maanantai 22. maaliskuuta 2021

Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Naisten hiljainen mielenosoituskulkue astelee Havannan kaduilla Kuubassa vuonna 2003. Tilanne purkautuu poliisien ja ihmisjoukon rynnätessä paikalle ja piestessä naiset verille. Kiinniotetut pakotetaan bussien kyytiin. Protestiliikkeessä on mukana Silvia, jonka aviomies Ernesto on oppositioliikkeen kannattajana epäinhimillisissä oloissa pidetty mielipidevanki. Silvia marssii oman henkensä uhalla sekä vankien vapauttamisen että Kuuban kansalaisten vapauden puolesta. Hän kokee olevansa vankina omassa kotimaassaan, jossa kansalaisia alistetaan mielivaltaisesti. He elävät köyhyydessä ja kurjuudessa eikä heille anneta lupaa matkustaa ulkomaille. Vähän väliä epätoivoiset ihmiset yrittävät paeta salaa veneillä. Ulkomaalaiset eivät pysty auttamaan, vaikka yrittävät neuvotella tilanteen helpottamiseksi. Kuubalaisten on tukeuduttava omaan itseensä.

"'Sitä sanotaan, että amerikkalaisten tulon myötä kaikki palaa aikaan ennen vallankumousta', Sophie pohti ääneen. 'Joidenkin mielestä silloin oli parempi ja toisten mielestä silloin oli pahempi. Minä en pysty kuvittelemaan mitään pahempaa kuin nykyhetki.'" (s.21)

Maria asuu yksin yhdessä suuren kartanon huoneista. Talo on aikoinaan kuulunut hänen suvulleen, mutta kommunismin myötä sinne on muuttanut asumaan lukuisia eri perheitä. Kaikki suvun arvotavarat on viety yhteisomistajuuteen vedoten. Marialla ei ole jäljellä enää muuta kuin menneiden hyvien aikojen muisto. Hän tuoksuttaa ikivanhaa hajuvettään ja ajattelee menetettyä rakastettuaan. Marian sukulaistyttö Sophie tapailee turistimiestä, joita Havannassa vilisee yhtenään. Turistit näkevät Kuubasta näennäisen silotellun ja iloisen pinnan. Ongelmat pyyhitään heidän silmiltään pois. He ostavat kalliita jenkkituotteita turistikaupoista ja illastavat ylellisissä ravintoloissa, kun paikalliset jonottavat tuntitolkulla saadakseen hyvällä tuurilla pari perunaa. Naiset joutuvat ansaitsemaan ruokansa kaupustelemalla. Erilaisissa viroissa olevat miehet kuten poliisit tai vankilan vartijat käyttävät heitä seksuaalisesti hyväkseen antaakseen vastineeksi katteettomia lupauksia tai vähän ruokaa. Miehet ovat enimmäkseen korruptoituneita ja alkoholiin meneviä. Heillä on salattuja lapsia siellä ja täällä. Perheväkivalta ja rikollisuus ovat yleistä. Kehenkään ei voi luottaa. Kuka vain voi olla ilmiantaja, agentti tai vakooja. Missä vain voi olla kuuntelulaitteita. Kenet vain voidaan pidättää syyttömänä. Koko ajan on oltava varuillaan. Komiteaan kuuluvat ihmiset puolustavat omaa näkemystään henkeen ja vereen. He ovat kommunistisen vallankumouksen puolella, sillä se on poistanut heidän mukaansa maasta imperialismin. Kaikkia johdatetaan yhtä lailla kuten pässiä narussa. Ihmisillä ei näytä olevan puolueetonta tietoa saatavilla.

"'Ne, joilla on liikaa kaikkea, eivät osaa arvostaa mitään.'" (s.131) 

Cecilia Samartin kirjoittaa elävästi ja vakuuttavasti Kuuban poliittisesta tilanteesta kuvitteellisten, mutta silti niin rakastettavien henkilöiden kautta. Tekstistä huokuvat merelliset tuoksut ja salsan rytmikäs kumu, mutta myös siivottomat hajut, vauvojen itku ja tappelun mäiske. Kirja johdattaa lukijan välitilaan, josta ei ole pääsyä eteen saati taakse. Pienen kopin seinät puristuvat kohti, sydän tykyttää nopeammin ja hengitys salpaantuu. Keuhkot huutavat ilmaa. Ääntäkään ei kuulu. Pelkkä kenkien kopina tiellä, kun valkoisiin pukeutuneet aaveet käyvät viimeistä kulkuaan kohti vapautta.

"- mitä iloa on elämästä, jos en saa ajatella omia ajatuksiani ja ilmaista omia tunteitani." (s.79)

Cecilia Samartin kertoo Kuubasta, jossa ihmiset ovat kerta kaikkiaan jumissa. Heillä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa oman elämänsä suuntaan, vaan heidän kohtalonsa on muiden mielivaltaisissa käsissä. He voivat vain selviytyä päivästä toiseen ja katsella vuosien vierimistä ohitseen aivan kuin millään ei olisi mitään merkitystä. Ihmisiä auttaa jaksamaan samanhenkinen perhe, rakkaus ja toivo. He löytävät itsestään uskomatonta rohkeutta, kun he päättävät taistella paremman tulevaisuuden puolesta.

"Se oli tehnyt hänelle sellaisen olon, että hän oli tervetullut ja kuului johonkin suurempaan. Nainen oli antanut hänelle itselleen merkityksen." (s.377)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentista!