Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

15-vuotias Saba naitetaan edesmenneen sisarensa aviomiehelle, joka suree rakastettunsa poismenoa väkijuomien voimalla. Onnistuneen hääyön merkkinä toimiva verinen lakana saadaan miehen virottua juuri ajoissa ripustettua koko albanialaisen kyläyhteisön ihailtavaksi. Pyryharakkana pidetystä Sabasta kehittyy oman sukunsa pää, joka pitää huolen, että kaikki oleellinen siirtyy eteenpäin sekä edeltäville että tuleville sukupolville.

Ibrahimi on kirjoittanut polveilevan tarinan erään albanialaisen suvun elämästä. Hän kuvaa nimenomaan naisten kohtaloita yhteiskunnallisten muutosten keskellä. Albanialaisilta naisilta on kaikkina aikoina vaadittu siveyttä, sillä huonon naisen maine on periytynyt aina seitsemänteen sukupolveen saakka. Haureudessa eläminen tai raiskatuksi tuleminen ovat olleet naisen syytä, sillä naisen pitäisi osata kieltäytyä onneaan koettavan miehen edessä. Äidit ovat tehneet raskaitakin päätöksiä huolehtiessaan tyttäristään, joiden syntymää ei juhlittu kiväärin laukauksin kuten poikien. Ensin kommunismi, joka mahdollisti naisten koulutuksen ja työnteon, ja sitten 1970-luvun feminismi loivat naisille uudenlaisia mahdollisuuksia toimia, mutta perusperiaatteet säilyivät valitettavasti silti.

Ibrahimin kuvaama Albania on värikäs. Se käy läpi maailmansodat saksalaisiin ja italialaisiin tutustuen, kommunismin neuvostoliittolaisiin ja kiinalaisiin ystävystyen ja muurien murtumisen länteen avautuen. Siellä ennustetaan tulevaisuutta kahvinporoista, lauletaan itkuvirsiä vainajille ja palvotaan yhtä aikaa sekä kristittyjen että muslimien jumalaa. Suvuissa kulkevat tarinat verikostoista, joiden kierrettä on yritetty katkaista solmimalla avioliittoja vihollissukujen välille. Isovanhemmat tietävät kertoa tragedioista, joiden seuraukset ulottuvat kauas seuraaviin sukupolviin asti. Sukulaisten tekemät vääryydet tulevat uskomusten mukaan lopulta jonkun maksettaviksi, kuten vahingossa tapetun miehen henki kuitataan toisen suvun synnytykseen kuolleella naisella.

Pidän sukupolvikertomusten lukemisesta. Erilaiset tarinat erilaisista ihmisistä ovat kiehtovia. Minusta on ihanaa aina uudestaan ja uudestaan huomata, kuinka ihmiset muodostavat aikakausien halki kulkevia rihmastoja. Kauan sitten tapahtuneet asiat saavat merkityksen, kun huomaa niiden vaikutukset nykyisyydessä. Ibrahimi on kirjoittanut kirjaansa eläväntuntuisia henkilöitä ja todentuntuisia tapahtumia. Ehkä hieman liiankin eläviä. Jäin nimittäin suremaan etenkin kommunistisen synnytyssairaalan alaikäisiä tyttöjä ja mielisairaalaan suljettua kehitysvammaista naista.

Minusta on kiinnostavaa huomata, kuinka eri kirjojen tarinat alkavat keskustella keskenään päässäni. Luin vastikään Guzel Yakhinan romaanin Suleika avaa silmänsä, joka kertoi kulakeista. Ibrahimin kirjassa mainitaan kulakit ohimennen kommunismin uhkana. Huomasin ajattelevani Suleikaa, joka joutui työleirille, kun taas tämän kirjan nainen päätyi rakkausavioliittoon albaanin kanssa. Toki hänenkään elämänsä ei ollut helppoa, sillä puolue päätti kaikesta, kuten saako mennä yliopistoon opiskelemaan vai joutuuko palvelemaan isänmaata mieluummin peltotöissä. Edes jääkaappia ei saanut ostaa ilman lupaa. Perheitäkin saatettiin hajottaa, jos niiden jäsenet olivat alun perin jostain toisesta maasta kotoisin.

Kirjan lukeminen oli kevyttä, vaikka käsitellyt aiheet olivat raskaita. Eletty elämä ja kartutetut kokemukset voittavat, vaikka ihminen olisikin 'kuoleman siemenestä tehty'. Saban tapa pitää edesmenneet sukulaiset tietoisina elävien edesottamuksista oli elähdyttävää. Hän puhui haudoilla ja piti niistä huolta. Saban maailmassa kaikki sukupolvet olivat yhtä aikaa läsnä.