Juha Itkonen, 46-vuotias mies, kertoo avoimesti ajatuksiaan ja tuntemuksiaan omasta keskiluokkaisesta nelilapsisesta ydinperheestään suhteessa omaan lapsuudenperheeseensä. Nettilehtiä selailemalla saa sen käsityksen, että kirjailija on identifioitunut lapsiperhe-elämän puolestapuhujaksi. Lapsiperheelliset tai lapsiperheestä haaveilevat saavat tekstistä samaistumispintaa. Muuten kirjaa voi lukea Itkosen omakohtaisena kertomuksena.
"Uskon, että ihmiset pystyvät helpottamaan toistensa elämää kertomalla omista kokemuksistaan." (s.268)
Itkonen pohtii omia roolejaan lapsiperheessä. Ensin lapsena ja sitten aviomiehenä ja isänä. Hän tarkastelee omaa sukupuolirooliaan ja sukupolvirooliaan. Hän miettii, mitä asioita hän haluaisi siirtää seuraavalle sukupolvelle. Itkonen kokee, että uusiin rooleihin kasvetaan. Omaa itseä etsitään ja peilataan muihin. Tehdään virheitä, riidellään ja opitaan. Muutos saattaa aiheuttaa ajatuksellista vastarintaa. Uudet roolit ja niihin liittyvät uudet paikat ja keskustelukulttuuri tuntuvat aluksi ahdistavilta ja vierailta ja itselle epäsopivilta ennen kuin niihin tottuu. Kukaan ei ole ennakkoon valmis. Oman roolin etsiminen on jatkuvaa.
"Vanhemmuus on niin kuin elämä muutenkin, suora lähetys ilman kenraaliharjoitusta tai uusinnan mahdollisuutta. Se menee niin kuin menee." (s.208)
Kirjassa kuvataan tunteita, joita lapsiperheeseen liittyvät eri roolit ovat Itkosessa aiheuttaneet. Ahdistus, riittämättömyys, osaamattomuus, häpeä, itsekkyys, katumus, pelko, kateus, haikeus, tyytymättömyys, katkeruus, syyllisyys, suru ja hetken vilahtava onnellisuus. Harmitus mediassa näkyvästä uhrautumisen, kärsimyksen ja luopumisen narratiivista. Itkonen kokee arvostelun kohteena ollessaan korostavansa ylpeyttä omasta perheestään. Hänen mielestään lastenkin kanssa voi elää hyvää elämää. Tulkitsen hyvän elämän tarkoittavan omien arvojen mukaisen elämän elämistä. Ei kukaan halua kuulla, että omasta elämäntavasta puhutaan negatiivisesti tai kyseenalaistaen.
"Minusta se on kiinni, lopulta pelkästään minusta, ja ahdistus, jonka ahdistukseni keskellä mielelläni selitän lasteni syyksi, on pohjimmiltaan omaani." (s.87)
Aihealue on laaja. Tekstiä olisi mielestäni voinut tiivistää, näkökulmaa tarkentaa ja tyyliä yhdenmukaistaa. Mielestäni ajoittaisen yksityisen kokemuksen yleistämisen sijasta tekstissä olisi voitu keskittyä vain yksityiseen 'teoriaan perheestäni'. Pohdin myös peitenimien tarpeellisuutta omakohtaisessa kertomuksessa. Kirjan luettuani jäin miettimään lapsiperheiden mahdollista kuplautumista, mikä voi johtaa oman ajattelun kapeutumiseen ja suvaitsemattomuuteen muita ajatuksia ja elämäntapoja kohtaan. Maailma kaipaa ennakkoluulojen sijasta empatiaa ja hyväksyntää jokaiseen suuntaan.
"Perheiden välillä on vaikeasti ylitettävät muurit. Ehkä juuri se perheissä ja perheellisissä ärsyttää: joukko ihmisiä on sulkeutunut omaan kuplaansa ja vähät välittää muista." (s.243)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!