tiistai 4. joulukuuta 2018

Jan Holmberg; Minna Salakari: Hetki unelmille - elämää MS-taudin kanssa



"Mistä sinä unelmoit?"

Holmberg, Jan; Salakari, Minna: Hetki unelmille - elämää MS-taudin kanssa
Julkaistu: 2018
Mistä maasta: Suomi
Kustantaja: BoD - Books on Demand
Kuvittaja: Annastiina Mäkitalo
Sivumäärä: 114

Mistä Sinä unelmoit? Siintääkö tulevaisuudessasi haaveiden opiskelupaikka, unelmahäät, suurperhe, johtajan paikalle edennyt ura vai maailmanympärysmatka? Unelmoitko kenties arkisista asioista kuten hyvästä kirjasta takkatulen äärellä tai pitkästä lenkistä koiran kanssa? Muuttuisivatko unelmasi, jos saisit tietää olevasi vakavasti ja parantumattomasti pitkäaikaissairas? Hylkäisitkö haaveesi, jos saisit diagnoosin MS-taudista?

Suomen MS-hoitajat ry:n 20 vuotista työtä juhlistava kirja ´Hetki unelmille - elämää MS-taudin kanssa´ sisältää kahdentoista erilaisen ihmisen tarinan siitä, millaista on elää MS-taudin kanssa ja millaisia unelmia elämään sisältyy. Jokaisen elämään mahtuu sekä arkisia että isompia haaveita omasta elämänvaiheesta ja fyysisestä kunnosta riippuen. Hauskaa on myös lähteä haavematkalle tilanteisiin, joita on mukava kuvitella, vaikka niitä ei todellisuudessa voisikaan saavuttaa.

Tarinoista huokuu halu elää hetkessä ja löytää itselle sopivaa mielekästä tekemistä, mikä veisi ajatukset välillä pois sairauden oireista. Omia mielenkiinnonkohteita kannattaa vaalia eikä tehdä vain sitä, mitä niin sanotusti pitäisi tehdä tai mitä muut painostavat tekemään. Muiden ajatuksilla ja mielipiteillä ei ole merkitystä. Muutenkaan unelmia ei voi arvottaa. Toisen suuri unelma voi olla toiselle pieni ja vähäpätöinen, mutta se ei silti tarkoita sitä, ettei se olisi unelmoijalle itselleen kaikista kallein. Olisikin tärkeää, että kaikki hyväksyisivät toisensa ja auttaisivat toisiaan. Tarinoista välittyy halu kannustaa ihmisiä kohtelemaan toisiaan positiivisesti.

"Kaikella on tarkoitus, eikä unelmointia kannata unohtaa." (s.44)

Surullista on lukea tarinoita siitä, kuinka sairastuminen on pakko salata. Ihmiset eivät voi olla avoimia sairaudestaan työpaikan menetyksen tai muiden ihmisten negatiivisen tai jopa kateellisen suhtautumisen pelossa. Sairaudestaan avoimesti kertoneet ovat saattaneet menettää aviopuolisonsa tai ystävänsä, jotka ovat lähteneet karkuun, kun eivät ole osanneet käsitellä asiaa. Tilanteista lukeminen saa raivostumaan. Voiko kukaan kuvitella, miltä tuntuisi, jos työkaveri toteaisi, että haluaisi myös sairastaa MS-tautia, jotta saisi yhtä pitkät sairauslomat? Luuleeko hän todella, että pitkäaikaissairas vain teeskentelee oireitaan ja huvittelee sairausloman aikana? Todellisuudessa hän todennäköisesti makaa kipuillen vuoteessa ja yrittää selviytyä siitä, että saisi sinä päivänä edes hampaansa pestyä. Itse en voi mitenkään ymmärtää ihmisiä, jotka kiusaavat tai syrjivät toisia. Kunpa maailmassa olisi enemmän ymmärrystä.

"MS-tauti ei ole syy jättää elämää elämättä." (s.60)

Tarinoita lukiessa jää sellainen olo, että ihmiset ovat sinnikkäitä sisupusseja, jotka eivät hevillä luovuta tai suostu ajattelemaan olevansa sairaita. Moni haluaisi tehdä asioita edelleen samalla tavalla kuin aina ennenkin. On ihan sallittua ja järkevääkin kuunnella omaa kehoaan ja jaksamista eikä kaiken uhalla painaa täysillä eteenpäin. Olisi hienoa, jos voisi antaa itselleen armoa ja elää omaan tahtiin, sillä työt eivät maailmasta tekemällä lopu. Ihmisen tulisi hyväksyä epäjärjestys ympärillään ja mennä terveys edellä. Itsestä huolehtimisen pitäisi tulla aina ensin, sillä vasta sitten pystyy huolehtimaan muista. Aina ei tarvitse jaksaa.

"- osaa nauttia asioista, jotka edistävät hyvinvointia ja hyvää elämää." (s.104)

Epävarmassa elämäntilanteessa ja muiden ihmisten mielipiteiden tulilinjalla ihmistä kannattelee huumori, läheiset ystävät ja perhe sekä oma voimaannuttava ajattelu. Kuntoutuksesta ja vertaistuesta löytyy monille apua. Tärkeintä on tilanteen hyväksyminen ja oman kehon kuuntelemisen taito.

Omia unelmiaan kannattaa elää tänään, sillä koskaan ei voi tietää, mitä sairaus huomenna tuo tullessaan. Ohje pätee ihan kaikkiin ihmisiin. Unelmia ei kannata lykätä johonkin tulevaisuuden ajankohtaan, sillä sitä hetkeä ei välttämättä koskaan tule. Unelmien eteen kannattaa tehdä töitä heti.

"Yksi unelma voi muuttaa koko elämän." (s.7)

Eletään hyvää, unelmien elämää - mitä ikinä se kullakin pitää sisällään!

Tämä blogiteksti on tehty kaupallisessa yhteistyössä Suomen MS-hoitajat ry:n kanssa.

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Teatterin aika: Kaasua, komisario Palmu!

© Helsingin Kaupunginteatteri

Kaasua, komisario Palmu! -näytelmän ensi-ilta oli torstaina 29.11.2018. Komisario Palmu saa ratkottavakseen rouva Skrofin murhan. Taitamaton rikostutkija olisi voinut luulla, että rouva oli vain unohtanut kaasuhanan päälle ja ottanut unilääkkeen mennäkseen nukkumaan. Rouvan vuoteen jalkopäässä kuolleena makaava koira paljastaa kaiken. Komisario Palmu sekä etsivät Kokki ja Virta alkavat kuulustella epäiltyjä. Kuka on syyllinen? Onko se unilääkkeen määrännyt tohtori Markkola, itsel- eh seurakunnalleen rahalahjoitusta toivova saarnaaja Mustapää, testamentin toimeenpanosta vastaava tuomari Lanne, alistettu tytär Kirsti Skrof, tyttären kanssa naimisiin määrätty Kaarle Lankela, edellisen kanssa suhteessa ollut laulajatar Iiri Salmia vai Kaarlen kanssa asuva taiteilija Kurt Kuurna?

© Helsingin Kaupunginteatteri

Näytelmä oli elokuvamainen. Kuulusteltavien muistellessa menneitä tapahtumia talon seinään heijastui mustavalkoista videokuvaa. Vanhahtava Helsinki nousi esiin etenkin, kun jazz-yhtye alkoi soittaa ja Vuokko Hovattan näyttelemä laulajatar esiintyä diivan elkein. Puvustus ja rekvisiitta tukivat tunnelmaa. Kuurnan ja Kirstin hahmoja sen sijaan oli käsiohjelman mukaan modernisoitu. Kuurna nousikin illan päätähdeksi. Hahmo oli näyttävä ja varasti oikeastaan koko shown. Miiko Toiviainen eli ja hengitti hahmoaan. Vaikutuksen teki myös Heikki Ranta etsivä Virtana, jonka koko olemus huokui nuorta viattomuutta. Etsivä ihastui punastellen milloin kehenkin kuulusteltavaan naiseen ja halusi tehdä kaiken ohjekirjan mukaan. Komisario Palmu tokaisi etsivän olevan vain ymmärtämätön ylioppilas. Roolissaan vakuuttava oli myös Jouko Klemettilä. Saarnaajan hiusten silottelua sai katsoa inhoten ja kyseenalaisia toimia kuunnella kiukusta kihisten, vaikkakin moni yleisöstä ratkesikin kuuluvaan nauruun aina hänen puheitaan kuunnellessaan.

© Helsingin Kaupunginteatteri

Väliajalla ihmiset keskustelivat siitä, kuka heidän mielestään on murhaaja. Onneksi kukaan ei ainakaan minun kuulteni paljastanut tietojaan, sillä en ole lukenut kyseistä Mika Waltarin kirjaa enkä nähnyt kirjojen pohjalta tehtyjä elokuvia. Ihmiset keskustelivat myös siitä, kuinka näytelmä oli paljon parempi kuin Puntila, joka heidän mielestään oli päätöntä koheltamista.

Pidin näytelmästä kaiken kaikkiaan erittäin paljon. Ajoittain putosin hieman kärryiltä, sillä huomasin rytmityksen ja kohtausten vaihdosten vielä paikoitellen ontuvan. Olisikin hauskaa, jos näytelmän voisi nähdä vielä uudestaan, sillä usein käy niin, että näytelmä hioutuu paremmaksi ajan myötä.

Näytelmän loppuaplodien aikana yleisö nousi seisomaan ja osoitti suosiotaan katsomossa istuneelle elokuvaohjaajalle Matti Kassilalle.

Kiitos Helsingin kaupunginteatterille medialipusta!

lauantai 1. joulukuuta 2018

Helmet lukuhaaste 47/50

Marraskuussa luin Helmet lukuhaasteeseen kaksi kirjaa.



Loppukirin aika! Vielä puuttuu kolme kirjaa! Olen jo lukemassa kahta kirjaa, joten olen varovaisen toiveikas, että ehdin suorittaa lukuhaasteen ennen vuoden loppua. Tässä vaiheessa vuotta ajatukset siintävät jo uuden lukuhaasteen puoleen. Ajattelin, että voisin pitää välivuoden, mutta Helmet lukuhaaste on niin koukuttava, että en taida pystyä. En malta odottaa, millainen viidenkymmenen kirjan lista löytyy ensi vuoden Helmet lukuhaasteesta!


Marraskuussa haasteeseen lukemani kirjat:

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja
Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

35. Entisen itäblokin maasta kertova kirja
Ilmar Taska: Pobeda 1946


Kaikki haasteeseen lukemani kirjat päivittyvät HelMet lukuhaaste 2018 sivulleni.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Kansallisbaletin taianomainen Tuhkimo

© Suomen kansallisbaletti, Roosa Oksaharju
Onko maailmassa tilaa unelmille silloin, kun omat vanhemmat nukkuvat pois, äitipuoli alistaa palvelijan asemaan ja sisarpuolet kiusaavat minkä ehtivät? Hyvien ja taianomaisten ystävien tuella kuka tahansa voi lopulta saavuttaa mitä tahansa!

Kävin lauantaina 24.11.2018 Suomen kansallisbaletissa katsomassa Tuhkimo -baletin. Kävin noin vuosi sitten elämäni ensimmäistä kertaa baletissa, joten tämä kerta oli siten järjestyksessään toinen. Olin sitä ennen käynyt avointen ovien tapahtumassa, jossa sai tutustua balettitanssijoiden harjoituksiin ja käydä kurkistamassa kulissien taakse.

© Suomen kansallisbaletti, Roosa Oksaharju
Baletti kuvasi onnistuneesti Tuhkimon surullista ja epäoikeudenmukaista kohtelua. Siinä käytiin läpi kaikki tarinan tärkeät tapahtumat kurpitsavaunuista tanssiaisiin sekä kengän sovituksesta onnelliseen loppuun. Musiikki oli haikeaa ja lavasteet harmaansävyiset. Ihastuin etenkin tähtitaivaaseen ja tanssiaisten violettiin puvustukseen. Muutenkin asut olivat erittäin kauniita. Kaunein ja runsain puku oli ehdottomasti hyvällä haltijattarella. Hänen ensimmäinen ilmestymisensä lavalle köyhänä naisena oli vaikuttava. Hengähdin hämmästyksestä yhteen ääneen vierustovereideni kanssa, sillä selvästi moni muukaan ei ollut ollenkaan huomannut, missä välissä nainen oli astunut lavalle. Hän vain ilmestyi siihen kuin taiottuna!

Baletin maailma vei ajoittain ajatukset Halloween tunnelmiin kurpitsoineen, tummasävyisine vaatteineen ja öisine tanssiaisineen. Nautin suunnattomasti hivenen aavemaisista koreografioista, joissa jokaisella tanssijalla oli oma tärkeä roolinsa. Uppouduin ihastelemaan taidokasta liikkeiden ja musiikin yhteensovittamista sekä tanssijoiden kauniita kädenliikkeitä ja varmoja askelia.

© Suomen kansallisbaletti, Mirka Kleemola
Huomasin baletin aikana palaavani ajatuksissani lapsuuden hetkiin. Rakastuin ensimmäistä kertaa balettiin katsellessani lapsena Pikku prinsessa -elokuvaa, jossa Shirley Temple esitti balettinumeron. Ihastelin tuolloin valkoisia balettiasuja ja taidokkaita muodostelmia, joihin tanssijat asettautuivat. Hengähdin ihastuksesta, kun lavalle asteli samankaltainen balettitanssijoiden ryhmä. Taisi silmiini tulla muutama onnenkyynelkin. Toinen suosikkielokuvani oli Disneyn Tuhkimo, jossa parasta olivat lukuisat eläinystävät. Olin tästä nostalgisesta syystä iloinen, kun sammakko, sisiliskot ja hiiret astelivat esiin. Mielestäni eläinhahmoja olisi voinut olla baletissa enemmänkin, sillä niiden omintakeista liikehdintää oli hauska katsella.

Päivänäytöksen katsomossa istui runsaasti lapsia. Aika pian toisen väliajan jälkeen kuulin erään pienen katsojan tokaisevan: "Joko on kohta taas väliaika." Monet naurahtelivat iloisina kommentille. Muutenkin lasten innokkuutta oli hauska seurata sivusta. Baletissa käyminen oli heille kokonaisvaltainen kokemus. Tytöillä oli yllään prinsessamekot ja korkeat nutturakampaukset ja pojilla kauluspaidat ja suitut hiukset. Kaikki tapittivat katsomossa hiiren hiljaa lumoavaa näkymää ja maistelivat väliajalla herkullisia leivoksia. He eivät malttaneet kotiinlähdön koittaessa olla hypähtelemättä ilosta, vaikka vanhemmat heille muistuttelivat, että he ovat nyt oopperatalossa, jossa ei ole soveliasta juoksennella.

© Suomen kansallisbaletti, Mirka Kleemola
Baletin yleistunnelma oli haikean romanttinen. Huumoria mukaan toivat Tuhkimon ilkeät sisarpuolet, joista toinen esitti huvittavia tanssinumeroita ja toinen juoksenteli herkkujen perässä ja hypähteli varoittamatta milloin kenenkin reppuselkään. Epäkorrektisti käyttäytyviä siskoksia totta tosiaan! Tanssijat saivatkin lopussa raikuvat aplodit naurahdusten kera, sillä he olivat selvästi antaneet rooleilleen kaikkensa.

Loppukumarrusten aikana takaani kuului kuiskaus, jossa toivottiin, että pikkuhiiretkin olisivat tulleet ottamaan aplodit vastaan. Ehkä pienet balettitanssijat olivat lähteneet kotiin jo toisen väliajan aikana.

Kiitos Kansallisbaletille medialipusta!