tiistai 29. toukokuuta 2018

Teatterin aika: Lemminkäinen



Kävin katsomassa Lemminkäinen -näytelmän Suomen Kansallisteatterissa 23.5.2018. Sain lipun Kansallisteatterin bloggariklubin kautta. Näytelmässä viikinkiaikainen joukko ryövää, huijaa, filosofoi ja huvittelee, kunnes Louhivuori kyllästyy heihin ja päättää lopettaa heidän surkuhupaisan retkensä.

Istumapaikkani oli eturivissä, minkä vuoksi minusta tuntui kuin olisin ollut itsekin lavalla. Koin jännittäviä ja hivenen epämiellyttäviäkin tilanteita. Ensi alkuun minut peitettiin täysin savukoneen savulla. Seuraavaksi sain väistellä taistelusauvoja. Minun ei auttanut kuin luottaa taistelijoiden otteen pitävyyteen. Huomasin seuraavani kaikkea lavalla näkyvää suu auki. Koko ajan tapahtui jotain - ja paljon. En malttanut väliajallakaan poistua salista. Nautin etenkin musiikillisista osuuksista - etenkin kohtauksesta, jossa laulava joukko kulki hidastettuna eteenpäin. Se oli vaikuttavaa.



Ihastelin näyttelijöiden heittäytymistä. Marja Salo, joka näytteli Lemminkäistä, oli uskomattoman luonteva liikkeissään ja puheissaan. Hänellä oli myös kaunis lauluääni. Tomi Alatalon Fleming oli puolestaan yltä päältä koominen hahmo. Mieleen jäi vahvana Saara Kotkaniemen Kyllikki, jonka olemus huokui itsetietoista naista. Louhivuori, jota näytteli Cécile Orblin, puolestaan hämmensi minua. Hän oli rytmillisesti erikoinen hahmo. Etenkin näytelmän laimea lopetus sai minut ymmälleni.

Minua harmitti, etten päässyt alkukeväästä katsomaan näytelmää. Luulin jo, että se jäisi minulta kokonaan välistä, joten oli ihanaa, että viimein näin sen. Olin kuullut, että näytelmä oli jättänyt monet mietteliääksi pitkäksi aikaa, sillä siinä oli niin paljon sulateltavaa. Sain itse kokea saman. Poistuessani salista kuulin katsojien pohtivan, kuinka he eivät välttämättä ihan ymmärtäneet, mitä lavalla oli tapahtunut. Osa pohti käsiohjelman hankkimista jälkikäteen.

Vaikka sain näytelmästä pohdittavaa pitkäksi aikaa niin en silti malta odottaa syksyn uutuuksia - etenkään Tainaron -näytelmää, jonka ohjaajan Essi Rossin ja dramaturgin Iida Hämeen-Anttilan haastattelua pääsin kuuntelemaan lämpiöön ennen kuin menin katsomaan Lemminkäistä. Teatterin merkitystä kysyttäessä Rossi totesi, että teatteri hengittää maailmassa, jossa ei ole tilaa ja joka pyrkii sulkeutumaan. Teatterissa hänen mukaansa koemme jotain yhdessä juuri sillä hetkellä. Heitä ennen kuuntelin runoilija Risto Ahdin mietteitä. Hän totesi, että ihmisen kannattaa olla jääräpäinen ja pitää omista totuuksistaan kiinni. Ihmisen tie on mutkainen, mutta joki voi uurtaa sen suoraksi.

2 kommenttia:

  1. Minäkin odotan mielenkiinnolla Tainaronia, mutta pitää ehkä lukea kirja ennen näytöstä. Sen verran teos alkoi kiinnostaa, kun siitä Bloggariklubilla kuultiin.
    Itse kävin katsomassa Rikoksen ja rangaistuksen, josta pidin kovasti. Postaus on vain tekemättä, mutta kyllä se vielä joku päivä tulee tehtyä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin mietin kirjan lukemista! Lukupino on kyllä niin valtava, että saa nähdä luenko.

      Mukava kuulla, että pidit omasta näytelmä valinnastasi!

      Poista

Kiitos kommentista!