Salamurhaajan kellopelisydän vaatii joka vuosi uhrin pysyäkseen käynnissä. Sydän pysähtyy, jos murhaa ei suoriteta, ja se annetaan seuraavalle. Kukin salamurhaaja kehittelee oman tapansa elää jokapäiväistä elämää. Yhteisön tuki, vastapainon luominen ja turvalliset rutiinit kannattelevat päivästä toiseen.
"Yritän tottua ajatukseen metallisista rattaista ja putkista ja muttereista ja pumpuista, jotka nyt päättävät elämästäni. Kurkkua kuristaa." (s.13)
Toivoin heti ensimmäiset sivut luettuani dystopiakirjallisuudesta tuttua kapinaa vallitsevaa järjestelmää vastaan, mutta näkökulman siirryttyä Karunkan Akatemiaan pelkäsin kirjan sisältävän jännittävän juonikuvion sijasta vain kielellistä ilottelua. En paljasta, toteutuiko toiveeni, mutta sen voin kertoa, että kirjan lukeminen tuntui valheellisen turvalliselta.
"Koneisto toimii siten kuin se toimi, muttei paljasta salaisuuksiaan. Siltä on turha kysellä." (s.21)
Tarina kertoo mielestäni minuudesta, muistamisesta ja valinnoista. Ihmiselle on tärkeää muodostaa oma identiteetti. Hän kerää asioita, joilla on itselle merkitystä ja jotka kiinnittävät omaan minuuteen. Asioita, jotka tuovat lohtua. Ihmisen on helpompaa mukautua kuin luoda muutosta. Hän vetäytyy mieluiten omaan pesäkoloonsa kuin lähtee avaraan maailmaan vastauksia etsimään. Hän toki suree elämän epäreiluutta ja tarkoituksettomuutta, mutta hyväksyy, että aina ei löydy vastauksia. Asioita vain tapahtuu. Päivä seuraa toistaan. Aika kiertää kehää. Kesästä syksyyn ja talvesta kevääseen. Kunnes on aika päästää irti.
"- kammio on yhä samaa ankeaa harmaata ja myrskylyhtyjen pehmeää loistetta, joka ei kuitenkaan onnistu puhkomaan nurkkiin kerääntyneitä varjoja. Ne ovat pinttyneet seiniin vuosisatojen saatossa niin tiukasti, etteivät lähtisi edes päivänvalolla hinkkaamalla." (s.14)
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!