Toinen pupilli on laajentunut ja toinen supistunut. Lääkäri lähettää magneettikuvaan. Vauva käsivarsilla. Tuntuu ihanalta, että voi luoda toiselle ihmiselle turvaa. Ahdistus alkaa nuoruuden huumekokeilusta. Pelkää olla yksin. Neljä lasta uimassa meressä. Voiko ulkomaanmatka onnistua avioeroaikeissa. Kohtauksia. Ei keksi tilanteelle parempaakaan sanaa. Rintaa painaa. Ei saa henkeä. Etenkin, kun on käymässä nukkumaan. Nousee jaloittelemaan. Pelottaa.
"Minä olin syntynyt lokakuussa. Minä olin valittu lapsi muiden valittujen joukossa mutta olin joutunut harhateille tavalla, jota inhimillinen olento ei voinut ymmärtää -" (s.85)
Kirjailija Linda Boström Knausgård on ollut kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi psykiatrisessa sairaalassa vuosina 2013-2017. Häntä on hoidettu nukutuksessa annettavalla sähköhoidolla sekä vapaaehtoisesti että pakkohoidossa. Sen valitettavana, mutta hyväksyttynä sivuvaikutuksena on ajattelun vaikeutuminen ja muistojen katoaminen. Voi käydä niin, että eksyy tutuilla kaduilla. Kirjassaan Boström käy läpi katkonaisia mielikuviaan lapsuudesta nuoruuteen ja vanhemmuudesta nykyhetkeen.
"He sanoivat että hoito oli hellävaraista ja verrattavissa tietokoneen uudelleen käynnistämiseen." (s.5)
Lapsena Linda Boström Knausgård ei käyttäytynyt ja toiminut normien mukaisesti. Hän eli kuvitelmissa ja esiintyi roolissa. Kirjailija kuvailee, millaista käytöstä psykiatrisen sairaalan potilailta vaaditaan. Heidän on alistuttava ja toimittava kuten käsketään, jotta heidät kotiutetaan. Sairaalan normien vastainen käytös tulkitaan kuuluvan psykiatrisen sairauden oirekuvastoon. Kirjailija kritisoi tekstissään hoitoa ja vaikuttaa paradoksaalisesti siitä syystä sairaudentunnottomalta ja hoitokielteiseltä.
"- tajusin että sieltä ei saisi mitään apua. Se oli helvetti." (s.136)
Kirjailija Linda Boström Knausgård kuvailee kokemuksiaan kivuliaalla tarkkuudella. Hän nostaa esille psykiatrisen hoidon realismin kaikessa karuudessaan. Hänen kohtaamansa asiat ovat ahdistavia ja pelottavia. Kirjasta nousee esille hoitajien merkitys. He tulevat potilaalle kaikista läheisimmiksi. Hoitajienkin on loppujen lopuksi vain noudatettava ohjeita ja toimittava roolinsa mukaan. Jokainen ihminen on jollain tavalla ohjelmoitu. Kukaan ei voi paeta 'tehdasta'.
"Heräät kauhuun, ja lopulta tajuat täysin tietoisena, että olet herännyt johonkin, mikä on paljon pahempaa kuin unesi." (s.67)
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!