Kertoja on kärsivä taiteilijasielu, joka etsii elämän tarkoitusta ja omaa paikkaansa maailmassa. Hän on melankolinen, itsekeskeinen, mustasukkainen ja huomionhakuinen. Toisaalta kertoja vain esittää kärsivää taiteilijasielua, joka etsii elämän tarkoitusta ja omaa paikkaansa maailmassa, sillä siten hän saa tuntea yleviä tunteita kuten melankoliaa ja siten hän saa itselleen huomiota ja kokemuksen nähdyksi tulemisesta.
Kertoja kirjoittaa kirjassa tätä kirjaa. Hän pohtii lapsuuttaan, näyttelijän ammattiaan, parisuhdettaan ja vanhemmuutta. Kertoja toteaa olevansa taipuvainen valehteluun. Hän antaa tragikoomisen kuvan elämästään. Tekstissä toistuvat sanat kuten muutosstressi, purentakisko, syömishäiriö, elämän hetkellisyys ja muistikuvien hataruus. Elämän fyysisyys. Eritteet. Koira nuolemassa lapsen takapuolta. Kertoja ei suorita toimintoa edes aikuisena. Hän haisee siltä itseltään. Hän on p skiainen. Elämä on p skaa. Hän on niin pohjalla kuin vain voi olla. Elämä tapahtuu jossain muualla. Kertoja elää arkeaan. Hän on epäonnistunut urallaan. Hän huolehtii ainoastaan fyysisistä alkukantaisista tarpeistaan. Näyttelijäkin on vain ihminen.
Näytelmä on elämää. Elämä on näytelmää. Näyttelijä ei ole näyttelijä, jos hän ei näyttele. Häntä ei ole olemassa. Teatteri on olemassa vain jos siihen uskoo. Usko kannattelee teatteria. Kertoja ei itsekeskeisyydessään usko itseensä.
Kertojaa ei halua kuunnella. Hänen luokseen on hankala mennä. Hän tuoksahtaa. Hänen sanansa ovat ummehtuneita ja moneen kertaan ilmoille päästettyjä. Sitä itseään ilman merkitystä. Ei kukaan halua jatkuvaa muistutusta siitä, että esittää tässä maailmassa lopulta vain lannoitteen osaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!