Hile asettuu talviunille metsäkeijujen pesään. Ulkona paukkuu pakkanen. Kaikkialla on valkeaa lunta ja jääpuikkoja. Metsän eläimet ovat pukeutuneet valkeisiin karvoihin ja höyheniin. Hile makoilee mukavasti pehmeissä peitteissä, mutta hän ei saakaan unta. Hän tuntee olonsa jokseenkin yksinäiseksi, erilaiseksi ja joukkoon kuulumattomaksi. Ehkä ratkaisu löytyy ulkoa talvisesta metsästä, jossa Jääkuningatar asustelee.
"Hanget välkkyvät lumitimanteista, pakkanen nipistelee poskipäistä, ja metsä on kuin satu, johon astua."
Lumikeijun kuvitus on taianomainen. Luminen ja jäinen maisema herää kirjan sivuilla eloon. Tarina on rohkaiseva. Omaa itseään ja elämänsä tarkoitusta voi lähteä etsimään muiden estelyistä ja varoitteluista huolimatta. Matkan teko vaatii kärsivällisyyttä ja päättäväisyyttä. Lopulta sinnikkyys palkitaan.
"Luminen putous oli parasta, mitä se oli pitkään aikaan kokenut."
Lumikeijun tarina on ihanan toiveikas. Itseensä ja omien siipiensä kantavuuteen kannattaa uskoa, sillä siten unelmien toteutuminen on mahdollista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!