Katupojat hallitsevat turistisaaren hämärään jääneitä kujia ja vievät tyttöjä hylättyyn tehtaaseen. Heidän vanhempansa ovat lopettaneet työnteon keskittyen joko suruun tai alkoholiin. Eve selviytyy vartalonsa ja Savitan avulla, Sadiq elämällä kaksoiselämää kadun ja koulun välillä ja Clelio purkamalla itseään väkivallan, anarkian ja laulun keinoin.
"Kotipesä, leikkikenttä, taistelukenttä, hautausmaa. Kaikki se. Emme me muuta tarvitse. Jonain päivänä meistä tulee voittamattomia ja maailma vapisee edessämme. Siinä vaatimaton tavoitteemme." (s.15)
Köyhyys, rikkinäisyys ja alkukantaisuus leimaavat kasvukipuilevan nuorison tulevaisuudetonta elämää. Väkivalta, välinpitämättömyys ja kaltoinkohtelu polttavat heihin jälkensä. He eivät ole mitään. Pelkkää rikollista roskaa ihmisten tallottavaksi tai hyväksikäytettäväksi.
"Minun kehtoni ylle ei kumartunut mitään haltiattaria. Heti silmäni avatessani näin, millainen elämä minua odottaisi: kiviseinä, kalterit silmillä, suukapula suussa ja metallia sydämessä." (s.55)
Kirjan lukeminen oli raskasta. Äärimmäisyyksiin menevän raskasta. Nuoruuden raivoa ja kyltymättömyyttä. Karua ajattelua ja eläimellistä halua. Nuorilla pitäisi olla toivoa, vaikka ei mitään muuta olisikaan enää jäljellä. Toivo on otettu pois. Nuoret on tuomittu rooliinsa jo syntymässä. Heillä ei ole mitään. He ovat tyhjiä. Heidän tyhjyytensä on täytetty tuskalla, vihalla ja syytöksillä. Heidän elämällään ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei välitä heistä. Ei yhteiskunta. Eivät ainakaan turistit. Eivät edes heidän omat vanhempansa, joiden tyhjyydessä ei ole enää edes tuskaa jäljellä. Pelkkää halveksuntaa vain. Köyhästä saaresta ei pääse pakoon muuten kuin kuolemalla.
"Ja minne ne edes lähtisivät? Saaren kärkeen asti, se on maailman raja. Emme me voi lähteä." (s.48)
Vai onko toivoa sittenkin? Taiteessa? Luovassa työssä? Musiikissa, tanssissa ja kirjallisuudessa? Niiden avulla voi jättää jälkensä maailmaan, kokea merkityksellisyyttä ja saavuttaa henkisen vapauden, vaikka ruumis olisikin kahleissa.
Näistä raunioista oli yksi parhaita viime vuonna lukemiani romaaneja. Sen teksti on kaunista ja runollista, vaikka sen kuvaama elämä ei ole.
VastaaPoistaKirja ilmentää kaikin tavoin sanontaa, jonka mukaan vain tuskasta voi syntyä taidetta.
PoistaErilaiset lukukokemukset ovat rikkaus.
VastaaPoistaPuolestani ihastuin Devin tapaan kuvata riipaisevalla herkkänäköisyydellä näiden sitkeiden kapinallisten, nuorten ihmisten universaalia irrallisuuden tunnetta, ulkopuolisuutta, etsintää, epätoivoa, taistelua ja selviytymiskeinoja matkalla kohti aikuisuutta, - ilon- ja onnenpilkahduksia unohtamatta.
Henkilöiden erityispiirteet ja ajatusmaailmat olivat tarkkanäköisesti sanoiksi puetut, jolloin lukijana tuntee saavansa heihin -jos ei nyt aivan kiinteää kontaktia- niin rinnallakulkijan mieluisan aseman.
Nuoret tulivat kieltämättä iholle, mutta eivät päässeet ihon alle. Heidän kasvukipuiluaan seurasi ja sääli etäältä.
Poista