Papin tytär kirjasta tuttu Elli on ollut nyt viisi vuotta onnettomasti naimisissa. Elämä on pysähtynyttä. Elli elää kuin sumussa, kunnes Olavi Kalm saapuu vieraisille. Vanhat romanttiset tunteet miestä kohtaan heräävät yhä vahvemmin eloon.
"Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä pois täältä kaukaisiin ihaniin maailmoihin." (s.97)
Kirjaa lukiessani en jostain syystä tunnistanut Elliä samaksi ihmiseksi kuin edellisessä kirjassa. Hän on muuttunut pysyvästi alistuneeksi, mikä on surullista. Tarinan edetessä hänestä näkyy pieniä entisen luonteen pilkahduksia, jotka tukahtuvat pian. Ellillä olisi mahdollisuus viimein kiivetä korkealle ja hypätä tuntemattomaan maailmaan, mutta yhteisöön kuulumisen juuret ovat niin vahvasti häpeän avulla nilkkoihin takertuneet, että hyppääminen ei tule kysymykseenkään.
"Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi oikeutta tuomita." (s.109)
Tykästyin Mikko pastoriin, sillä hän on koominen henkilö, joka on autuaan tietämätön häntä ympäröivistä tapahtumista ja tunteiden myrskystä. Hän naureskelee, laskee leikkiä ja on itseensä ja elämäänsä tyytyväinen. Hän tepastelee myrskyn silmässä omassa autuaallisessa todellisuudessaan. Elli laukoo hänelle totuuksia päin naamaa, pilkkaa häntä sivistymättömäksi, nukkuu eri huoneessa ja katoaa metsäpoluille, mutta silti Mikko on sitä mieltä, että heidän avioliittonsa on onnistunut ja elo mukavaa. Ristiriita on jännittävä. En lopulta tiedä, ymmärtääkö Mikko avioliittonsa oikean tilan ja yrittää kieltää sen itseltään vai onko hän vain autuaallisesti omissa maailmoissaan. Joka tapauksessa avioparin elämäntilanne ei ole ketään kohtaan reilu.
"Hän [Elli] muisti niin selvään syyn siihen, miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin pian yhdessä liittoutuneet häntä [Mikkoa] vastaan. Muutamista katseista ja äänen vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa-" (s.24)
Voi että inhosin Olavia. Mies tepastelee ystävänsä kotiin riiaamaan tämän vaimoa tämän selän takana. Hän on niin täynnä itseään kuin ihminen olla ja voi. Olavi arvostelee ja manipuloi ympärillään olevia ihmisiä. Hän hakee kokemuksia ja elämyksiä ja pakenee joka kerta paikalta, kun tilanne ei enää kiinnosta tai miellytä häntä. Olavi on tottunut ihailuun. Hän luulee itsestään liikoja. Hän pitää itseään taitavana kaikessa, mihin hän ryhtyy sekä fyysisesti että älyllisesti. Olavi kokee olevansa miesten mies.
"Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin." (s.79)
Juhani Ahon teksti on jälleen kerran elävää ja taidokasta, mutta tarina jokseenkin hieman liian pitkitetty. Henkilöiden ajatusmaailma ja miljöö huokuvat maalaisromantiikkaa ja kiellettyä rakkautta. Elli ja Olavi vuoroin lähentyvät ja etääntyvät. Heidän välisensä jännite pysyy yllä. Haaveet ja todellisuus kamppailevat toisiaan vastaan. Täytyy myöntää, että odotin kirjalle toisenlaista loppua. Kiehtovaa, erittäin kiehtovaa.
Kommentit
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!