keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Lestadiolaiset Vilja ja Aleksi elävät uskonnon määrittelemää arkea. Vilja hoitaa lapsia, paistaa leivinuunissa pullaa, valmistautuu seuroihin ja menee lasten kanssa mustikkametsään. Aleksi hakkaa pinon halkoja, kuuntelee radiosta jumalansanaa, käy töissä ja yrittää sopeutua uuteen rooliinsa saarnamiehenä.

Pariskunnan elämä on näennäisen tyydyttävää, vaikka sitä sävyttääkin riittämättömyyden tunne. He joutuvat jatkuvasti vertaamaan itseään muihin, sillä kaikki tarkkailevat toistensa lapsilukua ja pohtivat uskovaisuuden tasoa. Vilja alkaa turhautua ainaiseen raskaana olemiseen. Hänen vartalonsa ei ehdi palautua entisestä synnytyksestä, kun jo seuraava alkaa. Hän ei koe kehoaan enää omakseen. Hän ei ole enää koskaan vapaa. Vilja on väsynyt - etenkin vuotojen tarkkailuun. Hän ei jaksa enää sitä, että naisten kohdatessa katsotaan ensimmäisenä vatsan kokoa. Vilja kokee miehen rakkauden aiheuttavan vain kärsimystä. "Olen äiti maa ja kylvetty siemen." "Pitää jaksaa niittää, jos kylvää." Aleksi tuntee Viljan hädän. Hän ei kannata kaikkia lestadiolaisuuteen kuuluvia oppeja, mistä joutuu lopulta vaikeuksiin.

Lestadiolaisperheen lapsilla ei ole helppoa koulussa, sillä heitä kiusataan. Koulussa vallitsee kahtiajako uskottomiin ja lessuihin. Lapset käyvät pyhäkoulussa ja leikkivät uskonnon inspiroimia leikkejä. Heillä ei ole elämässään televisiota tai pelejä, korvakoruja tai alkoholia. Illalla lausutaan iltarukous. Välillä lapset tuntevat pohjatonta tuskaa pelätessään joutuvansa helvettiin taivaan sijasta. Murrosikään ehtineille vannotetaan itsetyydytyksen ja kondomin käytön olevan syntiä. Tyttöjen on opittava, että he eivät saa saattaa poikia kiusaukseen. Seurustelun tarkoitus on avioliitto ja lapset. Ihmisten tehtävä on kasvaa ja lisääntyä sen verran kuin on tarkoitettu. Heidän seksuaalisuutensa on yhteisön omaisuutta.

Yhteisö pysyy kasassa, kun jokainen siihen kuuluva jäsen pitää toisensa ruodussa. He tarkkailevat, ettei seassa ole teeskentelijöitä, jotka saattaisivat houkutella toisia muihin ajatuksiin. Televisio on kielletty, jotta kukaan ei saisi tietää muista kuin yhteisön ajatuksista. Vääräuskoisten kanssa tekemisissä olemisen kieltämisessä on sama ajatus. Yhteisö vaatii alistumista. Synnit täytyy tunnustaa kaikkien edessä.

Ihastuin kirjan kauniiseen ja surumieliseen kieleen. Siinä on myös hyvää ajankuvaa. Etenkin nukkeleikkien kautta kipeiden asioiden esille tuominen oli oivallista. Ajattelin Viljan ja Aleksin tarinaan tutustuessani, että kaikissa asioissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Harmittelin, että heidän yhteisössään harrastetaan kyräilyä ja kilpailua, kun elämä voisi olla toisten kannustamista. Ilmeisesti yhteisö on siihen liian tiivis. Se on lahkoutunut ja radikalisoitunut. Edes Aleksin oma isä ei tunne myötätuntoa. Ystävät eivät jaksa auttaa, kun kotona on omakin suurperhe hoidettavana. Vilja ja Aleksi määrittelevät itsensä vain uskonnon kautta. He saavat siitä tarkoituksen elämälleen, vaikka ymmärtävätkin, että aivan kaikki asiat eivät olleet kohdillaan. Heidän on silti vaikea kapinoida vastaan ja ajatella omilla aivoillaan, sillä ne ovat täynnä pienestä pitäen opittuja uskonnon määrittelemiä ajatuksia. Viljan suru elämättömästä elämästä on koskettavaa. Toisaalta se herättää ihmetystä, sillä äitinä oleminen on yhtä lailla elämistä kuin ilman lapsia eläminenkin. Todennäköisesti ajatus kumpuaa siitä, että tilanteeseen ei voi itse vaikuttaa. Yhteisö vaatii, että naisen ainoa ja oikea rooli on nöyränä ja kuuliaisena äitinä oleminen. Tunteita herättävää on myös ammattiavun ulkopuolelle jääminen. Vilja ei saa käyttää lastenhoitopalveluja, vaan hänen on selviydyttävä kaikesta yksin. Puhujaveljet auttavat, jos perheessä on ongelmia, vaikka heillä ei ole siihen mitään koulutusta ja vaikka se todennäköisesti ennemmin pahentaa kuin parantaa tilannetta.

Kirjassa sivutaan perheissä esiintyvää uupumusta, väkivaltaa ja yhteisöä vastaan kapinointia. Aika ajoin uskonnolliset yhteisöt päivittävät katsomustaan, joten olisi mielenkiintoista lukea tämän fiktiivisen kirjan lisäksi faktaa aiheesta, millainen tilanne herätysliikkeessä on tällä hetkellä.

Helmet lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

maanantai 18. helmikuuta 2019

Jere Nurminen: Kiira: Ehjäksi särkynyt

Kiira Korpi kuvailee elämäänsä taitoluistelun kautta. Hänen tarinastaan selviää, kuinka ihmisten odotukset sekä lajin ominaispiirteet voivat johtaa urheilijan epäterveelle elämänpolulle.

Kiira oppi pienestä pitäen tekemään ahkerasti töitä ilman kehuja. Hän pärjäsi hyvin koulussa, mikä otettiin itsestäänselvyytenä. Hän oli tottunut tukahduttamaan tunteensa. Kiira oli suorittaja, kilpailuhenkinen ja täydellisyyden tavoittelija, joten hän otti alusta alkaen uransa tosissaan. Hänen tavoitteensa oli olla maailman paras luistelija. Teknisten taitojen lisäksi siihen vaadittiin hoikkuutta, positiivisuutta, virheettömyyttä ja ahkeruutta, mistä syntyi paineita. Kiira stressasi ja voi henkisesti pahoin. Hän tarkkaili sairaalloisesti painoaan, mikä johti terveyden menetykseen. Asiaan ei auttanut negatiivinen manageri, jonka metodina oli luonnetta kritisoiva ja liian tiivis valmentaminen. Kiira olisi kaivannut elämäänsä ihmisiä ja tsemppausta. Kiiralta puuttui ihminen, joka olisi aikatauluttanut hänen elämänsä, uransa ja opiskelunsa sekä huolehtinut sponsorisopimuksista ja auttanut käsittelemään mediaa. Hänen päivänsä olivat aivan täynnä ja liian kuormittavia. Kiiran oli hankala sanoa ei. Hän oli parhaimmillaan paineettomassa tilanteessa, mutta muuten hän oli epävarma ja altis vaikutuksille. Kiiralla oli virheellinen kuva itsestään taitoluistelijana, sillä hän oletti, että hänen tuli aina pyrkiä itsensä ylittämiseen, vaikka puhdas suoritus olisi riittänyt pidemmälle. Nuorille esikuvana oleminen toi mukanaan oman taakkansa.

Kiira muistelee olleensa voimakastahtoinen, vaativa ja kiukutteleva lapsi. Hän rakasti jekkujen tekemistä ja pukeutui naamiaisiin mieluummin möröksi kuin prinsessaksi. Kiiralla oli halu olla erilainen. Hänen julkisuuskuvansa muokkautui täysin toisenlaiseksi. Kiira mietti tarkkaan, mitä puhua toimittajille, mikä oli stressaavaa - etenkin kun julkisuutta oli hankala kontrolloida, vaikka kuinka yritti. Julkisuudessa pohdittiinkin enemmän ulkonäköä kuin luistelun tekniikkaa ja vaativuutta. Kiira tunnustaa saaneensa ulkoisen olemuksensa vuoksi paljon asioita ja kutsuja - jopa pienen seikkailun miljardöörin kanssa, mutta ei pidä sitä enää pahana asiana. Hän toimi mainoskasvona sponsoreille ja käytti rahat uraansa, vaikka stressasi, oliko ansainnut kaiken.

Kiira sai helpotusta elämäänsä henkisestä valmennuksesta. Hän teki muun muassa mielikuvaharjoituksia. Pian sekään ei auttanut, sillä Kiira alkoi tehdä rentoutumisestakin suorittamista. Hän oli liian kunnianhimoinen ja ahdistunut. Luistelu hallitsi liikaa hänen elämäänsä. Kiira koki olevansa koko ajan väsynyt. Hän ei osannut levätä, sillä koko ajan oli pakko tehdä jotain hyödyllistä. Kiiralla oli kova halu olla ahkera, muita ajatteleva ja vaatimaton. Hän oli tottunut, että tavoitteellinen elämä oli ainoa oikea tapa. Hänen oli opeteltava pois suorittamisesta ja täydellisen suorituksen tavoittelemisesta. Tilanne oli haastava, sillä Kiiran koko identiteetti rakentui luistelun varaan. Hän pelkäsi, että oli pettänyt kaikki.

Kiiran elämä tasoittui aviomiehen löydyttyä. Mies opetti, että on tartuttava hetkeen. Hän korosti vaimonsa erityisyyttä. Kiira huomasi, että hän joutui muuttamaan ajatteluaan luistelusta, kun ala kehittyi. Hänen ennen niin tärkeänä pitämänsä asiat eivät enää olleetkaan tärkeitä. Kiira oppi itsensä arvostamisesta ja täydellisyyteen pyrkimisen mahdottomuudesta. Hän ymmärsi, että menestyminen ei ollut itsetarkoitus. Kiira opettelee edelleen sitä, että hän on riittävä sellaisena kuin on. Hän toipuu uupumisesta ja haluaa tuoda keskeneräisyyttä esille myös mediassa. Hän kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa, sillä uupunut mieli ei muista hyviä asioita. Kiira opettelee hetkeen pysähtymistä sekä sanomaan ei.

Kirjan kuunteleminen oli äärimmäisen mielenkiintoista, sillä en ole seurannut Kiiran uraa. Välillä pysäytin äänikirjan ja katselin Kiiran luisteluvideoita ja muutamia haastatteluja saadakseni lisää kosketuspintaa elämäkerralle. Luistelija tuli siten eläväksi.

Helmet lukuhaaste 2019: 21. Julkisuuden henkilön kirjoittama kirja

lauantai 16. helmikuuta 2019

Virginia Lee Barnes: Aman: somalitytön tarina

Aman kertoo Virginia Lee Barnesin kirjoittaman kirjan kautta elämästään 1900-luvun Somaliassa. Hänen kertomuksestaan selviää, kuinka islamin usko ja somalialainen kulttuuri vaikuttavat naisen elämään ja kuinka kaiken keskellä voi selviytyä.

Aman painottaa heti alkuun sukulinjan tärkeyttä. Hänen kulttuurissaan uskotaan, että kaikki somalialaiset polveutuvat saman suvun kahdesta veljeksestä. Uusia ihmisiä tavatessa on tärkeää kertoa, mihin heimoon kuuluu. Hyvää sukua arvostetaan. Se on tärkeässä asemassa miesten neuvotellessa avioliitosta. Naisen tulee mennä naimisiin viisitoistavuotiaana. Parikymppinen naimaton nainen on jo ikäloppu ja häpeäksi perheelleen. Entiset orjat saavat mennä naimisiin vain toisten entisten orjien kanssa. Avioituessa mies antaa naiselle lahjan, joka on sitä suurempi, mitä enemmän hän naista rakastaa. Suuri lahja on tae siitä, että mies ei aio hevillä erota naisesta. Amanin mukaan lahjassa ei ole kyse maksusta, vaan kunnioituksesta. Lahja saatetaan palauttaa, kun puolisoille tulee ero. Avioliitossa on tapana, että mies kustantaa kaiken. Naisen tulee vastavuoroisesti palvella miestä, joka Amanin sanoin ei osaa hakea itselleen edes lasillista vettä. Miehestä kannattaa erota, jos yhteiselo ei suju. Jos mies ei halua erota niin vaimo voi karata tai syyttää hänen ottaneen naisen takaapäin tai olevan impotentti (mikä täytyy todistaa tuomarin edessä) tai kuristaneen. Nainen voi erota myös epävirallisesti, mutta silloin hänestä tulee huono nainen. Kukaan ei saa koskea siihen, mihin kyseinen nainen koskee. Aman kertoo, että hän on ollut lukuisia kertoja naimisissa - samoin hänen äitinsä. Suvulla on tapana pitää yhtä. Veljet huolehtivat naimattomista siskoistaan. Naimattomat naiset tai lesket voivat elantonsa eteen tehdä myös kaikenlaisia vaihtuvia töitä. Osa myy itseään. Moni meneekin kärkkäästi naimisiin juuri rahan ja turvallisuuden vuoksi. Aviomiehen kuoltua naisen täytyy surra neljä kuukautta. Hän pukeutuu valkoisiin ja oleskelee peseytymättömänä kotona. Suruajan jälkeen nainen pestään ja irronneet hiukset ja kynnet haudataan maahan. Avioliitossa siunaantuneita lapsia vahtivat kaikki - etenkin isoäidit, jotka ruokkivatkin lapset. Sukujen päälliköt toimivat poliiseina, jotka selvittävät lasten riitatilanteet, kuten tappelussa irronneiden hampaiden korvauksen. Aman mainitsee, että lapset ovat villejä. He uivat joessa krokotiilien ruokana ja jahtaavat junia jäädäkseen alle. Hyeenoja, shakaaleja ja leijoniakin olisi syytä varoa.

Aman kertoo, että somalialaiset vaeltavat eläintensä kanssa paikasta toiseen. Ihminen on rikas, jos hänellä on eläimiä. Osa somalialaisista asuu pysyvissä kodeissa kuten savimajoissa. Aman kuvaa somalialaisia kansaksi, joka haluaa elää rauhassa ja joka haluaa tulla kaikkien kanssa toimeen. Hänen mielestään kansa on tasa-arvoinen. Tarinan edetessä Somalia kuitenkin kuvastuu ennen kaikkea väkivaltaisena ja ahdaskatseisena. Aman mainitsee, että perjantai on pyhäpäivä ja että henkilölle annetun lahjan tulee olla samanarvoinen kuin aiemmin samalta henkilöltä saatu lahja. Somalialaiset eivät sovi aikaa, kun he sopivat tapaamisesta, vaan he näkevät toisensa esimerkiksi aamulla, kun ovat heränneet. Miehet järjestävät keppitappeluja, joissa veri lentää turistien kuvatessa. Somalian historia ja kulttuuri välittyy seuraaville sukupolville suullisten runojen kautta. Amanin aikaan Somaliasta puuttuu kirjoitettu somalian kieli.

Amanin tarinassa korostuu naisen asema. Naisille on tärkeää, että heidät on ympärileikattu. Äiti tarkistaa tilanteen pysyvyyden vähintään kerran viikossa. Tytöt ovat kärkkäitä epäilemään toistensa siveellisyyttä, joten siinä ei auta muu kuin vilauttaa lopettaakseen huhupuheet. Ympärileikkaus itsessään on juhla, johon kuuluu ympärileikattavien huudot peittävää laulantaa, koraanin lukua ja ruokailua. Ympärileikkaus tehdään ilman puudutusta kylän rotevimman naisen pitäessä tytön jalkoja harallaan. Paikkojen repeytymisen pelossa tytöt eivät esimerkiksi saa ajaa pyörällä. Naimisiin mentäessä aviomies riistää tytöltä neitsyyden, mistä viikkoja kestävässä toipumisessa auttaa seuranainen. Aman kertoo ensimmäisestä aviomiehestään, joka uhkasi leikata hänet auki. Se olisi voinut helposti johtaa kuolemaan. Aman jatkaa naisen asemasta, että naiselle on hävettävää syödä ravintolassa, joten hän syö takaportailla tai autossa. Lyhyen mekon pitämisestä joutuu putkaan. Perusteluna on naisen suojelu, jotta hän ei eurooppalaistu. Naisen on kunnioitettava miestä ja alistuttava vapaaehtoisesti. Hänen on oltava järkevä, rohkea, itsenäinen ja aloitekykyinen. Hänen on oltava isän arvoinen, sillä isä huolehtii tyttärestään. Muutenkin nainen edustaa isän sukua, vaikka hän olisikin naimisissa. Naista on siten valvottava, sillä isän maine kärsii siveettömyydestä. Nainen saatetaan jopa tappaa, sillä perheen kunnia on tärkein. Naista pidetään perusolemukseltaan heikkona muun muassa kuukautisten vuoksi. Sanotaan, että nainen on hengen riivaama, jos hän on sairaana. Aman kuvailee naisen elämän paradoksaalisuutta. Naisen umpeen tikkaaminen muistuttaa häntä itseään siitä, että seksi on kiellettyä. Hänet saatetaan kuitenkin niin sattuessa tikata uudelleen kiinni, jolloin hän saa neitsyytensä takaisin. Naiset käyttävät hyväkseen miehiä, mutta ovat myös riippuvaisia miehistä.

Aman pohtii italialaisten siirtomaaisäntien vaikutusta somalialaisiin. Isäntiä kutsutaan valkoisiksi eikä heidän kanssa ole hyvä kaveerata. Italialaisten palveluksessa oleminen on häpeä. Seurustelemista ei todellakaan hyväksytä, sillä rodut eivät saa sekoittua. Sellainen tyttö on vain prostituoitu ja oman nimensä pilaaja. Sitä paitsi italialaiset eivät ole puhtaita, koska he eivät ole muslimeja eikä heitä ole ympärileikattu. Veljet pitävät kaidalle tielle eksyneen siskonsa ruodussa hakkaamalla ja uhkaamalla tappaa hänet. Saattaa käydä niinkin, että italialainen mies hakataan kuoliaaksi. Äidilläkin on lupa lyödä, jos tyttö tekee väärin. Hassua sinänsä, että vaaleaa ihoa sen sijaan ihannoidaan, Elvistä fanitetaan ja että amerikkalaisia elokuvia jaksetaan katsoa ulkoilmateatterissa joka ilta - vaikkakin ennemmin intiaaneja kuin valkoisia kannustaen. Valkoisten kaupoista löytyvät elämän ensimmäiset rintaliivit ja kuukautissuojat. Kampaamon mainoksissa on valkoihoisten kuvia. Todennäköisesti nuoret haluavat kapinoida vanhempien ajatuksia vastaan. Aman kertoo, että nuoret myös tupakoivat. Nuorten joukossa kunnioitetaan sellaista nuorta, joka tappelee ja jota kaikki pelkäävät. Nuoret saattavat myös mennä salaa naimisiin. Silloin täytyy karata kauas. Vallankumouksen syttyessä Somalian tilanne pahenee entisestään. Sotilaat ja poliisit raiskaavat naisia ja passittavat miehet vankilaan. Maassa esiintyy väkivaltaa ja ryöstöjä. Ulkomaalaiset karkotetaan maasta. Muiden on miltei mahdotonta saada passia. Naapurimaahan pääsee seksillä ja rahalla.

Amanin kuvailema maailma avautuu eteeni raadollisena. Kukaan ei välitä kenestäkään. Kehenkään ei voi luottaa. Kaikki vaeltavat päämäärättömästi paikasta toiseen. Miehet kohtelevat naisiaan kaltoin alistamalla ja pettämällä heitä. Naiset menevät naimisiin saadakseen siivun miehen omaisuudesta karatakseen sopivan tilaisuuden tullen. Samanikäiset ja samanhenkiset ihmiset eivät kohtaa järjestetyissä avioliitoissa, joissa nainen on vasta lapsi ja mies jo ehtoopuolella. Amanin elämään on äärimmäisen vaikea samaistua. Hän asettaa itsensä useaan otteeseen vaaraan - jopa hengen vaaraan. Häneltä vaikuttaa puuttuvan itsesuojeluvaisto. En oikein ymmärrä, mitä hän elämässään oikein etsii. Toisaalta tajuan, että Aman on traumatisoitunut lapsena. Hän on nähnyt ja kokenut liikaa liian nuorena. Aman toteaa jossain vaiheessa, että hän tekee tekonsa, koska haluaa elää. Hän ei alistu, vaan ilmeisesti tekee tahallaan kaikkea mahdollista kiellettyä. Hän toivoisi kunnioitusta naisille.

Voin suositella kirjaa kaikille aikuisille, sillä Amanin elämään uppoutuminen on avartavaa ja ajatuksia herättävää - vaikka ei pystyisikään täysin ymmärtämään kaikkea lukemaansa. Se herättää paljon tunteita etenkin silloin, kun Aman kuvailee elämänsä kipukohtia, joihin kuuluvat avioliitto vanhan miehen kanssa, raskaana ollessa pakoon lähteminen sekä karkailu murhatuksi joutumisen pelossa. Tarina on siinäkin mielessä tärkeä, että käsitykseni mukaan kirjan kuvaama tilanne on parhaillaankin vallalla Somaliassa.

Helmet lukuhaaste 2019: 4. Kirjailijan ainoa teos

lauantai 9. helmikuuta 2019

Teatterin aika: Fingerpori

© Helsingin Kaupunginteatteri

Fingerpori -näytelmän ensi-ilta oli Studio Pasilassa torstaina 7.2.2019. Samannimisestä sarjakuvasta tuttu Heimo Vesa (Jari Pehkonen) saa kaupunginjohtaja Homeliukselta (Antti Timonen) tehtäväkseen kuvata Fingerporista videon. Tavoitteena on Stadin kanssa tehtävän kuntaliitoksen estäminen ja Fingeporin omaperäisyyden esilletuominen. Lavalle asteleekin koko joukko eriskummallisia henkilöitä vanhuudenvaivoista kärsivästä Mustanaamiosta (Pekka Huotari) esittelyn järjestäneeseen Asko Vileniukseen (Pekka Huotari). Luonnollisimmin sanaleikkeihin pohjautuvia vuorosanoja latelee Rivo-Riitta (Sanna Saarijärvi). Hän on kuin suoraan sarjakuvasta revitty hahmolle tyypillisine asentoineen ja sutkautuksineen. Hahmot osaavat olla yhtä aikaa sekä räävittömiä että sympaattisia. Etenkin Homeliusta käy hupaisalla tavalla sääliksi, kun hän joutuu jatkuvasti sutkautustensa johdosta virheellisiin lööppeihin.
© Helsingin Kaupunginteatteri

Mukana on vanhoja tuttuja sarjakuvastrippejä (enimmäkseen niitä rivoimpia), mutta myös poliitikkojen imitointia. Pertti Jarlakin saa oman osansa. Huvittavin ja pirtein tapaus on alati laulava Mikko Alatalo (Juha Jokela).

Lavastus ja puvustus ovat sarjakuvamaisen värikkäitä. Yritin väliajalla keksiä, kuinka näyttelijät onnistuvat niin nopeasti asujen vaihdoissa, sillä hahmoja on näyttelijää kohti enimmillään 16(!).

Fingerporilaiset eivät höpise lavalla ainoastaan itsekseen, vaan ottavat aika ajoin kontaktia yleisön kanssa. Heimo puhuttelee yleisöä alusta alkaen ja ojentaa kerran videokameransa eräälle eturivissä istuvalle (epä)onnekkaalle pyytäen häntä videokuvaamaan kertomuksensa.

Poikkea toki Fingerporiin! Sinne pääsee metrolla Mordorin kautta (varo örkkejä).

Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille medialipusta!