8-luokkalaisen Marian perhe muuttaa maaseudulta kaupunkiin. Kaikki on uutta ja outoa. Kukaan ei ole auttamassa nuorta maalaistyttöä. Hänen on etsittävä koulu ihan yksin, kestettävä luokkakavereiden pilkanteko ja huolehdittava koko perheestä koulupäivän jälkeen. Äiti polttaa tupakkaa ketjussa, isä ryyppää alkoholia työpäivän jälkeen ja pikkuveli kaipaa vaipanvaihtajaa. Maria hoitaa lastenhoidon ja valmistaa ruoan. Eräänä päivänä varakkaan perheen tyttö Kasia ottaa hänet siipiensä suojaan. Romaniasuun pukeutuva muusikko elää omien sääntöjensä mukaan, puhuu suoraan ja joutuu vaikeuksiin. Lapsellinen Maria kokee, millaista on olla aito kaupunkilaisnuori.
"Kun unohdun mietteisiini, menee sormi heti suuhun, oikean käden peukalo, ja imen sitä niin kuin tuttia. Kaikki nauravat, että noin iso tyttö ja imee peukaloa." (s.15)
Maria käy läpi murrosiän tuomia haasteita. Hän pohtii omaa elämäänsä ja sukuaan. Hän ajattelee isoisäänsä, joka kuoli sodassa ja joka ei koskaan päässyt muuttamaan Brasiliaan. Maria pohtii mielenterveysongelmia. Hän ajattelee itsemurhan tehneen sanoja, joiden mukaan pahin sairaus on elämä ja parannuskeino on kuolema. Maria miettii uskontoa ja kirkossa käyntiä. Hän ajattelee syntejä ja ripittäytymistä. Marialla on vilkas mielikuvitus ja erilainen tapa ajatella.
"Mistä minä sen tietäisin miksi itken? Ei se ole minun syyni että itken. Enkä minä itke, jokin minussa itkee. Mutta minähän se itken enkä saa lakkaamaan.
Vihdoin itku menee ohi." (s.51)
Tomek Tryznan 1980-luvun Puola on yhtä aikaa sekä armoton että välinpitämätön. Aikuiset ovat menettäneet toivonsa. He eivät jaksa kasvattaa seuraavaa sukupolvea, vaan takertuvat heihin. He ovat juuttuneita omaan tekemättömyyteensä, josta heidän on mahdotonta kaivautua irti. He eivät edes halua, eivät edes yritä. Sama toivottomuus kulkeutuu heidän lapsilleen, joilla ei ole mitään mahdollisuutta nousta ylös vanhempiensa kaivamasta kuopasta. Maailmalla ei ole mitään tarjottavaa. Se on väritön ja vihamielinen. Sen paino on liian raskas kannettavaksi. Se on liian hirveä.
"Hänen silmissään on jotain kummallista. Kuin vihaa mutta ei se ole vihaa. Se on jotain muuta, jotain hirveän kummallista." (s.68)
Kirjan lukeminen oli raskasta. Marian kohtaamia kipuja ei toivoisi kenellekään. Teksti hämmensi, haastoi ja liikutti. Se oli paikoin käsittämätöntä. Kirjan loppuminen ei suonut rauhaa ja helpotusta. Se pysäytti tuijottamaan tyhjin silmin ikkunasta ulos, kunnes se hätkähdytti hereille ja käski ottamaan lapion käteen ja kaivamaan tien kohti parempaa aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!