Helena Juntunen, Petri Tamminen: Joskus liikaa, aina liian vähän

Sopraano Helena Juntunen on lukenut itse oman elämäntarinansa äänikirjaksi. Hän tulkitsee tekstiä ja laulaa sopivissa kohdissa. Äänikirjan kuuntelu on elämys. Helena Juntunen tulee lähelle. Vähän liiankin lähelle. Kyynel kihoaa silmään. Täytyy pitää tauko kuuntelusta. Kirjan lopussa mieli janoaa lisää. Aivan liian vähän sivuja. Aivan liian vähän tarinoita. Haluan kuulla enemmän.

"Liikaa, liian vähän.

Siinä välissäkin olisi varmasti elämää,

mutta minua siellä ei ole." (s.90)

Helena Juntunen on diiva. Hän on tehnyt ahkerasti töitä, kiertänyt maailmaa, juonut liikaa, luonut ihmissuhteita, saanut lapsen, menettänyt mahdollisuuksia, kaivannut isää, kokenut työn fyysisyyden ja kasvanut ammattilaisena. Helena Juntunen kertoo elämästään suoraan, peittelemättä ja humoristisesti. Hän kritisoi, kuvailee ja eläytyy. Hän riisuu glamourin ja pukeutuu maagisuuteen. Hän on taiteilija.

"olen yksi meistä, ja minulle puhutaan

niin kuin me teatterilaiset puhumme,

ihan eri kielellä kuin kotona tai koulussa." (s.36)

Helena Juntusen tarina on tunteikas. Kirjaa kuunnellessa huomaa pakostakin myötäelävänsä traagisista tapahtumista ilonpilkahduksiin. Muistot pulpahtelevat pintaan milloin menneestä milloin nykyhetkestä. Helena Juntusen persoona hengittelee sivuja. Kirja on kokonaisvaltainen taidekokemus.

"ja tajuan etten koskaan muutu." (s.101)