Heini Kilpamäki: Aseman nainen

Sari on asunnoton 50-vuotias nainen, joka on asustellut Helsingin päärautatieasemalla yli kymmenen vuotta. Kirjailija Heini Kilpamäki kuvaa kirjassaan suomalaista asunnottomuutta sekä yksilön kokemuksen että yhteiskunnallisen tason kautta. Hän etsii Sarin asunnottomuuden syitä ja selityksiä muun muassa lapsuuden tapahtumista, kapinallisesta punkkulttuurista, sairaushistoriasta, taloudellisesta tilanteesta ja lähisuhdeväkivallan kokemisesta. Hän on tutkinut aihetta haastattelujen, havainnoinnin ja kirjallisten dokumenttien kautta.

Sari on sairastanut psykoosin. Hänen todellisuudentajunsa on häiriintynyt. Hän on ollut pakkohoidossa ja saanut lääkitystä vastoin omaa tahtoa. Hän on kärsinyt paranoidista suhtautumisesta muihin ihmisiin. Hän on ajatellut muiden olevan pahantahtoisia häntä kohtaan. Hän on ollut sairaudentunnoton ja hoitokielteinen. Hän on ajatellut, että hänet on haluttu määritellä sairaaksi. Hän ei ole luottanut terveydenalan työntekijöihin eikä viranomaisiin. Kirjassa pohditaan, voiko pakkohoito olla hoitovirhe. Kanteluita ei oteta vakavasti, koska kritiikin katsotaan olevan sairauden oire. Pakkohoidosta on seurannut henkisiä vahinkoja kuten vapaudenriistosta johtuvaa turvattomuuden tunnetta ja epäluottamusta muihin ihmisiin. Kirjassa kritisoidaan, että joidenkin asuntojen vastaanottamisen edellytyksenä on, että ihminen menee terapiaan ja aloittaa lääkityksen. Kirjassa pohditaan, onko oikein, että tunteitaan avoimesti näyttävä asunnoton ihminen viedään mielenterveyspotilaana hoitoon. Tunteet ovat luonnollinen osa ihmisen elämää.

Suomessa vallitsevat tietyt normit, joiden mukaan ihmisen on elämäänsä elettävä. Kirjailija Heini Kilpamäki kirjoittaa normaalin julmuudesta, mikä linkittyy heteronormatiivisuuteen ja lapsiperheellisyyteen. Muunlaista elämää elävä ihminen voi kokea olevansa institutionaalisesti ja yhteiskunnallisesti väärässä paikassa. Hänelle tulee olo, ettei hän ole yhteiskuntansa täysivaltainen jäsen. Hänellä on mihinkään kuulumaton ja irrallinen olo. Asunnottomia ihmisiä kritisoidaan siitä, että he eivät suostu toimimaan yhteiskunnan pelisääntöjen mukaan. He kohtaavat rakenteellista syrjintää, mikä näkyy esimerkiksi tilojen suunnittelussa ja asiakaspalvelussa.

Ihminen kokee turvallisuutta merkityksellisen tekemisen, vaikutusmahdollisuuksien ja kuulumisen tunteen kautta. Sarille steissi on koti, turvapaikka ja mahdollisuus auttaa muita ihmisiä. Hän kokee olevansa arvostettu yhteisön jäsen.