Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

Positron-projekti tarjoaa ihmisille täydellisen asumisratkaisun, joka mahdollistaa kaikille työpaikan ja lopettaa rikollisuuden: Joka toinen kuukausi vietetään omassa kodissa ja joka toinen vankilassa. Sopimuksessa todetaan, että järjestely on ikuinen. Stan ja Charmaine elävät kaduilla autossa nukkuen. He ovat likaisia, nälkäisiä ja peloissaan, sillä jengit saattavat millä hetkellä hyvänsä hyökätä heidän kimppuunsa. Positron-projekti kuulostaa taivaalliselta. Con yrittää varoittaa Stan-veljeään menemästä lankaan - hyvästä syystä.

"Useampiakin autonomistajia on heitetty ulos ajoneuvostaan juuri näillä seuduin. Heitä on pistetty veitsellä tai kallo on murskattu, ja heidät on jätetty vuotamaan kuiviin. Kukaan ei enää vaivaudu tutkimaan sellaisia tapauksia, koska se veisi aikaa, ja vain rikkailla on varaa poliisiin." (s.25-26)

Suljetussa kaupungissa ja toisaalta myös ulkomaailmassakin ihmiset nähdään ennen kaikkea fyysisinä ja seksuaalisina olentoina. Yhtä aikaa sekä karmiva että absurdi tarina pyörii aiheiden kuten rikollisuuden, väkivallan, kiristyksen, fyysisen koskemattomuuden, vapauden riiston, prostituution, lapsiin sekaantumisen, eläimiin sekaantumisen, tirkistelyn ja ihmiskaupan ympärillä. Maailma kuvataan irvokkaana, inhorealistisena ja sadistisena. Ihmiset haluavat ainoastaan hallita toisiaan ja ansaita tukuittain rahaa.

"Tänä iltana hän menee tavan mukaan käsityöpiiriin. Osa neuloo siellä pieniä puuvillamyssyjä vauvoille, osa valmistaa uutta tuotetta: somia sinisiä neulenalleja. 'Oliko mukava päivä?' ompeluseuran naiset kysyvät. 'Täydellinen', hän vastaa." (s.103)

Kirjan nimi on kiehtova, sillä se viittaa yhtä aikaa sekä lääketieteelliseen sydämen pysähtymiseen että rakkauden petturuuteen. Etenkin jälkimmäistä käsitellään loputtomiin. Rakkaus tarjoaa pettymyksiä pettymysten perään, vaikka sitä yrittäisi kaikin - laillisin ja laittomin - keinoin hallita ja ohjailla.

"Oikein komeista miehistä ei hyvää seuraa, sanoi Win-mummi, koska komeilla on liikaa valinnanvaraa. Mitä valinnanvaraa? oli Charmaine kysynyt, ja Win-mummi oli vastannut, että antaa olla." (s.43)

Kirjaa ei voi suositella ainakaan klaustrofibiasta kärsiville ihmisille. Henkilöt joutuvat kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, joista he eivät pääse omin avuin pois. Stan ja Charmaine ovat moraalittomia ihmisiä, joiden elämää ja naurettavuuden puolelle meneviä valintoja on ahdistavaa seurata. Kirjan lukemista jatkaa vain mielenkiinnosta loppua kohtaan. Olisiko siellä kenties kaikki hyvin? Vai onko kirjassa sittenkin scifi- ja kauhutarinan sijasta kyse yliampuvasta yhteiskunnallisesta satiirista?

"Ole se ihminen, joka olet aina halunnut olla, sanottiin Positronissa. Onko hän nyt sellainen kuin on aina halunnut olla? Näin selkärangaton, näin valmis antautumaan, näin helposti avuttomaksi heittäytyvä ja näin puutteellinen?" (s.111)