Kävin Helsingin kirjamessuilla bloggaajapassilla. Viikonloppu alkoi Gummerus Kustannuksen kirjabloggaajille ja kirjagrammaajille järjestämällä lounaalla Camilla Greben kanssa. Sain kustantamolta ilmaiseksi kirjailijan uusimman kirjan Horros ja pyysin siihen tilaisuuden lopussa omistuskirjoituksen. Camilla Grebe oli sydämellinen ja helposti lähestyttävä kirjailija, jonka teos vaikuttaa todella kiinnostavalta. Se on tavallaan osa kirjasarjaa, mutta sen voi lukea myös itsenäisenä osana. Kuuntelin myöhemmin päivällä pätkiä Camilla Greben lavahaastatteluista. Hän kertoi, että ajankohtainen aihe sosiaalinen media näkyy Horroksessa. Hän koki, että puhelin on kirjan pahin kilpailija. Grebe oli sitä mieltä, että lasten olisi hyvä lukea pitkiä kertomuksia kielen ymmärryksen vuoksi. Hän kertoi tuntevansa huijarisyndrooman oireita aina kirjoitettuaan uutta kirjaa noin parisataa sivua. Silloin hän kyseenalaistaa kokoaikaiseksi kirjailijaksi ryhtymisensä, mikä olikin pitkä prosessi. Grebe mainitsi kirjoittavansa kirjojen henkilöistä kuvaukset ja etsivänsä netistä kuvan, miltä henkilö voisi näyttää. Juonikin on jollain tavalla selvillä, mutta se saattaa kesken kaiken lähteä uusille urille. Camilla Grebe kertoi tutkivansa erikoisia asioita netistä kuten tietoja murhapaikoista ja aseista. Julkisissa kulkuvälineissä murhista siskon kanssa puhelimitse puhuminen saattaa myös herättää hämmennystä.
Viihdyin eniten Kruununhaka lavan luona, sillä siellä keskusteltiin monista mielenkiintoisista tietokirjoista. Jouni Tikkanen kertoi Lauma nimisestä kirjastaan, mikä käsittelee 1880-luvun lastensurmia ja susivihaa Suomessa. Hän halusi kirjoittaa kaikilla aisteilla, joten hän kulki metsässä nelinkontin ja tutki sen hajumaailmaa. Hän huomasi, että maailma tuoksui nykyään erilaiselta, sillä 1880-luvun metsistä puuttui riista, jolloin sudet pyrkivät ihmisten läheisyyteen. Susia houkuttivat hajut ihmisten luona. Epätoivoisimmat sudet saattoivat hyökätä lasten kimppuun, mutta lastensurmat eivät silti olleet yleisiä, vaikka niistä löytyy paljon uutisia. Sudet metsästettiin melkein sukupuuttoon. Niiden pyynti oli viinan sävyttämää hauskanpitoa, mistä seurasi sudennahkaa näyttämällä palkkio. Marko Lamberg kertoi Noitaäiti kirjastaan, joka käsittelee noitavainoja. Hän koki, että ihmisen ei pidä antautua hysterian valtaan. Nykyaikana noitavainot ilmenevät somehysteriana, minkä tavoitteena ei ole kuolemantuomion langettaminen, vaan ihmisen maineen menetys.
Lapset olivat näkyvästi esillä, vaikka Timo Parvela koki, että kirjamessujen suurin panostus laitetaan aina ihan muualle kuin lasten kirjallisuuteen. Parvela juhli 30-vuotista taivaltaan kirjailijana ja muisteli kuluneita vuosia. Yhtenäiskulttuurin hajoamisen ja monikulttuuristumisen myötä kirjoissa ei enää voi eikä oikein ole suotavaakaan käyttää samankaltaista huumoria kuin aikoinaan. Vanhoihin satuihin ja sanontoihin on turha viitata, kun moni lapsista ei niitä enää nykyään tunne. Timo Parvela kertoi haluavansa kirjoissaan ottaa huomioon nykyajan lukijan, jolla ei ole kykyä sietää sitä, että tyydytys ei tule nopeasti. Kirjojen luvut ovat lyhentyneet ja kuvien määrä lisääntynyt, jotta lukijan mielenkiinto pysyy yllä. Kuvat toimivat tavallaan palkintoina. Parvela oli huolissaan lasten lukemisesta. Hän ehdotti, että lapsille ei tulisi sanoa, että heidän pitäisi lukea, vaan lapsille pitäisi puhua kirjoista niiden nimillä. Aikuisten pitäisi lisätä tietoa siitä, mitä kirjoja he voisivat lukea. Aikuisten tulisi nostaa näkymätön näkyväksi. Parvelan mielestä kysymys on ennen kaikkea asioiden arvottamisesta. Kirjallinen ympäristö saisi olla koko ajan läsnä, jotta lukemisesta ei muodostuisi mikään erityinen asia, vaan kirjat olisivat osa jokaisen elämää kuten ilma, jota hengitetään. Timo Parvela oli negatiivinen suhteessa peleihin. Hän koki, että pelit syrjäyttävät kirjat. Hän ei nähnyt, että lapset pelaisivat pelejä niiden tarinoiden, vaan ainoastaan toiminnan vuoksi. Näkemyksen kuulemisen jälkeen pelejä mainostaneen messupisteen ohi käveleminen tuntui hivenen erilaiselta. Tarvitseeko nostalgista Mariota ja rakasta kirjaa asettaa vastakkain? Kai ne voivat oleskella tässä meidän maailmassamme sulassa sovussa? Vai puhunko vain Parvelan mainitseman pelisukupolven suulla? Onko tilanne oikeasti niin paha?
Sinikka ja Tiina Nopola viettivät Heinähatun ja Vilttitossun 30-vuotista juhlavuotta. Sisarukset vakuuttivat olleensa itse lapsina kilttejä tyttöjä. Sen vuoksi heistä onkin ollut hauskaa keksiä kuvitteellisia henkilöitä ja elää heidän elämäänsä. Uusimman kirjan kirjoittamisen myötä he pääsivät tutustumaan kanoihin, jotka osoittautuivat älykkäämmiksi olennoiksi kuin olisi voinut uskoa. Sisaruksista huokui vanhanajan huumori, mutta tokaisu, että heidän nuoruutensa niin sanotut huonot tytöt eivät lopulta joutuneetkaan hunningolle, vaan kaikki pääsivät naimisiin, särähti ikävästi korvaan.
Kirjamessut ilman kirjojaan signeeraavaa Mauri Kunnasta eivät olisi kirjamessut ollenkaan. Hänen näkemisensä tuo nostalgisen tunnelman. Uusi tuttavuus oli puolestaan Alnilam niminen messupiste, jossa myytiin kaikenlaisia tavaroita, joihin kirjagramissakin törmää. Tiimalaseja, kompasseja, sulkakyniä, nidottuja kirjoja ja Harry Potter aiheisia tavaroita! Olisin halunnut ostaa kaiken, mutta en sitten ostanut mitään.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!