Syrjäisellä, floridalaisella talovaunualueella kuuluu aseiden laukauksia, ja alligaattorit saavat kyytiä lähijoessa. 14-vuotias Pearl makaa Margot-äitinsä autossa, jonka piti olla parivaljakon väliaikainen asuinpaikka parin kuukauden ajan, mutta jämähtikin tytön koko elämän mittaiseksi. Äiti on juuttunut näennäiseen turvapaikkaan unissa nähdyt toteutuneet unelmat ja intiaanien suojelevat henget seuranaan. Hän kertoo pala palalta tarinoita menneisyydestään, osallistuu paikallisen pastorin järjestämiin tilaisuuksiin ja työskentelee siivoojana sotaveteraaneja hoitavassa laitoksessa. Pearl käy koulua ilman syntymätodistusta ja väärennetyllä osoitteella, leikkii häntä käskyttävän April Mayn kanssa, varastelee tupakkaa ja hengittää kaatopaikalta sieraimiin tunkeutuvia myrkyllisiä höyryjä. Maailma repeytyy auki, kun Eli Redmond astelee kirkon keskikäytävää cowboybuutsit lattiaa tömistäen.
"Kaikki talovaunualueen asukkaat kaupittelivat jotain, lupailivat jotain tai uneksivat jostain. Kukaan ei uskonut mihinkään." (s.77)
Jennifer Clementin romaani on ennen kaikkea elävä. Henkilöt, maisemat, ajatukset ja tunnelmat näkyvät teräväpiirtona verkkokalvoilla. Tarina ihmetyttää, häiritsee, suututtaa ja surettaa. Se on huikea yhteiskunnallinen kannanotto asemyönteiseen kulttuuriin ja myrkyllisten ajatusten leviämiseen laajemmalle. Clementin Yhdysvalloissa yhteiskunta ei huolehdi kansalaisistaan hädän hetkellä. Ihmiset ovat oman onnensa varassa. Autettavia on liikaa. Kadonneita on liikaa. Mielivaltaisesti ammuttuja on liikaa.
"Tarvitaan vain yksi virheliike ja kuka tahansa voi jäädä kodittomaksi. Ei elämästä juuri sen enempää tarvitsekaan tietää. Kuka tahansa voi menettää kaiken hetkessä." (s.80)
"Hän mietti, oliko kamalin kohtalo unohtua vai kuolla." (s.53)
Talovaunualueen elämän murjomilla asukkailla on jäljellä enää vain hengellinen maailma. Kirkkoja syntyy kuin sieniä sateella riistämään viimeisetkin mehut hyväuskoisesta kansasta. Reservaatit peittyvät tiheään sumuun, joka tiivistyy talojen ympärille keräämään henkiä talteen.
"Minun tulee haudalla aina ikävä ennen minua eläneitä ihmisiä, Corazon sanoi. Onko sinun ikävä niitä, joita et ole koskaan tuntenut?" (s.253)
Mitä vaihtoehtoja on ihmisillä, joilla ei ole enää mitään? Ihmisillä, jotka kaipaavat kuollakseen läheisyyttä, rakkautta ja avunantoa?
"Jos haluat saada selvää, kuka sinua rakastaa, kannattaa sairastua" (s.247)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!