Kuusitoistavuotias Isabelle McAllister ihastuu perheensä taloudenhoitajan poikaan Robertiin. Eletään vuotta 1939 Kentuckyssa Yhdysvalloissa, jossa tummaihoisten ja vaaleaihoisten suhteet ovat kiellettyjä. Vuosikymmeniä myöhemmin yli 80-vuotias Isabelle matkustaa yhdessä kampaajansa Dorrien kanssa vanhoille kotiseuduille hautajaisiin. Matkan aikana naiset muistelevat kukin omaa elämäntarinaansa.
"Olin tavannut koko elämässäni vain yhden miehen, jonka kanssa saatoin edes kuvitella jakavani elämäni ja toteuttavani unelmani, mutta koko kuvio vaikutti mahdottomalta." (s.187)
Isabellen ja Robertin välinen kielletty rakkaustarina on koskettava, traaginen ja tunteita herättävä. Tarinassa käsitellään rotusyrjintää valkoihoisen Isabellen näkökulmasta katsoen. Menneisyyden tilannetta vertaillaan nykypäivään ja todetaan, että vielä on töitä tehtävänä, jotta rotusyrjintä päättyisi ja ihmiset voisivat elää maassa tasavertaisina kansalaisina. Syrjinnästä kärsivät kaikki, joten sen loppuminen lisäisi kaikkien ihmisten hyvinvointia.
"Jos hän oli selvinnyt siitä, ehkä minäkin selviäisin." (s.281)
Isabellen ja Robertin tarinassa on paljon kärsimystä, mutta myös kauniita hetkiä. Jotkin kohdat olisi mielestäni tosin voitu kirjoitettaa kauniimminkin. Isabellen ja Dorrien ystävyys puolestaan luo toivoa. He kunnioittavat toisiaan ja välittävät toisistaan. He ovat toistensa tukena. Mielestäni on ihanaa lukea, kuinka Isabelle on vanhoilla päivillään löytänyt itselleen uskotun ystävän kaiken kokemansa hyljeksinnän jälkeen.
"Oli kuin olisin katsellut jotakin vanhaa tuttua surullista elokuvaa. Tiesin mitä tapahtuisi - olin nähnyt elokuvan monta kertaa ennenkin, joten tiesin täsmälleen mitä tapahtuisi - mutta toivoin silti, että sen loppuratkaisu olisi tällä kertaa erilainen." (s.409-410)
Kirja vie mennessään. Se sisältää iloa, surua ja yllättäviä käänteitä. Kirjan viimeisillä sivuilla sydän sykähtää ja silmät kyyneltyvät.
Kuulostaa todella hyvältä ja koskettavalta! Tärkeä aihe.
VastaaPoista