16-vuotias Aani elää maailmassa, jossa jokaisen kuolinpäivä on tatuoitu tämän otsaan. Hänen oma kuolemansa koittaa 17-vuotiaana. Aani pohtii, miten se tapahtuu ja miltä se tuntuu. Hän on tilanteensa kanssa täysin yksin. Nuorena kuolevia kartetaan. Heidän ihmisarvonsa kyseenalaistetaan. Heihin ei haluta panostaa. Aanin isä toivoo, että hän elää normaalia elämää koulua käyden. Mikään ei kuitenkaan ole tavallista. Kunnes kuvaan astuu Outa. "- istuin tyhjän pulpetin vieressä kuin he jättäisivät tilaa viikatemiehelle." (s.23) Mielestäni kirja kertoo vakavasti sairastumisesta. Ihminen käy sairastuttuaan läpi hyväksymisprosessin vaiheet. Hän saattaa kapinoida tilannetta vastaan tai vetäytyä omiin oloihinsa. Sairastuminen herättää laajan kirjon erilaisia tunteita. Ihminen etsii tietoa ja hiljalleen sopeutuu. Hän saattaa löytää tasapainon ja elämän merkityksellisyyden sen pituudesta huolimatta. Hän ymmärtää, että hänellä on lupa elää jokapäiväistä elämää. Ei kukaan kykene elämään niin...
Tervetuloa kirjablogiin! Lukukokemuksia, kirjojen herättämiä ajatuksia, lukuhaasteita, kaikkea kirjoihin liittyvää - ripauksella teatteria ja balettia. Unelmien toteuttamista - tässä ja nyt.