ei tunnusta laskeneensa kylpyammeeseen, johdattavat syyllisen luokse. Onko murhaaja Arlenen aviomies kapteeni Kenneth Marshall, joka on saanut tietää vaimonsa uskottomuudesta? Mitkä ovat salarakkaan Patrick Redfernin motiivit? Onko kenties Patrickin vaimo Christine saanut kuulla suhteesta ja päättänyt tehdä asialle jotain? Miten Linda suhtautuu petolliseen äitipuoleensa? Olisiko Kennethiin rakastunut, entinen lapsuudenystävä ja nykyinen pukusuunnittelija, Rosamund Darnley tehnyt ratkaisevan siirron saadakseen rakkaansa viimein itselleen? Onko pastori Stephen Lane murhannut paholaisena pitämänsä Arlenen uskonnollisista syistä?

Agatha Christien kirjojen maailmaan solahtaa mielellään, kun haluaa lukea tuttua ja turvallista dekkaria, jossa edetään verkkaisesti johtolanka kerrallaan kohti loppuratkaisua. Jokainen epäilty saa vuorollaan kertoa näkemyksensä tapahtuneesta, minkä jälkeen Hercule Poirot kertoo tapahtumien oikean laidan. Kirjat johdattavat lukijansa eri maailmaan ja eri aikakauteen. Henkilöt ajattelevat vanhanaikaisesti ja keskustelevat hienotunteisuus ja pidättyvyys mielessään. Jokainen tietää tarkalleen oman paikkansa ja tuo esille sukupuoleensa ja ammattiinsa liitettyjä stereotyyppisiä piirteitä. Kaikki on mutkatonta ja selkeää. Mikään ei muistuta todellista elämää.

Mielenkiintoisinta Agatha Christien dekkarien lukemisessa on murhaajan arvailu. Olisiko syyllinen lääkäri, kapteeni vai puutarhuri? Onko murhaaja koskaan hovimestari?

Helmet lukuhaaste 2019:  42. Kirjailijan nimi viehättää sinua

sunnuntai 14. huhtikuuta 2019

Stephanie Garber: Valenda



"Siinä samassa maailma räjähti hopeiseksi."

Garber, Stephanie: Valenda
Kirjasarja: Caraval, osa 2
Muut osat: Osa 1
Julkaistu: 2018
Alkuperäinen julkaisu: 2018
Alkuperäinen nimi: Legendary
Mistä maasta: Yhdysvallat
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 374


Tella matkustaa laivalla kohti Valendaa, myyttistä Alcaran kaupunkia, jossa keisarinna Elantine viettäisi pian 75-vuotispäiviään. Hän aikoo osallistua keisarinnan kunniaksi järjestettävään Caravaliin, sillä hänen on saatava selville Legendin oikea nimi ja löydettävä sen avulla kadonnut äitinsä. Peli käynnistyy Idyllvillin linnassa Kohtalokkaissa kutsuissa, joissa Tella saa kuulla, että Caraval onkin tällä kertaa täyttä totta, sillä Kohtalot pyrkivät päästä vapauteen vankilastaan. Pelin voittajan on löydettävä esine, joka tuhoaa Kohtalot ja pelastaa maailman.

"Onnettoman rakkauden ja korjaamattomien erehdysten symboli, joka täytti Tellan yhtä aikaa pelolla ja kalmaisella lumolla." (s.36)

Tella päättää olla pelkäämättä mitään, vaikka Kuolema kulkeekin hänen seuranaan läpi verta tihkuvien öiden ja Kohtalot pyrkivät repimään hänet riekaleiksi. Hän selvittää vihjeitä sydän läpättäen ja uhrauksia tehden. Valendan kaduilla ihmiset ilakoivat ja lankeavat syntisen elämän vietäviksi. Tella on alistunut kohtaloonsa onnettomasta rakkaudesta, joka hänelle on ennustettu, mutta se ei silti suojaa häntä vastahakoiselta haaveilulta. Hän suhtautuu ristiriitaisesti häntä viekoittelevan Danten huomionosoituksiin. Tellan ajatuksissa risteilevät toivo aidosta kiintymyksestä ja pelko kaiken valheellisuudesta, sillä onhan Dante Caravalin näyttelijä. Hänen on mahdotonta erottaa, mikä on totta ja mikä peliä - aivan kuten Scarlett sisko häntä varoitti. Onko hänen kohtalonsa ennalta käsikirjoitettu vai onko hän itse alkanut toteuttaa kuviteltua kohtaloaan?

"Tarujen mukaan Elantinen kivitarhan patsaat olivat ihan oikeita ihmisiä Kohtaloiden voittamattoman vallan päivinä. - Tella katsoi nuoren piian suuria kivisilmiä ja kuvitteli tytön kauhua, kauhua joka alkoi hiipiä nyt häneenkin." (s.87)

Tella on omapäinen, tekevä, osaava ja pärjäävä, vaikka tekeekin nuoruudessaan hölmöjä ja hurjia päätöksiä. Hänen suhtautumisensa paha poika Danteen on jokseenkin epätervettä. Heidän suhteensa toisiinsa noudattaa kaavaa, jossa nainen torjuu miehen lukuisia kertoja. Mies ei ymmärrä, mitä ei tarkoittaa, ja jatkaa painostusta, mikä johtaa siihen, että nainen viimein taipuu. En jotenkin pitänyt heidän tarinastaan, minkä toisaalta on tarkoituskin aiheuttaa ristiriitaisia tunteita.

"´Hyvä tarina vaatii aina konnan.´ ´Mutta parhaat konnat ovat sellaisia, joista samalla salaa tykkää - ´" (s.91)

Tämän kirjan lukeminen kesti minulta kaksi kuukautta. Se ei jostain syystä vain edennyt. Mielestäni kirja oli jotenkin outo ja erilainen. Tavallaan pidin kirjasta, mutta siinä oli jotain pielessä. Minusta tuntuu siltä, että minulla oli kirjasta kaiken aikaa erilainen näkemys kuin millaiseksi se loppujen lopuksi osoittautui. Petyin loppuratkaisuun Legendiä koskien, sillä olin kuvitellut sen jotenkin erilaiseksi. Toisaalta ristiriitaiset ajatukseni sopivat kuvioon, sillä Caravalin maailman on tarkoituskin olla hämmentävä. Sitä rakastaa inhota ja inhoaa rakastaa. Se maistuu makealta mullalta ja näyttää sokeroidulta tuonelalta. Ihmiset antavat mitä tahansa kokeakseen jotain riipaisevaa. He eivät hurmoksessaan huomaa, kuinka leivokset hajoavat tomuna suuhun ja puvun nyörit jättävät polttomerkin ihoon. Legend ohjailee ihmismarionetteja haluamiinsa suuntiin. Kukaan ei huomaa hypänneensä ennen kuin tuntee putoavansa.

"´Tiedän, että Caraval voi olla maaginen ja romanttinen ja hurmaava, mutta sen loitsuja on vaikea karistaa yltään -´" (s.156)

keskiviikko 10. huhtikuuta 2019

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Johanna saa jo hääpäivänään kuulla, että on mennyt naimisiin huonon miehen kanssa. Hänellä ei ole paluuta entiseen, sillä hän on papin edessä vannonut pysyvänsä puolisonsa rinnalla ja tottelevansa häntä. Nainen on miehelle annettu. Nainen on miestä varten. Vaikka hän olisi alkoholisti, vieraissa käyvä ja roisto, joka vie vaimonsa kovalla työllä ansaitseman viimeisenkin kolikon ja ajaa lapsensa nälkäkuoleman partaalle. Miehet eivät lapsia hoida. Miehet eivät välitä kenestäkään. Lapset joutaa vaikka kerjuulle. Naiset saavat kärsiä, kun miehet ilakoivat huolettomina. Vailla vastuuta.

Kuuntelin koko näytelmän yhdellä kertaa. Se oli erittäin raskasta kuunneltavaa. Näytelmän mieskuva oli ahdistava ja vihaa nostattava. Naiset taas olivat alistuneita ja selkärangattomia, kun eivät muuta voineet, sillä uskonnolliset käsitykset ja laki olivat heitä vastaan. Ihmisten elämä pyöri pelkästään köyhyyden ja viinan ympärillä. Kukaan ei välittänyt lähimmäisestään. Kaiken kaikkiaan ankea ja radikaali kuvaus suomalaisen köyhälistön elämästä. Erittäin vahva kannanotto tasa-arvon puolesta.

Näytelmä on vuodelta 1885. Laki miehen omistusoikeudesta vaimon omaisuuteen kumottiin vuonna 1889. Äänioikeuden naiset saivat vuonna 1906. Naimisissa olevilla naisilla oli oikeus ansiotyöhön ilman aviomiehen suostumusta vuonna 1919. Aviovaimo sai oikeuden omaisuuteen ja vapautui miehensä holhouksesta vuonna 1929. Samapalkkaisuussopimus sovittiin vuonna 1962. Aviovaimo sai säilyttää sukunimensä vuonna 1985. Sukupuolten tasa-arvoa koskeva tasa-arvolaki tuli voimaan vuonna 1987. Yksityiselämässä tapahtuva pahoinpitely määrättiin rangaistavaksi vuonna 1995.

Helmet lukuhaaste 2019:  3. Kirja sellaisesta kirjallisuuden lajista, jota et yleensä lue

maanantai 8. huhtikuuta 2019

Holly Webb: The Girl of Glass



"Just a little bit of magic"

Webb, Holly: The Girl of Glass
Julkaistu: 2017
Mistä maasta: Iso-Britannia
Kustantaja: The Watts Publishing Group
Sivumäärä: 234


Mariana elää yhdessä isänsä, äitipuolensa ja siskopuolensa Elizan kanssa. Marianan isä on taitava lasintekijä, joka luo maagisia esineitä taikuuden avulla. Hän ei hyväksy tytärtään oppilaakseen, sillä hänen mielestään tyttöjen ei ole soveliasta olla lasintekijöitä. Hän on sitä mieltä, että naisten tehtävänä on mennä naimisiin ja saada lapsia. Mariana haluaisi saada opetusta, sillä hän tuntee taikuuden sisällään. Arkena isä tekee töitä, äitipuoli yrittää etsiä parannuskeinoa tyttärensä Elizan vakavaan sairauteen ja Mariana hoitaa askareitaan. Perheen elämä järkkyy, kun Eliza yllättäin kuolee. Marianan äitipuoli vajoaa surun syövereihin. Hänen isänsä yrittää ratkaista tilanteen vangitsemalla Elizan viimeisen henkäyksen ja siirtämällä sen lasinuken sisälle. Nukke on aivan Elizan näköinen. Mariana ei tiedä, kuinka hänen tulisi suhtautua siihen. Onko kyseessä vain sairas muistutus kuolleesta siskosta vai onko nukke oikeasti Eliza?

"´You´re a little marvel, whatever else you are. Whatever they say. Remember that.´" (s.100)

Kirjassa käsitellään tyttöjen ja naisten asemaa yhteiskunnassa. Mariana kohtaa monenlaisia vastoinkäymisiä etenkin opiskeluun liittyen. Kukaan ei hyväksy häntä oppilaakseen hänen sukupuolensa vuoksi. Hänelle muun muassa todetaan, että hänen täytyisi olla taitavampi kuin pojat, jotta hän kelpaisi mukaan opetukseen. Kirjassa sivutaan eriarvoisuutta ja yksinäisyyttä. Mariana kohtaa Julian, joka on rikkaan perheen tytär, joka elää yksin lelujensa keskellä. Hän yrittää huonolla käytöksellä saada huomiota osakseen. Hänen kohtalonaan on mennä naimisiin ja synnyttää poika, joka perisi perheen nimen.

"´He´d let me do magic,´ she whispered to herself. ´He didn´t mind that I wasn´t a boy. He said he liked talking to me.´" (s.49)

Kirjassa pohditaan surua ja sen käsittelyä. Jokainen käsittelee menetyksen eri tavalla. Varsinkin lapsen kuolema on vaikea tilanne. Surutyö on tärkeää, sillä ilman sitä kuolemaa on vaikea hyväksyä. Suru täytyy käsitellä, jotta voi päästää irti ja jatkaa elämää eteenpäin. Surun hetkellä on hyvä tukea toista ja ottaa toinen huomioon. Kenenkään tapaa surra ei tule vähätellä tai arvostella. Ei ole ainoaa oikeaa tapaa surra. Surutyön pitkittyessä on tärkeää hakea apua.

"´That! That is an abomination, a cruel joke on your father´s part. Heartless and cruel.´" (s.115)

Mielestäni kirjan parasta antia oli Marianan henkisen kasvun seuraaminen. Hän pyrki löytämään oman sisäisen äänensä ja taikuutensa. Mariana toivoi voivansa elää elämäänsä omalla tavallaan ja kehittää omia vahvuuksiaan perhetaustastaan ja sukupuolestaan välittämättä. Kirjassa oli hieman liikaa kerroksia. Siinä käsiteltiin yhtä aikaa monia eri aiheita. Mielestäni olisi ollut parempi keskittyä yhteen tai kahteen pääteemaan. Kirja oli joka tapauksessa koskettava ja kauniisti kirjoitettu. Nautin etenkin maailmassa vallitsevasta taikuudesta ja ympäristön kuvauksesta liikkuvine tauluineen, tyhjästä ilmestyvine lintuparvineen ja mutkittelevine kanaaleineen.

lauantai 6. huhtikuuta 2019

Maria Turtschaninoff: Maresi

Maresi elää naisille tarkoitetussa, saarella sijaitsevassa luostarissa. Hän opiskelee uusia taitoja tähtitieteestä rakennustaitoon ja laskutaidosta historiaan, osallistuu uskonnollisiin menoihin ja lukee kirjoja aarrekammioksi nimeämässään paikassa. Hän suorittaa myös erilaisia arkiaskareita. Naisten päivät koostuvat toistuvista rutiineista alkaen aamuisesta aurinkotervehdyksestä ja päättyen iltaseen. Heillä jokaisella on ollut oma syynsä saapua luostariin. Maresi muistaa oman perheensä köyhyyden ja nälänhädän. Hän oppii luostarissa tiedon voimasta, luonnon kiertokulusta, itseensä luottamisesta ja empatiakyvystä. Hän ymmärtää, että hän ei voi jäädä paikoilleen, sillä tieto kuuluu kaikille. Maresi haaveilee, että voisi opettaa taitonsa kotikylälleen, jotta ihmisten elämä helpottuisi. Eräänä päivänä luostariin saapuu Jai niminen tyttö, joka pakenee murhanhimoista isäänsä ja asettaa saaren naiset vaaraan.

Jain maailmassa miehet ovat pahoja. He ovat rikollisia, väkivallantekijöitä, tappajia ja raiskaajia. He kaappaavat naisia harjoittaakseen heillä ihmiskauppaa. Miehet ovat määränneet, että naiset eivät saa kulkea ulkona pimeän jälkeen. Naisten täytyy pitää hiuksensa kiinni ja käyttäytyä kiltisti, kuuliaisesti ja nöyrästi. Miehet saattavat lyödä naisia, jos vaikka heidän naurunsa ärsyttää. Naisten tulee toimia miesten palvelijoina. Ilman miestä nainen ei ole mitään. Sanotaan, että luostari on miehille vaarallinen paikka. Miesten ei kannata astua saarelle, sillä heille voi käydä siellä huonosti.

Luostarin perustajia kutsutaan alkusisariksi. He selviytyivät taloudellisesti löydettyään ehtymättömän tulonlähteen verisimpukasta. Siitä saadulla punaisella värillä värjätään kankaita, jotka myydään eteenpäin. Luostarissa uskotaan alkuäitiin, jolla on kolme olomuotoa: neito, äiti ja akka. Naisten elämässä yliluonnolliset elementit ovat vahvasti läsnä. Heille alkuäiti on todellinen. Hänen eri olomuotonsa saattavat puhutella eri tavalla eri naisia.

Mieleeni piirtyy kaunis ja ikiaikainen luostari, jossa tuoksuu hedelmille, yrteille ja vastaleivotulle leivälle. Siellä vallitsee rauha ja miellyttävä arki, jota värittävät juhlapäivien ilonpito. Kaikki huolehtivat toisistaan. Pidän etenkin siitä, että eräällä sisarista on sormus, jossa on kuvattu omaa häntäänsä syövä käärme. Se tuo vahvasti mieleeni Robert Jordanin Ajan Pyörä kirjasarjan, jossa on naisten yhteisö, jossa on sisaria, kelpuutettuja ja noviiseja. Kelpuutetuilla ja sisarilla on sormessaan kyseisenlainen sormus.

Koin saaren elämän kiehtovaksi ja mystiseksi. Olisin mielelläni kuullut sen yksityiskohdista enemmänkin. Mieleni halaji tutkia saaren salaisia sopukoita, lukea aarrekammion vanhoja kirjoja ja nuuhkia puutarhan sitruunaisia tuoksuja. Maresin tavoin ymmärsin, etten voinut jäädä paikoilleni ja juuttua nostalgisoimaan saaren elämää ja historiaa. Täytyi lähteä pelastamaan tulevaisuutta. Odotan malttamattomana, että saan kuulla lisää Maresista. Jatkan ehdottomasti seuraavan kirjan pariin!


Helmet lukuhaaste 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi

sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Anna Karenina - romanttinen painajainen

© Suomen kansallisbaletti, Sakari Viika
Kävin lauantaina 30.3.2019 Suomen kansallisbaletissa katsomassa Anna Karenina -baletin. Leo Tolstoin klassikkoromaaniin perustuva baletti kertoo ylhäisörouva Annasta, joka rakastuu kreivi Vronskiin. Anna Karenina ei halua vaarantaa yhteiskunnallista asemaansa heittäytymällä suhteeseen kreivin kanssa. Hänen on myös ajateltava rakasta poikaansa, vaikka hänen aviomiehensä Aleksei Karenin kohteleekin häntä kylmästi. Lopulta Anna joutuu myöntämään tunteensa kreivi Vronskia kohtaan. Alkaa piinaava ajanjakso, jota sävyttävät pakahduttavat tunteet, häpeä ja voimattomuus. Annaa riivitään kahteen eri suuntaan. Toisaalla on aviomies ja poika, toisaalla elämää suurempi rakkaus.
© Suomen kansallisbaletti, Sakari Viika
Eläydyin baletin intensiiviseen maailmaan, jossa epätoivoiset haaveet ja painajaismaiset unikuvat seurasivat toisiaan. Huomasin välillä miltei unohtavani hengittää, sillä kaikki oli niin tuskallisen traagista. Baletin liikekieli oli dramaattista. Kaiken keskiössä oli kolmiodraaman aiheuttama kiihkeä tunne. Seurasin herkeämättömällä mielenkiinnolla tanssijoiden eleitä ja ilmeitä, käsien asentoja ja jalkojen liikkeitä, mitkä kuvasivat rakastumista, riitelyä, kaipausta ja pohjatonta surua. Baletin värimaailma oli sekä siveän vaalea että painajaismaisen musta. Anna Karenina hehkui loppua kohden syntiinlangenneen punaisena.

Rodion Štšedrin on säveltänyt balettiin musiikin, joka on aivan omaa luokkaansa. Äänimaailma kuvaa kiihtyvällä tahdilla etenevää tunneskaalaa hempeistä muodoista teräviin säveliin päättyen konkreettiseen junan kolinaan. Musiikki saa sydämen hakkaamaan nopeammin. Se ei anna armoa, vaan pyörittää tanssijat väkivaltaiseen pyörteeseen, mistä ei ole muuta pakokeinoa kuin heittäytyminen tyhjyyteen.
© Suomen kansallisbaletti, Sakari Viika
Olin hyvilläni, että olin lukenut käsiohjelman ennen baletin alkamista, sillä siinä kerrotaan selkeästi baletin juonen kulku. Tämän jälkeen oli helppoa vain nauttia baletista ja antaa tunteiden viedä mennessään. Poistuessani salista kuulin ohimennen pätkiä katsojien keskusteluista. Kaksi nelissäkymmenissä olevaa naista kävelivät kohti uloskäyntiä. Toinen heistä tokaisi: "Se oli parempi mitä osasin kuvitella." Eräs nainen huoahti ystävättärelleen: "Traagista touhua." Baletti oli yleisestä tunnelmasta päätellen pidetty ja pohdintoja herättävä. Päätin ennen kotiinlähtöä viettää verkkaisen kävelyhetken, sillä minusta tuntui, että minun oli tuuletettava mehiläispesän tavoin kuhisevat ajatukseni ja tasoitettava kiihkeästi sykkivä sydämeni.

Kiitos Kansallisbaletille medialipusta!

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Helmet lukuhaaste: 15/50 äänikirjaa

Maaliskuussa kuuntelin Helmet lukuhaasteeseen neljä kirjaa.



Huomioitavaa: Kuuntelin kirjat nopeutetulla tahdilla, joten äänikirjan kestoaika ei vastaa todellista kuunteluaikaa.

11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa
Maria Veitola: Veitola
8 tuntia 47 minuuttia

15. Kirjassa käsitellään jotain tabua
Eve Hietamies: Tarhapäivä
12 tuntia 49 minuuttia

16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla
Terhi Tarkiainen: Pure mua
14 tuntia 13 minuuttia

23. Kirjan nimessä on jokin maa
Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö: Pakoon Pohjois-Koreasta
12 tuntia 40 minuuttia


Kaikki haasteeseen kuuntelemani kirjat päivittyvät Helmet lukuhaaste 2019 sivulleni.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Eve Hietamies: Tarhapäivä

Eve Hietamiehen Tarhapäivä jatkaa Yösyöttö-romaanissa alkanutta tarinaa Antti Pasasen elämästä yksinhuoltajana. Antin poika Paavo on edennyt elämässään tarhaikään, mikä tutustuttaa Antin päiväkodista saatujen muistilappujen, pienten muoviukkojen ja kallisarvoisina aarteina pidettävien keppien ihmeelliseen maailmaan. Lapsi on oppinut kiroilemaan kassajonossa, kertomaan tarinoita tosina tapahtumina ja kutsumaan isäänsä tyhmäksi, kun ei saa tahtoaan läpi. Antti elää päivästä toiseen lapsiarjen täyttämässä kuplassa. Elämä on päättymätöntä tarhapäivää.

Antti kokee yksinhuoltajan elämän sanansa mukaisesti yksinäiseksi. Hänen on vaikea luoda ystävyyssuhteita, kun kaikki hänen tapaamansa samassa elämäntilanteessa olevat ihmiset ovat naisia, jotka pitävät hänen lähestymisyrityksiään ystävällisyyden sijasta pervoina. Antti murehtii myös rooliaan kasvattajana. Hän yrittää tehdä parhaansa, mutta silti moni asia menee pieleen. Hän on kädetön täiepidemian iskiessä ja huumeruiskujen ilmestyessä sulavan lumen alta. Päiväkodissa yritetään vakuutella kaiken sujuvan ihan normaalisti. Anttia ärsyttää, kun hän huomaa joutuneensa asemaan, jossa hän korjaa tuttujen naisten kaapinovet ja pesukoneet, kun samaan aikaan muut miehet istuvat baarissa vetämässä vuosisadan kännit. Hän alkaa kaivata iltasatujen lukemisen sijasta miehisiä asioita ydinohjuksista kiihdytysajoihin.

Antti Pasasen tarhapäivä limboon astuu yllättäin Ennin tytär Terttu. Tyttö puhuu paljon ja vaikuttaa tietävän paljon kaikesta. Hän on erityisen tarkka siitä, että hänen kaikki lelunsa ja tavaransa ovat tyttöjen juttuja. Poikien juttuihin hän ei halua koskea pitkällä tikullakaan. Antin ei auta kuin tutustua isopäisten pikkueläinten ja tarkkaan mietittyjen asukokonaisuuksien maailmaan. Hän oppii samalla paljon siitä, kuinka erilaisia lapset voivat olla.

Kirjan tapahtumat ovat eläviä ja musta huumori osuvaa. Lapset on kuvattu niin taidokkaasti, että heidät oikein näkee silmiensä edessä höpöttämässä omia juttujaan, asettelemassa unilelujaan riviin ja mutristelemassa harmistuneina huuliaan. Antti saattaa itsensä - ei kun siis joutuu - aina pulaan. Välillä huomasin miettiväni tilanteita empaattisen tosissani ja välillä täysin huumorin kannalta. Tämänkin kirjan voisi lukea monta kertaa uudestaan ja löytää jokaisella lukukerralla jotain uutta pohdittavaa. Ajatukseni jäivät useasti Antin ex-vaimon luokse, sillä hänen sairautensa on tehnyt hänestä kovin arvaamattoman. Hän saa aikaan miltei mahdottoman ongelman. Toisaalta on tärkeää, että Paavolla on äiti, mutta toisaalta täytyy ymmärtää, että äidin tapaaminen saattaisi olla Paavolle vaarallista.

Tiivistettynä kirja kertoo Antin henkisestä kasvusta miehenä ja etenkin isänä vaikeassa elämäntilanteessa. Se onnistuu olemaan yhtä aikaa sekä hauska että koskettava. Antin ja Paavon elämän seuraaminen on koukuttavaa. Haluan ehdottomasti pian kuunnella seuraavan osan nimeltään Hammaskeiju.


Helmet lukuhaaste 2019: 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Rikkaan suvun tytär Anna Björksund täyttää kolmekymmentä. Hän on siinä elämänvaiheessa, jossa hänen tulisi hioa gradunsa valmiiksi ja toteuttaa vanhempiensa haaveet perheenlisäyksestä. Ongelmana on, että Anna ei saa elämäänsä haluttuun järjestykseen. Vanhemmat tekevät epätoivoisen ratkaisun ja hankkivat tyttärelleen lahjaksi vampyyrin.

Anna on tottunut elämään alisteista elämää. Hänen vanhempansa ovat aina hoitaneet kaikki hänen asiansa ja maksaneet kaikki hänen laskunsa. Hänellä käy jopa oma siivooja. Annaa itseään toisten ihmisten alistaminen ei kiinnosta. Hän pitää vampyyria mielipuolisena lahjana. Ensinnäkin koko asia vaikuttaa laittomalta ja toisekseen vampyyrit ovat vaarallisia ihmisille. Anna yrittää palauttaa vampyyrin, mutta se on miltei mahdotonta. Sitten hän pyrkii toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla vampyyrin suhteen, mutta saa todeta senkin hankalaksi.

Annan elämä on juuttunut paikoilleen. Hän ei hallitse omaa elämäänsä, vaan on muiden ihmisten vietävissä. Hän on narujen varassa roikkuva tahdoton nukke. Annan graduohjaaja Romppainen on sovinisti, joka harrastaa seksuaalista häirintää. Anna ei uskalla sanoa asiasta mitään, sillä opettajan vallassa on hänen gradunsa arvosana. Hänen ex-poikaystävänsä Pete roikkuu hänessä edelleen kiinni ja elättelee toiveita suhteen aloittamisesta uudelleen. Anna ei saa aikaiseksi käskeä miestä perääntymään. Hänen äitinsä ei kuuntele hänen mielipiteitään, vaan toimii omien oikkujensa mukaan. Hän haukkuu Annaa hyödyttömäksi, kiittämättömäksi ja pettymykseksi. Hän ei edes halua lapsenlapsia heidän itsensä vuoksi, vaan hän tarvitsisi suvun omaisuudelle perijän. Isä puolestaan on jatkuvasti työmatkoilla. Annan ystävät käyttävät häntä vain hyväkseen. Hänen syntymäpäivänsä on vain tekosyy juhlimiseen. Ystävät eivät ota hänen omia pyyntöjään kuuleviin korviinsa, vaan tekevät mitä heitä huvittaa. Kaiken lisäksi he haukkuvat Annaa, vaikka itse käyttäytyvät huonosti. Anna kokee elämän epäreiluna. Kaikki tuntuu menevän pieleen, vaikka hän kuinka yrittäisi tehdä parhaansa.

Kirja on erikoinen yhdistelmä naisen kasvutarinaa, vampyyrejä ja Suomen sisällissotaa. Anna tekee gradua sukukartanosta, jossa hän parhaillaan asuu. Sisällissodassa punaiset tappoivat melkein kaikki sen asukkaat. Hänen lahjaksi saamansa vampyyri nimeltään Vlad on ennen vampyyriksi muuttumistaan kuollut vuonna 1808 käydyssä sodassa. Kirjan maailmassa vampyyrit juovat pullotettua verta, eivät siedä aurinkoa tai hopeaa ja muotoutuvat ennalleen saatuaan ruhjeen. Heillä on tavalliset hampaat, valtavat voimat, erinomaiset aistit ja parantava sylki. He pystyvät tuntemaan kipua. Vampyyrit syntyvät, kun toinen vampyyri juo ihmisen melkein kuiviin verestä ja antaa ihmiselle lopuksi omaa vertaan. Vampyyrien on toteltava luojaansa. Annan on vaikea saada selville, pystyvätkö vampyyrit tuntemaan mitään. Onko heissä jäljellä yhtään entistä minuutta ja omaa tahtoa? Miten he kokevat maailman?

Mielestäni kirjan pääajatuksena on opetella sanomaan ei. Toiset eivät voi pakottaa muita asettumaan haluamaansa muottiin. Jokainen on oma ajatteleva yksilönsä. Kukaan ei voi määritellä, mikä on toiselle hyväksi. Toisten huonoa kohtelua ei tarvitse sietää. Lapsen ei tarvitse kantaa vanhempiensa taakkaa. Myrkylliset ystävyyssuhteet on myös sallittua lopettaa. Mielestäni kuoppa, jonne Anna on hiljalleen vajonnut, on äärimmäisen ahdistava. Olisin halunnut huudahtaa hänelle, että ota jo itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy. Se on kuitenkin Annan oma tehtävä. Kukaan ei voi tehdä sitä päätöstä hänen puolestaan. Hänen on itse kerättävä itsensä, päätettävä taistella vastaan ja noustava kohtaamaan maailma.

Helmet lukuhaaste 2019: 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Maria Veitola: Veitola

Maria Veitola pureutuu kolumneissaan nuoruuteen, työelämään, perheeseen ja ystävyyssuhteisiin. Hän käsittelee vaikeita elämänvaiheita kuten anoreksiaan sairastumista, veljen joutumista onnettomuuteen, isän kuolemaa ja lapsettomuutta sekä myöhemmin lapsen saantia. Veitola sivuuttaa myös puhumattomuuden kulttuuria.

Veitola pohtii rohkealla otteella vaikeita asioita. Hän näkee, että hänen anoreksiaan sairastumistaan ei otettu sairaalassa tosissaan. Sairautta pidettiin pelleilynä ja vuodepaikan viemisenä. Veitola toteaa, että on epäreilua, että lapsettomuutta pitää perustella, mutta alkoholistin kanssa lapsen hankkimista ei. Veitola korostaa, että lapsettomuus ei ole yhtä kuin epäonnistuminen. Hänen mielestään vapaudenkaipuisesta ihmisestä ei tule hyvää vanhempaa. Hänen itsensä on vanhempana vaikea hyväksyä erilaiset kasvatustavat. Hän ei pidä siitä, että jotkut toteavat ´pojat ovat poikia´ ja antavat sillä etuoikeutuksen huonolle käytökselle.

Kolumneissa ruoditaan Veitolan saamaa kritiikkiä. Häntä on arvosteltu kaikilla mahdollisilla tavoilla ja kaikista mahdollisista asioista. Häneen kohdistunut kritiikki etenkin hänen ulkonäöstään on ollut ajoittain erityisen julmaa. Veitola mainitsee oman tv-ohjelmansa, jonka aiheet henkilöityivät häneen itseensä, vaikka työtiimi ja muut tahot päättivät paljon kaikesta, mitä hän teki ja sanoi. Ohjelman tekeminen on haastavaa, sillä toisaalta halutaan paljon katsojia raflaavilla aiheilla, mutta toisaalta murehditaan ihmisten reaktioita. Veitolassa on arvosteltu etenkin hänen sukupuoltaan. Hänelle on sanottu, että hän saisi paljon puheistaan anteeksi, jos hän olisi mies. Veitola korostaa omaan ammattitaitoon luottamista ja ystävien merkitystä. Ystävien kanssa voi olla oma itsensä. Hän haluaa viettää aikaa sellaisten asioiden parissa, joista hän saa voimia. Veitola sivuaa työelämän raadollisuutta, sillä työ voi mennä milloin vain alta. Uuden työn etsiminen on vaikeaa. Tuntuu siltä kuin ei riittäisi omana itsenään, jos ei saa työpaikkaa. Silloin täytyy muistaa, että silloin maailmassa on vika, ei itsessä. Veitola jatkaa ystävyydestä toteamalla, että ystävistä saa luopua, sillä osan on tarkoitus kulkea mukana elämässä vain tietyn matkaa. Hyvä ystävä on sellainen, jonka kanssa huomaa olevansa paras versio itsestään. Ihmiset eivät siis saa elää toisten kustannuksella. Kuluttava ystävyys on pahasta. Veitola toteaa kuitenkin hylänneensä ystävänsä myös siksi, että hän sairastui. Hän ei osannut suhtautua tilanteeseen eikä halunnut pilata omaa hyvää elämänvaihetta. Mielestäni sellainen ystävä ei ole ollut oikea ystävä. Ystävyyteen kuuluu myös huonojen päivien sietäminen - aina ei pysty olla paras versio itsestään.

Veitola miettii ikäkysymystä. Hän toteaa, että naisen ikä on tabu. Kolmekymppisenä hän huomasi, että hän sai jutella ystäviensä kanssa julkisella paikalla ihan rauhassa, sillä parikymppiset pitivät häntä ikäloppuna. Parikymppiset eivät edes nähneet itseään vanhempia ihmisiä - ja jos he näkivät niin he pelkäsivät, että aikuiset näkivät heidän epävarmuutensa. Parikymppiset luulivat elävänsä ikuisesti. Harhassa oli ihana elää. Kolmekymppisenä Veitola halusi cluppaamisen sijasta vain lukea kirjaa riippumatossa. Hän huomasi voivansa pukeutua kuten huvittaa, koska muiden mielipiteet eivät enää kiinnostaneet.

Veitola luonnehtii itseään itsekkääksi ihmiseksi. Hänen isoäitinsä opetti hänelle työssäkäyvän naisen mallin. Hänen äitinsä puolestaan on ollut liian empaattinen, sillä isoäiti on vienyt häneltä kaikki hänen voimansa. Veitola toteaa, että mielipiteitä saa vaihtaa ja se pitää myös suoda muille. Häntä luonnehditaan rohkeaksi, vaikka lapsena häntä kutsuttiin hiljaiseksi. Hän haluaa puhua asiat suoraan, jotta niille voidaan tehdä jotain. Hänen mielestään on rohkeaa puhua muista hyvää ja vastata rakkaudella. Veitola nojaa karjalaisuuteensa, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Hänen mielestään altavastaajien tulisi liittoutua eikä taistella toisiaan vastaan, esimerkiksi naiset samalla alalla. Hänen kokemuksensa mukaan miehille sallitaan työelämässä mennä sieltä missä aita on matalin.

Veitola kehoittaa haaveilun sijasta tekemään asiat nyt. Epämukavuutta pitää kestää ja virheistä ei kannata välittää. Tärkeintä on pitää hauskaa sen asian parissa, mitä haluaa tehdä.

Veitolan ajatukset herättävät minussa ääripään tunteita - joko olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä tai täysin eri mieltä. Mielestäni Veitolan kolumneissa on hyviä ja rohkaisevia kommentteja, mutta myös paljon liian suorasukaisia ja ilkeitäkin ajatuksia. Onko hän kenties kovettunut rankkojen elämänvaiheiden, työelämän sietämättömien paineiden ja saamansa valtavan negatiivisen palautteen johdosta? Vai kenties tarkoituksella itsevarmasti ajatuksia herättävä ja provosoiva?

Helmet lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Blogistanian parhaat 2018 -tilaisuus

Kirjabloggaajat valitsevat joka vuosi äänestämällä parhaat kirjat neljässä eri kategoriassa, joita ovat Blogistanian Finlandia, Blogistanian Kuopus, Blogistanian Tieto ja Blogistanian Globalia. Palkinnot jaettiin avoimessa tilaisuudessa Keskustakirjasto Oodissa 13.3.2019.

Kuvasin ja editoin tilaisuudesta videon Kirjakultti-kanavalle.
Videon voi katsoa klikkaamalla tästä linkistä.



Haluaisin nostaa tässä postauksessa esille tilaisuudessa lausutut kommentit, jotka koskivat kirjabloggaajia:

Kristiina Rikman, kääntäjä:
"Mut nyt mä kehun nyt blogisteja. Tosi hienoa, että te teette tällaista työtä. Niin tota tarkkaa ja oivaltavasti luettuja blogeja. Ei ei, kriitikot ei saa koskaan aikaseks sellaista. Te kuitenkin pystytte pitempään kirjottamaan ja niinku menemään syvemmälle tekstiin kun joku päivälehden arvostelija. Mä oon ollut todella positiivisesti yllättynyt ja oikein tyytyväinen että te ootte löytänyt tänkin kirjan."



Mila Palovaara, tuottaja, Otava:
"Hirveästi kiitoksia bloggareille. Suuri kunnia tietenkin ja upee juttu. Te teette hienoa työtä. Kiitos."



Maria Turtschaninoff, kirjailija:
"Mä haluun vaan sanoa isot kiitokset kaikille bloggareille, koska tää oli tosi hieno palkinto - varsinkin kun se tulee niinku lukijoilta, jotka ovat ajatelleet tätä asiaa sillee kunnolla niin mä oon tosi tosi iloinen ja ylpeä tästä."



Olli Jalonen, kirjailija:
"Kiitos bloggareille. Tä oli hieno palkinto. Mä olen nähnyt 70-luvulta asti tätä kirjamaailmaa. Silloin oli niin paljon vielä lehdissä kritiikkejä. Lähes kirjasta ku kirjasta oli kymmeniä ja kymmeniä. Mutta nyt kun on vähentyneet ihan minimaaliseen osaan niin kirjabloggareitten työ on - siitä on tullut tosi tärkeä."



tiistai 12. maaliskuuta 2019

Luin lempikirjani uudelleen - 5 ihanaa kamaluutta



"Tervetuloa Caravaliin, peliin jossa tarut ovat totta ja totuudet tarua"

Garber, Stephanie: Caraval
Kirjasarja: Osa 1
Julkaistu: 2017
Alkuperäinen julkaisu: 2017
Alkuperäinen nimi: Caraval
Mistä maasta: Yhdysvallat
Suomentanut: Kaisa Kattelus
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 359


Caraval kertoo Scarlett ja Donatella Dragnan tarinan. Siskokset elävät väkivaltaisen isän alaisuudessa eikä heillä ole mahdollisuutta haaveilla tulevaisuudesta. Scarlett on aina halunnut päästä pakoon maagiseen Caravaliin, mutta mestari Legend ei ole koskaan vastannut hänen pyyntökirjeisiinsä. Hän kihlautuu erään nimettömänä pysyttelevän kreivin kanssa ja toivoo voivansa siten pelastaa sekä itsensä että siskonsa. Scarlett on kommunikoinut miehen kanssa ainoastaan kirjeitse, mutta hänen luottonsa mieheen on silti suuri. Juuri ennen häitä kutsukirje sitten saapuukin. Scarlett ei haluaisi lähteä juuri, kun toive turvallisesta elämästä on käsien ulottuvilla. Donatella on toista mieltä. Hän kaappaa siskonsa yhdessä merimies Julianin kanssa ja kuljettaa hänet Caravaliin.

"Sen lisäksi, että hatturasian muotoiset kaupat olivat oudon äänettömiä, niiden kyltit olivat täysin järjettömiä. Yhdessä luki: Avoinna: Keskiyön tietämissä. Toisessa kehotettiin: Tulkaa takaisin eilen." (s.58) 

"Tuntui kuin olisi astunut maailmaan, jossa muinaiset sadut ja unet olivat heränneet eloon. Ilma tuoksui ikivihreiltä ja himersi kultaisessa lyhdynvalossa." (s.344) 

Tämä teksti sisältää juonipaljastuksia.

Ihastuin kirjaan sen taianomaisen ympäristön vuoksi. Karnevaaleista ja sirkuksesta vaikutteita ammentanut tapahtumapaikka on sekä iloisen värikäs että pelottavan salaperäinen. Se on kaunis ja kummallinen, kiihottava ja luotaantyöntävä. Siellä kuljetaan öisin, eletään täysillä, pukeudutaan näyttävästi ja pelataan kieroilla säännöillä. Siellä ratkotaan arvoituksia ja jaetaan salaisuuksia. Vihjeistä ja hyödykkeistä saa maksaa raskaan hinnan - voi tulla hetkellisesti värisokeaksi tai jopa menettää yhden elinpäivänsä. Varkauksiin ei kannata ryhtyä, sillä kiinni jääneet muutetaan kiveksi. Kulkijan on mahdotonta tietää, mikä on todellista ja mikä vain silmänlumetta. Jokainen yö on uusi seikkailu.

"Tervetuloa, tervetuloa Caravaliin! Maiden ja merten mahtavimpaan esitykseen. Sisällä koette enemmän ihmeitä kuin useimmat ihmiset koko elinaikanaan. Saatte juoda taikuutta pikarista ja ostaa unia pullossa. Mutta ennen kuin astutte maailmaamme, painakaa mieleenne, että kaikki on vain peliä. - Lumemaailma. - Toteutunut unelma voi olla kaunis, mutta se voi myös muuttua painajaiseksi, josta on mahdoton herätä." (s.73)

Viisi ihanaa kamaluutta:

1. Kellokauppa

Maaginen kellokauppa, jonka tuotteet miltei kuiskivat lupauksia ajassa matkustamisesta. Ainakin yhden kaappikellon kautta pääsee puikahtamaan toisiin maisemiin. Maksuksi kelpaa äänen menetys yhdeksi tunniksi. Myyjäkin muistuttaa kelloa sojottavine viiksineen ja lievetakkeineen. Taianomaisinta kaupasta tekee se, että kellot toimivat kuin olisivat elollisia olentoja. Ne kiihdyttävät tikitystään tiukassa paikassa ja hiljenevät kokonaan kuin odottamaan.

"Kauppa oli pyöreä kuin kellotaulu. Lattia oli päällystetty mosaiikeilla, jotka muodostivat erityyppisiä numeroita, ja kelloja oli kaikkialla. Joidenkin viisarit kiersivät vastapäivään, joidenkin kellojen rattaiden ja vipujen runsaus oli paljaana näkyvissä. Takaseinällä oli kelloja, jotka liikkuivat kuin palapelit: niiden palat lähestyivät toisiaan tunnin kuluessa. Huoneen keskellä oli painava lukittu lasilaatikko, ja kyljessä luki, että sisällä oleva taskukello keri aikaa taaksepäin." (s.60)

2. Sillat

Caravalissa on mielikuvituksekkaita rakennuksia, kauniita siltoja ja loputtomia kanavia, joilla lipuu puolikuunmuotoisia veneitä. Välillä kuljetut reitit saattavat johdattaa odottamattomiin paikkoihin. Kulkija voi löytää arvokkaan vihjeen tai harhautua kohtaamaan jotain epämiellyttävää. Joskus käy niin, että kulkija jää ikuisuudeksi yhteen ja samaan paikkaan.

"Ylitettyään sillan hän näet tuli tiiliseinien saartamaan sumppuun, jossa seisoi siiderikärryä hoiteleva suloinen poika apina olkapäällään. - Hän viiletti alas portaita toiselle katetulle sillalle. Mutta kun hän oli ylittänyt sillan, hän huomasi joutuneensa samalle umpikujalle, jolla seisoi sama suloinen poika siiderikärryn ja apinan kanssa. - Scarlett kääntyi katsomaan siltaa, jonka valot lepattivat kuin olisivat iskeneet hänelle silmää." (s.168-169)

3. Ruusukaruselli

Karusellia ei oikeastaan ole tarkoitettu sen varsinaiseen tarkoitukseen. Se on pikemminkin kuin suuri soittorasia, joka alkaa pyöriä, kun urkuri soittaa surullista musiikkia, vaikka häneltä pyytäisi kaunista kappaletta. Karusellia peittää runsaat ruusupensaat, joista varisee terälehtiä kaikkialle ympäristöön.

"Urkurin musiikki kiihtyi, karuselli pyöri yhä nopeammin. Terälehtiä leijui muuallekin kuin Aikon vohvelille. Niitä pyrysi niin paljon, että katu muuttui punaiseksi sametiksi ja kanava värjäytyi vereksi ja lopulta karuselli itse oli alaston ja piikikäs." (s.173)

4. Tunnelit

Caravalin maanalaiset tunnelit toimivat ennen kaikkea esiintyjien oikoreitteinä eri rakennusten välillä. Niillä on maaginen kyky vahvistaa kulkijansa pelkoja. Tunnelit saattavat yrittää tukahduttaa pelkääjän puristuksiinsa, tiputtaa yllättäin ilmestyneeseen rotkoon tai harhauttaa oudoilla äänillä.

"Sileäpuiset portaat johtivat kaksi kerrosta alemmas, kunnes tulivat kolmen käytävän haarakohtaan. Oikeanpuoleisen tunnelin lattia oli vaaleanpunaisten terälehtien väristä hiekkaa. Keskimmäisen tunnelin kiiltävinä hehkuvat kivet olivat kuin himmeitä valolammikoita. Vasemmalle lähti tiilipolku. Valkoisella liekillä palavat soihdut valaisivat kaikkia kolmea sisäänkäyntiä." (s.205)

5. Maaginen puku

Scarlett pukee ylleen puvun, joka mukautuu kantajansa tunteiden ja ajatusten mukaan. Välillä sillä on aivan oma tahtonsa. Puku on kätevä, sillä sitä ei tarvitse koskaan vaihtaa. Toisaalta se saattaa johdattaa kiusallisiin tilanteisiin.

"Kasvoja pestessään hän oli tuntenut puvun muuttuvan, yöpaidan ohuesta kankaasta oli tullut raskaita silkkikerroksia. Hän toivoi, että uusi puku olisi vähemmän silmiinpistävä kuin edellinen, sellainen joka sulautuisi yöhön, mutta puvulla oli selvästi oma tahtonsa. Turnyyria koristi suunnaton viininpunainen rusetti, jonka kaksi leveää nauhaa valui maahan asti." (s.114)

"- jokaisen ajatuksen myötä hänen nappihansikkaansa kävivät tummemmiksi, ja hän tunsi, miten puvun sydämenmuotoinen kaula-aukko kiristyi tiukaksi ja korkeaksi. - Pöydän lasipinnan kuvajaisessa hän näytti leskeltä -" (s.164)


Lue myös kahden vuoden takainen teksti.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Teatterin aika: Yhdestoista hetki

© Kansallisteatteri
Yhdestoista hetki -näytelmä sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Sain lipun Kansallisteatterin bloggariklubin kautta. Kyseessä on esitys, joka koostuu dokumenttiteatterista, musiikista ja videokuvasta. Se kertoo politiikasta, demokratiasta, eriarvoistumisesta, ääriajattelun noususta ja ilmastonmuutoksesta. Se saa ajattelemaan köyhien köyhtymistä ja rikkaiden rikastumista. Rahaa poliittisten päätösten takana. Tyhjästä luotua rahaa, joka sysätään vääriin paikkoihin, jolloin peruspalveluihin ei ole enää varaa. Täytyy säästää. Täytyy ryhtyä yhteisiin talkoisiin. Leikata, leikata ja leikata. Kannustaa vähätuloisia vapaaehtoistöihin. Sitten kun joku erehtyy kysymään, onko tämä oikein, niin päättäjät eivät suostu vastaamaan kysymykseen, vaan väistelevät taidokkaasti ja puhuvat asian vierestä. Päättäjistä on tullut empatiakyvyttömiä puhelimensa orjia. He eivät suojele heikkoja, vaan toivovat heidän katoavan muinaisiin hautoihin.

Puheenvuorot seuraavat toisiaan kylmässä ja kolkossa valaistuksessa. Äänimaisemana läppärin näppäimistön rapina. Liukuportaat kulkevat lakkaamatta ylös ja alas kuin talouden suhdannevaihtelut. Mikään ei voi pysäyttää virkapukuisista poliitikoista koostuvaa konetta. Paitsi Äiti Maa, jolle alkaa riittää. Hän nostattaa ilmoille hurrikaanin ja hukuttaa ihmiset mustaakin mustempaan pimeyteen, jossa rahalla ei ole enää mitään merkitystä.

Näin vaalien alla kukin voi itse päätellä, missä tilanteessa suomalainen demokratia tällä hetkellä on. Kansallisteatterin Yhdestoista hetki -näytelmän mukaan kriittinen vaihe on käsillä. Pienet elitistipiirit tavoittelevat omaa etuaan suljettujen seinien sisäpuolella ja vaientavat kaikki poikkipuoliset lauseet. Nyt on yhdestoista hetki kokoontua ja tehdä asialle jotain.

© Kansallisteatteri
Näytelmä asettaa poliitikot ja erilaiset asiantuntijat vastaamaan sanoistaan. Se herättelee ihmisiä ajattelemaan asioita vaikuttamalla tunteisiin. Poliitikkojen fyysisen olemuksen ja hapituksen pilkallisen ylikorostamisen olisin kuitenkin jättänyt pois, vaikka oletan, että sillä halutaan näennäisesti riisua poliitikko valta-asemastaan ja esittää hänet naurunalaisena, jolloin hänen sanomisiaan on helpompi kyseenalaistaa. Näytelmää olisi voinut hieman lyhentää, jotta sen sanoma olisi uponnut yleisöön paremmin. Keskittyminen raskaaseen esitykseen pääsi herpaantumaan. Pitkittyneen saarnan kuunteleminen alkoi tylsistyttää, vaikka musiikkinumerot välillä herättivätkin horroksesta.

tiistai 5. maaliskuuta 2019

Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö: Pakoon Pohjois-Koreasta

Hyeonseo Lee eli lapsuutensa Pohjois-Koreassa, jota hän piti parhaana mahdollisena maana. Se johtui siitä, että hän ei tiennyt ulkopuolisesta maailmasta mitään. Hän eli niin sanotusti normaalia elämää vanhempiensa ja veljensä kanssa. Hyeonseo oppi koulussa tarinoita maastaan ja johtajastaan. Opetus oli ideologista aivopesua. Opetetut asiat tuli opetella ulkoa ja vastaukset karjaista pulpetin vieressä kuin armeijassa. Koululaiset harjoittelivat liikuntaesityksiä, joiden tarkoituksena oli tukahduttaa yksilöllinen ajattelu. Esityksissä tehtiin kuvioita, joten jos yksikin osanen teki yhdenkin väärän liikkeen, koko kuvio hajosi. Lapset pelkäsivät tekevänsä virheen, joka pilaisi koko esityksen. Kouluretket olivat ennemminkin pyhiinvaelluksia johtajan elämän tärkeille paikoille ja hänestä kertoviin museoihin. Hyeonseo kuvitteli, että kaikki olivat tasa-arvoisia ja että johtaja huolehti kaikista. Ateistisen maan johtajaa pidettiin jumalan kaltaisena olentona. Jokaisessa kodissa oli hänen muotokuviaan, joista huolehtiminen oli elintärkeää. Hallitus antoi niiden putsausta varten erikoisliinan, jota ei saanut käyttää mihinkään muuhun. Tarkastajat kävivät ajoittain katsomassa, että muotokuvista pidettiin hyvää huolta. Laiminlyönnistä saattoi joutua pidätetyksi. Tärkeinä merkkipäivinä muotokuvien edessä tuli kumartaa. Niitä ei missään nimessä saanut osoittaa sormella.

Hyeonseo oli 7-vuotias, kun hän näki elämänsä ensimmäisen teloituksen. Hän alkoi myös aavistaa, että ihmiset ovat eri asemassa suhteessa toisiinsa. Lapsia laitettiin jopa adoptoitaviksi, jotta heidän isänsä huono maine ei tahraisi lapsia. Koulunkäynti ei ollutkaan kaikille ilmaista, sillä koulu vaati perheiltä lahjoituksia. Hyeonseo harrasti harmonikan soittoa. Taito oli kulkeutunut Neuvostoliitosta, mutta koulussa opetettiin, että pohjois-korealaisessa kulttuurissa ei ollut ulkomaalaisia vaikutteita. Ihmiset kulkivat kaikkialla ilmeetön ilme kasvoillaan. Heidän kannatti olla varautuneita, sillä mitä vähemmän ihmisiä he tunsivat niin sitä pienempi riski heille oli joutua kateuden kohteeksi ja valheellisesti ilmiannetuiksi epäsosialistisesta teosta. Kaikkien tuli noudattaa esimerkiksi tietynlaista pukeutumista. Viranomaisten lahjominen rikkomusten välttelemiseksi oli yleistä. Kukaan ei puhunut avoimesti politiikasta - ei ainakaan Hyeonseon perheessä, sillä vanhemmat eivät halunneet tyttären vahingossa toistavan puheita väärin ja joutuvan vaikeuksiin. Hyeonseo joutui koulussa osallistumaan istuntoihin. Jokainen syytti jotakuta kielletystä teosta. Syyttämisestä ei saanut kieltäytyä. Syyttäjä saattoi joutua vaikeuksiin sen kanssa, jota hän oli syyttänyt, joten oli yleistä, että ihmiset tekivät sopimuksia toistensa kanssa siitä, että he syyttäisivät toisiaan valheellisilla ja vähäpätöisillä syytöksillä. Järjestelmä teki ihmisistä suorapuheisia ja pahansuopia. Kaikki haukkuivat vaistomaisesti toisiaan. Kukaan ei halunnut auttaa toista, jotta ei olisi itse joutunut vaikeuksiin. Hyeonseo liittyi tavan mukaan pikkupioneereihin, jotka toimivat ilmiantajina.

Muu maailma avautui Hyeonseon silmien eteen pala palalta. Hänen isänsä teki töitä ulkomailla, joten kotona oli vierasmaalaisia esineitä ja vaatteita. Perheellä oli oikeastaan enemmän oikeuksia kuin muilla. Hyeonseo haaveili ulkomaille matkustamisesta. Hän ei voinut tehdä sitä laillisesti, sillä matkustamiseen oli mahdotonta saada lupaa. Hän päätti eräänä yönä kulkea joen yli Kiinaan. Hän koki matkansa paoksi toisesta maailmankaikkeudesta. Hän oppi, että on olemassa monenlaisia tapoja elää. Kiinassa oli paljon ruokaa, ja siellä sai tehdä kaikkea aivan vapaasti kuten laulaa ja katsoa televisiosta ulkomaalaisia ohjelmia. Hän hankki puhelimen ja tutki asioita internetistä. Pohjois-Koreassa fiktiiviset kirjatkin oli sensuroitu. Töitä sai ilman koulutusta ja henkilöllisyyspapereita. Hyeonseo nautti uudenlaisesta elämästä, mutta samalla hän koki kriisin. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka Pohjois-Korea ei ollutkaan maailman paras maa. Muualla sitä pidettiin ennemminkin esimerkkinä pahuudesta. Hyeonseon silmät avautuivat Pohjois-Korean nälänhädälle ja kaaokselle. Siellä oli pulaa sähköstä ja lääkkeistä, joten tilalla käytettiin huumeita. Leikkaukset jouduttiin suorittamaan kynttilän valossa ilman puudutusta. Pohjois-Koreassa rehotti salakauppa. Systeemi pysyi kasassa, sillä jokainen oli osa järjestelmää. Kaikki olivat ilmiantajia ja varkaita. Vain johtajaa vastaan tehtyjä rikoksia pidettiin oikeina rikoksina.

Kirja kertoi Hyeonseon pakomatkasta, mihin lukeutuivat lukuisat eri identiteetit, väärennetyt henkilöllisyyspaperit, monenlaiset asuinpaikat ja täpärät välttymiset ihmiskaupan uhriksi joutumiselta. Se kertoi kuulusteluista, vankiloissa olosta, viranomaisten harhauttamisesta ja lahjonnasta sekä yhteistyön tekemisestä epäluotettavien salakuljettajien ja välittäjien kanssa. Lukija sai huomata, kuinka käsittämättömän huonoa poliittisten turvapaikanhakijoiden kohtelu Kiinassa on. Kirjassa seurattiin myös Hyeonseon vaarallista taistelua äidin ja veljen pelastamiseksi.

Hyeonseo kertoi ikävöivänsä kotimaastaan maisemia ja omia tavaroitaan. Monelle pakolaiselle muualla asuminen on hyvin vaikeaa. Heidän elämältään on pudonnut pohja. Kaikki, mitä he ovat elämänsä aikana tehneet on ollut valhetta. Vapaus koetaan pelottavana, kun on tottunut siihen, että kaikkia elämän osa-alueita kontrolloidaan. Moni on palannut takaisin kotimaahansa, vaikka se tietäisikin vankileiriä ja kuolemaa. Etelä-Koreaan paenneiden on hankala sopeutua maahan, sillä noin 60 vuodessa korealaisuuden arvot ovat kahden maan välillä erkaantuneet. Siellä on myös erittäin vaikea saada töitä, sillä koulutusta pidetään suuressa arvossa. Pohjois-Koreassa saavutettu asema ja koulutus käytännössä nollaantuu. Ihmiset tuntevat olonsa alempiarvoisiksi.

Seuraava teksti sisältää oleellisia juonipaljastuksia: Yhdysvaltalainen mies saapuu kirjan lopussa pelastavaksi enkeliksi. Hän maksaa Hyeonseon äidin ja veljen ulos vankilasta. Hän kertoo tekevänsä hyvää, koska niin on oikein tehdä. Hän auttaa, vaikka hän ei edes ole varakas. Minua alkoi ärsyttää, sillä ulkomaalaisten pitäisi ennemmin puuttua suuriin poliittisiin linjauksiin eikä tukea vallalla olevaa epäinhimillistä järjestelmää. Korruptoituneille viranomaisille lahjusten maksaminen vain tukee ihmisoikeuksien vastaista toimintaa. Hämmennyin, kun Hyeonseo päätti mennä naimisiin erään toisen yhdysvaltalaisen miehen kanssa ja viedä perheensä matkalle Amerikkaan. Hän näki maan vapauden symbolina. Minusta Yhdysvaltojen ihannointi oli hämmentävää. Hyeonseon käsitys maailmasta rajoittui selkeästi Pohjois-Korean naapurimaihin ja Yhdysvaltoihin. Alkoi hieman ahdistaa, kun hän tavallaan siirtyi yhdestä aivopesulasta toiseen. Vai oliko jenkin kanssa naimisiin meno suurin henkilökohtainen kosto Pohjois-Korean johtajalle?

Helmet lukuhaaste 2019:  23. Kirjan nimessä on jokin maa

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Helmet lukuhaaste: 11/50 äänikirjaa

Helmikuussa kuuntelin Helmet lukuhaasteeseen neljä kirjaa.



Huomioitavaa: Kuuntelin kirjat nopeutetulla tahdilla, joten äänikirjan kestoaika ei vastaa todellista kuunteluaikaa.

4. Kirjailijan ainoa teos
Virginia Lee Barnes: Aman: somalitytön tarina
13 tuntia 39 minuuttia

17. Kirjassa on kaksoset
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
8 tuntia 9 minuuttia

21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja
Kiira Korpi, Jere Nurminen: Kiira - Ehjäksi särkynyt
7 tuntia 38 minuuttia

40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
Eve Hietamies: Yösyöttö
12 tuntia 17 minuuttia

Kaikki haasteeseen kuuntelemani kirjat päivittyvät Helmet lukuhaaste 2019 sivulleni.

perjantai 22. helmikuuta 2019

Eve Hietamies: Yösyöttö

Antti Pasanen saa huomata jääneensä kahdestaan vastasyntyneen vauvan kanssa, kun vaimo kiitää sairaalan pihasta taksilla mahdollisimman kauas pois. Alkaa matka maailmaan, jonka Antti on kuvitellut olevan vain naisia varten.

Antti on äijä, joka juo kaljaa ja syö raakaa makkaralenkkiä. Hän viettää aikansa tennistä pelaten ja käy paljon työmatkoilla. Kirjahylly odottaa olohuoneessa kokoojaansa, samoin pallogrilli autotallissa. Isomman auton Antti on toki ottanut asiakseen hankkia. Hänen oletusarvonaan on, että nainen hoitaa vauvan, kun mies jatkaa elämäänsä kuten ennenkin. Antin maailma jakautuu naisten asioihin ja miesten asioihin. Aluksi Antti on sitä mieltä, että vaimon reaktio on turhan radikaali, sillä hän on ollut mitä mainioin aviomies. Ajan kuluessa hän myöntää itselleen toimineensa useaan otteeseen väärin vaimoaan kohtaan. Hän ei tukenut raskautta, vaan vähätteli, ärsyyntyi ja pakeni vastuuta. Hän ei edes siivonnut. Antille ei koskaan tullut mieleenkään, että voisi olla mahdollista, että hän joutuisi itse hoitamaan lapsen.

"Miten selitetään lapselle, ettei äiti halua sitä."

Antin ura yksinhuoltajana alkaa äidinmaidon etsimisellä, lastensuojeluviranomaisten vakuuttamisella kyvykkyydestä hoitaa lasta ja ristiäisten järjestämisellä. Poika kastetaan Paavo Anteroksi. Antilla on olo, ettei kukaan ymmärrä häntä ja ettei kukaan auta häntä. Hän tuskastuu ajatuksesta, että hän joutuu jäämään vauvan kanssa vuodeksi kotiin. Hänen kaikki aikansa menee lapsen hoitamiseen. Hän ei itse ehdi syödä, siivota tai peseytyä. Antti märehtii osaansa ja on koko ajan hukassa. Hän pelkää muiden arvioivia katseita, jotka kertovat hänen tehneen jotain väärin. Neuvolassa todetaan, että hänen tulisi verkostoitua, sillä elämässä on muutakin kuin vauva. Pikku hiljaa Antti tottuu tilanteeseen. Hän ottaa asioista selvää ja huomaa, että naiset ovat yhtä ihmeissään tilanteesta kuin hänkin. He eivät olekaan ihmeolentoja, jotka tietävät tarkalleen, kuinka lasten kanssa tulisi toimia. Antti oppii jopa käymään leikkipuistossa, jossa toimii lastenhoitopalvelua maksua vastaan tarjoava puistotätitoiminta. Hän verkostoituu siellä käyvien naisten kanssa ja menee viimein keskusteluihin mukaan. Imetyspuheet ja muut naisen kehoon liittyvät asiat ovat aluksi Antin kauhu, mutta ajan myötä hän siedättyy niille. Hän oppii, mitä kaikkea naiset joutuvat kestämään. He eivät esimerkiksi saa sairastaa. Antti kaveeraa etenkin Tertun äidin Ennin kanssa. Heidän ystävyyttään on hauska seurata, kunnes Enni kysyy, miksei Antti ole yrittänyt koskaan iskeä häntä. Ärsyttävää on naisten tapa juoruta toisistaan heidän selkänsä takana. Eräälle naiselle kuittaillaan hänen kasvatustyylistään jopa päin naamaa. Hänen tavoitteensa on ekologinen ja sukupuoleton elämä. Antti ajattelee sarkastisesti, että naisella on jo ennestään Lumi ja Pyry, joten seuraavaksi nainen varmaan puskee sisuksistaan Räntää. Erään kerran naiset haukkuvat kuorossa aviomiehiään. Yksi naisista huudahtaa, että miehet luulevat paskavaippoja ovikoristeiksi, kun eivät tajua viedä niitä roskiin autolle mennessään - ei ihme, että yhteiskunnalla menee huonosti, kun sellaiset äijät ovat päättävässä asemassa. Puhe siirtyy poikien itkuun, sillä miesten mielestä pojat eivät itke. Kyllä he itkevät, sillä se on merkki siitä, että jotain on hätänä. "Katso lehdestä päivämäärä. Me eletään 600 vuotta sua edellä", nainen kertoo tokaisseensa miehelleen. Naiset purkavat porukassa turhautumistaan siitä, että mies ei tiedä edes, mistä lautaset löytyvät. Mies odottaa yltiöpäistä kiitosten tulvaa, kun hän sitten kerran kuukaudessa tyhjentää astiakoneen. Pahinta on, kun mies tokaisee haluavansa rentoutua työpäivän jälkeen, sillä nainen saa olla koko ajan kotona. Mies on myös kärkäs lähtemään ulos kavereidensa kanssa. Erään naisen mies sortuu pettämään vaimoaan, sillä hän on kyllästynyt olemaan kakkonen, kun lapsi on aina ykkönen. Antti saa oivalluksen siitä, millaiseksi hänen vaimonsa elämä olisi saattanut muotoutua: Hän olisi voinut olla yksi miestään haukkuvista naisista.

Antti ihmettelee aluksi, miksi kaikki puhuvat vain lapsista, mutta huomaa ajan myötä itsekin sortuvansa siihen. Hänestä on tullut lastaan rakastava isä.

"Vauvan itku on kommunikointia eikä vittuilua."

Koin tarinan lähinnä traagisena ja surullisena, vaikka sen pitäisi olla huumoripitoinen kuvaus maskuliinisen miehen vauva-arjesta. Naurahtelin useimmille osuville sutkautuksille, mutta sitten taas huomasin myötäeläväni kirjan henkilöiden kokemia vastoinkäymisiä. Pohdin tiukkoja sukupuolirooleja ja elämän epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta myötäelin Antin kokemaa kohtaloa, mutta toisaalta totesin tilanteen olleen hänelle aivan oikein. Lapsia suunnitellessa tulisikin miettiä asiaa siitä lähtökohdasta, haluaisiko lapsia siinäkin tilanteessa, että olisi yksin. Välillä osasin ottaa asioita huumorin kannalta, mutta välillä taas sorruin turhaan tiukkapipoisuuteen - varsinkin, kun lasten kanssa elämistä kuvailtiin inhorealismin kautta. Kirjan tarina oli hyvin elävä - varsinkin, kun kuuntelin sen miehen lukemana. Minusta tuntui tavallaan siltä kuin Antti olisi herännyt eloon ja kertonut minulle tarinaansa. Kirja oli vetävä ja moniulotteinen. Minusta tuntuu, että siitä saattaa saada irti eri asioita eri lukukerroilla. En malta odottaa, että pääsen kuuntelemaan seuraavaa osaa nimeltään Tarhapäivä.

Helmet lukuhaaste 2019: 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Lestadiolaiset Vilja ja Aleksi elävät uskonnon määrittelemää arkea. Vilja hoitaa lapsia, paistaa leivinuunissa pullaa, valmistautuu seuroihin ja menee lasten kanssa mustikkametsään. Aleksi hakkaa pinon halkoja, kuuntelee radiosta jumalansanaa, käy töissä ja yrittää sopeutua uuteen rooliinsa saarnamiehenä.

Pariskunnan elämä on näennäisen tyydyttävää, vaikka sitä sävyttääkin riittämättömyyden tunne. He joutuvat jatkuvasti vertaamaan itseään muihin, sillä kaikki tarkkailevat toistensa lapsilukua ja pohtivat uskovaisuuden tasoa. Vilja alkaa turhautua ainaiseen raskaana olemiseen. Hänen vartalonsa ei ehdi palautua entisestä synnytyksestä, kun jo seuraava alkaa. Hän ei koe kehoaan enää omakseen. Hän ei ole enää koskaan vapaa. Vilja on väsynyt - etenkin vuotojen tarkkailuun. Hän ei jaksa enää sitä, että naisten kohdatessa katsotaan ensimmäisenä vatsan kokoa. Vilja kokee miehen rakkauden aiheuttavan vain kärsimystä. "Olen äiti maa ja kylvetty siemen." "Pitää jaksaa niittää, jos kylvää." Aleksi tuntee Viljan hädän. Hän ei kannata kaikkia lestadiolaisuuteen kuuluvia oppeja, mistä joutuu lopulta vaikeuksiin.

Lestadiolaisperheen lapsilla ei ole helppoa koulussa, sillä heitä kiusataan. Koulussa vallitsee kahtiajako uskottomiin ja lessuihin. Lapset käyvät pyhäkoulussa ja leikkivät uskonnon inspiroimia leikkejä. Heillä ei ole elämässään televisiota tai pelejä, korvakoruja tai alkoholia. Illalla lausutaan iltarukous. Välillä lapset tuntevat pohjatonta tuskaa pelätessään joutuvansa helvettiin taivaan sijasta. Murrosikään ehtineille vannotetaan itsetyydytyksen ja kondomin käytön olevan syntiä. Tyttöjen on opittava, että he eivät saa saattaa poikia kiusaukseen. Seurustelun tarkoitus on avioliitto ja lapset. Ihmisten tehtävä on kasvaa ja lisääntyä sen verran kuin on tarkoitettu. Heidän seksuaalisuutensa on yhteisön omaisuutta.

Yhteisö pysyy kasassa, kun jokainen siihen kuuluva jäsen pitää toisensa ruodussa. He tarkkailevat, ettei seassa ole teeskentelijöitä, jotka saattaisivat houkutella toisia muihin ajatuksiin. Televisio on kielletty, jotta kukaan ei saisi tietää muista kuin yhteisön ajatuksista. Vääräuskoisten kanssa tekemisissä olemisen kieltämisessä on sama ajatus. Yhteisö vaatii alistumista. Synnit täytyy tunnustaa kaikkien edessä.

Ihastuin kirjan kauniiseen ja surumieliseen kieleen. Siinä on myös hyvää ajankuvaa. Etenkin nukkeleikkien kautta kipeiden asioiden esille tuominen oli oivallista. Ajattelin Viljan ja Aleksin tarinaan tutustuessani, että kaikissa asioissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Harmittelin, että heidän yhteisössään harrastetaan kyräilyä ja kilpailua, kun elämä voisi olla toisten kannustamista. Ilmeisesti yhteisö on siihen liian tiivis. Se on lahkoutunut ja radikalisoitunut. Edes Aleksin oma isä ei tunne myötätuntoa. Ystävät eivät jaksa auttaa, kun kotona on omakin suurperhe hoidettavana. Vilja ja Aleksi määrittelevät itsensä vain uskonnon kautta. He saavat siitä tarkoituksen elämälleen, vaikka ymmärtävätkin, että aivan kaikki asiat eivät olleet kohdillaan. Heidän on silti vaikea kapinoida vastaan ja ajatella omilla aivoillaan, sillä ne ovat täynnä pienestä pitäen opittuja uskonnon määrittelemiä ajatuksia. Viljan suru elämättömästä elämästä on koskettavaa. Toisaalta se herättää ihmetystä, sillä äitinä oleminen on yhtä lailla elämistä kuin ilman lapsia eläminenkin. Todennäköisesti ajatus kumpuaa siitä, että tilanteeseen ei voi itse vaikuttaa. Yhteisö vaatii, että naisen ainoa ja oikea rooli on nöyränä ja kuuliaisena äitinä oleminen. Tunteita herättävää on myös ammattiavun ulkopuolelle jääminen. Vilja ei saa käyttää lastenhoitopalveluja, vaan hänen on selviydyttävä kaikesta yksin. Puhujaveljet auttavat, jos perheessä on ongelmia, vaikka heillä ei ole siihen mitään koulutusta ja vaikka se todennäköisesti ennemmin pahentaa kuin parantaa tilannetta.

Kirjassa sivutaan perheissä esiintyvää uupumusta, väkivaltaa ja yhteisöä vastaan kapinointia. Aika ajoin uskonnolliset yhteisöt päivittävät katsomustaan, joten olisi mielenkiintoista lukea tämän fiktiivisen kirjan lisäksi faktaa aiheesta, millainen tilanne herätysliikkeessä on tällä hetkellä.

Helmet lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

maanantai 18. helmikuuta 2019

Jere Nurminen: Kiira: Ehjäksi särkynyt

Kiira Korpi kuvailee elämäänsä taitoluistelun kautta. Hänen tarinastaan selviää, kuinka ihmisten odotukset sekä lajin ominaispiirteet voivat johtaa urheilijan epäterveelle elämänpolulle.

Kiira oppi pienestä pitäen tekemään ahkerasti töitä ilman kehuja. Hän pärjäsi hyvin koulussa, mikä otettiin itsestäänselvyytenä. Hän oli tottunut tukahduttamaan tunteensa. Kiira oli suorittaja, kilpailuhenkinen ja täydellisyyden tavoittelija, joten hän otti alusta alkaen uransa tosissaan. Hänen tavoitteensa oli olla maailman paras luistelija. Teknisten taitojen lisäksi siihen vaadittiin hoikkuutta, positiivisuutta, virheettömyyttä ja ahkeruutta, mistä syntyi paineita. Kiira stressasi ja voi henkisesti pahoin. Hän tarkkaili sairaalloisesti painoaan, mikä johti terveyden menetykseen. Asiaan ei auttanut negatiivinen manageri, jonka metodina oli luonnetta kritisoiva ja liian tiivis valmentaminen. Kiira olisi kaivannut elämäänsä ihmisiä ja tsemppausta. Kiiralta puuttui ihminen, joka olisi aikatauluttanut hänen elämänsä, uransa ja opiskelunsa sekä huolehtinut sponsorisopimuksista ja auttanut käsittelemään mediaa. Hänen päivänsä olivat aivan täynnä ja liian kuormittavia. Kiiran oli hankala sanoa ei. Hän oli parhaimmillaan paineettomassa tilanteessa, mutta muuten hän oli epävarma ja altis vaikutuksille. Kiiralla oli virheellinen kuva itsestään taitoluistelijana, sillä hän oletti, että hänen tuli aina pyrkiä itsensä ylittämiseen, vaikka puhdas suoritus olisi riittänyt pidemmälle. Nuorille esikuvana oleminen toi mukanaan oman taakkansa.

Kiira muistelee olleensa voimakastahtoinen, vaativa ja kiukutteleva lapsi. Hän rakasti jekkujen tekemistä ja pukeutui naamiaisiin mieluummin möröksi kuin prinsessaksi. Kiiralla oli halu olla erilainen. Hänen julkisuuskuvansa muokkautui täysin toisenlaiseksi. Kiira mietti tarkkaan, mitä puhua toimittajille, mikä oli stressaavaa - etenkin kun julkisuutta oli hankala kontrolloida, vaikka kuinka yritti. Julkisuudessa pohdittiinkin enemmän ulkonäköä kuin luistelun tekniikkaa ja vaativuutta. Kiira tunnustaa saaneensa ulkoisen olemuksensa vuoksi paljon asioita ja kutsuja - jopa pienen seikkailun miljardöörin kanssa, mutta ei pidä sitä enää pahana asiana. Hän toimi mainoskasvona sponsoreille ja käytti rahat uraansa, vaikka stressasi, oliko ansainnut kaiken.

Kiira sai helpotusta elämäänsä henkisestä valmennuksesta. Hän teki muun muassa mielikuvaharjoituksia. Pian sekään ei auttanut, sillä Kiira alkoi tehdä rentoutumisestakin suorittamista. Hän oli liian kunnianhimoinen ja ahdistunut. Luistelu hallitsi liikaa hänen elämäänsä. Kiira koki olevansa koko ajan väsynyt. Hän ei osannut levätä, sillä koko ajan oli pakko tehdä jotain hyödyllistä. Kiiralla oli kova halu olla ahkera, muita ajatteleva ja vaatimaton. Hän oli tottunut, että tavoitteellinen elämä oli ainoa oikea tapa. Hänen oli opeteltava pois suorittamisesta ja täydellisen suorituksen tavoittelemisesta. Tilanne oli haastava, sillä Kiiran koko identiteetti rakentui luistelun varaan. Hän pelkäsi, että oli pettänyt kaikki.

Kiiran elämä tasoittui aviomiehen löydyttyä. Mies opetti, että on tartuttava hetkeen. Hän korosti vaimonsa erityisyyttä. Kiira huomasi, että hän joutui muuttamaan ajatteluaan luistelusta, kun ala kehittyi. Hänen ennen niin tärkeänä pitämänsä asiat eivät enää olleetkaan tärkeitä. Kiira oppi itsensä arvostamisesta ja täydellisyyteen pyrkimisen mahdottomuudesta. Hän ymmärsi, että menestyminen ei ollut itsetarkoitus. Kiira opettelee edelleen sitä, että hän on riittävä sellaisena kuin on. Hän toipuu uupumisesta ja haluaa tuoda keskeneräisyyttä esille myös mediassa. Hän kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa, sillä uupunut mieli ei muista hyviä asioita. Kiira opettelee hetkeen pysähtymistä sekä sanomaan ei.

Kirjan kuunteleminen oli äärimmäisen mielenkiintoista, sillä en ole seurannut Kiiran uraa. Välillä pysäytin äänikirjan ja katselin Kiiran luisteluvideoita ja muutamia haastatteluja saadakseni lisää kosketuspintaa elämäkerralle. Luistelija tuli siten eläväksi.

Helmet lukuhaaste 2019: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

lauantai 16. helmikuuta 2019

Virginia Lee Barnes: Aman: somalitytön tarina

Aman kertoo Virginia Lee Barnesin kirjoittaman kirjan kautta elämästään 1900-luvun Somaliassa. Hänen kertomuksestaan selviää, kuinka islamin usko ja somalialainen kulttuuri vaikuttavat naisen elämään ja kuinka kaiken keskellä voi selviytyä.

Aman painottaa heti alkuun sukulinjan tärkeyttä. Hänen kulttuurissaan uskotaan, että kaikki somalialaiset polveutuvat saman suvun kahdesta veljeksestä. Uusia ihmisiä tavatessa on tärkeää kertoa, mihin heimoon kuuluu. Hyvää sukua arvostetaan. Se on tärkeässä asemassa miesten neuvotellessa avioliitosta. Naisen tulee mennä naimisiin viisitoistavuotiaana. Parikymppinen naimaton nainen on jo ikäloppu ja häpeäksi perheelleen. Entiset orjat saavat mennä naimisiin vain toisten entisten orjien kanssa. Avioituessa mies antaa naiselle lahjan, joka on sitä suurempi, mitä enemmän hän naista rakastaa. Suuri lahja on tae siitä, että mies ei aio hevillä erota naisesta. Amanin mukaan lahjassa ei ole kyse maksusta, vaan kunnioituksesta. Lahja saatetaan palauttaa, kun puolisoille tulee ero. Avioliitossa on tapana, että mies kustantaa kaiken. Naisen tulee vastavuoroisesti palvella miestä, joka Amanin sanoin ei osaa hakea itselleen edes lasillista vettä. Miehestä kannattaa erota, jos yhteiselo ei suju. Jos mies ei halua erota niin vaimo voi karata tai syyttää hänen ottaneen naisen takaapäin tai olevan impotentti (mikä täytyy todistaa tuomarin edessä) tai kuristaneen. Nainen voi erota myös epävirallisesti, mutta silloin hänestä tulee huono nainen. Kukaan ei saa koskea siihen, mihin kyseinen nainen koskee. Aman kertoo, että hän on ollut lukuisia kertoja naimisissa - samoin hänen äitinsä. Suvulla on tapana pitää yhtä. Veljet huolehtivat naimattomista siskoistaan. Naimattomat naiset tai lesket voivat elantonsa eteen tehdä myös kaikenlaisia vaihtuvia töitä. Osa myy itseään. Moni meneekin kärkkäästi naimisiin juuri rahan ja turvallisuuden vuoksi. Aviomiehen kuoltua naisen täytyy surra neljä kuukautta. Hän pukeutuu valkoisiin ja oleskelee peseytymättömänä kotona. Suruajan jälkeen nainen pestään ja irronneet hiukset ja kynnet haudataan maahan. Avioliitossa siunaantuneita lapsia vahtivat kaikki - etenkin isoäidit, jotka ruokkivatkin lapset. Sukujen päälliköt toimivat poliiseina, jotka selvittävät lasten riitatilanteet, kuten tappelussa irronneiden hampaiden korvauksen. Aman mainitsee, että lapset ovat villejä. He uivat joessa krokotiilien ruokana ja jahtaavat junia jäädäkseen alle. Hyeenoja, shakaaleja ja leijoniakin olisi syytä varoa.

Aman kertoo, että somalialaiset vaeltavat eläintensä kanssa paikasta toiseen. Ihminen on rikas, jos hänellä on eläimiä. Osa somalialaisista asuu pysyvissä kodeissa kuten savimajoissa. Aman kuvaa somalialaisia kansaksi, joka haluaa elää rauhassa ja joka haluaa tulla kaikkien kanssa toimeen. Hänen mielestään kansa on tasa-arvoinen. Tarinan edetessä Somalia kuitenkin kuvastuu ennen kaikkea väkivaltaisena ja ahdaskatseisena. Aman mainitsee, että perjantai on pyhäpäivä ja että henkilölle annetun lahjan tulee olla samanarvoinen kuin aiemmin samalta henkilöltä saatu lahja. Somalialaiset eivät sovi aikaa, kun he sopivat tapaamisesta, vaan he näkevät toisensa esimerkiksi aamulla, kun ovat heränneet. Miehet järjestävät keppitappeluja, joissa veri lentää turistien kuvatessa. Somalian historia ja kulttuuri välittyy seuraaville sukupolville suullisten runojen kautta. Amanin aikaan Somaliasta puuttuu kirjoitettu somalian kieli.

Amanin tarinassa korostuu naisen asema. Naisille on tärkeää, että heidät on ympärileikattu. Äiti tarkistaa tilanteen pysyvyyden vähintään kerran viikossa. Tytöt ovat kärkkäitä epäilemään toistensa siveellisyyttä, joten siinä ei auta muu kuin vilauttaa lopettaakseen huhupuheet. Ympärileikkaus itsessään on juhla, johon kuuluu ympärileikattavien huudot peittävää laulantaa, koraanin lukua ja ruokailua. Ympärileikkaus tehdään ilman puudutusta kylän rotevimman naisen pitäessä tytön jalkoja harallaan. Paikkojen repeytymisen pelossa tytöt eivät esimerkiksi saa ajaa pyörällä. Naimisiin mentäessä aviomies riistää tytöltä neitsyyden, mistä viikkoja kestävässä toipumisessa auttaa seuranainen. Aman kertoo ensimmäisestä aviomiehestään, joka uhkasi leikata hänet auki. Se olisi voinut helposti johtaa kuolemaan. Aman jatkaa naisen asemasta, että naiselle on hävettävää syödä ravintolassa, joten hän syö takaportailla tai autossa. Lyhyen mekon pitämisestä joutuu putkaan. Perusteluna on naisen suojelu, jotta hän ei eurooppalaistu. Naisen on kunnioitettava miestä ja alistuttava vapaaehtoisesti. Hänen on oltava järkevä, rohkea, itsenäinen ja aloitekykyinen. Hänen on oltava isän arvoinen, sillä isä huolehtii tyttärestään. Muutenkin nainen edustaa isän sukua, vaikka hän olisikin naimisissa. Naista on siten valvottava, sillä isän maine kärsii siveettömyydestä. Nainen saatetaan jopa tappaa, sillä perheen kunnia on tärkein. Naista pidetään perusolemukseltaan heikkona muun muassa kuukautisten vuoksi. Sanotaan, että nainen on hengen riivaama, jos hän on sairaana. Aman kuvailee naisen elämän paradoksaalisuutta. Naisen umpeen tikkaaminen muistuttaa häntä itseään siitä, että seksi on kiellettyä. Hänet saatetaan kuitenkin niin sattuessa tikata uudelleen kiinni, jolloin hän saa neitsyytensä takaisin. Naiset käyttävät hyväkseen miehiä, mutta ovat myös riippuvaisia miehistä.

Aman pohtii italialaisten siirtomaaisäntien vaikutusta somalialaisiin. Isäntiä kutsutaan valkoisiksi eikä heidän kanssa ole hyvä kaveerata. Italialaisten palveluksessa oleminen on häpeä. Seurustelemista ei todellakaan hyväksytä, sillä rodut eivät saa sekoittua. Sellainen tyttö on vain prostituoitu ja oman nimensä pilaaja. Sitä paitsi italialaiset eivät ole puhtaita, koska he eivät ole muslimeja eikä heitä ole ympärileikattu. Veljet pitävät kaidalle tielle eksyneen siskonsa ruodussa hakkaamalla ja uhkaamalla tappaa hänet. Saattaa käydä niinkin, että italialainen mies hakataan kuoliaaksi. Äidilläkin on lupa lyödä, jos tyttö tekee väärin. Hassua sinänsä, että vaaleaa ihoa sen sijaan ihannoidaan, Elvistä fanitetaan ja että amerikkalaisia elokuvia jaksetaan katsoa ulkoilmateatterissa joka ilta - vaikkakin ennemmin intiaaneja kuin valkoisia kannustaen. Valkoisten kaupoista löytyvät elämän ensimmäiset rintaliivit ja kuukautissuojat. Kampaamon mainoksissa on valkoihoisten kuvia. Todennäköisesti nuoret haluavat kapinoida vanhempien ajatuksia vastaan. Aman kertoo, että nuoret myös tupakoivat. Nuorten joukossa kunnioitetaan sellaista nuorta, joka tappelee ja jota kaikki pelkäävät. Nuoret saattavat myös mennä salaa naimisiin. Silloin täytyy karata kauas. Vallankumouksen syttyessä Somalian tilanne pahenee entisestään. Sotilaat ja poliisit raiskaavat naisia ja passittavat miehet vankilaan. Maassa esiintyy väkivaltaa ja ryöstöjä. Ulkomaalaiset karkotetaan maasta. Muiden on miltei mahdotonta saada passia. Naapurimaahan pääsee seksillä ja rahalla.

Amanin kuvailema maailma avautuu eteeni raadollisena. Kukaan ei välitä kenestäkään. Kehenkään ei voi luottaa. Kaikki vaeltavat päämäärättömästi paikasta toiseen. Miehet kohtelevat naisiaan kaltoin alistamalla ja pettämällä heitä. Naiset menevät naimisiin saadakseen siivun miehen omaisuudesta karatakseen sopivan tilaisuuden tullen. Samanikäiset ja samanhenkiset ihmiset eivät kohtaa järjestetyissä avioliitoissa, joissa nainen on vasta lapsi ja mies jo ehtoopuolella. Amanin elämään on äärimmäisen vaikea samaistua. Hän asettaa itsensä useaan otteeseen vaaraan - jopa hengen vaaraan. Häneltä vaikuttaa puuttuvan itsesuojeluvaisto. En oikein ymmärrä, mitä hän elämässään oikein etsii. Toisaalta tajuan, että Aman on traumatisoitunut lapsena. Hän on nähnyt ja kokenut liikaa liian nuorena. Aman toteaa jossain vaiheessa, että hän tekee tekonsa, koska haluaa elää. Hän ei alistu, vaan ilmeisesti tekee tahallaan kaikkea mahdollista kiellettyä. Hän toivoisi kunnioitusta naisille.

Voin suositella kirjaa kaikille aikuisille, sillä Amanin elämään uppoutuminen on avartavaa ja ajatuksia herättävää - vaikka ei pystyisikään täysin ymmärtämään kaikkea lukemaansa. Se herättää paljon tunteita etenkin silloin, kun Aman kuvailee elämänsä kipukohtia, joihin kuuluvat avioliitto vanhan miehen kanssa, raskaana ollessa pakoon lähteminen sekä karkailu murhatuksi joutumisen pelossa. Tarina on siinäkin mielessä tärkeä, että käsitykseni mukaan kirjan kuvaama tilanne on parhaillaankin vallalla Somaliassa.

Helmet lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos

lauantai 9. helmikuuta 2019

Teatterin aika: Fingerpori

© Helsingin Kaupunginteatteri

Fingerpori -näytelmän ensi-ilta oli Studio Pasilassa torstaina 7.2.2019. Samannimisestä sarjakuvasta tuttu Heimo Vesa (Jari Pehkonen) saa kaupunginjohtaja Homeliukselta (Antti Timonen) tehtäväkseen kuvata Fingerporista videon. Tavoitteena on Stadin kanssa tehtävän kuntaliitoksen estäminen ja Fingeporin omaperäisyyden esilletuominen. Lavalle asteleekin koko joukko eriskummallisia henkilöitä vanhuudenvaivoista kärsivästä Mustanaamiosta (Pekka Huotari) esittelyn järjestäneeseen Asko Vileniukseen (Pekka Huotari). Luonnollisimmin sanaleikkeihin pohjautuvia vuorosanoja latelee Rivo-Riitta (Sanna Saarijärvi). Hän on kuin suoraan sarjakuvasta revitty hahmolle tyypillisine asentoineen ja sutkautuksineen. Hahmot osaavat olla yhtä aikaa sekä räävittömiä että sympaattisia. Etenkin Homeliusta käy hupaisalla tavalla sääliksi, kun hän joutuu jatkuvasti sutkautustensa johdosta virheellisiin lööppeihin.
© Helsingin Kaupunginteatteri

Mukana on vanhoja tuttuja sarjakuvastrippejä (enimmäkseen niitä rivoimpia), mutta myös poliitikkojen imitointia. Pertti Jarlakin saa oman osansa. Huvittavin ja pirtein tapaus on alati laulava Mikko Alatalo (Juha Jokela).

Lavastus ja puvustus ovat sarjakuvamaisen värikkäitä. Yritin väliajalla keksiä, kuinka näyttelijät onnistuvat niin nopeasti asujen vaihdoissa, sillä hahmoja on näyttelijää kohti enimmillään 16(!).

Fingerporilaiset eivät höpise lavalla ainoastaan itsekseen, vaan ottavat aika ajoin kontaktia yleisön kanssa. Heimo puhuttelee yleisöä alusta alkaen ja ojentaa kerran videokameransa eräälle eturivissä istuvalle (epä)onnekkaalle pyytäen häntä videokuvaamaan kertomuksensa.

Poikkea toki Fingerporiin! Sinne pääsee metrolla Mordorin kautta (varo örkkejä).

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille medialipusta!

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

Timo Parvela: Kepler62: Uusi maailma: Kaksi heimoa



"Kuiskaajien suojelusta sinulle"

Parvela, Timo: Kepler62: Uusi maailma: Kaksi heimoa
Kirjasarja: Kepler62, osa 7
Muut osat: Osa 1, osa 2, osa 3, osa 4, osa 5 ja osa 6

Julkaistu: 2018
Mistä maasta: Suomi
Kuvitus: Pasi Pitkänen
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 251


Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Vai elivätkö sittenkään?

Kepler62 -planeetalle matkustaneiden elämä vaikutti viimein olevan täydellistä. Vallvik oli kukistettu ja Joni ja Ari olivat saaneet äitinsä takaisin. Planeetalla eläminen oli ihmisille liian haastavaa. Sääolosuhteet muuttuivat jatkuvasti, eläimet ja kasvusto olivat arvaamattomia ja ihmisten kanssa toimiminen erilaisine mielipiteineen lähes mahdotonta. Ihmiset jakautuivat kahteen heimoon. Toinen päätti tukeutua aseisiin, kun taas toinen rauhanomaiseen eloon kuiskaajia kunnioittaen. Aseettomuus merkitsi pikaista nälänhätää riistan puuttuessa, mikä sai osan heimosta kapinoimaan ruokavarastoista huolehtivia ´ensimmäisiä´ vastaan. Osa ihmisistä päätti ryhtyä erakoksi. Ihmisten jakautuessa yhteisten sääntöjen ylläpitäminen tuli vaikeaksi. Heitä oli hankala hallita, mihin jotkut keksivät ratkaisuksi uuden uskonnon.

"Kaikki oli kauhean hämmentävää." (s.234)

Joni oppi, että ihmiset voivat muuttua sekä hyvään että pahaan suuntaan. Ei ollut oikeastaan olemassa täydellistä hyvyyttä tai pahuutta, sillä hyväkin teko saattoi johtaa pahaan ja päinvastoin. Ihmisen tuli yrittää elää elämäänsä parhaansa mukaan. Siihen kuului muiden kunnioittaminen, vaikka ei olisikaan samaa mieltä toisten kanssa. Rauhassa eläminen ja erilaisuuden hyväksyminen olivat oikeastaan ainoat keinot. Ihmiskunta ei tulisi koskaan saavuttamaan yksimielisyyttä mistään asiasta.

"Elämä on liian monimutkaista, jotta siihen olisi yksinkertaisia vastauksia." (s.235)

Kirja oli erittäin synkkä, mutta silti jotenkin tasapaksu ja tylsä. Luin kirjaa kolmen kuukauden ajan. Se jumitti paikoillaan eikä edennyt mihinkään. En jostain syystä halunnut luovuttaa sen suhteen, sillä olin pitänyt edellisistä kirjasarjan osista. Mielestäni kirjasarjan olisi voinut lopettaa edelliseen osaan, sillä tämä kirja ei tuonut mukanaan mitään uutta tai erikoista.

"Meidän on vain hyväksyttävä, että emme tiedä kaikkia vastauksia." (s.237)

sunnuntai 3. helmikuuta 2019

Helmet lukuhaaste: 7/50 äänikirjaa

Tammikuussa kuuntelin Helmet lukuhaasteeseen seitsemän kirjaa. 



Ajatuksia tammikuussa haasteeseen kuuntelemistani kirjoista:

Huomioitavaa: Kuuntelin kirjat nopeutetulla tahdilla, joten äänikirjan kestoaika ei vastaa todellista kuunteluaikaa.

 
6. Rakkausromaani
Josie Silver: Ole minun
12 tuntia 39 minuuttia

Laurie näkee bussin ikkunasta miehen, johon hän ihastuu ensi silmäyksellä. Lauriesta vaikuttaa siltä, että mies tuntee samoin. Bussi jatkaa matkaa, jolloin mies katoaa näkymättömiin. Laurie omistautuu parhaan ystävänsä Sarahin tuella miehen etsimiselle. He kutsuvat miestä bussipojaksi. Laurie alkaa jo suunnata ajatuksiaan muualle, kun hän eräänä päivänä viimein kohtaa miehen. Sarah esittelee hänet uutena poikaystävänään. Laurie on shokissa eikä halua kertoa Sarahille totuutta. Vuodet vierivät. Joulut seuraavat toisiaan. Laurie kohtaa Thaimaassa Oscarin, jonka kanssa menee naimisiin. Laurien ja bussipoika Jackin elämät eivät oikein koskaan kohtaa. Miten lopussa käy?

Kirja oli sopivan helppoa kuunneltavaa joululomalle. Siinä oli paikoitellen hieman tylsähköjä ja samankaltaisia kohtia, mutta pääsääntöisesti Laurien elämää ja kasvua oli mukava seurata. Summaisin kirjan sanoilla viini ja rakkaushuolet. Parasta kirjassa oli naisten kaikenkestävä ystävyys.

1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot
Lauren Oliver: Kuin viimeistä päivää
13 tuntia 58 minuuttia

Samantha kuuluu koulun suosittuihin tyttöihin. Hänen kaveriporukassaan välitetään vain vaatteista, pojista, bileistä, alkoholin juomisesta ja tupakoinnista. Tytöt kiusaavat ja lokeroivat muita. He samaan aikaan sekä haukkuvat että yrittävät iskeä opettajiaan. He kutsuvat toisiaan lutkiksi ja käyttäytyvät teennäisesti. Tytöt elävät hällä väliä asenteella, varastelevat ja sairastuvat syömishäiriöihin. Tyttöjen ytävyys ei edes ole aitoa ystävyyttä.

Samantha huomaa joutuvansa elämään samaa päivää yhä uudestaan ja uudestaan. Mutta miksi? Mitä hänen tulisi tehdä, jotta pääsisi pois limbosta? Samantha oppii, että kaikki tekevät virheitä ja että elämä on lopulta sattumaa.

Kuka uskaltaa puuttua tilanteeseen ja laittaa kiusatun hyvinvoinnin omansa edelle?



36. Kirjassa ollaan yksin
Ali Benjamin: Mitä sain tietää meduusoista
6 tuntia 19 minuuttia

Suzyn paras ystävä on hukkunut. Hänelle ei kelpaa äidin antama epämääräinen selitys tapahtuneelle, sillä ystävä oli erittäin hyvä uimari. Suzy keksii, että meduusat ovat saattaneet tappaa hänet. Hän keskittää kaiken energiansa meduusojen tutkimiselle ja asiantuntijoiden etsimiselle. Suzyn on hankala käsitellä ystävän kuolemaa.

Kirja kertoo ystävyyssuhteista ja erilaisuudesta. Murrosikäisillä tytöillä on paineita hyväksytyksi tulemisessa. He ajattelevat kaiken aikaa ulkonäköä ja poikien suhtautumista heihin. Suzy on muiden mielestä outo ja lapsellinen. Häntä kiusataan ja hyljeksitään, sillä hän suhtautuu elämään eri tavalla kuin muut. Kukaan ei ymmärrä häntä. Suzy ryhtyy puhumattomaksi, jotta ei päästäisi suustaan enää yhtään noloa sanaa. Hän ajattelee myös, että hiljaisuus voi kertoa enemmän kuin meteli.

Kirja opettaa, että eri ihmiset arvostavat eri asioita eri tavalla. Ystävyys voi olla hauras. Joskus sitä ei voi pelastaa, vaikka yrittäisi mitä. Ihmiset voivat ajautua erilleen. Heidän väliinsä voi tulla joku tai jokin tilanne.

"Maailma on paljon enemmän kuin yläkoulu"



31. Kirjassa kuljetaan metrolla
Clare Macintosh: Minä näen sinut
12 tuntia 14 minuuttia

Voitko olla varma, että metrossa sinut kohdannut ystävällinen mies on aidosti sinusta kiinnostunut? Entä jos hän on tarkkaillut sinua jo päiväkausia? Entä jos joku on tarkkaillut sinua jo viikkoja hänen puolestaan?

Äiti on huolissaan tyttärestään aina, kun hän lähtee viettämään iltaa ystäviensä kanssa tai kulkee yksin iltatöistä kotiin. Entä jos joku käy hänen kimppuunsa? Entä jos hänen uusi poikaystävänsä onkin stalkkeri eikä hyväkäytöksinen mies? Onko äiti itsekään turvassa? Seuraako joku mies häntä? Vai tarkkaillaanko hänen jokaista liikettään valvontakameroiden kautta?

Kirjan loppu ei tuo lohtua, vaan jättää karmaisevan jäljen.



12. Kirja liittyy Isoon-Britanniaan
Ruth Ware: Valhepeli
13 tuntia 9 minuuttia

Isa matkustaa Freya vauvansa kanssa tapaamaan vanhoja ystäviään Katea, Fatimaa ja Theaa. Hän jättää taakseen miehensä Owenin, joka kirjan edetessä ei anna arvoa Isan tavalle yhtäkkiä omistautua vuosien takaisten ystäviensä auttamiselle. Toisaalta Isa voisi puhua miehelleen totta valehtelemisen sijasta. Valehteleminen on naisella tiukassa muistissa, sillä hän harrasti sitä ystäviensä kanssa alastonuinnin, runsaan alkoholin juomisen sekä tupakoinnin lomassa. He laittoivat koko tyttökoulun sekä sitä ympäröivän kylän sekaisin. Isa ei ole koskaan voinut olla oma itsensä, sillä hänen on täytynyt vetää roolia ystäviensä vuoksi. Hän ei osaa aikuisenakaan sanoa ei, vaan menee jälleen hölmöilyihin mukaan.

Saltenista on siis löytynyt ruumis. Hiljalleen uppoavassa lapsuudenkodissaan asuva Kate haluaa varmistaa, että naiset pysyvät yhtenä rintamana, jos poliisi saapuu kolkuttamaan ovelle. Mysteerin sijasta kiinnostuin Isan ja Freyan elämästä. Murehdin heidän selviytymistään ja tulevaisuuttaan, sillä heillä on vain toisensa pahaa maailmaa vastaan.



2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä
Ruth Ware: Nainen hytissä 10
11 tuntia 23 minuuttia

Lauralla on alkoholiongelma. Hän ryyppää jo keskellä viikkoa. Hän käyttää alkoholia nukahtamisvaikeuksiinsa ja saadakseen hermonsa kuriin. Laura kärsii paniikkikohtauksista ja vaikean suhteen asettamista paineista. Hänen psyykkiset ongelmansa pahenevat murtovarkauden jälkeen. Laura päättää silti lähteä työkeikalle loistoristeilijälle. Hän yrittää olla ammattimainen ja eteenpäinpyrkivä, mutta saa heti kättelyssä naukkailijan maineen. Laura ei osaa verkostoitua eikä muutenkaan hoitaa toimittajan työtään hyvin. Hänen huomionsa kiinnittyy hytissä numero 10 kohtaamaansa naiseen, jonka epäilee tulleen murhatuksi. Kukaan ei kuitenkaan asuta kyseistä hyttiä eikä kukaan ole koskaan nähnyt Lauran kuvailemaa naista. Jotain outoa sen sijaan on tekeillä, sillä tavaroita alkaa kadota ja uhkaavia viestejä ilmestyä.

Luksusristeilijä tuntuu yhtä aikaa sekä ahdistavalta että autuaalliselta paikalta. Asiakkaan jokaista liikettä seurataan ja hänen jokainen toiveensa täytetään. Ravintolasta saa ylellistä ruokaa ja kylpylässä tarjotaan hoitoja joka lähtöön. Risteilijä on kuitenkin aivan liian ahdas paikka. Se on myös sokkeloinen eikä siellä ole asianmukaisia viittoja, joten sinne saattaa helposti eksyä.

Kirjan kuuntelemisen jälkeen päällimmäisenä mieleen jäävät puutumiseen asti hoetut maininnat "ruskettunut käsivarsi" ja "hänen puheessaan ei kuulunut aksenttia". Laivan pohjoismaalaisuutta toistetaan kyllästymiseen asti.



10. Rodullistetun kirjailijan kirjoittama kirja
Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleireistä
3 tuntia 13 minuuttia

Kaikki paha alkaa siitä, että ihmiset jakautuvat meihin ja heihin. Eriarvoisuus normalisoidaan. Vihollisia keksitään, jotta omat rikokset eivät olisi esillä. Juutalaisista keksittiin erilaisia tarinoita, miksi heitä pitäisi vainota ja miksi he ovat pahoja ihmisiä - harjoitettiin propagandaa heitä vastaan. Heidän väitettiin tappavan lapsia. Heidän oletettiin myös olevan kaikissa johtoasemissa. Syrjintä on siten kitkettävä heti ennen kuin on liian myöhäistä.

Hédi Fried toteaa, että natsismiin liittymiselle on monia syitä. Juutalaisille vastarinnan tekeminen olisi ollut itsemurha. Osa tekikin niin tuhoamalla samalla esimerkiksi natseille tärkeän rakennuksen. Hédi muistelee, että keskitysleirillä elettiin kuin limbossa. Aikaa ei ollut olemassa. Oli vain harmaa kupla. Vangeille tarjottiin niukasti ruokaa, joten elämä oli yhtä nälän näkemistä. Pulaa oli myös vaatteista. Vankien täytyi varastaa, mitä löysivät. Hédi muistaa pitäneensä varastettuja vaatteita vielä alkuajat Ruotsissakin, minne pääsi vapauduttuaan leiriltä. Raiskauksia ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä niitä ei tehty, koska ei haluttu rotujen sekoittuvan. Ainoastaan pordeilleihin joutuneita naisia käytettiin hyväksi. Hédin mielestä leirissä ei vallinnut kuolemanpelkoa, vaan pelkoa siitä, kuinka kuolema tapahtuisi. Leirissä vallitsi yhteishenkeä, mutta tovereita myös ilmiannettiin omia etuja tavoitellen. Sairastuneita piilotettiin, sillä heidät tai liian laihat ihmiset saatettiin tappaa. Tappolistalle jouduttiin mielivaltaisten päätösten seurauksena. Hédin mielestä SS sotilaat olivat ilkeitä, raakoja ja aivopestyjä. Ainoa mukava hetki oli ilta, kun saattoi tarinoida ja runoilla muiden kanssa. Usein tarinoissa tehtiin ruokaa. Vapauden koittaessa moni vangeista tottui hamstraamaan ruokatarvikkeita. Heillä oli syömishäiriöitä, anoreksiaa ja loppumatonta nälän tunnetta.

Hédi Fried kertoo elämästään maahanmuuttajana. Hän matkusti sodan keskellä laivalla Ruotsiin, joka otti keskitysleireiltä vapautettuja luokseen hoitoon. Lotat auttoivat entisiä vankeja karanteenin ajan. Hédillä oli muutamia vaikeuksia uusien tapojen opettelussa etenkin koskien työelämää. Hän päätti kirjoittaa eläkkeelle päästyään kokemuksistaan kirjoja, jotka toimivat sekä tiedon välittäjinä että oman trauman käsittelijöinä. Hänen toiveensa on, ettei olisi ennakkoluuloja. Hän näkee, että nykyään on itsekkäitä asenteita. Hän toivoisi, että nuoret tavoitetaan ennen kuin heidät aivopestään esimerkiksi uusnatsismiin. Ennakkoluuloja kitketään parhaiten keskustelemalla. Hédi tunnustaa olleensa pitkään ennakkoluuloinen saksalaisia kohtaan, sillä hän piti heitä kaikkia pyöveleinä. Ajatukset muuttuivat Saksan matkalla, jolloin Hédi huomasi, kuinka natsien lapset halusivat hyvittää tehdyt asiat. Suvaitsevaisuuden on oltava molemminpuolista. Hédi painottaa kasvatusta. Ymmärrys siitä, mitä oikeasti tapahtui ja mikä on yksilön vastuu tapahtumissa. Parhaimmat tulokset saadaan tunneoppimalla ja empatialla.

Hédi Friedin neuvo toipumiseen on vihasta irtipäästäminen. Tapahtuneen asian kanssa on opittava elämään. Sitä ei tarvitse antaa anteeksi eikä kostaa. Kostona toimii elossa oleminen. Mennyt ei tule koskaan takaisin, joten tärkeintä on suunnata ajatukset tulevaisuuteen. Hédi iloitsee jokaisesta päivästä. Hänen mielestään merkitystä on vain sillä, miten päivä käytetään, jotta tulevat sukupolvet voisivat elää paremmassa maailmassa.

Hédi Friedin mukaan muistot on jaettava eteenpäin, jotta sama ei toistuisi. Hän muistuttaa, että kaikki voi muuttua salakavalasti ja silmänräpäyksessä. Hän toivoo, että historia ei toistaisi itseään. Hän painottaa, että vääryyksiin ei saa koskaan tottua.

"Elämän tarkoitus on elämä itse"



Kaikki haasteeseen kuuntelemani kirjat päivittyvät Helmet lukuhaaste 2019 sivulleni.

lauantai 2. helmikuuta 2019

Teatterin aika: Comeback - räpätessä roiskuu

© Helsingin Kaupunginteatteri
Comeback - räpätessä roiskuu -näytelmän ensi-ilta oli Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä keskiviikkona 30.1.2019. Räppäri Biiffi (Peter Kanerva) valmistautui toisen räppärin Melan (Sauli Suonpää) sekä managerinsa Tainan (Minna Koskela) kanssa paluukonserttiinsa hotellin sviitissä. Vieraiden viihtyvyydestä huolehti pikkolo Hanna (Janna Räsänen), joka osoittautui juonikkaaksi tubettajaksi. Pojanpojalleen onnea toivottamaan saapui Biiffin isoäiti Kaija (Eija Vilpas), joka oli vaarantaa räppärin katu-uskottavuuden. Sekopäiset tilanteet seurasivat toisiaan, kunnes oli paluukonsertin alkamisen aika.

Farssi rap-musiikin maailmasta toimi hyvin. Illan aikana nähtiin uskottavia musiikkikohtauksia osuvine maneereineen ja todistettiin fyysistä teatteria parhaimmillaan. Huumori oli överiksi heitettyä alakoulutasoa kakkavitseineen. Makeat naurut irtosivat lähinnä näyttelijöiden koomisten ilmeiden ja eleiden katsomisesta sekä tapahtumien saamista absurdeista käänteistä. Huvittavaa oli seurata, kuinka asiat olivat ihmisten nenän edessä eivätkä he silti nähneet totuutta. Vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja ihmisiä meni solkenaan ovista - ja jopa parvekkeelta. Välillä räppärit putosivat rooleistaan suupielet nykien, mutta sitten taas matka jatkui.
© Helsingin Kaupunginteatteri
Näytelmässä ei ollut yhtään heikkoa lenkkiä. Näyttelijät vetivät roolinsa täydellisellä ammattitaidolla. Biiffi eli oikealta nimeltään Pasi oli pikku poika ison miehen ruumiissa. Hän oli vaihtanut lempivärinsä pinkistä mustaan ja pelkäsi tyttöpöpöjä. Pasi haaveili olevansa supersankari, mutta itki krokotiilin kyyneliä, kun totuus ei vastannutkaan kuvitelmaa. Managerin pääasiallinen tehtävä oli tukea Pasin haavekuvaa itsestään ja ennen kaikkea suojella Pasia pettymyksiltä. Hän toteutti parhaansa mukaan kaikki miehen toiveet ja suojeli hänen julkisuuskuvaansa äärimmäisyyksiin asti. Managerin muumimamman laukusta löytyi apuväline tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mela oli Jim Carrey tyylisen ilmeikäs ja elastinen heppu, joka poukkoili lavalla jopa takaisinkelaten. Välillä pistettiin hervottomaksi tanssiksi ja sitten taas pyörryttiin. Ylipirteä ja naivi pikkolo Hanna ei nähnyt metsää puilta, sillä hän oli niin keskittynyt ajattelemaan vain somea ja tubetilinsä katsojalukuja. Kaija isoäiti näytti, että ikääntymistä on turha pelätä, sillä vanhanakin voi räpätä ja tehdä breakdance-liikkeitä lattialla. Ennen kaikkea voi olla täysin sinut itsensä ja menneisyytensä kanssa ja silti olla cool.

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille medialipusta!