Orhan Pamuk: Punatukkainen nainen

Kirjailijan urasta haaveileva nuoriherra Cem päätyy Öngöreniin kaivonkaivajan apulaiseksi. Hän tarvitsee rahaa opintoja varten eikä kirjakaupassa työskentelystä tienaa yhtä paljon yhtä nopeasti. Cem huomaa pian joutuneensa todelliseen elämänkouluun. Maanpinnan alta paljastuu aina uudenlaisia kerroksia aivan kuten mestari Mahmutin kertomista tarinoista. Cemistä tuntuu siltä kuin he kaivautuisivat maan keskipisteen sijasta kohti taivasta. Totuus ja tarut sekoittuvat keskenään. Cemin elämä muuttuu kohtalokkaaksi.

"Isä ei ottanut meihin yhteyttä pitkään aikaan. Joskus kävi niin, etten saanut mieleeni isän kasvoja. Silloin minusta tuntui kuin sähköt olisivat menneet äkisti poikki ja kaikki olisi kadonnut silmistäni." (s.14)

Orhan Pamuk rakentaa moninaista kuvaa vuosien saatossa kerrostuneesta Istanbulista. Paljon on rakennettu uutta, mutta paljon on vanhaa jäänyt, jos vain tietää, mistä tutkia. Paljon on unohdettu, mutta paljon on vielä löydettävissä, jos vain tietää, keneltä kysyä. Kirja kertoo yhteisöstä ja sen kulttuuriperimästä. Se maalaa silmien eteen isien ja poikien päättymättömän ja muinaisen tarinan. Se on kertomus sukupolvien jatkumosta. Isät siirtävät sekä traumojaan että unelmiaan pojilleen, joiden tehtävänä on yrittää irrottautua ja itsenäistyä. Tilanne tuntuu isää kaipaavista pojista sekä ahdistavalta että välttämättömältä. Äidit yrittävät kasvattaa pojistaan toisenlaisia miehiä, mutta huomaavat epäonnistuvansa kohtalon kanssa kamppailussa joka kerta. Heidän osakseen jää ikiaikainen itku, joka puhdistaa ja auttaa kasvamaan. Aikuiseksi kasvaneet pojat huomaavat ponnisteluistaan huolimatta muistuttavansa isäänsä ja menneensä äitinsä kaltaisen naisen kanssa naimisiin. Tarina yhtä aikaa muuttuvaisesta ja ikiaikaisesta Turkista on sekä turvallinen että pelottava. Ihmisen elämään kuuluu tiettyjä vaiheita, mikä on luonnollista, mutta se voi myös tuntua vankilalta, josta ei pääse pois.

"Me kaikki haluamme vahvan ja päättäväisen isän, joka kertoo mitä saa tehdä ja mitä ei. Miksi? Siksikö että meidän on vaikea päättää, mitä kuuluu tehdä ja mitä ei, mikä on hyvää ja oikein, mikä taas syntiä ja väärin? Vai siksi, että meillä on alati tarve kuulla, että emme ole syyllisiä ja syntisiä?" (s.190-191)

Mielestäni kirja toimisi paremmin ilman loppuun laitettua punatukkaisen naisen monologia, sillä se sisältää liikaa toistoa ja selittelyä. Siinä solmitaan kaikki langanpäät yhteen, mikä kyllä onnistuu lukijalta itseltäänkin. Kirja tarvitsee naisen monologin loppuun ollakseen uskollinen tarinan muinaisille näytelmäteksteille ja kirjan idealle. Olisin toivonut lopun siinä tapauksessa olevan kiinnostavampi.

"Mistä mahtoi kieliä se, että ihminen heitti arvostamansa ja rakastamansa esineen kaivoon ja unohti sen?" (s.84)