Jani Peranto matkustaa lapsuuden maisemiin osallistuakseen enonsa hautajaisiin. Hän ei voi sietää suomalaisia sukujuuriaan. Hän esiintyykin Tukholmassa poliisina työskennellessään nimellä Jan. Skutskärissä haisee sellutehdas ja ruotsinsuomalaisten miesten asenne ja alkoholiongelma. Jani ei malta odottaa pääsevänsä pian takaisin kotiin. Hänen vierailunsa pitenee Rauha-mummin kuoltua hämärissä olosuhteissa.
"Paikalla olisi varmasti koko niin sanottu kerma, kylän suomalainen aines, joka oli auttamattomasti hapantunut vuosikymmenien saatossa." (s.15)
Rosa Riemunen muuttaa paikkakunnalle työskennelläkseen Uutissuomi-lehdessä. Hän on jättänyt helsinkiläisen rikostoimittajan uran taakseen ja kirjoittaa lehtijuttuja ruotsinsuomalaisesta elämästä. Rosa ajautuu jälleen kerran rikosten maailmaan, kun hän tutkii salaa Rauhan mystistä kuolemaa.
"Skutskärin suomalaiset olivat toivotonta, kadotettua kansaa. He eivät edes tajunneet, miten syvällä suossa olivat, eivätkä siksi ottaneet apua vastaan." (s.62)
Kirjassa paneudutaan ruotsinsuomalaisuuteen. Janin isovanhemmat tulivat Ruotsiin töiden perässä 1940-luvun lopussa. He haaveilivat kerryttävänsä säästöjä ja palaavansa takaisin kotimaahan. Ruotsalaiset pilkkasivat suomalaisia nimellä finnjävel. Janin isovanhemmat kohtasivat ennakkoluuloja. Heidän lapsensa eivät saaneet puhua koulussa suomea. Opettajien mielestä kaksikielisyys oli este lapsen kehitykselle, joten kotonakaan ei olisi saanut puhua suomea. Kirjassa pohditaan ruotsinsuomalaisten tapaa ilmentää suomalaisuuttaan. He kärsivät perisuomalaisesta itsesäälistä. He toimivat heille annetun finnjävelin leiman tavoin saunomalla, juomalla alkoholia, tappelemalla ja laulamalla menneiden aikojen mollivoittoisia lauluja.
"Oli pakko saada happea. Hän oli nähnyt ja kuullut tarpeeksi suomalaista tuskaa ja kuolemankaipuuta -" (s.223)
Kiinnitin huomiota Rosan epäterveeseen kehosuhteeseen. Hän suhtautuu kriittisesti omaan kehoonsa ja rankaisee sitä pitsapäivän jälkeisellä syömättömyydellä ja lenkkeilyllä. Aiheeseen ei paneuduta sen enempää, joten oletan, että kyseessä oli vain alustus sille, miksi Rosa niin hanakasti lenkkeili ympäriinsä.
"Hautakivet seisoivat paikoillaan tasaisina rivistöinä muistuttamassa joskus olemassa olleista ihmisistä." (s.197)
Traumatisoituneesta kyläyhteisöstä lukeminen oli rankkaa. Menneisyyden kokemukset painoivat hartioita alaspäin. Edessä näkyi pelkkää sumua. Toivottomuus oli käsin kosketeltavaa. Kunpa elävät ja kuolleet löytäisivät viimein rauhan.
Luin kirjan hyytäväpohjoinen2026 lukuhaasteeseen, jonka järjesti kirjanii tili instagramissa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!