lauantai 15. helmikuuta 2020

Ilmasilta johdattaa ajatusmatkan jälkeen turvallisesti kotiin

© Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri
Keskiviikkona 12.2.2020 pidettiin Ilmasilta-näytelmän ennakkonäytös Kansallisteatterissa. Sen keskiössä on kolmihenkinen perhe. Äiti (Pirjo Luoma-aho) kuluttaa päivänsä katsomalla televisiota, hilloamalla omenoita ja tarkkailemalla säätä. Hän on huolissaan pojastaan (Pyry Nikkilä), joka työskentelee kriisialueella kirurgina, ja tyttärestään (Alina Tomnikov), joka toimii entisen jalkapalloilijan asemassa avustusjärjestön mediakasvona. Kaikkia kalvaa ajatus hädässä olevien ihmisten auttamisesta. Kukaan heistä ei oikein tiedä oikeaa tapaa auttaa. Todellisen paikan tullen jokainen saa huomata, ettei auttaminen ole niin helppoa. Vilpitön auttaja saattaa ymmärtämättömänä pahentaa tilannetta tai joutua itse avun tarpeeseen. Ihmisistä välittämisen opettelu pitäisi alkaa ensin läheltä ja sen jälkeen vasta siirtyä kauemmas.

Näytelmä käsittelee hyväntahtoiseen tapaan auttamisen ongelmallisuutta ja auttajan syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastaan. Auttajan on tehtävä valinta, keskittyykö hän yksilöön vai kokonaiseen ihmisjoukkoon. Hänen on hyväksyttävä oma riittämättömyytensä, sillä hän ei voi auttaa kaikkia tai luoda muutosta hetkessä. Hänen on tiedostettava oma jaksamisensa. Muita voi auttaa vain, jos pitää ensin omasta itsestään huolta. Auttamisesta ei saa tulla päätarkoitusta. Ihmisen on sallittava itselleen elämä auttamisen ulkopuolella. Auttaja ei saisi sulautua liikaa autettavan maailmaan ja antaa asioiden tulla liian lähelle. Hänen tulisi olla sopivan etäinen, mutta ei kuitenkaan liian passiivinen ja tunteeton tarkkailija. Hän saa olla armollinen itselleen virheen sattuessa, sillä siitä voi vain oppia. Auttajan maailman mittasuhteet asettuvat ainakin joiltain osin kohdilleen. Enää ei haittaa, vaikka suklaarasiassa olisi jäljellä vain ananaksia.

© Katri Naukkarinen, Kansallisteatteri
Kolme näyttelijää vastaavat sekä pääosien että sivuosien esittämisestä. Eri henkilöitä markkeerataan erilaisilla vaatteilla. Lapset ilmestyvät lavalle videon ja esineteatterin avulla. Lavasteet ovat vähäisiä, ja lavaa peittää suunnaton vaatekasa. Tarinankerronta on elävää. Näyttelijät ilmentävät tunteitaan niin aidosti että katsojat pääsevät heitä henkisesti hyvin lähelle. He pakottavat jokaisen ajattelemaan auttamiseen liittyviä kysymyksiä hokemalla niitä ja katsomalla silmiin. Muutama katsojista ei enää pysty olemaan hiljaa, vaan päättää vastata. Toisella kerralla näyttelijä ei reagoi, mutta toisella kerralla hän ottaa vastauksesta kopin ja lisää sanoja monologiinsa. Näytelmän päättyessä katsojat huomaavat pääsevänsä pois ilmasiltaa pitkin. Huojennus valtaa mielen. Turvapaikka on lähellä. Mutta ajatukset jäävät.

Onko autettavien jono loputon? Tuleeko maailma koskaan valmiiksi? Pääsemmekö me koskaan juhlimaan voittomaalia? Taputtamaan toista ihmistä olalle ja sanomaan ´hyvää työtä´?




Kävin katsomassa esityksen Kansallisteatterin bloggariklubin kautta saadulla ilmaisella lipulla.


torstai 6. helmikuuta 2020

Khaled Hosseini: Tuhat loistavaa aurinkoa

"Miehen syyttävä sormi löytää aina naisen."

Kolbassa kasvanut Mariam naitetaan 15-vuotiaana yli 40-vuotiaalle miehelle, joka ottaa 20 vuoden väkivaltaisen avioliittovuoden jälkeen toisen yhtä nuoren vaimon, Lailan. Kirja kertoo kahden fiktiivisen naisen elämäntarinan suhteessa Kabulin historiallisiin tapahtumiin.

Mariamin elämänpolku on kauttaaltaan rankka. Hän kokee traumaattisen lapsuuden henkisesti manipuloivan äidin aviottomana lapsena. Isä kohtelee häntä eri tavalla kuin yhdeksää avioliitossa syntynyttä lastaan. Mariamin ajatukset ovat sekaisin, sillä äidin ja isän kertomukset hänen alullepanostaan ja syntymästään eroavat täysin toisistaan. Hän uskaltaa silti haaveilla koulunkäynnin aloittamisesta ja isälleen kelpaamisesta. Äiti on jo kauttaaltaan katkeroitunut. Hän hokee, että tytön paikka on kotona, silä maailmalla on vain kärsimystä.

Lailan perhe on tavallaan moderni. Hänen isänsä haluaa kouluttaa tyttärensä. Äiti puolestaan palvoo poikiaan, jotka kuolevat sodassa marttyyrikuoleman.  Isä haaveilee amerikkalaisten anteliaisuudesta ja oman ravintolan perustamisesta, kun taas äiti haluaa jäädä maahan, jotta poikien antama uhraus ei olisi täysin turha. Laila keskittyy haaveilemaan elämästä naapurin pojan kanssa.

Mariamin ja Lailan aviomies kuvataan väkivaltaisena ja naisia alistavana ihmisenä. Hän ei siedä naisten itkua eikä sääntöjen vastaista käytöstä. Hän haluaa hallita köyhiä ja ymmärtämättömiä vaimojaan pukemalla heidät taivaansiniseen burkaan, jonka ristikon läpi maailman voi nähdä vain rajallisesti. Vaatteen pitäminen on aluksi haastavaa, mutta ajan myötä se luo naisille turvallisuuden tunteen. Se rauhoittaa, sillä ihmiset eivät voi nähdä heidän salaisuuksiaan. Naiset alkavat uskoa, että aviomies pitää huolta heidän siveydestään ja että he ovat suojelemisen arvoisia. Samaan aikaan modernit ja rikkaat afganistanilaisnaiset kulkevat kaduilla lakattuine kynsineen ja käsilaukkuineen.

Kirja tuntuu valitettavasti monen niin samankaltaisen tarinan toisinnolta. Miehet haluavat vaimojensa synnyttävän vain poikia. Tytön syntymä on tietenkin naisen syy, vaikka lääketiede on jo ajat sitten todennut, että siittiösolu kantaa sukupuolen määräävän kromosomin. Lasten tekeminen kuvataan naisille epämiellyttäväksi ja pelätyksi operaatioksi. Miehet taas kuvataan yliseksuaalisiksi dominoijiksi. Sodasta puhumattakaan. Miehille naisten raiskaaminen toimii palkintona, kun taas naiset jopa tappavat itsensä raiskatuksi joutumisen pelossa - tai sitten isät tappavat raiskatut tyttärensä. Säännöt ovat miehiä suosivia, esimerkiksi vaimon karkaaminen on rikos, mutta väkivaltaa vaimoaan kohtaan harjoittava mies on perheen yksityisasia. Miehet kuvataan empatiakyvyttöminä ja naisia orjuuttavina. Varsinkin naisten sairaaloiden lakkauttaminen on asia, jota ei pysty ymmärtämään - etenkin, jos ajattelee, että ilman naisia maailmaan ei voi syntyä poikia ja ilman synnytyssairaalaa poikienkin henki on vaarassa.

Afganistanin kohtalona on ollut selviytyä valloittajasta toisensa jälkeen. Ihmisten elämä on muuttunut sitä mukaa, kuka heille on sanellut säännöt alkaen pukeutumisesta ja päättyen käyttäytymiseen. Afganistanin arvokasta kulttuuria on tuhottu, jos sen ei ole katsottu istuvan sen hetkiseen ideologiaan. Paljon upeita tarinoita on hävinnyt kirjojen katoamisen myötä.

Mariamin ja Lailan tarina on kiehtova inhimillisyydessään. Heidän suhteensa toisiinsa on aluksi täynnä pelkoa ja epäilystä, kunnes he ymmärtävät olevansa samalla puolella ja saavansa elämästä enemmän iloa toimimalla yhdessä. Aviomiehen väkivaltaisuus ja koko Afganistanin sotaisuus jäävät päättäväisten ja periksiantamattomien naisten taustalle. He osoittavat, kuinka ääritilanteissakin ihminen voi pystyä mahdottomuuksiin.

Tämänkaltaiset kirjat kertovat kaikesta ikävästä kuten sodasta, naisten kaltoinkohtelusta, väkivallasta ja epäoikeudenmukaisuudesta. Olen useasti kirjoittanut, että olisi välillä mukavaa lukea onnellisia tarinoita eri maailman maista. En tiedä, olenko ainoa, joka haluaisi välillä lukea iloisia tarinoita. Luulen, että sellaiset kirjat eivät välttämättä kiinnostaisi ihmisiä. Matkastani eri maailman maiden kirjallisuuteen on tulossa todella rankka.